lauantai 16. kesäkuuta 2012

Neiti Marple virittää tapakomedian

Kannan luonnollisesti edelleen huonoa omaatuntoa lokakuisesta arvostelustani Marple-elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008). Siksi voin ainakin omaksi ilokseni julistaa, että vihdoinkin pystyn kirjoittamaan myönteisen arvion televisiointisarjan elokuvasta. Kyseessä on viime sunnuntaina nähty Murha maalaiskylässä, jota ehdin jo etukäteen pohjustaa tässä tekstissäni.

Neiti Marple: Murha maalaiskylässä
(Marple: The Murder at the Vicarage, ohj. Charlie Palmer, Britannia 2004)
TV1 su 10.6.2012 klo 18.55
Lisätietoja kesän 12 Marple-elokuvan sarjasta TV1:n kotisivuilla 
Englanninkielinen sivu Marple-filmatisoinneista
St. Mary Meadin uneliasta rauhaa rikkoo epäsuositun eversti Protheroen murha, jonka selvittämiseen tarvitaan jalkavaivaisen Jane Marplen pistämätöntä päättelykykyä. (Yle.fi.)

Kun Geraldine McEwan (s. 1932) astui amatöörisalapoliisi Jane Marplen matalakorkoisiin kävelykenkiin vajaat kymmenen vuotta sitten, hän tiesi arvattavasti hyvin, miten haastavan tehtävän oli ottanut kontolleen. Vertailukohteeksi nimittäin välttämättä nousi saman osan vuosina 1984 - 92 esittänyt Joan Hickson, jonka loistavaa istuvuutta rooliin ei unohdeta vahingossakaan kiitellä.

Asetelmaan ei millään muotoa olisi käynyt, että McEwan olisi ottanut hahmoonsa mallia Hicksonilta - hänen piti luoda aivan oma Marplensa, kuten kaikki näyttelemisen teoriat korostavat. Siksi oli kai jo ennakolta kiveen kirjoitettu, että Hicksonin ihailijat kokisivat McEwanin ikineidon katastrofina ja pyhäinhäväistyksenä. Ei osattu nähdä uutta Marplea Hicksonin haamulta, ja lavalle noussut uustulkitsija oli kuitenkin täysin syytön nousseeseen vastarintaan.

Itseltänikin on vaatinut suurta vaivaa totuttautua McEwanin suoritukseen, kai samasta syystä kuin Angela Lansburyn (s. 1925) elokuvassa Tuijottava katse (1980) tekemään työhön, jota olen pitänyt jenkkiläisessä suorasukaisuudessaan vielä monin verroin hirveämpänä. Vastahankaani lienee osaltaan vaikuttanut myös uuden vuosisadan tuoma tapa käsitellä alkuperäisromaaneja käsikirjoituspöydällä varsin kovakouraisesti.

Viime sunnuntaina, kun TV1 lähetti uusintana McEwanin toisen Marple-elokuvan Murha maalaiskylässä, luulen viimein päässeeni jotenkin sisälle käsillä olevaan erilaiseen tulkintaan. Avain on ehkä siinä, että McEwanin hössöttävä roolihahmo peittää todellisen luontonsa toisella tavalla kuin edeltäjä Hickson. Kuivakkaan sangviinisuutensa takana uus-Marple on lahjomattoman tarkkanäköinen, vieläpä erinomaisen komediallisella tavalla. Tämä korostuu erityisesti kohtauksessa, jossa murhatun eversti Protheroen leski (Janet McTeer) yrittää tunnustaa miehensä murhan, mutta selvänäköinen neiti Marple toteaa kursailemattoman mutkattomasti naapurin tädin puhuvan palturia ja laskevan luikuria.

Vakavikko Hicksonin jälkeen huumori on tehnyt invaasion uustulkintaan monellakin tavalla. Sunnuntaisessa tarinassa aivan yliveto oli neiti Hartnell, surupukuinen leski-ihminen, joka laukkailee hyypiömäisin hipsimisaskelin juorujen perässä. Leskineiti Hartnell on kuin suoraan huvinäytelmästä revitty mutta silti äärimmäisen tosi ja jopa uskottava hahmo. Lisähuumoria henkilöön tuo neiti Marplen lenkuttaminen tarinan loppupuoli jalkapotilaana ikään kuin Hartnellin leskineidin parodisena kaksoisolentona.

