Siegel pukee hameen

Me muistamme ohjaaja Don Siegelin (1912 - 91) miehisten toiminta- ja rikoselokuvien ylittämättömänä maestrona. Hänen pirtaansa kuuluvat mm. Tappajat (1964), Kourallinen dynamiittia (1970), Ansa Ikosen viimeiseksi jäänyt elokuva Puhelin (1977) sekä Pako Alcatrazista (1979). Siegelin tunnetuin teos on kuitenkin Likainen Harry vuodelta 1971, poliisielokuvalle uutta väylää murtanut klassikko, pääosassaan Clint Eastwood (s. 1930).

Samana vuonna Likaisen Harryn kanssa pääsi ensi-iltaan myös toinen Siegelin elokuva, jossa Eastwood niin ikään esitti pääroolin. Elokuva on suotta jäänyt muistojen marginaaliin, vaikka se ei edustakaan ohjaajalleen tyypillistä machoelokuvaa vaan tällä kerralla jotain aivan muuta - naissukupuolen kauneimpia ja kauheimpia fantasioita peilaavaa naiselokuvaa.

Don Siegel: Korpraali McB (The Beguiled, USA 1971)
Elokuvan traileri YouTubessa
MTV3 to 4.4.2013 klo 23.05

Eletään Yhdysvaltain sisällissodan raakoja vuosia. Tyttöjen sisäoppilaitoksen oppilas löytää metsästä henkihieverissä riutuvan sotilaan, jonka raahaa kouluun saamaan ensiapua. Sotilas, Easwoodin esittämä korpaali John McBurney - tuttujen kesken vain McB - , kuitenkin sattuu edustamaan pohjoisvaltioita, vaikka tyttökoulu sijaitsee etelävaltioiden alueella.

Ensin haavoittunut jenkki päätetään luovuttaa etelän sotaväelle, mutta kun muukalainen alkaa toipuilla vierasvuoteessaan, yhä useampi naisensielu - niin isompi kuin pienempikin - rupeaa salaa ja hipihiljaa tajuamaan, millainen aarre meillä onkaan hallussamme: ihka oikea Mies. Romanttiset ja kaipaavat sydämet alkavat läpättää levottomasti.

Arvovaltaisin muukalaiskorpraaliin ihastuneista naissydämistä kuuluu tietenkin koulun johtajattarelle, neiti Marthalle, johon rooliin kuulemma houkuteltiin ranskalaismegalotähteä Jeanne Moreauta, tuttua mm. Truffaut-elokuvista Jules ja Jim sekä Morsian pukeutui mustaan, mutta koska hän ei ollut käytettävissä, jouduttiin tyytymään "Amerikan teatterin ykkösleidiin" eli Geraldine Pageen (1924 - 87). Page suoriutuukin loistavasti roolistaan vakaana ja häiriytyneenä auktoriteettina. Kun taas katselee 26-vuotiaan Elizabeth Hartmanin epätoivoista roolityötä rakastuneena opettajatar Edwinana, ei ole mahdotonta kuvitella tulevaisuutta, jossa näyttelijä Hartman heittäytyi omaan tuhoonsa kerrostalon ikkunasta kesäkuussa 1987, 43-vuotiaana, kolme päivää ennen Pagen korjannutta sydänkohtausta.

Tarinan femme fatale puolestaan on 17-vuotias Carol, Jo Ann Harris (s. 1949), joka juonittelevassa mielessään halajaa, että muukalaisen eros kuuluu yksin minulle eikä kenellekään muulle. Koulun kuopuksia edustaa Pamelyn Ferdin (s. 1959), kuvausten aikoihin ylityöllistetyn suosittu lapsinäyttelijä, jonka esittämän Amyn pienitalopreeriamaisen habituksen ei pidä antaa hämätä - tyttösen täysikasvuinen naisvietti suuntautuu myrskyn voimin ihanaan korpraaliin. Voi kilpikonnaraukkaa, joka joutuu tämän kiihkon sijaiskärsijäksi...

