torstai 29. joulukuuta 2011

Oatesilla on asiaa

Yhdysvaltain kansallispäivän ilta 4. heinäkuuta 1996 Niagara Fallsissa. Nuori yksinhuoltajaäiti Teena Maguire on palaamassa 12-vuotiaine tyttärineen miesystävänsä luota ja päättää oikaista puiston kautta. Siellä joukko kulmakunnan nuoria miehiä raiskaa hänet.

Joyce Carol Oates, Kosto: rakkaustarina
(Rape: A Love Story, 2003.)
Suom. Kaijamari Sivill, 2010. Otavan kirjasto 218.

Äidin ja tyttären tragedia tummenee vielä paljon alkutilannetta synkeämmäksi, kun he saavat vastaansa myös median, juonikkaat lakimiehet ja naapuruston ennakkoluuloineen. Kuva tapahtuneesta vääristyy julkisuudessa, ja yhä useampi alkaa syyttää Teenaa itseään tapahtuneesta.

Kyseessä on ytimekäs moraalitarina hirvittävästä painajaisesta. Joyce Carol Oates (s. 1938) panee lukijan tuntemaan voimakkaasti, niin että lukijasta käytännössä muodostuu yksi tarinan henkilöistä.

Kostossa on kuitenkin myös sankari, amerikkalainen yksinäinen ratsastaja, paikallinen poliisikonstaapeli Dromoor, eräänlainen samarialainen. Lähimmäisenrakkaus, myötätunto ja kaipuu oikeudenmukaisuuteen saavat hänet toiminaan: hän alkaa eliminoida raiskareita, yksi kerrallaan, kun yhteiskunnalla ja sen oikeuselimellä ei tunnu olevan välineitä suojella todellisia uhreja.

Oatesin lyhyt romaani on hyvin viisas kirja, sillä se ei anna lukijan jähmettyä alkuasetelman luonnolliseen viha-tunnekuvioon. Lukijan tunne jalostuu tarinan myötä. 

Kostoa voi hyvin verrata saksalaisnobelisti Heinrich Böllin Katharina Blumin menetettyyn maineeseen (1974), joka kuitenkaan ei tarjoa mahdollisuutta vastaavaan lukijan tunnetyöhön vaan pidättäytyy katkerassa vihassa. Böllille aihe, keltaisen lehdistön raateleviin kynsiin joutuva yksilö, oli ehkä siinä määrin omakohtainen, että hän ei romaania kirjoittaessaan kyennyt etäännyttämään kokemustaan riittävästi. Oates etäännyttää aivan konkreettisestikin valottamalla tapahtunutta tulevaisuuden aikaperspektiivistä.

Erikseen mainitsen Kostossa kritiikin äidinrakkautta kohtaan - emon vaalivaa suhtautumista täysi-ikäisiin poikasiinsa. Nämä naiset kaikkein pahimpina haluavat vyöryttää syyn tapahtuneesta raiskaajapojiltaan uhrille itselleen.

Romaanin alkukielinen nimi Raiskaus on suomennettu "miedonnetusti" Kostoksi. Sitä arvostelisin. Ehkä raiskaajat ja heidän läheisensä pyrkivat kostamaan tapahtuneen uhreille, mutta samaa kostomentaliteettia ei löydy itse uhreista tai heidän laupiaasta auttajastaan. Konstaapeli Dromoor ei ole koston enkeli.

Oikeudentuntoinen arkkitehti (Charles Bronson).
Oatesin romaanin lukeminen sattui sopivasti samoihin aikoihin kuin MTV3 esitti Michael Winnerin elokuvan Väkivallan vihollinen 2 (Death Wish 2, Yhdysvallat 1981). Siinä, kuten muissakin sarjan elokuvissa, Charles Bronsonin esittämä arkkitehti tuskastuu yhteiskunnan tehottomuuteen väkivaltarikollisten käsittelyssä ja alkaa listiä näitä omaehtoisesti omankädenoikeutuksella.

Tietyllä tavalla arkkitehdin moraalissa ja toimintatavassa voi nähdä uljuutta. Esitys on elokuvasarjassa kuitenkin monin verroin suoraviivaisempi ja sävyttömämpi kuin Oatesin romaanissa. Se latistuu pelkäksi toimintaviihteeksi.

Oikeamielinen arkkitehti Paul Kersey on oikeusistuin ja pyöveli yhdessä ja samassa yksilössä. Päähenkilönsä toiminnan sokeassa ihailussa Väkivallan vihollinen ei ota huomioon niitä suunnattomia riskejä, joita puuhaan sisältyy. Esimerkiksi syytön voi tulla uhratuksi.

Paljon realistisempi ja kauasnäköisempi on Wallander-sarjaan kuuluva ruotsalainen tv-elokuva Varas (Tjuven, 2009). Siinä asuntoalueella tapahtuneeseen varkaussarjaan kyllästynyt joukko perheenisiä perustaa partion, joka kiertää vartioimassa alueella yöaikaan. Sitten he yhyttävät eräästä talosta salaperäisesti poistuvan maahanmuuttajamuukalaisen, jonka ottavat tarpeettoman karkeaan käsittelyynsä.
  • Joyce Carol Oates on monipuolinen amerikkalaiskirjailija, joka on kuulu tuotteliaisuudestaan. Muutaman vuoden takaisessa lehtijutussa väitetään, että hän nukkuu ainoastaan pari tuntia vuorokaudessa ja syö vain kerran päivässä pystyäkseen käyttämään kaiken liikenevän ajan mahdollisimman tehokkaasti kirjoittamiseen.
  • Akateemisen kirjakaupan tuoreesta alennuskatalogista löytyy peräti kaksi Oatesin romaania: tämä Kosto sekä Haudankaivajan tytär, kumpikin kovakantisina ja 9,90 €:n hintaan.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Vaikenijoita Norjassa

Viime kesä oli kiireinen. Niinpä säilöin kahdeksanosaisen norjalaissarjan Berliininpoppelit (2007 - 08) kovalevylle ja katsoin sen vasta eilen ja tänään miltei yhdeltä istumalta. Kyseessä on kertomus keskisessä Norjassa asuvan Neshovin suvun merkittävistä kuukausista. Berliininpoppelit on harvoja tällä vuosisadalla näkemiäni jatkuvajuonisia sarjoja, varmasti yksi hienoimmista.

Berliininpoppelit
Berlinerpoplene (ohj. Anders T. Andersen (jaksot 1 - 3) ja Sirin Eide (4 - 8), Norja 2007 - 08)
Sarjan norjankieliset kotisivut
Yle FST5 6.7. - 24.8.2011, 8 x 48 min (ensiesitys 3.3. - 21.4.2010 / Yle FST5)

Neshovien sukutarina alkaa joulunalusaikaan 2006, kun perheen iäkäs äiti Anna saa aivohalvauksen ja joutuu sairaalaan. Puoliso Tormod (Espen Skjønberg, s. 1924) ja 56-vuotias esikoispoika Tor (Nils Sletta, s. 1943) jäävät kotitilalle seuraamaan potilaan voinnin kehittymistä. Maatila on rappioitunut monin tavoin; sikoja pitävä Tor tulee toimeen lähinnä vanhempiensa eläkkeen varassa. Näihin rapistuneisiin miljöihin valtaosa sarjan tapahtumista sijoittuu.

Annalla ja Tormodilla on kaksi muutakin poikaa. Margido (Bjørn Sundquist, s. 1948) elää läheisessä kaupungissa hautausurakoitsijana. Kapea uskonnollisuus rajoittaa hänen elämäänsä, ja hän on ikuinen vanhapoika. Sen sijaan kuopus, Kööpenhaminaan kotiutunut 39-vuotias Erlend (Jon Øigardenin, s. 1971), osaa ottaa elämästä nautinnon irti. Hän työskentelee menestyksekkäänä somistajana ja elää rekisteröidyssä parisuhteessa pullean päätoimittajansa (Morten Rose, s. 1975) kanssa. Erlendin postmoderni kaupunkilaisuus on räikeä vastakohta synnyinkodin perinteikkyydelle.

Kohtalokas jouluateria. (Kuva: NRK.)
Neshovien perheellä on lukuisia tabuja ja salaisuuksia, joista merkittävin paljastuu kolmannen jakson finaalissa, kun suku on kokoontunut jouluaattoiltana yhteiselle aterialle. Häpeällisinä pidetyt salaisuudet lienevät ratkaiseva syy perheen suunnattomille kommunikaatiovaikeuksille.

Perheen sisällä ei puhuta, ei varsinkaan tärkeistä asioista. Kommunikaatiokyvyttömyys on vahvin lähde sarjan synkeälle huumorille, joka kulkee mukana läpi kerronnan, vaikka välillä miltei huomaamattomissa. Ruotsalaisten Arla-mainosten estetiikka on pinnalta vähän samaa sukua. Ilman huumoriaan Berliininpoppelit ei kykenisi kohoamaan saavuttamaansa koskettavuuteen.
Hautausurakoitsija, isä, sikatilallinen, tytär ja somistaja. (Kuva: NRK.)
Tor hälyttää Annan kuolinvuoteelle myös Oslossa asuvan tyttärensä Torunnin (Andrine Sæther, s. 1964), jonka ei ole annettu pitää yhteyttä perheeseen. Itse asiassa Tormod saa tietää vasta vaimonsa hautajaisjärjestelyiden yhteydessä tulleensa jo 37 vuotta sitten isoisäksi. Torunn kohoaa sarjan edetessä merkittävimmäksi tekijäksi juonen kannalta.

Tor turvassa possun seurassa. (Kuva: NRK.)
Berliininpoppelit etenee kiireettömästi, mutta silti siinä ei ole mukana mitään turhaa. Sarjan realismi tuo mukanaan vahvan elämän tunnun. Silti arkisen kerronnan taustalla vallitsee jatkuvasti suuri draama. Esimerkiksi television pimah-taminen ja uuden hankkiminen voisi latistua tavanomaiseksi arkikuvaukseksi, mutta ei tässä sarjassa.