Kolkon mustanpuhuvaa hahmoa esittää ilmiömäisesti Angela Pleasence (s. 1941). Sukunimi saattaa olla tuttu, eikä suotta, sillä kyseessä on itse Donald Pleasencen (1919 - 95) tytär, esikoinen kuuluisan isän ihan ensimmäisestä avioliitosta.
Juorulla on merkittävä sosiaalinen rooli St. Mary Meadin kyläyhteisössä.
Hickson-tulkintaa pappilamurhamysteeristä (1986) olen pitänyt ankeana ja tylsänäkin, vaikka mukana häärää mm. Paul Kyllä,-herra-pääministeri Eddington (1927 - 95) kirkkoherran roolissa. Sen sijaan uustulkinta osuu huolettomassa kepeydessään mielestäni melkoisen nappiin. Tulkinnan tapakomediallisuus on ehkä totunnaista, mutta se luo juuri oikeanlaisen energiakentän.

Murhan maalaiskylässä osalta perun täysin Palapelitelevisioinneista-tekstissä esittämäni kritiikin nykydekkarisovitusten ravaamisesta kilpaa kellon kanssa. Nimittäin vaikka tarinalle on suotu vain puolitoistatuntinen ohjelma-aikaa, kotoisa kiireettömyyden tuntu vallitsee suurimmaksi osaksi. Tässä varmaan auttaa se, että murha-arvoitus on mahdollista fokusoida yhdeksi ainoaksi kuvaksi: siksi kuvaksi, jonka jalkavaivainen neiti Marple näkee puutarhassaan toipuillessaan - Raymond Chandlerin herttaisista murhailupakinoista nauttien - ja joka kätkee sisäänsä näkymän murhan tapahtumapaikkaan.

Näihin sovinnollisiin tunnelmiin lienee hyvä päättää. Samalla tuumaan, että Villa Derrickeria taitaa taas olla kylläinen sekä Agatha Christieen että Komisario Lewisiin liittyvistä teksteistä ainakin muutamaksi ajaksi, joten yritän haalia ainekset tuleviin kirjoituksiin muilta tantereilta.

Sitä ennen kuitenkin vielä lyhyt katsaus edessä oleviin kymmeneen McEwan-Marpleen:

3. - 17.6.2012
Paddingtonista 16.50 (4.50 from Paddington, 2004)
Samanniminen Marple-romaani (7./12; 1957)

4. - 24.6.2012
Kuolema ilmoittaa lehdessä (A Murder Is Announced, 2005)
Samanniminen Marple-romaani (4./12; 1950)
Christie-tuntija John Curran pitää pohjana toimivaa Kuolema ilmoittaa lehdessä -romaania ehdottomasti parhaana Marple-romaaneista. Palapelissä on kuitenkin niin monta palaa, että jo 1980-luvun televisiointi on melkoinen mosaiikki. Mukana lavalla heilumassa mm. Jimmy McGovern -vakionäyttelijä Robert Pugh (s. 1950) ja samaisena vuonna 2005 Christien alter egoksi Ariadne Oliveriksi Poirot-sarjassa muuntautunut Zoë Wanamaker (s. 1949) ihan keskeisessä Letitia Blacklockin roolissa.
5. - 1.7.2012
Viimeinen juttu (Sleeping Murder, 2006)
Marple-romaani Neiti Marplen viimeinen juttu (12./12, 1976)
Christie kirjoitti tämän neiti Marplen uran päättävän jutun tunnetusti jo hyvissä ajoin 1940-luvulla ja säilöi sen kassakaappiinsa korkoa kasvamaan. Chaplinin tytär Geraldine Chaplin (s. 1944) näyttelee rouva Fanea.
6. - 8.7.2012
Syyttävä sormi (The Moving Finger, 2006)
Samanniminen Marple-romaani (3./12, 1943)

7. - 15.7.2012
Eipä aikaakaan... (By the Pricking of my Thumbs, 2006)
Tommy & Tuppence -romaani Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968)
Tästä se alkoi, parjattu, synkkä luku Christie-televisiointien historiassa, joka tunnetaan briteissä termillä Marpleising. Marple-formaattiin puristettiin alkajaisiksi etsiväpariskunta Tommy ja Tuppence Beresfordin toiseksi viimeinen seikkailu, ja heitä esittämään pestattiin niminäyttelijät Anthony Mennyt-maailma Andrews (s. 1948) ja Greta Scacchi (s. 1960). Lewis-sarjassa ruumiita komisariollemme aukova Clare Holman (s. 1964) esittää neiti Packardia, ja legendaarisen uran jo Chaplinin Parrasvaloista alkaen tehnyt Claire Bloom (s. 1931) on Ada-täti. Romaanin alkuperäinen nimi muuten on sitaatti Shakespearen Macbethistä.