Tähtinäyttelijä Eastwoodin esittämästä korpraalista tulee näiden kaipaavien naisihmisten, joka ikisen, halun objekti. Hänen ympärilleen tiivistyy maailman kaikkien naisten fantasioiden paratiisi, jossa hän on ainoa. Mutta jotta tämä sumuinen päiväuni kiristyisi täyteen eroottiseen jännitykseensä, täytyy välttämättömän tapahtua: halun objektin saada siivet subjektina, kokea muodonmuutoksen, ladatun aseen astua näyttämölle, vaarallisen ihanan paratiisin ottaa kauhun muodon. (Jotain kovin tämän kaltaista Alberoni on analysoinut Erotiikassaan.)

Näyte Korpraali McB:n goottilaisen maalauksellisista kuvista.

Siegelin Korpraali McB edustaa etelän gotiikkaa (Southern Gothic) korkeimmillaan: sumeana, raskaana, mahdottomana, mielensä menettäneenä. Tämähän on aivan mestarillinen elokuva... loppusuoralle asti, jossa ohjaajan rajallisuus valitettavasti näyttäytyy esiin. Nimittäin kun enkeli-paholainen Eastwood saa uuden muodon, pitäisi elokuvan muodonkin nousta uuteen sfääriin, mutta näin ei tapahdu. Siegel ei ole mikään melodraaman mestari; komposition tunnesinfonia ei voi saada täyttymystään, kun elokuvakerronta ei tihene vastaavaan paatokseen. Millaisiin ratkaisuihin olisi päätynyt vaikkapa John Huston, jonka makaaberi etelänmelodraama Heijastuksia kultaisessa silmässä oli valmistunut vain nelisen vuotta aiemmin?

Loppusuoralle sijoittuu myös sienikohtaus, jota pidän liian alleviivaan selkeästi toteutettuna tarinan toisena heikkoutena. Mutta ei anneta tämänkään häiritä, sillä loppuratkaisu on taatusti drastinen. (Rakas sivistyssanakirjani sanoo, että drastinen tarkoittaa 'iskevästi vaikuttavaa, repäisevää'.) Drastinen, ja taide-elokuvamaisessa ja kauhuelokuvamaisessa yksinkertaisuudessaan mielen taustalle, sinne missä näyttämökulissit alkavat menettää taikavoimaansa, kummittelevaan jäävä.


Jälkikirjoitus päivää myöhemmin.  Jokin minussa haraa vastaan hyväksyä tulkintaani Korpraali McB:stä naiselokuvana. Se tuntuu niin odotusten vastaiselta. Kun yritän pohtia, en kuitenkaan voi nähdä ratkaisuani virheellisenä. Naisen katse hallitsee tätä elokuvaa, ei miehen.

Tekstin eilen kirjoitettuani kävin myös muutamilla verkkosivuilla katsastamassa muita katsojakokemuksia. Niissä Eastwoodin esittämä korpraali tavallisesti nähdään tarinan subjektina ja sitä kautta inhoa herättävänä konnana. Mutta kun korpraalin juonitteleva subjektius on alistettu naisen fantasialle: se kaikenkattava eroottinen huokuttelevuus, jonka toinen sukupuoli häneen projisoi, ei olisi mahdollinen, ellei hän olisi myös vaarallinen.

En siis lähesty tätä elokuvaa lähtökohdasta, että mittana olisi pelkkä arjen ja kokemuksen realistisuus. Jotkut arvioijat ovat arvostelleen tarinan loppupuolta siitä syystä, että se kokemusrealistisella mittapuulla ei ole uskottava. Kuitenkin lähestymällä Korpraali McB:tä syvemmän psykologian näkökulmasta elokuva osoittautuukin esirippuja repivän uskottavaksi. Eastwoodin laajalla skaalalla esittämä jenkkisotilas ei ole mies vaan Mies - koko miessukupuolen edustaja tai symboli, jolla elokuvan naiset kukin leikkivät omaa jännittävää leikkiään.