Vaikenijoita Norjassa

Viime kesä oli kiireinen. Niinpä säilöin kahdeksanosaisen norjalaissarjan Berliininpoppelit (2007 - 08) kovalevylle ja katsoin sen vasta eilen ja tänään miltei yhdeltä istumalta. Kyseessä on kertomus keskisessä Norjassa asuvan Neshovin suvun merkittävistä kuukausista. Berliininpoppelit on harvoja tällä vuosisadalla näkemiäni jatkuvajuonisia sarjoja, varmasti yksi hienoimmista.

Berliininpoppelit
Berlinerpoplene (ohj. Anders T. Andersen (jaksot 1 - 3) ja Sirin Eide (4 - 8), Norja 2007 - 08)
Sarjan norjankieliset kotisivut
Yle FST5 6.7. - 24.8.2011, 8 x 48 min (ensiesitys 3.3. - 21.4.2010 / Yle FST5)

Neshovien sukutarina alkaa joulunalusaikaan 2006, kun perheen iäkäs äiti Anna saa aivohalvauksen ja joutuu sairaalaan. Puoliso Tormod (Espen Skjønberg, s. 1924) ja 56-vuotias esikoispoika Tor (Nils Sletta, s. 1943) jäävät kotitilalle seuraamaan potilaan voinnin kehittymistä. Maatila on rappioitunut monin tavoin; sikoja pitävä Tor tulee toimeen lähinnä vanhempiensa eläkkeen varassa. Näihin rapistuneisiin miljöihin valtaosa sarjan tapahtumista sijoittuu.

Annalla ja Tormodilla on kaksi muutakin poikaa. Margido (Bjørn Sundquist, s. 1948) elää läheisessä kaupungissa hautausurakoitsijana. Kapea uskonnollisuus rajoittaa hänen elämäänsä, ja hän on ikuinen vanhapoika. Sen sijaan kuopus, Kööpenhaminaan kotiutunut 39-vuotias Erlend (Jon Øigardenin, s. 1971), osaa ottaa elämästä nautinnon irti. Hän työskentelee menestyksekkäänä somistajana ja elää rekisteröidyssä parisuhteessa pullean päätoimittajansa (Morten Rose, s. 1975) kanssa. Erlendin postmoderni kaupunkilaisuus on räikeä vastakohta synnyinkodin perinteikkyydelle.

Kohtalokas jouluateria. (Kuva: NRK.)

Neshovien perheellä on lukuisia tabuja ja salaisuuksia, joista merkittävin paljastuu kolmannen jakson finaalissa, kun suku on kokoontunut jouluaattoiltana yhteiselle aterialle. Häpeällisinä pidetyt salaisuudet lienevät ratkaiseva syy perheen suunnattomille kommunikaatiovaikeuksille.

Perheen sisällä ei puhuta, ei varsinkaan tärkeistä asioista. Kommunikaatiokyvyttömyys on vahvin lähde sarjan synkeälle huumorille, joka kulkee mukana läpi kerronnan, vaikka välillä miltei huomaamattomissa. Ruotsalaisten Arla-mainosten estetiikka on pinnalta vähän samaa sukua. Ilman huumoriaan Berliininpoppelit ei kykenisi kohoamaan saavuttamaansa koskettavuuteen.

Hautausurakoitsija, isä, sikatilallinen, tytär ja somistaja. (Kuva: NRK.)

Tor hälyttää Annan kuolinvuoteelle myös Oslossa asuvan tyttärensä Torunnin (Andrine Sæther, s. 1964), jonka ei ole annettu pitää yhteyttä perheeseen. Itse asiassa Tormod saa tietää vasta vaimonsa hautajaisjärjestelyiden yhteydessä tulleensa jo 37 vuotta sitten isoisäksi. Torunn kohoaa sarjan edetessä merkittävimmäksi tekijäksi juonen kannalta.

Tor turvassa possun seurassa. (Kuva: NRK.)

Berliininpoppelit etenee kiireettömästi, mutta silti siinä ei ole mukana mitään turhaa. Sarjan realismi tuo mukanaan vahvan elämän tunnun. Silti arkisen kerronnan taustalla vallitsee jatkuvasti suuri draama. Esimerkiksi television pimah-taminen ja uuden hankkiminen voisi latistua tavanomaiseksi arkikuvaukseksi, mutta ei tässä sarjassa.

Erityisen vaikuttavana pidän isä-Tormodin ja poika-Torin suhteen hienovireistä kuvausta. Jo ensimmäinen jakso tarjoaa eläviä välähdyksiä, jotka viestivät, ettei isä-Tormod olekaan se seniili vanhus, jona poika häntä pitää ja kohtelee. Seura tekee kaltaisekseen. Sosiaalisten ympyröitten laajetessa isä osoittautuukin boheemiksi vanhaksi herraksi, varsin virkeäksi sellaiseksi. Vanhaherra Skjønberg tekee loistavan roolityön!

Psykologisesti hyvin vahva on kuvaus, miten sarjan alussa Tor samastuu voimakkaasti äitiinsä ja sitten loppujaksoissa tytär Torunn omaan isäänsä Toriin. Ehkä Torunnin sielullisen muutoksen yllättävä, miltei perustelematon nopeus on kiireettömän kerronnan ainoa tyylirikko.

Epätraditionaalinen sosiaalisuus. (Kuva: NRK.)

Yksi Berliininpoppelien kantavista teemoista on suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, kun sen merkitys perheen kommunikoi-mattomuuteen avartuu sarjan vanhetessa. Varmasti sarja kykenee myös pehmentämään katsojien suhtautumista asiaan. Itse esimerkiksi pidin Erlendin päätoimittajakumppania varsin sympaattisena olentona.

Tarinan päätös on myös varsin tehokas. Siinä hautausurakoitsijasetä Margido vain lakonisesti "kiittää kaikesta" veljentytärtään Torunnia, kun tämä katoaa tarinasta arvaamattomasti - jopa arvaamattomammin kuin siihen ilmaantui.

Torin nuoruudenihastusta, Torunnin käheä-äänistä ja muutenkin käheää äitiä, joka karkotettiin suvusta, muuten esittää Frøydis Armand (s. 1949). Jos hän vaikuttaa etäisesti tutulta, se saattaa johtua siitä, että hän esitti yhtä pääroolia Aviovaimoja-trilogiassa (1975 - 1996), jolla norjalainen elokuva teki eräänlaisen maailmanvalloituksensa takavuosina.

Berliininpoppelien taustalta löytyy kolmiosainen romaanisarja. Norjalaisen Anne B. Ragden (s. 1957) trilogia Berliininpoppelit (Berlinerpoplene, 2004), Erakkoravut (Eremittkrepsene, 2005) ja Vihreät niityt (Ligge i grønne enger, 2007) kohosi kotimaassaan ja ulkomaillakin suurmenestykseksi, joka suomennettiin vuosina 2007 - 09.

Romaanisarjan 900 sivua tiivistettiin televisiosovitusta varten 380 minuutiksi.