8. - 22.7.2012
Kuolema lähettää viestin (The Sittaford Mystery, 2006)
Samanniminen romaani (1931)
Tämän satuin katsomaan ensiesittämällä ja aion katsoa nytkin. Kyseessä on muistaakseni loistavasti tyylitelty kauhufarssi spiritistisine istuntoineen. Mukana on kunnianarvoisa otos brittinäyttelijöiden kermaa, alkaen iki-ihanasta Robert Hardysta (s. 1925) pääministeri Winston Churchillina. Kahden bondin mies Timothy Dalton (s. 1944) poliitikko Clive Trevelyanina huolehtii elokuvan lopetuskuvan viistosta huumorista. Myös Fay Weldonin Naispaholaisen alkuperäisessä televisioinnissa (1986) menestyskirjailija Mary Fisheriä esittänyt Patricia Hodge (s. 1946) pyörii kuvioissa, samoin kuin komisario Lewisin pikku apulainen Hathaway, Laurence Fox.
9. - 29.7.2012
Bertramin hotellissa (At Bertram's Hotel, 2007)
Samanniminen Marple-romaani (10./12, 1965)
Christie-veteraani Francesca Annis (s. 1945) esittää lady Selina Hazya. Alkuperäisromaani on saanut kunniamaininnan tylsimpänä Marple-tarinana. Sen sijaan Hickson-televisiointi vuodelta 1987 on täynnä puhtia!
10. - 5.8.2012
Syyttömyyden taakka (Ordeal by Innocence, 2007)
Samanniminen romaani (1958)

11. - 12.8.2012
Kohti nollapistettä (Towards Zero, 2007)
Samanniminen romaani (1944), jossa esiintyy Christien vakiopoliisi tarkastaja Battle

12. - 19.8.2012
Neiti Marple koston jumalattarena (Nemesis, 2007)
Samanniminen Marple-romaani (11./12, 1971)
Pohjana yksi Christien aivan viimeisistä mutta silti yllättävän virkku romaani. Hickson-sovituksen (1987) bussilastillinen seuramatkalaisia lumosi minut syvällä kyntävine näyttelijäntöineen, joten katsoin myös uusintatelevisioinnin ja petyin. Neiti Marplen sisarenpoikaa Raymond Westiä esittää tällä kertaa yllättävästi äkkivääränä luonnenäyttelijänä tunnettu Richard E. Grant (s. 1957).
McEwanin jätettyä sarjan uudeksi neiti Marpleksi pestattiin Julia McKenzie (s. 1941). Hän on tähän mennessä vuosina 2008 - 13 esiintynyt yhteensä yhdessätoista marplessa. Yle on päättänyt esittää neljä noista McKenzie-marpleista heti päättyneen McEwan-sarjan jälkeen samalla ohjelmapaikalla. Kyseessä on kolmesta McKenzie-tuotantokaudesta keskimmäinen, joka on ensiesitetty Suomessa runsaat puoli vuotta sitten:

5./11 - 26.8.2012
Hallavan hevosen majatalo (The Pale Horse, 2010)
Romaani Totuus hallavan hevosen majatalosta (1961)
Pohjana toimiva romaani on tunnettu siitä, että siinä salapoliisina toimii rikoskirjailija Ariadne Oliver - ainoassa seikkailussaan ilman ystävänsä Hercule Poirot´n apua. Rouva Oliver on luonnollisesti kokonaan heitetty yli laidan tässä televisioinnissa.
6./11 - 2.9.2012
Rakkauskirjeiden salaisuus (The Secret of Chimneys, 2010)
Samanniminen romaani (1925), jossa esiintyy Christien vakiopoliisi tarkastaja Battle

7./11 - 9.9.2012
Kuoleman sininen kukka (The Blue Geranium, 2010)
Marple-novelli "Sininen pelargoni" kokoelmassa Kolmetoista (1932)

8./11 - 16.9.2012
Tuijottava katse (The Mirror Crack'd from Side to Side, 2010)
Samanniminen Marple-romaani (8./12; 1962)
Todella upee Joanna Lymley (s. 1946) esittää tarinassa neiti Marplen ystävätärtä Dolly Bantrya, kuten esitti jo McEwan-marplessa Ruumis kirjastossa (2004). Romaanin elokuvateatteriversiossa vuodelta 1980 keskeistä Marina Greggin roolia esitti tunnetusti Elizabeth Taylor ja hänen rakasta vihollistaan Lola Brewsteriä Kim Novak. Tässä tuotannossa kyseisissä rooleissa nähdään Poliakoffin Sukupuusta tuttu Lindsay Duncan (s. 1950) ja Hannah Waddingham (s. 1974).

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Katso, emmi, ihastu

Lifestyle-kanava Liviä on kiittäminen siitä, että se pyrkii pitämään meidät suomalaiset parhaansa mukaan kiinni tyylin syrjässä. Iloksemme olemme saaneet jälleen mukaan ohjelmavirtaan myös brittiläisen Lemmi, kosi, vältä -opetussarjan, jonka eri tuotantokausien jaksoja uusitaan kanavalla useina päivinä viikossa.