Erityisen vaikuttavana pidän isä-Tormodin ja poika-Torin suhteen hienovireistä kuvausta. Jo ensimmäinen jakso tarjoaa eläviä välähdyksiä, jotka viestivät, ettei isä-Tormod olekaan se seniili vanhus, jona poika häntä pitää ja kohtelee. Seura tekee kaltaisekseen. Sosiaalisten ympyröitten laajetessa isä osoittautuukin boheemiksi vanhaksi herraksi, varsin virkeäksi sellaiseksi. Vanhaherra Skjønberg tekee loistavan roolityön!

Psykologisesti hyvin vahva on kuvaus, miten sarjan alussa Tor samastuu voimakkaasti äitiinsä ja sitten loppujaksoissa tytär Torunn omaan isäänsä Toriin. Ehkä Torunnin sielullisen muutoksen yllättävä, miltei perustelematon nopeus on kiireettömän kerronnan ainoa tyylirikko.

Epätraditionaalinen sosiaalisuus. (Kuva: NRK.)
Yksi Berliininpoppelien kantavista teemoista on suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, kun sen merkitys perheen kommunikoi-mattomuuteen avartuu sarjan vanhetessa. Varmasti sarja kykenee myös pehmentämään katsojien suhtautumista asiaan. Itse esimerkiksi pidin Erlendin päätoimittajakumppania varsin sympaattisena olentona.

Tarinan päätös on myös varsin tehokas. Siinä hautausurakoitsijasetä Margido vain lakonisesti "kiittää kaikesta" veljentytärtään Torunnia, kun tämä katoaa tarinasta arvaamattomasti - jopa arvaamattomammin kuin siihen ilmaantui.

Torin nuoruudenihastusta, Torunnin käheä-äänistä ja muutenkin käheää äitiä, joka karkotettiin suvusta, muuten esittää Frøydis Armand (s. 1949). Jos hän vaikuttaa etäisesti tutulta, se saattaa johtua siitä, että hän esitti yhtä pääroolia Aviovaimoja-trilogiassa (1975 - 1996), jolla norjalainen elokuva teki eräänlaisen maailmanvalloituksensa takavuosina.

Berliininpoppelien taustalta löytyy kolmiosainen romaanisarja. Norjalaisen Anne B. Ragden (s. 1957) trilogia Berliininpoppelit (Berlinerpoplene, 2004), Erakkoravut (Eremittkrepsene, 2005) ja Vihreät niityt (Ligge i grønne enger, 2007) kohosi kotimaassaan ja ulkomaillakin suurmenestykseksi, joka suomennettiin vuosina 2007 - 09.

Romaanisarjan 900 sivua tiivistettiin televisiosovitusta varten 380 minuutiksi.

torstai 8. joulukuuta 2011

Välähdyksiä kulkurin kaupungista

Kaupungin valot (City Lights, ohjaus Charlie Chaplin, Yhdysvallat 1931)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Yle Teema su 30.10.2011 klo 18.08

Charlie Chaplin oli mestari ohjaamaan elokuvia, jotka ovat samaan aikaan komedioita ja tragedioita. Kaupungin valot - tarina kulkurista, sokeasta kukkaistytöstä ja viinaanmenevästä miljonääristä - on lajityypin tunnetuimpia ja arvostetuimpia edustajia.

Elokuva näytettiin Teema-kanavalla syksyisen Elokuvan juhlaviikko -teeman merkeissä. Sen esitteli katsojille kahdeksanminuuttisessa johdannossa elokuvaohjaaja, akateemikko Aki Kaurismäki, jonka positiivisella tavalla persoonallinen juonto sisältää lukuisia arvokkaita näkökulmia tuohon elokuvaan ja elokuvahistoriaan yleensäkin.

Kaupungin valot syntyi 1930-luvun taitteessa, jolloin oltiin suurella ryminällä siirtymässä äänielokuvan kauteen. Chaplin - tunnetusti konservatiivisena teknisten innovaatioiden suhteen - suhtautui tuohon elokuvan uuteen ulottuvuuteen pitkään karsaasti. Kaupungin valot onkin alusta loppuun asti mykkäelokuva, ellei lyhyttä äänifilmiparodiaa oteta lukuun.

Kaurismäki korostaa Chaplinia ymmärtäen, että äänifilmin synty vei elokuvailmaisua käytännöllisesti katsoen vuosikymmenen taaksepäin, kun näyttelijät jouduttiin asemoimaan jäykästi paikoilleen, jotta ääni saatiin talteen alkuaikojen alkeellisilla laitteilla. Elokuvanäyttelemisen elävyys, joka oli saavutettu juuri ennen äänen ilmestymistä, siis oli teknisen kehittymättömyyden vuoksi hukassa vuosien ajan.

Akateemikko Kaurismäki tuo esiin myös mielenkiintoisen kehityslinjan lähikuvan hiljattaisesta vakiintumisesta hyväksytyksi elokuvan keinoksi. Chaplin ei näytä tälläkään sektorilla kuuluneen aivan edelläkävijöihin. Illan elokuvassa näyttelijät rajataan suurimmaksi osaksi pelkkiin suuriin kokokuviin, ennen kuin pääparia uskalletaan lähennellä arasti puolilähikuvan merkeissä ihan loppukohtauksessa.

Kukkaistyttöä näytelleen Virginia Cherrillin (1908 - 1996) välit ohjaaja-vastanäyttelijä Chapliniin eivät olleet mitenkään lämpimät. Hänen elokuvauransa kesti vain muutamia vuosia eikä koskaan noussut todella siivilleen. Cherrill muuten oli aviossa neljä kertaa, 1930-luvun puolivälissä lyhyen aikaa jopa toisen kuulun sarja-avioitujan, Cary Grantin (1904 - 1986), kanssa. Grant yhdistetään nykyään muistoissa 1950-lukuun ja Hitchcockin kultakauteen, hänen neljä vuotta nuorempi ensimmäinen vaimonsa paljon kaukaisempaan mykkäfilmin aikaan.

Kulkurin ja kukkaistytön jylhä rakkaustarina käsittelee hyvin pelkistetysti perusteemoja: lohdutonta köyhyyttä ja mahdotonta rakkautta muun muassa. Äärimmäisen yksinkertainen, tekisi mieli sanoa arkaainen, ilmaisu on suunnattoman tehokas ja vaikuttava. Elokuvaa katsoessani mietin, olisiko vastaavalle ilmaisulle tilaisuutta nykyelokuvan aikana vai pystyykö moinen puhuttelemaan vain alkuaikojen ilmaisussa, "jumalten kautena".

Millä tavalla sukua arkaaiselle ilmaisulle on Aki Kaurismäen itsensä mykkäelokuvakokeilu Juha (1999)?

Kaupungin valojen rakkaustarinassa komedia antaa oman voimakkaan säväytyksensä traagisuudelle. Sen sijaan miljonäärijaksoista pystyn löytämään lähinnä vain komediaa, jopa pelkkää komediaa komedian vuoksi. Huvittavaa on, miten eriparisena näen nuo kaksi aihelmaa. Itse asiassa miljonäärijaksoja katsoessani mieleni teki monta kertaa vauhdittaa etenemistä kaukosäätimen avustuksella.

Kaurismäki muuten esittää oletuksen, että Hella Wuolijoki ja Bertolt Brecht saivat idean yhteiseen Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti -projektiin juuri Chaplinin elokuvan miljonääritarinasta.

Kasvoista kasvoihin.
Moni muukin kuin Kaurismäki on korostanut Kaupungin valojen loppukohtauksen äärimmäistä kauneutta. Siinähän näkönsä saanut tyttö tunnistaa vihdoin kulkurin häntä avustaneeksi (vale)rikkaaksi herrasmieheksi ja näkee ensi kertaa tämän kasvoista kasvoihin.

Minuun kohtaus ei tehnyt vastaavaa vaikutusta, vaikka yritin katsoa sen uudelleenkin. Sen sijaan muistan kyllä hyvin Chaplinin seuraavan elokuvan Nykyajan (1936) loppukuvan, jossa myyttinen kulkuri kävelee Paulette Goddardin kanssa kohti horisonttia ja tuntematonta.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Saksalais-suomalainen mielenmaisema

Rikospaikalla: Borowskin tango
Tatort 761: Tango für Borowski (ohj. Hannu Salonen, Saksa 6.11.2009)
Elokuvan esittely Suomen Berliinin-suurlähetystön sivuilla
Komisario Borowski -sarjan esittely Yle TV2:n kotisivuilla
Yle TV2 to 1.12.2011 klo 22.35 
Borowski etsii Ilomantsista murhasta vangittua saksalaista poikaa. Oikea murhaaja löytyy Kalevalan myyttien pimeimmästä paikasta. (Yle.fi.)

Ylikomisario Borowski salaisine unelmineen Suomessa.
Näyttelijä Axel Milberg (s. 1956) on esittänyt rikosylikomisario Klaus Borowskia vuodesta 2003 lähtien jo 18 jakson verran yhteiskeskieurooppa-laisessa Rikospaikalla-sarjassa. Alusta asti hänen rinnallaan on kulkenut psykologinen asiantuntija Frieda Jung, ylikomisarion salaisten romanttisten fantasioiden kohde, jota esittää Maren Eggert (s. 1974). Tosin käsillä olevan Borowskin tangon jälkeen Jungia ei valitettavasti ole löytynyt yhdenkään Borowski-tarinan näyttelijäluettelosta.

