Bradbury 2013

Viime torstaina ilmestyi eräässä päivälehdessä 15-vuotiaan Vilja Aron mielipidekirjoitus "Haluaisin palata aikaan ennen älypuhelimia". Aro tuntee surua siitä, miten ihmiset ovat menettäneet kykynsä todelliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, kun tilalle ovat tulleet latistavat tekniset keksinnöt. Jopa yhdessä vietetty aika saattaa mennä siihen, että kukin vain näprää omaa älypuhelintaan. Jo pikkulapset pannaan harjoittelemaan tätä epäsosiaalisuutta istuttamalla elektroniikka heidän käteensä.

On hätkähdyttävää lukea tämä aikalaiskirjoitus. Siinä nimittäin tulee niin tarkasti ja havainnollisesti kuvatuksi se reaalinen yhteiskunta, jonka päivän romaani ennusti yli 60 vuotta sitten. Mielipidekirjoittaja Vilja Arolla jopa on tietynlainen vastine romaanin maailmassa, varhaiskypsä Clarisse, joka kykenee nousemaan tämän vieraantuneen todellisuuden yläpuolelle.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

(Fahrenheit 451, 1953; suom. Juhani Koskinen, 3. painos, Kirjayhtymä 1981, 194 s.)

(Romaanin pohjana toiminut novelli ”The Fireman” ilmestyi 1950.)

Tieteiskirjailija Ray Bradbury (1920 - 2012) kuoli viime kesänä 91-vuotiaana. Hänen tunnetuin romaaninsa on Fahrenheit 451, jonka nimi on noussut käsitteeksi: kyseisessä lämpötilassa kirjapaperi kuulemma syttyy tuleen, vaikka tuo fakta oikeasti onkin vain kaunis valhe, joka kuulostaa hyvältä, ja siksipä arvon kirjailijamme sen valitsikin teoksensa nimeksi. Valheisiin nojaa myös Fahrenheitin yhteiskunta. Nimittäin kaikki kirjat ovat kiellettyjä, ja viranomaiset toteavat asiakirjoja väärentäen, että määräys tuhota kirjat annettiin muka jo vuoden 1790 Yhdysvalloissa.

Fahrenheit 451 on epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, joka lähtee käyntiin pilailevan pakinan lailla: urhoolliset palomiehet eivät sammuta paloja vaan päinvastoin sytyttelevät niitä. Romaanin päähenkilökin, nuori aviomies Guy Montag, kuuluu tähän arvostettuun ammattikuntaan ja nauttii antaumuksellisesti tehtävästään rynnäköidä öljyä syöksevin letkuin kirjastoihin ja polttaa niitten aarteet.

Kirjat ovat kiellettyjä, koska pelkona on, että ne saattaisivat saada kansalaiset ajattelemaan. Ajattelu - se voisi koitua vaaraksi vallitsevalle tilalle, joten ihmiset pidetään suht tyytyväisinä antamalla heidän nauttia aivottomista ajanvietteistä, sellaisista kuin kolmiulotteinen televisio loppumattomine ihmissuhdetarinoineen, kauniine-ja-rohkeineen, Sims-tietokonepelin kaltaiset viihdykkeet, korvalappustereoiden tarjoama unohdus. Aron mielipidekirjoitus tiivistää mainiosti Fahrenheitin ankeaa todellisuutta.

***

Yhtenä yönä palatessaan työstään Guy Montag kohtaa kadulla tytön nimeltä Clarisse. Clarisse on toisenlainen:

- Niin, tyttö sanoi, - olen seitsemäntoista ja olen hullu. Setäni sanoo että nämä kaksi aina kuuluvat yhteen. Kun ihmiset kysyvät miten vanha olet, hän sanoo, kerro aina että olet seitsemäntoista ja järjiltäsi. Eikö tähän aikaan yöstä olekin hauska kävellä? (S. 13.) 

Tyttö todella on epänormaali. Psykiatrit ovat hänestä syystä huolissaan. Koulukin pitää häntä hylkiönä:

- Voi, ei minua siellä kaivata, Clarisse sanoi. Ne sanoo että minä olen epäsosiaalinen. Etten muka sopeudu. Se on kyllä kumma. Itse asiassa minä olen hyvin sosiaalinen. Kaikki riippuu vain siitä mitä sosiaalisuudella tarkoitetaan, vai mitä? Minulle sosiaalisuus on sitä että puhutaan niin kuin me nyt teemme. (S. 39.)