Lemmi, kosi, vältä
(Snog Marry Avoid?, Britannia 2008 -)
Jakso  41. (4:11, 2011) Kaksoisolentoja – Es. to 14.6.2012 klo 22.35
Britney Spearsia esittävä Lorna ajeli päänsä kaljuksi muistuttaakseen esikuvaansa, ja Cat kävi leikkauksessa saadakseen Lady Gagan rintavarustuksen. Englantilainen lifestyleohjelma. (LivTV.fi.)

Kussakin jaksossa studioon kutsutaan vuorotellen vähintään kolme tyylitajuttomaksi määriteltyä brittikansalaista. Tyypillinen vieras on nuori ja voimallisesti ehostettu naisihminen, jonka ulkoasua voisi kai parhaiten kuvata laatusanalla huorahtava. Tyylituomarina toimii POD-niminen tietokone, joka ensin tekee uhrille tyylianalyysin ja sitten määrää tämän ”luonnollistamisen” nimissä ulkonäköremppaan. Rempan tulokset näemme saman tien.

POD-muodonmuutoslaite kommunikoi uhriensa kanssa kitisevällä naisäänellä, mutta juuri muuta inhimillistä siinä ei ole. Terävine kielineen se operoi kunnianloukkauksen rajoilla ruotiessaan vieraiden ulkonäköä. Tietokoneen ääriteknologinen ulkokuori suojana antaa sille vapauden olla näin rankka, muinaisten naamiaishuvien malliin.

POD:n maaginen silmä. (Kuva: BBC.)
POD:n vastakohta on ohjelman juontaja Jenny Frost (s. 1978). Hän on empaattinen ja ymmärtäväinen uhreja kohtaan – ja mikä tärkeintä, hän vaikuttaa ehdottoman täysipäiseltä, vastoin kuin suurin osa vieraista.

”Pakkeloitujen” tyyppivieraiden lisäksi kuhunkin ohjelmaan pyritään saamaan myös yksi erityisen persoonallinen tapaus, esimerkiksi keijuihin itsensä samaistava neitokainen, joka on jopa leikkauttanut itselleen keijumaisen suipot korvat, tai miespuolinen transvestiitti, joka muutoin äärinaisellisesta ulkonäöstään huolimatta ei suostu luopumaan kokoparrastaan. LKV on yksi aikojemme lukuisista friikkisirkuksista, vastine muinaisten aikojen kiertäville seurueille kääpiöineen ja lihavine naisineen.

Friikkisirkuksensa LKV kuitenkin käyttää eväänsä nopeasti loppuun. Muutaman jakson jälkeen ohjelmaa yksinkertaisesti ei jaksaisi katsoa enää, ellei mukana olisi mainittua Jenny Frostia, jonka vuoksi minä ohjelmaa rakastan. Juontaja Frost nimittäin on omalla tavallaan hyvin magneettinen esiintyjä. Hän on ilmaisussaan ja eleissään energinen ja kulmikkaan sähäkkä, ja hän leikkii viehättävää leikkiä kameran kanssa.

Ehkä siihen, että tv-vastaanottimeni yhä silloin tällöin avautuu LKV:n tullen, on vaikuttanut myös erityisesti se, että juontaja Frost osaa uida ohjelman sameissa kaupallisissa liemissä samastumatta munaskuitaan myöten kauneuden markkinoiden pinnallisiin arvoihin. Hänessä on tervettä, relativistista suhteellisuudentajua ja vielä itseironiaakin, vastoin kuin monien muiden vastaavien ohjelmien tyhjäpäisissä ja ärsyttävissä juontajissa. Fundamentalistisen kiihkeän tyylipoliisi POD:n rinnalla hän on tasapainottava voima showʼssa.

Luvalla sanoen aina ei neiti Frostinkaan oma tyyli ole kaikkein edustavin mahdollinen. Joskus lavalle ilmaantuessaan hän näyttää miltei halvalta. Esimerkiksi eilisiltaisen jakson raskaanpuoleinen ehostus tuo hänelle muutamankin epäedullisen lisävuoden kasvoihin. Jaksosta puuttuvat vieraslistan kaikkein älyvapaimmat yksilöt, kun sisään astuu kolme julkkisten kaksoisolentoa: rahaa poltteleva ”Lady Gaga”, elantonsa yhdennäköisyydellään tienaava ”Britney Spears” ja epätoivoisimpana hahmona ”Katie Price”.

