Kesäkuun 25. päivänä siis asensin itseni television ääreen ja odotin jotain, joka lopulta löisi laudalta meidän suomalaisten Ei vanhene koskaan -dokumenttisarjan (1997). Sitähän isännöi aikoinaan karismaattisen jylhästi Åke Lindman patriarkkaihmisen roolissaan. Sarjassa yhdistyivät parhaimmillaan maagisena keitoksena kiehtova tosielämän arvoitus, draama, karminta ja vielä mausteena ripaus dostojevskia. Käsikirjoituksesta vastasi Esa Silander.
Vaan ei aina käy niin kuin haaveillaan... Kesämurha à la Leif GW -setä poikkesi kovasti Lindmanin kummitushuoneessaan harjoittamasta täysi-ikäisten tv-katsojien pelottelutoiminnasta. Tuotanto osoittautui ensinnäkin varsin halvalla kruunulla tuotetuksi. Sarja koostuu lähinnä kriminaalitietäjän istuskeluista henkilöauton takapenkillä, jossa häntä kyyditään pitkin maita ja mantuja. Samalla hän tarkastelee karttoja ja puhelee laiskanpulskean verkkaisesti mutta samalla kiireettömästi käsillä olevasta tapauksesta, jonka miljööseen ollaan matkalla tutustumiskäynnille. Tavallisesti ratkaisun julkilausumisen jälkeen tehdään lopuksi etäännytys siirtymällä Perssonin rakkaalle kotisohvalla, jolla hän kertoilee jotain arkisempaa, esimerkiksi analysoi rakkauttaan sudokuja kohtaan.
Suomalainen pöyristymiseni uuden tuttavuuden ääressä johtui varmaan siitä, etten ollut vielä ehtinyt tottua Leif GW -setään, joka lienee jo varsinainen instituutio länsinaapurissamme. En katsonut kaikkia kuutta jaksoa, mutta päätösosan tullen huomasin vihdoin yllättäin, että tässä happamessa ja haluttomassa mediapersoonassapa taitaa olla jotain erityistä - ruotsalaisille hän taatusti edustaa jonkinlaista rakasta sukulaismummohahmoa, ei mitenkään sympaattista eikä lämmintä tai miellyttävää saati kullaista, mutta juuri inhimillisen vajallisuutensa tähden niin suuresti pidettyä ja yhtä kaikki rakastettua. Nyreän setämummon kokoonpanoon kuuluu lisäksi, että hän ulkoisen olemuksensa vastaisesti on huippuälykäs, vähän kuin uudelle vuosisadalle sovitettu neitimarple-sovellus.
***
Setämummo Perssonista on moneksi. Jo hänen tieteellinen tuotantonsa on laaja. Julkisuuteen hän ampaisi viimeistään vuonna 1978, kun ilmestyi hänen esikoisrikosromaaninsa Possujuhla (Grisfesten). Olen ottanut vakaaksi aikeekseni testata Perssonin ainakin yhden kirjan muodossa. Se ei vielä ole toteutunut, mutta muutama päivä sitten olin vähällä tilata kappaleen tuota esikoisromaania ikiomaksi, kun eräs kunnianarvoisa kirjakerho tarjosi sitä edukkaaseen alehintaan 5,- € kovin kansin, mutta sitten onneksi muistin uudenvuodenlupaukseni ja pienen kirjahyllyni kantokykyluokan.
Perssonin ansioluetteloa silmäillessä mieleen pälkähtää, saattaisiko hän ottaa nykyiseen mediaolemukseensa mallia über-macho Hemingwayn viimeisten vuosien väsähtäneestä habituksesta. Moni juttu nimittäin yhdistää näitä kahta taattoa: Parikymmentä vuotta sitten Persson julkaisi muutaman metsästys- ja keittokirjan, joten ei tuota vaikeutta kuvitella kriminologille makoilemaan savannille pyssy kourassa ja vartomaan vesi kielellä antilooppia tai kirahvia, jonka yrittäjähenkiset alkuasukkaat ajavat hänen eteensä, kalliilla rahalla ostetun metsästyssafarin merkeissä tietenkin. Kriminologian professorimme miehistelyopusta Stora machoboken (1990) ei valitettavasti liene suomennettu.
Kymmenen vuotta sitten Persson pani alulle romaanitrilogian nimeltä Hyvinvointivaltion romahdus (Välfärdsstatens fall), joka on suomennettukin:
- Kesän kaipuusta hyiseen viimaan (Mellan sommarens längtan och vinterns köld, 2002)
- Toinen aika, toinen elämä (En annan tid, ett annat liv, 2003)
- Putoaa vapaasti kuin unessa (Faller fritt som i en dröm, 2007)
Kuten monet muutkin Perssonin teokset, myös tuo trilogia on sovitettu liikkuviksi kuviksi. Neliosainen, lähes nelituntinen tv-sarja Pyhiinvaeltajan kuolema (En pilgrims död, 2013) sai ensi-iltansa länsinaapurissamme vajaat kaksi kuukautta sitten. Toteutus keskittyy täysin pääministerin murhan ratkomiseen, ja siihen sisältyy Perssonin tulkinta tapahtumien kulusta.
 |
| Ryhmä Rämä valmiina ratkomaan pääministerin murhan. |
Tähän ehkä joitain taustatietoja Palmen murhasta... Suzanne Ostenin komedia Mozartin veljekset sai ensi-iltansa Ruotsissa talvella 1986. Elokuva ei ole hääppöinen, ja se olisi ehkä jo vaipunut unholaan, ellei siihen liittyisi kahta merkittävää tekijää. Ensinnäkin kotisuomalainen monilahjakkuus M. A. Numminen näyttelee elokuvassa pienen roolin siivoojana. Toiseksi pääministeri Palme kuoli luoteihin Tukholmassa helmikuun 28. päivänä - tasan 27 vuotta ja 1 päivä sitten - tullessaan vaimonsa kanssa juuri tuon nimenomaisen filmin näytöksestä Grand-elokuvateatterista. Tuolla hetkellä vähän ennen puoltayötä Svealandia heitti hyvästit pohjoismaiselle lintukodolle ja astui julmaan nykyaikaan.