Clarisse ei ole menettänyt luonnollista ihmisyyttään ja inhimillisyyttään. Tällaisena sopeutumattomana hän on uhka ympäröivälle anti-yhteiskunnalle. Mallikansalainen Montagissa tytön välitön elävyys silti herättää jotain - uinuneen kaipuun, tahdon olla täysi ihminen. Clarissen kohtaaminen sytyttää palomiehessä tulen. Hänestä tulee kapinallinen, joka alkaa etsiä vastauksia suuriin kysymyksiin kirjojen kielletystä maailmasta.

Vaan löytyy Bradburyn tyydytysyhteiskunnassa muiltakin kuin Montagilta salainen, tyhjä huone sydämestä: palomiehemme vaimo Mildred yrittelee jopa itsemurhaa, vaikkei itse pystykään tunnistamaan piilevää alakuloaan. Feministiklassikko Betty Friedan avasi vuonna 1963 aikalaistensa silmiä kuvatessaan teoksessaan Naisellisuuden harhat (The Feminine Mystique) sitä nimeämätöntä tyhjyyttä, jota useat modernit lähiökotirouvat tuntevat sielussaan. Kovin samanlaisia tuntoja Bradbury valaisee peräti vuosikymmentä Friedanin aiemmin!

Palomies Montagin heräämiseen vaikuttaa ravistelevimmin varmaan se hetki, jona hän tajuaa, ettei surisi, jos Mildred-vaimo kuolisi - ”ymmärtämätön ontto mies lähellä ymmärtämätöntä onttoa naista, ja ahnas käärme koversi onttouden yhä täydemmäksi” (s. 56). Hän tajuaa tämän epäinhimillisen vieraantumisen, ja se tempaa hänet itkun valtaan.

Kirjailija Bradbury totesi jälkikäteen, että hän sai tärkeimmän inspiraationsa Fahrenheitille kriittisestä suhtautumisestaan tuolloin menestystiensä aloittanutta televisiota kohtaan. Televisiolle on ominaista ensinnäkin vieroittaa meitä kirjoista ja toiseksi ruokkia meitä yksittäisillä faktoilla, ilman että faktoja liitettäisiin laajempaan kontekstiin. Televisio on oopiumia kansalle. Historia on kantanut meille myös monet muut Bradburyn teoksessaan ennakoimat tekniset keksinnöt, vaikka joskus kirjailija visioi harhaankin: esimerkiksi hän ei osannut ennustaa langattoman viestinnän kehityskulkua, joten puhelinkioskit ovat edelleen Montagin ja kumppaneiden ahkerassa käytössä.

Tärkeintä on tunnistaa, että Fahrenheitin dystopia todella on täällä vuonna 2013: Ystävät piilevät koneen kätköissä Facebookissa. Todellisuutta kavennetaan poliittisesti korrektin nimissä. Kaikista tehdään tasa-arvoisia tasapäistämisen mielessä. Kuten Clarisse toteaa ihmisistä:

Enimmäkseen he luettelevat suuren määrän automerkkejä tai vaatekappaleita tai uima-altaita ja sanovat voi kun ihastuttava! Mutta he sanovat kaikki samoja asioita eikä kukaan sano mitään muuta kuin toiset. (S. 41.)

Bradbury on dystopioineen jopa hyvin radikaali. Hän lähenee äänenpainoissaan monia 1900-luvun ankaria vasemmistolaisia yhteiskunta-ajattelijoita Frankfurtissa ja muualla.

***

Tieteiskirjallisuus on pysynyt minulle vieraana, yhtenä tekosyynäni sen keskittyneisyys kylmään tekniikkaan. Bradburyn teoksessa moisesta tosin ei ole vaaraa. Fahrenheit nimittäin on hyvin ihmiskeskeinen ja ihmisläheinen, myös toivoa herättävässä loppuratkaisussaan. Tulevan maailman kuvailukin sujuu kiitettävän niukin vedoin. Myös Bradburyn kerronta on pääosin kaunokirjallisen sujuvaa. Esimerkiksi Montagin vapautumisen hetkeä hän kuvaa näin lyyrisesti:

Joki oli hyvin todellinen; se piti häntä hyvin hellästi sylissään, ja vihdoinkin hänellä oli kylliksi aikaa, kylliksi joutohetkeä, pohtia tätä kuukautta, tätä vuotta ja kokonaista ihmisikää. Hän kuunteli sydämensä tasaatumista. Hänen verensä ei enää hoputellut hänen ajatuksiaan. (S. 165.)