Ohjelman nimi Lemmi, kosi, vältä tulee osiosta, jossa kadunmiehille näytetään kuvanauhaa uhrista ja he kertovat, lemmiskelisivätkö, kosisivatko vai pyrkisivätkö mieluiten välttelemään uhrin näköistä tyyppiä. Kaikkein epäkypsimmille – tai kaikkein epäkypsintä näytteleville – on suunnaton järkytys, kun suuri enemmistö haluaakin rakastavan yhdessäolon sijaan pysytellä hänestä mahdollisimman kaukana.
Lempisitkö, kosisitko vai välttäisitkö sinä häntä? (Kuva: BBC.)
Vastaava katugallup tehdään muodonmuutoksen jälkeen, ja uuden kyselyn tulos on poikkeuksetta huomattavasti mairittelevampi vierasta kohtaan. Tätä voi jopa ihmetellä. Nimittäin olen pannut merkille, että läheskään aina POD:n kädenjälki ei ole kovin edustava, vaan silloin tällöin tulos saattaa olla jopa alkuperäistä karseampi. Varsinkin miespuoliset uhrit käyvät monasti sääliksi, POD kun tykkää pukea heidät heinähatuiksi maalaisserkuiksi. Illan jaksossa Lady Gogo luonnollistuu varsin edustavaksi kappaleeksi, mutta Britney-kaksoisolennosta tietokone jauhaa miltei maantien hiekkaa vain.

Jännittävää katsottavaa saattaa olla myös jälkiseurantaosio, kun uhri parin kuukauden kuluttua istuutuu samaan pöytään juontaja Frostin kanssa. Tavallisesti ainakin POD:n pahimmat rimanalitukset ovat ottaneet askelia kohti entistä, mutta yleensä vieras on kiitollinen saamastaan tyylikonsultoinnista.

Jenny Frost on yksi Atomic Kitten -yhtyeen laulajista. Tyttöbändi aktivoitui pitkän hiljaiselon jälkeen alkuvuodesta, ja mahdollisesti siksi rakastettu Ms. Frost jätti LKV:n neljän tuotantokauden jälkeen. Nyt sarjaa on juontanut jo muutaman jakson ajan komedienne Ellie Taylor (s. 1986). Näitä jaksoja ei vielä luonnollisestikaan ole nähty Suomessa.

Kaikkien aikojen ensimmäinen LKV-jakso muuten uusitaan runsaan viikon kuluttua, maanantaina 25. kesäkuuta klo 14.30. Minut ainakin löytää silloin tv-ruudun äärestä.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

McEwanin rankka systeemi

Kuka muistaa TV2:n ammoisen tavan päättää ilta kirjallisuussitaattiin? Ammattiääni, muistettavana erityisesti Erkki Saksa (vai Markku Saksa?), luki näitä valikoituja, mietelausemaisia katkelmia, joitten huipentava päätös ilmaantui lisäksi tekstimuodossa kuvaruudulle. Noista illanpäätöksistä muistan esimerkiksi otteen eräästä Ajan lapsi -nimisestä romaanista, jonka oli kirjoittanut eräs Ian McEwan.

Vuosia myöhemmin tutustuin kyseiseen kirjailija McEwaniin (s. 1948) paremminkin, vaikka Ajan lapsi odottaa yhä lukuvuoroaan. Tapani vastaanottaa hänen romaanituotantonsa on ollut voimakkaan kaksijakoinen. Joistain teoksista (kuten Lauantaista, 2005) olen pitänyt kovasti, kun taas joistain (kuten Booker-palkitusta Amsterdamista, 1998) en ole oikein edes pystynyt ymmärtämään, miksi ne ylipäätään on kirjoitettu.

Päätin, että on aika paikkailla aukkoja McEwan-sivistyksessä, ja tartuin viimein hänen esikoisromaaniinsa Sementtipuutarha (1978).

Ian McEwan: Sementtipuutarha
(The Cement Garden, 1978)
Suom. Eva Siikarla. Otavan kirjasto 205, 2009. (Ens. painos Kirjayhtymä, 1980.) 135 s.

Sementtipuutarha kertoo neljästä sisaruksesta: Juliesta (16 wee), minäkertoja Jackista (14 wee), Suesta (12 wee) ja Tomista (6 wee). Ensin kuolee heidän sydänvikainen isänsä ja sitten heidän äitinsä, ja he jäävät keskenään asumaan suureen, rapistuneeseen taloon.

Kyseessä on tyyliltään inhorealistinen perhekuvaus, jonka ääressä mieleeni nousevat etäisesti Eugene OʼNeillin Pitkän päivän matka yöhön vaikeine perhesuhteineen, Tennessee Williamsin Lasinen eläintarha sisarusten välisine herkkine tunnesiteineen ja William Goldingin Kärpästen herra ylivallan analyyseineen.