Olen katsonut vain pari Borowski-elokuvaa, mutta kokemukseni perusteella ylikomisario eroaa useimmista television rikostutkijoista siinä, että hän on melkoinen antisankari, jolla hommat ei aina klaarannu tuosta vain. Apulaisena toimiva rouva Jung on onneksi välkympi, vaikka hapuilua hänenkin päättelynsä usein edustaa.

Tunnelma Borowski-tarinoissa on lämminhenkisen maalaiskomediamainen, vaikka Kielin suurkaupungissa elelläänkin. Sarja hakee viehätyksensä päähenkilöittensä kotikutoisuudesta. Rouva Jungkin on sopivan tavanomaisen näköinen vielä tavanomaisemman näköisen Borowskin unelmanaisena.

Suomalaislähtöinen elokuvantekijä Hannu Salonen (s. 1972) on ohjannut useita Rikospaikalla-sarjan jaksoja. Luonnolliselta tuntuu, että lopulta syntyi idea ylikomisario Borowskin tuomisesta vierailulle Suomeen Salosen johdattelemana. Tässä jaksossa Boroskin tango ohjaaja on poikkeuksellisesti toiminut myös käsikirjoittajana Clemens Murathin rinnalla.

Saksalainen nuorisorikollinen on saanut paikan pohjoiskarjalaiselta kuntoutusleiriltä huumeista vieraantuakseen. Häntä syytetään nyt tuoreesta suomalaistytön murhasta, mikä tuo Borowskin apulaisineen Suomeen.

Ilomantsin poliisikunta on vähän samasta puusta veistettyä kuin kieliläiskollegansa. Siksi ei ole ihme, että nuorukainen pääsee karkuun vanginkuljetusmatkalla, jossa Borowskin ja tämän lähimmän suomalaiskollegan (Janne Hyytiäinen) oli tarkoitus huolehtia hänen vartioinnistaan.
 
Juttua aletaan selvittää tosissaan, leppoisasti kuten aina Borowski-tarinoissa, vaikka yötön yö saksalaistutkijoitten lepoa haittaakin. Kohdataan lisää suomalaispoliiseja ja pohjoiskarjalaisia, joista aika moni on aikamoinen originelli, enemmän tai vähemmän vinksahtanut jopa. Melko moni suomalaisnäyttelijöistä vääntää kotimaisen lisäksi myös saksaa kohteliaisuudesta vierasta kohtaan.

Ylikomisario suomalaisuutta harjoittelemassa.
Tutustutaan itäsuomalaisen syrjäseudun arkeen, jossa voisi olla iloa enemmänkin; monen poikamiehen ja vanhanpojan elämä on varsin riemutonta. Samanlaista lienee monilla Euroopan autioituvilla laita-alueilla kaukana keskuksista. Suomen luonto on kamera-ajoissa sentään upea! Käydään lavatansseissa ja saunassa.

Jaksossa yritetään myös laskeutua alas kansanmytologian syvänteisiin, vaikka minusta elokuvan tarjoamat loitsimis- ja muut menot pikku-ukkoineen kaikkineen tuntuvat melkoisen sepitetyiltä. Mikä on niitten suhde todelliseen kansanperinteeseen?

Juonessa on muitakin kömpelyyksiä, kuten jokseenkin väkisin väännetyltä tuntuva sarjamurhaajakuvio. Toisaalta se selittää kätevästi monien saksalaistenkin katoamisen alueen äärettömiin metsiin menneinä vuosina... Käsikirjoitus ei taida edustaa Rikospaikalla-sarjan parasta a-ryhmää.

Tango borowskilaisittain.
Katsoin Boroskin tangon muutaman päivän viiveellä tv-ensi-illasta, ja evääksi olin saanut aika negatiivisia arvioita elokuvasta. Ei jakso sentään niin hirveänä minulle näyttäytynyt kuin etukäteen pelkäsin.

Suomalaisuuden kuvauksessa pahimpana tyylirikkona pidän suomalaisten ikuista kiroilemista. Niin monet kotimaiset tuotannot ovat täynnä kiroilua, joten kai suomalaisten täytyy johdonmukaisuuden nimissä kiroilla eurooppalaisissa yhteistyötuotannoissakin...

Ylikomisario Borowkin tango pohjoiskarjalaisdaamin kanssa paikallisessa tanssiparatiisissa muuten sujuu mallikkaasti, oikein suuren maailman tyyliin.

Jälkikirjoitus 8. joulukuuta: Seuraavan jakson, Makuasioita, alkuminuuteilla ylikomisario Borowski saa kirjeen Helsingistä. Kuoren lähettäjätiedot paljastavat, että rouva Jung näyttää jääneen asumaan Suomeen ja sillä tavalla elegantisti poistuneen sarjasta.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Arvaamattomuuden rajoista

Revanche
(Revanche, ohjaus Götz Spielmann, Itävalta 2008)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Yle Teema ke 16.11.2011

Ravanche, revanssi, kosto on illan elokuvan teemana, jota se käsittelee kiitettävän moniulotteisesti.

Revanche tutkii teemaa sitä varten rakentamansa hienon asetelman varassa: Pikkurikollinen Alex suunnittelee pankkiryöstön taloutensa korjaamiseksi, mutta pakomatkalla poliisin harhaluoti osuu tyttöystävään, joka kuolee. Sureva Alex vetäytyy maalle äidinisänsä vieraaksi. Sattumalta poliisi vaimoineen asuu naapurustossa, ja Alex alkaa käsitellä katkeria tuntemuksiaan poliisia kohtaan tämän vaimon kautta.

Elokuva on yksinkertaisuudessaan loistava psykologinen draama tai psykotrilleri. Katsoessani sitä ihmettelen vain yhtä asiaa: näennäisen irrallista alkuneljännestä, joka tuntuu pohjustavan pääteemaa vain heikosti ja koostuvan suureksi osaksi itsetarkoituksellisesta alastomuudesta. Tarina saa laatuvaihteensa päälle vasta kun Alexin prostituoituna työskentelevä tyttöystävä heittää nirrinsä pakoauton pelkääjän paikalla.

Ohjaaja Götz Spielmannin (s. 1961) uralla elokuva on yhdestoista.

Alex ja poliisin vaimo.
Revanchea kiitän lisäksi psykologisesta uskottavuudesta henkilöitten käytöksessä ja reaktioissa. Elokuva osaa kuvittaa mainesanan arvoisesti myös ihmisen arvaamattomuutta, jopa ihmiselle itselleen. La donna è mobile: poliisin vaimo Susanne johdattelee jurottavan Alexin seksisuhteeseen kanssaan.

Liian moni fiktio koostuu henkilöittensä jatkuvista epäuskottavista reagoinneista, mikä romauttaa tarinan pätevyyden. Revanchen yksi ja ainoa epäuskottava käänne puolestaan saa katsojan päinvastaisesti pohtimaan Susannen epäloogista käytöstä ja jäljittämään sen takana piilevää totta psykologiaa.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Muoti-ilmiönä kuntauudistus

"Olen aina kannattanut kuntien tiivistä yhteistoimintaa. Mutta minulle syntyi silloin epäilys, että onkohan näistä kuntaliitoksista tullut joku muoti-ilmiö. Yleensä hallinnossa muoti-ilmiöt ovat aika vaarallisia." -- Sauli Niinistö Maaseudun Tulevaisuuden 28.11.2011 mukaan.

Villa Derrickerian yhteiskunnallinen ja siteeraava aspekti on jäänyt blogin avaustekstin jälkeen televisiokirjoittamisen rinnalla täysin kesannolle, joten kokeiltakoon sitäkin taas kerran edes vaihteeksi. Mahdollisesti tulevina viikkoina ja kuukausina Eurooppa seilailee sellaisissa myrskyissä, että suuri kuntauudistus hautautuu hetkeksi paljon isompien asioitten alle.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Vuosi ja kolme viikkoa

Villa Derrickeria täytti täyden vuoden jo kolme viikkoa sitten, mutta ensin en muistanut juhlistaa merkkipäivää ajoissa ja sitten en ehtinyt. Tänään meillä onkin sitten kaksinkertainen juhlapäivä: ensimmäinen adventti ja blogisynttäri.

Melko kattavan kuvan Villa Derrickerian ensimmäisestä vuodesta saa tutustumalla kaikkein suosituimpien tekstien luetteloon:
  1. Rikkaat metallitehtailijarukat (30.3.2011) – 333 sivun avausta
  2. Mitä kuuluu, Hollywood? (21.2.2011) – 105 sivun avausta
  3. Ylimysten huvituksista (14.3.2011) – 97 sivun avausta
  4. Ohjaaja ja käsikirjoittaja - ja Poliakoff (3.1.2011) – 71 sivun avausta
  5. Mustaa ja älykästä (19.3.2011) – 68 sivun avausta
  6. Beckin äärellä, ja Persbrandtinkin (28.3.2011) – 52 sivun avausta
  7. Viimeinen junavuoro Poirotlandiaan (2.1.2011) – 44 sivun avausta
Esittelyni Kruppin metallitehtailijasukua käsittelevästä draamasarjasta on osoittautunut blogin todelliseksi menestykseksi. Kun sarjan päätösjakson loppumusiikki oli antanut merkin, blogiini virtasi muutaman minuutin aikana uskomaton määrä lukijoita – merkittävä murto-osa koko sivuston lukijamäärästä muutaman tunnin aikana. Pari kuukautta myöhemmin uusittiin sukua esittelevä dokumentti, jota seurasi uusi, vähän pienempi ryntäys Krupp-tekstiini.

Kolmanneksi ja kuudenneksi suosituin tekstini käsittelevät kumpikin ruotsalaista Beck-poliisisarjaa, ja noihin kahteen kirjoitukseen löytää säännöllisesti tiensä uusi populaatio. Kevättalvella kirjoitin useamman tekstin Stephen Poliakoffin Teema-kanavalla esitettyyn tv-elokuvien sarjaan liittyen. Suosituimmaksi niistä on osoittautunut avaustekstini Ohjaaja ja käsikirjoittaja – ja Poliakoff.