Tosin välillä lukemista vaikeuttaa se, että Bradbury saattaa sortua ilmaisulliseen yliyrittämiseen. Ja aina abstraktin yhteiskunta-analyysin saadessa liian suuren vallan kerronta käy helposti turhan saarnaavaksi. Merkille pantavaa on myös, ettei Bradbury pyri luomaan jännitystä lainkaan kerronnallisin keinoin: vaikka juoneen sisältyy runsaasti yllätystekijöitä, niitä ei pyritä pohjustamaan jännitystä kiristämällä, vaan kertoja on valinnut havainnoivan toteamisen etenemistyylikseen.

Kokonaisuutta tarkastellessani jopa vähäkseltään ihmettelen, miten Fahrenheit on saavuttanut asemansa tieteiskirjallisuuden tunnustettuna klassikkona. Ehkä osa suosion salaisuudesta piilee hilpeän monimielisessä alkuasetelmassa ja iskevän sloganisessa nimessä. Samalle tasolle Huxleyn Uljaan uuden maailman (1932) ja Orwellin Vuoden 1984 (1949) kanssa Fahrenheitia ei toki ole koskaan soviteltukaan.

Ylitulkinta on oma munaamisen lajinsa, enkä täysin malta pidättäytyä siitä Fahrenheitinkaan kanssa. Siksi nostan kaanonista esiin Danten Jumalaisen näytelmän. Vastaako Bradburyn nuori, viaton ja oikeellinen Clarisse Danten Beatricea? Ja onko romaanin loppupuolella merkittävään osaan yhteistoimintamiehenä kohoava ikääntynyt professori Faber vastine Jumalaisen näytelmän Vergiliukselle? Ehkä aiheesta onkin laadittu yliopistollinen tutkielma tai pari.

Löytyyhän Fahrenheitista toki myös 007-tyylinen hirviö: palopäällikkö, joka hallitsee kirjasivistyksen Alexander Popea myöten mutta paradoksaalisesti käyttää tuota sivistystä sen itsensä tuhoksi. Hän osaa siteerata klassikoita pirullisen tarkoituksenmukaisesti pyrkimyksessään tuhota kaiken kirjaviisauden. Päällikön avaraan maailmankuvaan kuuluu jopa syvällinen taju vallitsevan tv-yhteiskunnan lohduttomasta rappiosta: "Lastentarhasta suoraan yliopistoon ja sitten takaisin lastentarhaan - tällaista se sivistys on ollut vähintään viidensadan vuoden ajan." (69.) Samankaltaista retoriikkaa käytti Neil Postman kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin varoitellessaan television vaikutuksista puoliunohdetussa klassikossaan Huvitamme itsemme hengiltä.

***

Bradburyn romaanin sovitti valkokankaalle hiukan odottamaton nimi. Fahrenheit 451:n ohjasi nimittäin ranskalainen François Truffaut vuonna 1966 ainoana englanninkielisenä elokuvanaan. Urhoollista palomies Montagia esittää Oskar Werner (1922 - 84), joka muistetaan erityisesti Truffaut’n viittä vuotta aiemmasta klassikosta Jules ja Jim. Hänhän esittää siinä parivaljakon pätkempää osapuolta. Romaania muokattiin voimakkaasti käsikirjoitusvaiheessa, ja siksipä Montagin vaimoa esittävä Julie Christie (s. 1941) saa näytellä myös Clarissea kaksoisroolissaan.

Truffaut’n tulevaisuusvisio on huomattavasti alkuperäisromaania lempeämpi. Elokuvan kuvauksista mainittakoon, että pääosanesittäjä Werner raivostui ohjaaja Truffaut’lle niin pahasti, että hän leikkasi kostoksi hiuksensa ennen aivan viimeisten ottojen kuvaamista. Tuosta konfliktitilanteesta meillä on pysyvänä muistona epäjatkuvuus palomiehen habituksessa vielä tänäkin päivänä.