Pidän romaania hyvin raastavana kuvauksena yksilön avuttomuudesta siinä yhtälössä, johon biologia ja sattuma ovat osuneet hänet viskaamaan. Kun sisarusten vanhemmat vielä elivät, he tarjosivat neljälle lapselleen tietyn mallin elämisestä perheyhteisössä, sairaalloisenkin, ja sen mallin pohjalta nämä pyrkivät löytämään paikkansa parhaansa mukaan, eri suunnista tulevat paineet tavalla tai toisella ratkaisten.

Perheen isä ja äiti eivät varmasti olleet sloganin mukaisia ”riittävän hyviä vanhempia”, joten sitäkin koskettavampaa on lukea heidän rakastavasta pyrkimyksestään varjella lapsiaan kaikelta pahalta. Tämä todellinen mutta mahdottomaksi osoittautuva tahto ilmenee siinä evästyksessä, jonka vanhemmat antoivat jälkikasvulleen joutuessaan kerran poistumaan kotoa yhdessä usean tunnin ajaksi:
Emme saaneet leikkiä kellarissa, emme saaneet pistää silitysrautaa seinään, emmekä saaneet työntää sormiamme pistorasioihin. Kun veisimme Tomin vessaan, meidän oli pidettävä hänestä kiinni koko ajan. (S. 65.)
Tuodessaan kaikin tavoin esiin ihmisen voimattomuuden sattuman arpapelissä Sementtipuutarha on mielestäni läheistä sukua sellaisille absurdismin suurille nimille kuin Samuel Beckett ja varhainen Harold Pinter. Sisarusten yhteisössä on runsain mitoin irvikuvamaisuutta absurdin tyyliin, vähän niin kuin sementtipuutarhassa. Mutta kaikkeen perheyhteisössä tottuu, eikä se enää herätä ihmetystä, kuten Beckettin Leikin lopussakin asutaan aivan tyytyväisesti vierekkäisissä roskalaatikoissa.

Jo tässä varhaisessa romaanissaan McEwan tuo vahvasti esiin sen taituruuden, joka nosti hänet nykybrittiläisen kirjallisuuden kirkkaimpaan kärkeen. Esimerkiksi kuvaus kellarista nousevasta lemusta on synesteettisessä tarkkuudessaan aivan ensiluokkainen: ”Tuntui makea haju, ja sen takana, tai sen ympärillä, toinen suurempi, pehmeämpi haju joka oli kuin paksu sormi työntymässä kurkkuuni.” (S. 114.)

Loppuratkaisu, se mitä Julien ja minä-Jackin välillä viimeisillä sivuilla tapahtuu, ei ole mielestäni kaikkein onnistunein. Se tuo nähdäkseni romaaniin mukaan fatalismin, jota kirjailijan lohduton systeemiteoria ei sentään edusta. Saattoiko McEwanin kirjailijanidentiteetti olla vielä sillä tavalla hakusessa, että hän ei uskaltanut sanoa ei sovinnaisen loppuratkaisun muotovaatimukselle? Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä kirjailija tuumii esikoisromaanistaan nyt, kypsempänä.

***

Jotta Villa Derrickerian identiteetti tv-blogina ei tämän tekstin myötä hämärtyisi, lienee syytä lisätä tieto, että Sementtipuutarha on myös siirretty valkokankaalle. Paremmin käsikirjoittaja tunnettu Andrew Birkin (s. 1945) ohjasi romaanin pohjalta samannimisen elokuvan vuonna 1993.

Elokuvassa renttulauluntekijä Serge Gainsbourgin (1928 - 91) klaani on hyvin edustettuna. Nimittäin ihan keskeisen Julien roolin esittää legendan tytär Charlotte Gainsbourg (s. 1971), jälkeläinen suhteesta Jane tuttu-myös-elokuvasta-Rikos-auringon-alla Birkinin kanssa, jonka veli ohjaaja puolestaan on. Kuopusta Tomia taasen esittää ohjaaja Birkinin oma 7-vuotias Ned-poika.

Perheen heikkosydämistä isää näyttelee saksalaisvahvistus Hanns Zischler (s. 1947), joka on tunnetusti sekä Villa Derrickerian että jo tiensä päähän ehtineen Derrickerian lemmikki, kiitos aktiivisen läsnäolon niin Beck- kuin Derrick-sarjassakin.

Elokuvaa ei ole näytetty Suomessa kai kertaakaan, joten Villa Derrickeria asettaa jälleen kerran koko suunnattoman painoarvonsa lanseeratakseen filmiä Yle Teeman ohjelmistoon, vaikka itse en välttämättä elokuvaa haluaisikaan nähdä. Vähän heikkolaatuinen traileri sentään löytyy jo YouTubesta.

***

Sweet Tooth, 2012.
Koko McEwanin romaanituotanto on uskollisesti suomennettu, mutta muu tuotanto on jäänyt käännösrintamalla pimentoon. Kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma First Love, Last Rites, ilmestyi jo vuonna 1975.