Selvittämättömän rikoksen kansakunnan päälle langettamaa varjoa kuvaa hyvin se, että kului yli 15 vuotta, ennen kuin merkittävä fiktionkirjoittaja uskalsi tarttua aiheeseen. Vaikenemisen mursi siis vasta Perssonin trilogian aloitusosallaan 2002. Murhan tapahtuma-aikaan hänellä oli merkittävä virka poliisin kriminologina, joten hän on saanut tarkkailla tutkimuksia aitiopaikalta.
Pyhiinvaeltajan kuoleman aloitusjakso odottaa minua yhä digiboksin onkaloissa, enkä aio katsoa sitä ennen kuin olen ehtinyt kerätä sen seuraksi vähintään kaksi seuraavaakin jaksoa ykköskanavalta. Sarjaa on kiitetty jos moitittukin, mm. puhuvien päiden ylettömästä vuoropuhelusta siisteissä sisätiloissa keskenään. Tuotanto liikkuu kahdessa aikatasossa: keskiössä ovat toisaalta murha ja siihen johtaneet tapahtumat vuosina 1985 - 86 ja toisaalta murhan uudet tutkimukset nykyhetkessä. Samat näyttelijät esiintyvät kummassakin aikatasossa, ja heidän äkkinäinen ikääntymisensä ja nuortumisensa on toteutettu lähinnä värihuuhtaisemalla hiukset aikatasojen välillä rampatessa.
Pääroolin uusia tutkimuksia johtavana poliisipäällikkö Lars Martin Johanssonina esittää Rolf Lassgård (s. 1955). Hän on meille ennestään tuttu sinä vähemmän depressiivisen oloisena rikoskomisario Wallanderina vuosilta 1995 - 2007. Johanssonin oikeaa kättä, etsivä Jeanette Erikssonia, näyttelee Helena af Sandeberg (s. 1971), jolla oli kyseenalainen kunnia esittää yhtä yli-ikäisistä viisikon jäsenistä rikossarjassa Syyttömänä tuomittu (2008 - 09). Vuonna 2005 hänellä puolestaan oli päärooli pikkupoikien rakkauden jumalattarena Martin Asphaugin romaanifilmatisoinnissa Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä.
***
Sopivasti vain päivä Pyhiinvaeltajan kuoleman jälkeen TV1:ssä alkoi myös kolmiosainen dokumenttisarja Olof Palmen (1927 - 86) elämästä. Olof Palmen tarinan jaksot nähdään peräkkäisinä keskiviikkoina klo 19.00. Kyseessä on tv-sarjamuotoon laajennettu versio viimevuotisesta, ruotsalaisesta dokumentista Palme, jonka ohjasivat Kristina Lindström ja Maud Nycander. Mattimyöhäisiä ajatellen myös tuo dokumenttiavaus uusitaan ylihuomenna sunnuntaina klo 14.25. Uskalsin katsoa aloitusosan tuoreeltaan, hauduttamatta sitä ensin varotoimena muutamaa viikkoa kovalevyllä, ja olin näkemääni tyytyväinen.
Isojen poikien Jim-kanavalla puolestaan starttasi runsas viikko sitten maanantaina rikostenselvittelysarja Rekonstruktio, jonka kahdeksassa osassa oikeustieteilijä Kari Uoti, toimittaja Pekka Lehtinen ja rikoskirjailija Harri Nykänen käyvät tarkastelemassa kuulujen suomalaisrikosten tapahtumapaikkoja. Viimeksi koetettiin luoda uutta näkökulmaa Tulilahden kaksoimurhaan, jota jo velho Lindman pyöritteli sammakkoliemikeitoksessaan Ei vanhene koskaan -sarjassa. Kolmikko toi uutena yksityiskohtana etualalle huomiot mopoilija Runar Holmströmin Mora-puukon aiheuttamasta jäljestä näreenoksassa. Muutoin sarjassa huomio kiinnittyy turhan huokeaan budjettiin, joka ei ole antanut mahdollisuutta edes leikkauspöydässä karsia häiritsevää toistoa pois katsojan silmille lähetettävästä kappaleesta. Samoin ohjelmassa toteutettava rekonstruktio ei taida parhaalla mahdollisella tavalla tehdä kunniaa tekijöidensä todelliselle älykkyydelle.
Katsoessani maanantaista Tulilahti-jaksoa pohdin, että sarja lienee ottanut mallia ainakin ruotsalaisesta Veckans brott -sarjasta (2010 - ), jonka erikoisjaksoista Leif GW Persson ja kesämurha koostuu.
- Olen pannut väliaikaisesti muutaman Villa Derrickerian tekstin piiloon, koska niitä on viime aikoina voimakkaasti pommiteltu englanninkielisillä roskapostikommenteilla. Toivottavasti mm. rakas Neiti Marple virittää tapakomedian -tekstini pääsee taas kohta vapaaksi ilahduttamaan kaikkia Villa Derrickerian kävijöitä, niin uusia kuin paikkansa lukijoinani jo vakiinnuttaneitakin.