Mustaa ja älykästä on arvostelu Michael Haneken elokuvasta Funny Games. Se edustaa yksittäisiä pistetekstejä, joista olisin toivonut blogini vankemminkin rakentunut. Seitsemänneksi suosituimpana kirjoituksena Viimeinen junavuoro Poirotlandiaan on luetuin kahdeksasta Agatha Christie –tekstistäni. Murhakuningattareen liittyviä tekstejä ilmestyikin ihan liikaa viime kuussa, melkein solkenaan.

Uusintatoiveet-sarjaani en ole vielä viitsinyt puhaltaa täysillä matkaansa. Itse haluaisin suositella kahta dokumenttiesittelyäni: Ikuisuuden puutarhassa (26.1.2011) ja Stalkkereita keskenämme (9.10.2011).

Katsojia on kertynyt tähän mennessä kaikkiaan 2 131, suurin osa Suomesta (1 832) ja lisäksi Yhdysvalloista (90), Venäjältä (50; erityisesti viime päivinä erään blogihakukoneen kautta), Saksasta (31) ja viidenneksi eniten Britanniasta (30).

Villa Derrickeriaan on löydetty ylivoimaisesti eniten Googlen kautta. Seuraavina tulevat Blogilista.fi (80 sisääntuloa) ja Derrickeria-blogini (68). Peräti neljä suosituinta haun avainsanaa liittyvät tavalla tai toisella Kruppin sukuun. Erityistä mielenkiintoa hakukoneenkäyttäjät ovat tunteneet suvun viimeistä vesaa, omaan originelliin maailmaansa eksynyttä Arndt von Bohlen und Halbachia kohtaan. Viidenneksi suosituin hakusana on funny games (22) ja seitsemänneksi suosituin marc chagall (18), joka vie taide-elämän ympärillä pyöriskelevään ensimmäiseen Beck-tekstiini.

Eniten klikkauksia (525) blogiini tehtiin huhtikuussa, kun Kruppin perheen saaga sai päätöksensä TV1:llä. Toiseksi suosituin kuukausi on ollut mennyt lokakuu (363), ”Christie-kuukausi”. Maaliskuun kävijämäärän (283) voitte vielä tässä kuussa ylittää, jos käytte täällä kohtuuahkerasti viimeisinä päivinä ennen uuden kuun alkua [lisäys seuraavana päivänä: maaliskuun kävijämäärä ylittyi heti samana iltana].
  • Pari viikkoa sitten uutisoitiin iloisesta asiasta Hercule Poirotʼn ystäville. Nimittäin David Suchetʼn tähdittämä sarja ei päättynytkään Idän pikajunan arvoitukseen (2010). Ensi vuoden puolella on tarkoitus siirtää tv-elokuvamuotoon viimeisetkin viisi Poirot-romaania, myös mestarisalapoliisin kuoleman todistava Esirippu. (=> Lisätietoja: Uutinen HS.fi:ssä.)

lauantai 19. marraskuuta 2011

Tukanleikkuutarina (2/2)

Huomenna sunnuntaina TV1 lähettää uusintana Sherlock Holmes -tarinan ”Kotiopettajatar” (1984). Sopivasti minulla on tuo jakso säilöttynä vuoden 2010 uusintakierrokselta, joten julkaisen kaksiosaisen tekstikokonaisuuden tarinan merkeissä. Kokonaisuuden ensimmäisessä osassa arvioin Arthur Conan Doylen alkuperäisen kertomuksen vuodelta 1892. Tämä jälkimmäinen puolisko keskittyy tarinan tv-toteutukseen.

Kotiopettajatar
The Copper Beeches (Sherlock Holmesin seikkailut 2:1, 25.8.1985) - Es. su 20.11.2011 klo 16.00 / TV1
Kuvagalleria Natasha Richarsonin ihailijoita ja ihailijattaria varten
Jakso YouTubessa (1 - 6)
Violet Hunterille tarjotaan houkuttelevaa paikkaa kotiopettajattarena, mutta kummalliset määräykset herättävät hänen epäluulonsa. (Yle.fi.) 

Granadan maineikkaan Sherlock Holmes -sarjan (1984 - 1994) jaksot alkavat usein lyhyellä ennakointi-insertillä, joka tarjoaa katsojalle väläyksen tarinan ytimeen. Niin tänäänkin: harmaaseen pukuun ja partaan pukeutunut nuorehko mies yrittää vakoilla syrjäisen kartanon tapahtumia mutta saa kintereilleen mastiffin näköisen, pelottavan koiran.

Parhaimmillaan nämä ennakkoinsertit ovat mitä tyylikkäimpiä, vaikka joskus harvoin ne saattavat hajottaa katsojan keskittymistä, varsinkin jos mukana on useampia ihmisiä.
Holmesilla, Sherlock etualalla.
Alkutekstit vyöryvät loppuunsa ja palaamme rauhaisalle Baker Streetille, jonka varrella sijaitsevan talon ikkunasta tohtori Watson (David Burke, s. 1934) tarkkailee sumuisia Lontoo-näkymiä. Sitten kaikki jatkuukin Conan Doylen alkuperäisen novellin hengessä: Sherlock Holmes (Jeremy Brett, 1933 - 1995) alkaa luennoida taideteoriaansa ystävälleen, eikä repliikkeihin ole tehty suuremmin muutoksia.

Uskollisuus alkutekstille on siis suuri. Näyttelijät saavat osoittaa luovan lahjakkuutensa lähinnä siinä, miten he tuovat käsikirjoituksen repliikit esiin. Nykyisen televisioteorian mukaan moniminuuttinen kaksinpuhelu olisi varmasti liian hidastempoinen.

 => Perehdytys juonitasoon löytyy novelliarvioinnistani Tukanleikkuutarina (1/2).

Letti vielä hyvin, kaikki vielä hyvin.
Kohdassa 6 minuuttia Violet Hunter ilmaantuu upeine tukkineen Natasha Richardsonin (1963 – 2009) kehoon kääriytyneenä. Hänen hiuksiaan sitten ihailee ja hipelöi useampikin tarinan hahmoista jakson kuluessa.

Nuori kotiopettajatar alkaa kertoa salapoliisille tarinaansa, joten jo kohta pääsemme takauman merkeissä tutustumaan myös arvon herra Jephro Rucastleen. Tämän luonneroolin tulkitsee upean laveasti Joss Ackland (s. 1928), joka teki ensiesiintymisensä valkokankaalla jo 1949 ja jatkaa edelleen aktiivista uraansa. Ackland on herra Rucastlen täydellinen ruumiillistuma. Häneltä taatusti onnistuu juonenkuljetuksen vaatima ajoittainen kaskutehtailukin.
Herra Rucastle (keho, liikunta ja elehdintä luonnollisesti voimallisesti mukana tukemassa ilmaisua): Suntiomme George on erikoinen tyyppi. Joku kysyi häneltä tietä Winchesteriin. George on kuin linnunpelätti olemukseltaan. Hänen kätensä ja jalkansa harottavat joka suuntaan. Lisäksi hänellä on kummallinen hattu. --
Conan Doylen tekstistä poiketen kamera kehtaa näyttää, peräti hyväilevin sävyin, miten neiti Hunter viimeisen kerran harjaa pitkän hiuksistonsa, samoin kuin sen, miten hän harjaussession huipennukseksi poikkaisee lettinsä silmissään lohduton katse. Kohtaus tuo kerrontaan kaivattua elokuvallisuutta.

Herra ja rouva Rucastle vieraskoreina.
Kun tulee aika saapua Copper Beechesin kartanoon, pikkuinen kotioppilaskin odottaa jo innokkaana uutta kasvattajaansa pihatantereella, kuollut jyrsijä kohteliaasti kädessä lahjaksi annettavaksi. Poikasella on punainen tukka kuin irlantilaisella. Mietin mistä hän sen on perinyt, isälläkin kun on harmaa, melkein valkoinen, kuontalo.

Tapahtumien edetessä neiti Hunter löytää lopulta tarinan ylimääräisen letin, joten on aika hälyttää Holmes Watsoneineen hätiin. Treffeillä majatalossa kaksi lettiä sitten heiluvat havainne-esimerkkinä tapahtuneesta.

Opettajatar täydentää tarinansa etsiväparille, minkä jälkeen on jälkiruoan eli actionin vuoro. Kuten alkuperäisnovellissa, myös tv-toteutuksessa liikaa tapahtuu tuossa toimintakimarassa. Toisaalta jos jaksaa olla painottamatta todennäköisyyksiä ja realismia, on tapahtumien kulku mitä ammattitaitoisimmin, jopa elegantisti, toteutettu.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vielä kun jaksaisi kasvattaa letin takaisin.
Televisiosovitus ei korosta liikaa tarinan goottilaisia elementtejä. Esimerkiksi kun neiti Hunter nousee kielletyn siiven torniin, on tilanne sävyltään enemmän satumainen kuin kauhistuttava. Kotiopettajatar on portaissa kulkiessaan kuin viktoriaaninen prinsessa Ruusunen, tosin typistetyllä letillä varustettuna.
 
Näyttelijävalinnat ovat erinomaiset, kuten brittiläiseen televisiolaatuun kuuluu. Vähemmän tunnettu näyttelijätär Lottie Ward esittää rouva Rucastlen osan kylmän pahaenteisesti. Patience Collier (1910 - 1987) on moninaamainen työnvälitystoimiston pitäjätär yhdessä viimeisistä rooleistaan.