Seuraavan romaanin on tarkoitus päästä ilmoille loppukesästä. Sweet Tooth (suom. Makeannälkä, 2013) sijoittuu kirjailijan kotisivujen mukaan vuoteen 1972, kylmään sotaan ja muutoinkin vaikeaan aikaan. Päähenkilö, piispan tytär Serena Frome, rakastaa intohimoisesti romaanien lukemista ja saa MI5:ltä suoritettavakseen salaisen, kulttuurin maailmaan sijoittuvan tiedustelutehtävän, mutta joutuu testaamaan agentinluontonsa kestävyyttä nuoreen kirjailijaan langettuaan.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Monsieur Ustinov kesälaitumella

"Tuolla niitä makaa rivissä kuin ruumiita ruumishuoneella. Niissä ei ole mitään persoonallista. Ne ovat vain ruumiita. Kuin pihvejä tirisemässä auringossa."
Peter Ustinov (1921 – 2004) esitti mestarietsivä Hercule Poirotʼta kaikkiaan kuusi kertaa vuosina 1978 – 88, kolmessa elokuvateatterielokuvassa ja kolmessa tv-elokuvassa. Kun kuvausryhmä pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa 1981 ja lähti Mallorcalle panemaan purkkiin romaania Varjossa auringon alla (1941) (=> arvosteluni romaanista), oli takana jo Kuolema Niilillä -elokuvan (1978) valkokangaskierros.

Rikos auringon alla
(Evil Under the Sun, ohj. Guy Hamilton, Britannia 1982; 1.51)
Es. 7.4.1989 (TV1), 9.8.1992 (TV3) ja 14.8.1997 (Nelonen)

Mallorca edustaa elokuvassa piskuista, Adrianmerellä sijaitsevaa lomasaarta, joka kuuluu kuvitteelliselle Tyrenian kuningaskunnalle. Väitetään, että Tyrenia olisi saanut vaikutteita alueella sijaitsevasta Albaniasta, jota oikeastikin hallitsi kuningas lyhyen aikaa maailmansotien välissä.

Tyrenia on pikkasen hullunkurinen kuningaskunta, ja elokuvan tyylilajiin liittyy paljon muutakin hullunkurista. Aloitetaan vaikka monsieur Poirotʼn pienestä uintiretkestä, jonka hän tekee aamutuimaan, herättyään ylellisessä hotellihuoneessaan. Christien alkuperäisromaanissa vastaavaa kahluukohtausta ei ole, samoin kuin ei ole Poirotʼn hullunkurista uima-asuakaan eikä uimabaskeria. Kun salapoliisi vielä tekee muutaman kömpelön voimisteluliikkeen rantaviivalla, on tuloksena varma, halpa hohotustuokio katsomossa.

Muutoin Ustinov suoriutuu Poirotʼn roolista vähintään kohtuullisesti. Hän tekee legendaarisesta etsivästä kepeän huvinäytelmäsovituksen. Ustinovin salapoliisilla on vankka ja kunnioitusta herättävä olomuoto, mutta hänen ilmeilynsä ja elehdintänsä varistavat arvokkuuden tästä kolossaalihahmosta.

Käsikirjoitusvastuussa on maineikas Anthony Shaffer (1926 – 2001), nimi monen arvostetun brittielokuvan takana. Muutoksia alkuperäisromaaniin on runsaasti, mutta Christien henki säilyy mielestäni varsin hyvin, vaikka bling-blingiäkin on lisäilty roimalla kädellä. Muutosten pontimena on tavallisesti elokuvallisuuden vaatimusten täyttäminen. Siksi Rikos auringon alla myös alkaa varsin toisella tavalla kuin romaani.

Kun viehättävän teatterimaiset alkutekstit on ohitettu, käväistään ihan ensimmäisenä pikaisesti parin vuoden takana, erään maantieltä löydetyn kalmon ääressä. Alkuperäisromaanissa kalmoa aletaan muistella tutkijoitten keskuudessa vasta loppusuoran jo häämöttäessä.

Sitten astuu näyttämölle monsieur Poirot, jonka tarkkaavainen vakuutusvirkamies on kutsunut jakamaan huolensa erään timantin aitoudesta. Miksi arvostettu teollisuusmiljonääri, Sir Horace Blatt (Colin Blakely), yrittää saada vakuutuksen väärennetylle timantille?