Lopputekstejä muuten kuvittavat Conan Doylen kertomusta varten tilatut Sidney Pagetʼn (1860 - 1908) alkuperäispiirrokset.

torstai 17. marraskuuta 2011

Tukanleikkuutarina (1/2)

Kolmen päivän kuluttua, sunnuntaina 20.11.2011 klo 16.00, TV1 lähettää uusintana Sherlock Holmes -tarinan ”Kotiopettajatar” (1984). Sopivasti minulla on tuo jakso säilöttynä, joten julkaisen kaksiosaisen tekstikokonaisuuden tarinan merkeissä. Tässä ensimmäisessä osassa arvioin Arthur Conan Doylen alkuperäisen kertomuksen vuodelta 1892. Jälkimmäinen, tv-toteutukseen keskittyvä osa löytyy täältä.

Arthur Conan Doyle: ”Kotiopettajattaren seikkailu”
(The Adventure of the Copper Beeches”, kokoelmassa Sherlock Holmesin seikkailut, 1892)
Suom. O. E. Juurikorpi
Kertomus alkukielellä

Kuten näette, herra Holmes, minulla on jokseenkin tuuhea ja kauniskin tukka, jonka hiukan kastanjanruskeaan vivahtava väri on varsin harvinainen. – Neiti Violet Hunter.
(Kuva: Sidney Paget.)
”Kotiopettajattaren seikkailu” on yksi niistä Sherlock Holmes -tarinoista, joissa neuvoton ja jopa pelokas kotiopettajatar ottaa yhteyttä Baker Streetin guruun apua saadakseen.

Tänään kotiopettajattaren nimi on Violet Hunter. Toinen kuuluisa kotiopettajatar, ”Yksinäisen polkupyöräilijän” (1905) säikähtänyt neitonen, on muuten hänkin etunimeltään Violet, mutta sukunimenään hän kantaa hiukan tavanomaisempaa Smithiä.

Tarinan alussa eletään turhautuneissa tunnelmissa, sillä Mr Holmes on jälleen tilapäisesti työttömänä. Siksipä hän selailee levottomana lehtien pikkuilmoituksia ja räksyttää paralle tohtori Watsonille tämän kirjoittamien tapausselostusten puutteellisuuksista. Holmesin yleissivistyksessähän on tunnetut aukkonsa, ja siksi hän katsoo asiakseen läksyttää Watsonia tarinoitten turhista kaunokirjallisista kuvailuista, sen sijaan että rakas tohtori olisi vain tyytynyt yksinkertaiseen rikoksen selvittämistyön erittelyyn.

Toisaalta Holmesin turhautuneisuuden voi ymmärtääkin. Hän nimittäin odottaa juuri saapuvaksi erästäkin Violet Hunteria, joka on lähestynyt häntä huippujännittävän kirjeen välityksellä: 
Tahtoisin kovasti mielelläni kysyä Teiltä neuvoa, otanko vastaan minulle tarjotun kotiopettajattaren toimen. Tulen luoksenne huomenna aamupäivällä puoli yksitoista, jos Teille sopii.
Ja täsmälleen ilmoittamanaan aikaan neiti Hunter saapuukin, reippaana ja kasvot täynnä kesakoita, iloa ja älykkyyttä. Hänkin on kärsinyt työttömyydestä, kunnes eräässä välitystoimistossa tärppäsi. Siellä näet oli paikalla muuan herra Jephro Rucastle, ”harvinaisen lihava, vanhanpuoleinen herrasmies, jonka hymyilevät kasvot näyttivät aivan kuin valuvan kauluksen päälle ja joka katsoi minuun melkeinpä kiusallisen tutkivasti”.

”Erinomainen! Erinomainen!” herra Rucastle hykerteli nuoren naisen nähtyään. Ja erinomaiselta tilaisuus kuulosti neiti Hunteristakin, kun hän kuuli palkkatarjouksen ennakkomaksuineen kaikkineen. Velvoitteetkin tuntuivat kohtuullisilta, kasvatettavana yksi rasavilli kuusivuotias.

Mutta sopimukseen sisältyy yksi uskomaton ja hirvittävä vaatimus: neiti Hunterin pitäisi poikkaista ihanat hiuksensa ihan lyhyiksi. ”Vaimoni päähänpisto.” Tämä panee nuoren naisen miettimään koko tarjousta uudemman kerran.

Holmes kehottaa neiti Hunteria tekemään ratkaisun itse, vaikkakin huomauttaa, ettei noissa olosuhteissa päästäisi omaa sisartaan lähtemään. Salapoliisi siis jää odottamaan, mitä tuleman pitää, ja parin viikon kuluttua kotiopettajatar ottaa uudelleen yhteyttä.

Neiti Hunter on kotiutunut syrjäiseen Copper Beechesin kartanoon suhteellisen onnellisesti. Silloin tällöin hänen pitää käydä tiettyyn siniseen pukuun sonnustautuneena istumaan ikkunan viereen ja kuuntelemaan herra Rucastlen mainion huvittavia juttuja. ”Nauroin niin että olin menehtyä.”

Ihme palmikko... (Kuva: Sidney Paget.)
Mutta kartanoon liittyy kaikenlaista uhkaavaa… Liittyy Carlo, nälkäisenä kaiken aikaa pidettävä, vasikan kokoinen verikoira, joka yöaikaan vartioi taloa puutarhassa käyskennellen. Liittyy mies, jolla on harmaa puku ja leukaparta. Liittyy autio lisäsiipi, joka aikaansaa kauhistuttavia luonteenpiirteitä muuten niin lempeässä herra Rucastlessa. Ja liittyy eräs hiuspalmikkokin.

Holmesilla on tarjota selitys kaikelle heti neiti Hunterin päätettyä selontekonsa. Sen jälkeen tarinan viimeiset sivut kattava toimintakohtaus saattaakin alkaa. Toiminta on jollain tavalla niin kömpelöä ja amatöörimäista, ettei millään voisi uskoa maailmankuulua salapoliisi Sherlock Holmesia sen suunnittelijaksi. Lisäksi pahikseksi täysin muuntunut herra Rucastle osoittaa uskomatonta intuitiokykyä osaamalla ennakoida kotiopettajattaren joukkojen saapumisen.

Melko usein mestarisalapoliisin tapaukset sijoittuvat syrjäisiin ja väristyksiä synnyttäviin kartanoihin. Kotiopettajattaremme kauhusta alaääniä hakeva tarina on tavallistakin goottilaisempi selvitys ”synkän talon synkästä salaisuudesta” sekä pohjattomasta ahneudesta ja sen seurauksista. Goottilaisesti tarinassa myös sivutaan ullakon hullun naisen motiivia kahteenkin otteeseen.

Kun hyvin varhaisessa iässä luin ”Kotiopettajattaren seikkailun” ensimmäisen kerran, oli se yksi niistä Holmes-tarinoista, jotka tekivät minuun suuren vaikutuksen. Uudellakin lukemalla se on säilyttänyt voimansa, vaikka lopputohina vähän toistyylinen onkin.

Vasta jälkikäteen tajusin, että tarinan logiikkaa horjuttaa aika pahasti neiti Hunterin rajoittamaton liikkumisvapaus Copper Beechesin ympäristössä. Mutta jätettäköön tuo kömmähdys huomiotta, niin elämää saattaa jatkaa varsin tyytyväisenä eteenpäin.

Vuonna 1927 Arthur Conan Doyle muuten laati listan 12 parhaana pitämästään Holmes-tarinasta. Mitalisijat menivät ”Kirjavalle nauhalle”, ”Punatukkaisten säätiölle” ja ”Tanssiville kuvioille”, mutta ”Kotiopettajattaren seikkailua” tusinasta ei löydy, enkä ole siitä välttämättä kovin kummastunut, sillä varsinaista originellia uutta kiehtovaan tarinaan ei sisälly.

Jälkisanojen tapaan

Conan Doyle kuoli 1930, mutta onneton Mr Holmes vain ei saanut rauhaa. Näihin päiviin asti salapoliisi on joutunut jatkamaan seikkailujaan tarinoissa, joita ovat kilvan laatineet monet muut kirjailijat. Vuonna 1975 ilmestyi Manly Wade Wellmanin ja hänen poikansa Wade Wellmanin kirjoittama Sherlock Holmes's War of the Worlds. Tuossa opuksessa myös Violet Hunter esiintyy uudelleen! Isä ja poika Wellman nimittäin ovat iskeneet silmänsä tohtori Watsonin toiseen, nimeämättömä pysyttelevään vaimoon, joka esiintyy parissa Conan Doylen myöhäisessä Holmes-tarinassa. Kirjailijapari paljastaa, että tuo toinen rouva Watson on juuri neiti Hunter eikä kukaan muu.

Mutta ennen kuin päätäme tämän tekstin, palaamme vielä sunnuntaihin, tammikuun 6. päivään vuonna 1957. Tuona talvipäivänä ansaittuja eläkepäiviään viettävä Sherlock Holmes lähti kotoaan kävelylle kalliopolulle, istahti penkille ihailemaan näkymiä ja kuolahti. Tämän selostuksen salapoliisin kuolemasta omana 103-vuotissyntymäpäivänään on dokumentoinut Holmes-elämäkerran kirjoittanut William S. Baring-Gould. (=> Lisätietoja Baring-Gouldin Holmes-maailmasta).

tiistai 25. lokakuuta 2011

Agatha Christien huoneenvartijoista

Nähtävästi jossain päin Englannin Yorkshirea asuu muuan yksityishenkilö nimeltä Mathew Prichard. Hän on naimisissa näytelmäkirjailija Katherine Thompsonin kanssa ja heillä on kaksi lasta. Lisäksi hän on monimiljonääri ja erään mittavan kirjallisen perinnön ainoa oikeuksienomistaja.

Christie ja Mallowan.
Kun rikoskirjailija Agatha Christie kuoli tammikuussa 1976 85-vuotiaana, häntä jäivät lähimpinä suremaan toinen aviopuoliso ja tytär ensimmäisestä avioliitosta perheineen. Ensimmäinen puoliso, Archie Christie, josta kirjailija oli eronnut jo vuosikymmeniä aiemmin, oli kuollut vuonna 1962.

Aviomies, maineikas arkeologi Max Mallowan meni suruvuoden jälkeen naimisiin Barbara Parkerin kanssa, jonka hän tunsi ennestään arkeologisista tutkimuksista. Mallowan menehtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna, loppukesästä 1978 74-vuotiaana. Kuningatar oli suonut aatelisarvon aviopuolisoista molemmille, Agathalle ja Maxille, omista ansioistaan kummallekin erikseen.

Christien tuotannon oikeudet siirtyivät kuolemassa hänen ainoalle lapselleen Rosalindille, joka oli mennyt naimisiin toisen maailmansodan alussa majuri Hubert Prichardin kanssa. Parin ainut lapsi, mainittu Mathew Prichard, syntyi cheshireläisessä yksityissairaalassa syyskuun 21. päivänä 1943 (A. Christie, Vanha hyvä aikani, kolmas painos, 1984, s. 581; ks. myös s. 575).

Majuri Prichard kaatui sodassa, ja Rosalind Prichard avioitui uudelleen vuonna 1949, Anthony Hicksin kanssa. Kun Rosalind Hicks sitten kuoli vuonna 2004 85-vuotiaana, rikosten kuningattaren oikeudet periytyivät vainajan ainoalle pojalle. Tosin menestysnäytelmä Hiirenloukun tekijänoikeudet isoäiti oli poikkeuksellisesti luovuttanut Mathew'lle heti näytelmän valmistuttua.

Olen saanut epävarman käsityksen, että tytär Rosalind olisi vaalinut äitinsä perintöä vielä sangen tarkasti tämän arvostuksia seuraten ja että käänne hölläkätisempiin oikeuksien jakeluun olisi tapahtunut vasta tyttärenpojan noustua vastuuseen. Tämä on nähtävästi syy siihen, että viime vuosina tuotantoon on päässyt aika lailla alkuteoksista poikkeavia Christie-tulkintoja. Erityisesti tämä on näkynyt neiti Marple -tarinoiden uudelleenfilmatisoinneissa vuodesta 2004 alkaen. Myös Ranskassa Hercule Poirot -romaaneja on sormeiltu aika raaoin kynsin.

Voisi ajatella, että perikunnalla ei olisi taloudellisiakaan välttämättömyyksiä myydä teosten televisio-oikeuksia kovin löysin perustein. Saattaisiko esimerkiksi täysin omantyyppistensä alkuteosten vääntäminen totunnaiseen neiti Marple -formaattiin merkitä pitemmällä tähtäimellä oman oksan sahaamista?

No, onhan mestarisalapoliisi Sherlock Holmesistakin kuulemma leivottu action hero Hollywoodin taivaalle...

Ensi sunnuntaina TV1 lähettää tällä erää viimeisen neiti Marple -uusinnan. Tuolloin nähtävä Neiti Marplea ei petetä sentään hakee pohjansa aidosta Marple-romaanista vuodelta 1952. Yhtä keskeisistä rooleista esittää Dynastia-tähti Joan Collins, mikä luultavasti karkottaa osan katsojista metsään ja osan houkuttaa puoleensa.

Juuri nähtyjen jaksojen jälkeen on tuotettu vielä neljä Marple-elokuvaa samalla miehityksellä. Nähtävästi noista neljästä toteutuksesta ainoastaan Tuijottava katse perustuu alkuperäiseen Marple-tarinaan.

Neiti Marple
Disney-studioilta ampaisi kevättalvella ilmoille Christie-aiheinen uutinen, toivottavasti hyvä sellainen. (Närkästynyt uutisointi aiheesta kunniakkaassa brittiläisessä The Telegraph -julkaisussa.) Walt-sedän paja aikoo pestä pölyt meidän neiti Marplestamme ja taikoa hänestä nuorison suursuosikin. Siihen tarkoitukseen tarvitaan vähän nuorempi ikäneito, joten häntä saa tulevassa elokuvassa edustaa jenkkiläläinen Alias-tähti Jennifer Garner, joka keväällä ehti pyörähtää sopivasti 39-vuotiaaksi.

Käsikirjoittajaksi on hankittu Twin Peaks -skribentti Mark Frost ja tapahtumat siirretään jonnekin mahtavan USA:n maille.

Maaliskuun uutisoinnin jälkeisiä lähteitä tiedolle en ole löytänyt, joten pidän mahdollisena filmihankkeen kaatumista. Kaikitenkin, parhaassa tapauksessa elokuva saattaisi merkitä astinlautaa uudelle sukupolvelle löytää Agatha-täti seuraksi ropisevan katon alle muutaman sadekauden ajaksi.

Tämä raportti lienee viimeinen Christie-teksti blogissani ainakin näillä näkymin.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Askel sekasortoon

Tämä teksti on päätösosa massiivisessa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011  nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.
  1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
  2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
  3. Askel joka kohosi lentoon - esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
  4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta  Askel tyhjyyteen (2008)

Tänä iltana nousemme täti-Agathan maailmaan Bachin "Toccatan ja fuugan" tahdittamin juhlavallisuuksin. Nuori Bobby Attfield se siinä kotikylän kirkossa soittelee urkuja, ennen kuin tunnusmusiikki keskeyttää hänet varsin epäkohteliaasti. Niinpä hän lähtee käveleskelemään rannalle ja purkamaan turhautumistaan kiviä mereen nakkelemalla.

Neiti Marple: Askel tyhjyyteen
(Why Didn't They Ask Evans?, ohjaus Nicholas Renton, Iso-Britannia 2008)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivuilla
Elokuvan esittely ITV:n kotisivuilla 
Laurel Annin positiivinen arvostelu elokuvasta
Ceri Radfordin positiivinen arvostelu The Telegraphissa
Yle TV1 su 23.10.2011 klo 18.55 (ensiesitys 4.4.2010, Yle TV1)
Neiti Marple auttaa ystävättärensä poikaa selvittämään mitä tarkoittivat kuolevan miehen kuiskaamat arvoitukselliset sanat, joiden vuoksi joku on valmis vaikka toiseen murhaan. (Yle.fi.)

Neiti Marple -elokuva Askel tyhjyyteen alkaa varsin tehokkaasti. Parin ensiminuutin aikana katsojalle ehditään esitellä Bobby, toinen tarinan päähenkilöistä, sekä karmea löytö, johon hän törmää kiviä nulikkamaisesti viskoessaan: rantajyrkänteen alla makaa kuolemaa tekevä mies, joka äkkiarvaamatta kuin kauhuelokuvien zombi tarttuu Bobbya ranteesta ja lausuu viimeisillä voimillaan illan avainsanat: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?"

Evansin salaisuutta sitten jäljitetään täysillä, kunnes se selviää elokuvan lopussa.

Bobbyn äiti, hassahtava ruustinna Attfield, puolestaan saa vieraakseen rakkaan ystävättärensä neiti Marplen, jolle Bobby komennetaan sanomaan päivää. Ruustinna on parantumaton juoruilija eikä tietenkään malta olla vuotamatta välittömästi kertomusta poikansa pikku löydöstä neidille, vaikka uusi sisäkkö ei ole vielä edes ehtinyt kantaa teetä pöytään.

Junassa Bobby kohtaa sattumalta kulmakunnan ylhäisötytön Frankien, jolle nuorukainen päättää kertoa sattuneen. Ja Frankie keksii miltei tuosta vain, että jutussa on jotain hämärää. Murha se oli eikä tapaturma. Ja nyt joku yrittää huijata sinua tekaistuin kirjein, Bobbyseni. Vaan eipä kerrota poliiseille – selvitetään juttu itse! On niin jännää olla salapoliisi oikeasti.

Seitsemän ensimmäisen minuutin jälkeen elokuva on jo kadottanut kykynsä koukuttaa katsojaa ja kaikki muut mahdollisuutensa. Nimittäin tällainen palapelidekkari vaatii tietyn horjumattoman logiikan luodakseen uskottavan perustan jännitykselle ja katsojalle halun jatkaa tapahtumien seuraamista. Illan elokuva kuitenkin aloittaa yhdistelemällä pirstaleita Christien alkuperäisromaanista ja käsikirjoittajan uudelleenluomaa, hyvin horjuvaa logiikkaa. Pahinta on, että tässä heikossakin logiikassa on katsojan hyvin vaikea pysytellä kärryillä. Talo on hiekalle rakennettu...

Parivaljakko virittää otaksumalleen konnalle ansan lähettämällä tälle tiedon jyrkänteenalusmiehen viimeisistä sanoista - eli luopuu vapaaehtoisesti ainoasta valttikortistaan ja paljastaa miehelle kaikki korttinsa. Miksi ihmeessä? Bobbylle pari kohtausta myöhemmin tapahtuva pikku pyöräilyonnettomuus on sitten takuulla kyseisen konnan tekemä murhayritys… Mutta ei tämä vielä mitään – myöhemmin parivaljakon argumentointi vajoaa juupas – eipäs-tasolle, kun pitäisi päättää, kuka on murhaaja. Siinä on kaksi todellista amatööriä sanan pahimmassa merkityksessä…

Savagen linnan neuroottista asujaimistoa.
Jäljet johtavat rankasti pelkistetyn logiikan mukaisesti läheiseen Savagen linnaan, jonka muurien sisään Frankie päättää itsekin ujuttautua oikein pellit ryskyen. Siellä häntä on vastassa originelli ja pahankurinen Savagen perhe ja joukko heidän läheisiään – miltei kaikki mysteerin ratkaisuun tarvittavat henkilöt. Mahtaako linnan vastikään menehtyneen isännän kuolemalla olla jokin yhteys Bobbyn jyrkänteen alta löytämään mieheen?

Evanskin seurueesta löytyy. Tämä herra on aikoinaan toiminut kuolleen isännän palkollisena Kiinanmaalla mutta nyttemmin keskittynyt viljelemään orkideoita. Siitähän riemu nousee! ja kohdassa 25 minuuttia Frankie jo leuhkii ratkaisseensa jutun miltei kokonaan. Ihan itse!
Orkideaentusiasti nimeltä Evans.
Mutta ei juttu suinkaan niin yksinkertainen ole. Sen todistaa neiti Marple ilmaantumalla Savagen linnaan vain neljä minuuttia myöhemmin Frankien kotiopettajattareksi naamioituneena. Kolmiapila Frankie, Bobby ja Marple näyttää olevan valmis ottamaan homman haltuun tosissaan.

1950-luvun epookki on toteutettu huolellisesti, kuten brittiläinen perinne on. Savagen linnaa esittää toteutuksessa Surreyn kreivikunnassa sijaitseva, 1500-luvulla rakennettu Loseley House, mikä tuo jaksoon erityistä loistokkuuta ja juhlan tuntua.

Alusta asti johtolankoja availlaan liukuhihnalta, kertaakaan edes tupakkitaukoa pitämättä, ja tulos on yhtä kliseisen kiehtova kuin Rubikin kuutio miljoonannen kerran ratkaistuna. Bobbykin verhoaa kehonsa autokuljettajan valepukuun täysin vailla katsojan motivointia tekeytymisen syystä.

Vapaa-ajan viettoa Savagen linnassa.
Onneksi sentään puoliväliin tultaessa tajutaan istahtaa teekupposen ääreen herra Evansin orkideapuutarhassa. Mutta sitten on taas kiire jatkamaan sen mätön tarjoamista, jonka käsikirjoittaja on vasemmalla kädellään laatinut.

Juoni laukkaa niin että kehenkään hahmoista ei saa kosketusta, joten siitäkin syystä he käyvät yhdentekeviksi käytännöllisesti katsoen kaikki. Näyttelijät näyttelevät niin kuin tehokasvattamossa tuotetussa, mahdollisimman konventionaalisessa palapelissä kuuluu näytellä. Yhdessäkään näyttelijässä ei ole särmää, vaikka sitä Christien kirjassa olisi ollut runsain mitoin tarjolla vaikkapa goottilaisen kauhuisan Moiran pelokkaassa hahmossa. Savagen linnan teini-ikäiset lapsukaiset kieltämättä olisivat kurittomuudessaan varsin piristäviä, elleivät he olisi niin teennäisiä.

Toteutus herättää vain kysymyksiä.

Miksi luoda romaanin tohtori Nicholsonin tehtäviä jakamaan täysin uusi hahmo, komentaja Peters, vaikka henkilöitä on muutenkin liikaa? Miksi liuottaa Evansin arvoituksen tehokas punainen lanka mauttomaksi litkuksi istuttamalla pöytään ensin vale-Evans? Miksi mennä merta edemmäs kalaan eli Kiinaan vanhaa tragediaa kehittämään? Miksi lisätä täysin uusia sivujuonia esimerkiksi maailmansodan aikaisista hyväksikäytöistä, sen sijaan että turvattaisiin alkuperäisjuonen laatuisiin koukkuihin? Miksi monimutkaistaa harhautusten takana oleva äärimmäisen yksinkertainen peruskaava lisäämällä kaavaan uusia tekijöitä - siis lisää palvelijoita Savagen linnaan?

Kuvittelisin, että Christien romaanin aineksista saisi tarkoituksenmukaisemmalla karsinnalla jäntevämmän ja kiehtovamman Marple-puolitoistatuntisen. Minä esimerkiksi olisin mieluummin istuttanut neiti Marplen Bobbyn toistaitoisen ystävän Badgerin rooliin. Hän olisi voinut tarkkailla parivaljakon puuhasteluita salaa korkeitten nojatuolinselkämysten takaa tai avonaisista ikkunoista, jotta elokuvan neiti Marple -status ei olisi kärsinyt, ja astua eturintamaan pelastajattarena siinä vaiheessa, kun Bobby ja Frankie odottavat varmaa kuolemaa murhaajan vankeina ullakolla. Tuossa tilanteessa ystävä Badger pelasti sankarit sattumalta ja moukan tuurilla kattoikkunasta sisään rysähtämällä, mutta neiti Marple olisi voinut astua vintille homman totaalisesti klaaraten, kuin amerikkalaiset Normandiaan kerran.

Miksi neiti Marple yleensä piti ympätä käsikirjoitukseen mukaan? No, Marple on menestyvä tuotemerkki, jonka nimellä tuontayhtiö ITV saa ainakin elokuvan mainostauot varmasti täyteen mainoksia. Samoin Marple-brändi takaa tuotteen vaivattoman ulkomaanlevityksen. (Päivitetty 24.10.2011.)

Askel joka kohosi lentoon

Tämä teksti on kolmas osa massiivisessa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011 nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.
  1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
  2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
  3. Askel joka kohosi lentoon - esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
  4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)

Rikosten kuningatar Agatha Christie kuoli vuonna 1976. Hänen tyttärensä Rosalind Hicks (1919 - 2004) peri ainoana lapsena äidiltään tämän teosten tekijänoikeudet, ja televisiointirintamalla alkoi tapahtua.

Christie itse oli suhtautunut teostensa sovittamiseen televisiota varten hyvin penseästi. Syynä olivat monet pettymykset, jotka hän oli joutunut kokemaan televisiointien suhteen. Esimerkiksi vuoden 1949 Eikä yksikään pelastunut -tuotannossa yksi kuolleista nousi arvaamatta ylös ja käveli näyttämön poikki lukuisten katsojien seuratessa järkyttävää tapausta suorana lähetyksenä olohuoneessaan.

Alkutekstinäyte vm. 1980.
Ensimmäisinä rikoskuningattaren kuoleman jälkeen televisiolle sovitettiin kaksi hänen varhaista romaaniaan, Askel tyhjyyteen (1934) vuonna 1980 ja Seitsemän kellon salaisuus (1929) vuotta myöhemmin, pitkälti samoin tekijävoimin.

Kumpikin tuotanto osoittautui suurmenestykseksi, mikä loi pyrkimyksen tarjota Christietä vieraaksi olohuoneisiimme laajemminkin. Syntyi invaasio, jonka tuloksena näköradiohenkilöllisyyden saivat muun muassa Tommy ja Tuppence (1982 - 83, James Warwick ja Francesca Annis), neiti Marple (1984 - 92, Joan Hickson) ja Hercule Poirot (1989 - 2010, David Suchet).

Kaikki siis tavallaan alkoi Askelesta tyhjyyteen, joka kohosi lentoon. Christie-televisiotyyli luotiin tässä elokuvassa, tosin pitkän mittansa tähden (180 min) tavallisesti sarjamuodossa esitetyssä.

Askel tyhjyyteen
(Why Didn't They Ask Evans?, ohjaus John Davies ja Tony Wharmby, Iso-Britannia 1980)
Elokuvan esittely The Agatha Christie Reader -sivustossa 
London Weekend Television muistoissamme
Elokuva on esitetty Suomessa 19.4.1981 alkaen MTV1-kanavalla

Londow Weekend Television ei pihistellyt rahahanojen kanssa vaan syöksi antaumuksellisesti seteleitä peliin, kun Askelta tyhjyyteen alettiin filmata 1979. Miljoonan punnan budjetti oli suuri tuohon maailmanaikaan. Sillä summalla palkattiin aikansa parhaat näyttelijät, rakennettiin huolellinen 1930-luvun epookki ja ehdittiin jopa harjoitellakin kohtauksia kuukausikaupalla. Moiseen yksityiskohtiin ulottuvaan huolellisuuteen ei brittitelevisiolla enää ole resursseja. Kuvausten aikainen lakko tosin häiritsi tuotantoa, ja sen vuoksi muun muassa jouduttiin käyttämään kahta ohjaajaa.

Elokuva on niin uskollinen Christien alkuperäisromaanille kuin mahdollista, vastoin kuin miespolvea myöhempi Marple-sovitus Askel tyhjyyteen (2008). Juoni ja vuoropuhelu seuraavat romaania tarkasti. Etenemisjärjestys kohtauksesta toiseen on miltei identtinen kirjan kanssa. Jopa Bassington-ffrenchin klaani saa pitää hankalan sukunimensä.

Sovitukseen sisältyy vain kaksi merkittävää muutosta. Ensimmäisen niistä selittänee se, että konnan rooliin ei ole tainnut löytyä riittävän suippokorvaista näyttelijää, joten elokuvan sankariparin täytyy tunnistaa hänen valehenkilöllisyytensä muusta kuin korvalehdistä.

Toinen muutos selittyy elokuvallisuuden vaatimuksilla. Romaanin lopussa murhaaja lähettää naispuoliselle sankarille kirjeen, joka antaa vastauksen vielä avoimiin kysymyksiin. Televisioversiossa hän epäelokuvallisen kirjeen sijaan ottaa tämän vangikseen ja antaa suunsa laulaa tunnustuksensa.

Ammattitaitoinen käsikirjoittaja ja hyvät näyttelijät takaavat, että Christien alkuperäisromaanin jännite ja kevyt komediallisuus siirtyvät autenttisina televisioruuduille. Toiminta, screwball-komedia, lievä farssi ja tarinan kevyt romanttisuuskin limittyvät luontevasti yhteen.

Toisaalta elokuva on saanut kritiikkiä siitä, että esillepano on turhan teatterillinen, kuten 1980-luvun brittiläisessä laatutelevisiodraamassa tapana oli. Myös kirjan juonen liian orjallinen seuraaminen tuo laahaavan elementtinsä etenemiseen.

Näyttelijäkunnasta haluan ensimmäisenä nostaa esiin tytön takarivistä: luultavasti vain yhdessä kohtauksessa esiintyvän Joan Hicksonin (1906 - 98) - meidän ainoan oikean neiti Marplemme! Vähän yli 70 vuoden nuoressa iässä hän esittää koketeeraavaa seurapiirirouvaa, joka toimii tärkeänä linkkinä etsiväparin erään todistajan ja jyrkänteen alta löytyvän kuolevan miehen välillä.

Lady Francis alhaissyntyisen partnerinsa Bobbyn keralla.
Salapoliisileikkiin ryhtyvää papinpoika Bobby Jonesia näyttelee James Warwick (s. 1947) ja hänen hemaisevaa kanssakumppaniaan, yläluokkaista Lady Frances Derwentiä, Francesca Annis (s. 1945) - yksi brittitelevision suosituimmista kasvoista noina vuosina. Warwick ja Annis sopivat niin loistavasti yhteen, että pari vuotta myöhemmin he saivat yhteisen pestin Christien etsiväparivaljakkona Tommyna ja Tuppencena elokuvassa ja sitä seuranneessa televisiosarjassa. Jo Askelessa tyhjyyteen on jotain hyvin tommy&tuppencemaista!

Brittinäyttämöitten todellinen kuningas, mielestäni Sir Laurence Olivieriakin suurempi, Sir John Gielgud (1904 - 2000) näyttelee vierailevana tähtenä Bobbyn isää, Marchbolin kirkkoherraa, joka on kalkkiksista toivottomin, ainakin puberteettisesti ajattelevan poikansa mielestä.

Pitkän Jussin majatalon emäntänä häärännyt kauniskasvo Connie Booth (s. 1944) on Sylvia Bassington-ffrench, jonka vieraanvaraisuutta Annisin Lady Frances käyttää elokuvassa liiankin auliisti hyväkseen. Sylvia B-f:n monitahoista lankoa kuvittaa Leigh Lawson (s. 1945), Todella upeessakin piipahtanut.

Sherlock Holmesin arkkivihollista, professori Moriartya, 1980-luvun sarjassa esittänyt Eric Porter (1928 - 1995) näyttelee tohtori Nicholsonia. Vaan piileekö myös tohtori Nicholsonin vahvojen linssien takana professori Moriartyn kaltainen julma konna? Bond-tyttö Madeline Smithiä (s. 1949) ainakin näyttää pelottavan hänen nuorena aviovaimonaan. Mennään bussilla -sarjan muorikulta Doris Hare (1905 - 2000) esittää yksinkertaista kokkia pienessä kohtauksessa.

Monissa palapelidekkarfilmatisoinneissa esiintynyt Raymond Francis (1911 - 1987) ei täysin vakuuta kaikkia katsojia Frankien aatelisena isänä. Robert Longdenin kompleksinen rooli Bobbyn kompleksisena ystävänäkään ei ole miellyttännyt kaikkia.

Ennakoiva askel illan tyhjyyteen

Tämä teksti on toinen osa massiivisessa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011 nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.
  1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
  2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
  3. Askel joka kohosi lentoon esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
  4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
Neiti Marple: Askel tyhjyyteen
(Why Didn't They Ask Evans?, ohjaus Nicholas Renton, Iso-Britannia 2008)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivuilla
Yle TV1 su 23.10.2011 klo 18.55 (ensiesitys 4.4.2010)
Neiti Marple auttaa ystävättärensä poikaa selvittämään mitä tarkoittivat kuolevan miehen kuiskaamat arvoitukselliset sanat, joiden vuoksi joku on valmis vaikka toiseen murhaan. (Yle.fi.)

Bobby Attfield (Sean Biggerstaff, s. 1983; Harry Potter -elokuvan Oliver Wood) on huoleton hulivili, joka harrastaa urkujensoittoa kotikylän kirkossa ynnä kivien nakkelemista mereen. Eräällä joutilaalla nakkeluretkellä hän bongaa rantajyrkänteen alta tuntemattoman, kuolemaa tekevän miehen, joka lausuu: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?", ja heittää henkensä.

Georgia Moffett amatöörisalapoliisina.
Välikohtaus tuntuu hurjan jännittävältä, ja niinpä Bobby alkaa leikkiä salapoliisia hyvän ystävänsä, ylhäissyntyisen Frankie Derwentin (Georgia Moffett, s. 1984) kanssa. Kuka ihme on Evans, jota ei pyydetty?

Samoihin aikoihin Bobbyn äiti, ruustinna Attfield (komedienne Helen Lederer, s. 1954), saa vieraakseen rakkaan ystävättärensä, erään neiti Marplen (Julia McKenzie) St. Mary Meadin kylästä. Aluksi neiti varmasti tuntuu vanhalta ja hassahtavalta, mutta lopulta Bobby ja Frankie päättävät kutsua neidinkin kolmanneksi pyöräksi mukaan jännään salapoliisileikkiinsä.

Kylä vaviskoon ja rosmot pelätkööt, kun tuore kolmiapila rynnistää seikkailuun!

Agatha Christien romaani Askel tyhjyyteen (1934) ei alkuaan ole lainkaan neiti Marple -romaani. Alkuperäisteokseen tutustuneena en voi suhtautua illalla edessä olevaan katsomiskokemukseen kuin ikävän ennakkoluuloisena. Kestääkö tarinan riehakkaan eläväinen tunnelma sullomisen neiti Marple -muottiin? Entä sisältyykö romaaniin riittävästi kuranttia ainesta neiti Marple -elokuvaksi, kun se riisutaan alkuperäisasustaan?

Romaani vm. 1934 vastaan elokuva vm. 2008

Nyt seuraa onkimieni ennakkotietojen perusteella vertailu alkuperäisromaanin ja illan elokuvan välillä. Tekstini lukemisen voi oikeastaan päättää jo tähän, tai vaihtoehtoisesti voi tehdä silmäilyretken toiveena löytää tekstistä vielä sattuma tai hyvässä lykyssä parikin.

Muutoksia romaaniin verrattuna on tehty runsaasti. Illan elokuvasta esimerkiksi puuttuvat täysin nämä alkuperäisteoksen henkilöt:
  • Leo ja Amelia Cayman, jotka kirjassa tunnistavat jyrkänteeltä astuneen miekkosen Amelian veljeksi
  • Badger Beadon - Bobbyn änkyttävä ystävä, joka osaa rysähdellä alas oikeista kattoikkunoista
  • Henry Bassington-ffrenc, joka riutuu huumekoukkuun pakotettuna, ja tämän pieni poika Thomas.
Yksi juonen avainhenkilöistä, edesmennyt miljonääri John Savage, on saanut uudeksi etunimekseen Jack. Hänen leskensä nimi on Sylvia (Samantha Bond, s. 1961; 007-sarjan myöhempi neiti Moneypenny), joten lienee pääteltävissä, että romaanissa esiintynyt Sylvia Bassington-ffrench otti aikoinaan Jackin puolisokseen Henry B-f:n sijaan, tätä kun ei ole ollut olemassakaan. Sylvia on kuitenkin perinyt olemattomalta Henry B-f:ltä tämän huumeaddiktion itselleen.

Kun kerran Henry B-f:ää ei ollut olemassa, ei nähtävästi ollut hänen veljeäänkään, Roger B-f:ää. Roger B-f on siksi omaksunut elokuvassa pianonopettajan identiteetin. Hänen nimensä on Roger Bassington (Rafe Spall, s. 1983), ja hän on Sylvian ja tämän ensimmäisen miehen George Savagen poika, joka on onnistunut pysymään salassa äidiltäänkin.

Rogerin sisko Moira Nicholson (Natalie Dormer, s. 1982) on myös Sylvian ja George Savagen salainen tytär. Kuten romaanissa, elokuvassakin Moira on naimissa psykiatri Nicholsonin (koomikko Rik Mayall, s. 1958) kanssa.

Komentaja Peters joskus nuorena ja hurjanakin.
Elokuvaa varten on myös kehitetty joukko uusia hahmoja. Heistä ensimmäisenä vertaistensa joukossa mainittakoon poliisikomentaja Peter Peters. Häntä näyttelee itse Warren Clarke (s. 1947), Yorkshiren etsivien ylikomisario Dalziel, tuttu myös Kubrickin Kellopeli appelsiinin (1971) nuorena hunsvottina. Turvallinen kasvo Richard Briers (s. 1934) esittää hovimestari Wilsonia.

Erityisesti Savegen suku on lisääntynyt elokuvaa varten kuin kanit, sillä Sylvia on hankkinut jälkeläisiä myös toisen miehensä kanssa. Teini-ikäinen Freddie Fox (s. 1989) on Tom Savage ja Skins-teinisarjan samanikäinen Hannah Murray silmälasien taa piiloutunut Dorothy Savage.

Mark Williams (s. 1959) tunnetaan Harry Pottereitten Arthur Weasleynä. Hänen orkideoita kasvattavan roolihahmonsa nimi Claude Evans saa pelkäämään, etteivät vain elokuvan käsikirjoittajat pane alkuperäisromaanin tuntevia jännittämään väärää Evansia mysteerin ratkaisuksi...

Joukko takaumia ainakin on lisätty elokuvaan romaanin ohi. Takaumat liittynevät kirjaan kuulumattomaan hylättyjen lasten sivujuoneen. Mikä mahtaa olla tarinan kytkös Kiinaan?

Keskustelusivuilla tarinan uusintatoteutukseen on oltu varsin tyytymättömiä. Erityisesti on arvosteltu näyttelijäsuorituksia ja käsikirjoituksen muutoksia alkuperäisjuoneen. Kuitenkin lohdutukseksi voin jo tässä vaiheessa todeta ainakin sen, että murhaajapari on täysin sama kuin Christien romaanissa.

Attfieldien uutta, juuri häämatkalta palannutta sisäkköä muuten näyttelee Siwan Morris (s. 1976).