Timanttia ei Christien romaanissa esiinny. Kyseessä on vain yksi elokuvallisista konkretisoinneista, joilla välttää dialogivetoinen juonenkuljetus. Tuo timantti se lopulta johtaa Poirotʼn vieraaksi Adrianmeren lomaparatiisiin. Itse asiassa sillä on melkoisen suuri rooli juonessa – se kulkee mukana läpi elokuvan ja on merkittävä tekijä myös murhamysteerin ratkaisussa. Väärennetty timantti ei kuitenkaan edes viihdegenreen istutettuna ole omiaan edustamaan kovin syvällistä elokuvallista elementtiä, ja toden totta myöhemminkään ei astuta yhtään tummempiin vesiin, vaan Rikos auringon alla on alusta loppuunsa kuplivan kevyt elokuva - vähän kuin kuohuviini, melkoisen niukalla alkoholipitoisuudella ladattu tosin.

Henkilöhahmojen persoonat on elokuvaa varten pantu uusiksi kautta linjan. Erityisesti kytköksiä henkilöiden välillä on lisätty tuntuvasti verrattuna Christien tarinaan. Käyhän Poirotʼnkin tie saarelle nimenomaan vakoilemaan timanttijuttuun sotkeutunutta Arlena Stuart Marshallia.

Mrs. Marshall ei ole murhamamman luonnostelemalla tavalla kohtalokas vamppi vaan korostetun koominen koketti, vähäsen ikääntyneempikin. Kauppiaan rouva Harriet Oleson Pienestä talosta preerialla tulee väistämättä mieleen. Brittiteatterin ylidiiva Diana Rigg (s. 1938), tuttu vuoden 1969 Bond-morsiamenakin, näyttelee häntä suurpiirteisen lavein kaarin mutta ujuttaa samalla hahmoonsa myös pahaenteistä hyytävyyttä. Näyttelijättären uran valinnut Mrs. Marshall purkaa ylenmääräistä esiintymisviettiään esimerkiksi laulelemalla hotellin baarissa muun seurueen iloksi, kuten tämä YouTube-video lahjomattomasti todistaa.

Kappaleen nimi on muuten ”Youʼre the Top”. Se oli iso hitti 1930-luvulla, yksi säveltäjänsä Cole Porterin (1891 - 1964) isoimmista. Porter vastaa koko elokuvan musiikista; ääniraita on oikein lahjakkaasti valikoitu pelkästään hänen tuotannostaan. Ja kun Poirot silmäilee hotellin vieraskirjaa, tarkkaavainen katsoja pystyy bongaamaan Mr. Porterin nimen aikaisempien vierailijoiden joukosta.

Näyttelijäkunta on kauttaaltaan nimekäs, kuten tämän lajin suurelliseen viihde-elokuvaan kuuluu. Mrs. Marshallin lannistettua puolisoa esittää Denis Quilley (1927 – 2003), joka muutamaa vuotta myöhemmin näytteli tohtori Sterndalea hurjalla karismalla Sherlock Holmesin seko-seko-tarinassa ”Paholaisen jalka” (1988).

Keski-ikäisten naiskatsojien päiväunia sulostuttamaan elokuvaan palkattiin Nicholas Clay (1946 – 2000). Hän uhkuu itsevarmuutta ja komeutta Mrs. Marshallin itseoikeutettuna rakastajana Patrick Redferninä. Alistettua vaimoa Christineä esittävä Jane Birkin (s. 1946) vastaavasti ruumiillistaa epävarmuutta, itsetunnottumuutta ja totaalista maun puutetta valkoisena liitunaamana.

Amerikkalaispariskunta Gardenerit ovat teatterituottajia, jotka yrittävät epätoivoisesti saada Mrs. Marshallin mukaan uuteen produktioonsa. Heitä esittävät Sylvia Miles (s. 1932) ja suunnattoman hivelevän äänen omaava James Mason (1909 – 84). Romaanissa esiintynyt harteikas vanhapiika Emily Brewster on vaihtanut elokuvaa varten sukupuoltaan. Hän on nyt Rex Brewster (Roddy McDowall, 1928 – 1998), vastahakoisesta Mrs. Marshallista paljastuselämäkertaa kirjoittava toimittaja.

Voimakkaasti ehostettu Maggie Smith (s. 1934) esittää hotellin omistavaa Daffney Castlea. Hän hoitaa oman toimen ohessa myös elokuvakäsikirjoituksesta tiputetun muotiguru Rosamund Darnleyn hommat, joten hänellä on suurempi rooli kuin romaanissa. Ms. Darnleyn lisäksi kiihkoileva kirkkoherra Lane ja tylsäpuheinen majuri Barry on kokonaan viskattu tarinasta ulos. Terveesti hengittääkseen elokuva ei oikein kestä yhtä paljon ihmisiä kuin romaani, joten ratkaisu on hyvin viisas.

Henkilöhahmoja ja heidän välisiä suhteitaan pohjustetaan kunnolla, ennen kuin murha astuu hiekkarannalle minuutilla 50. Kalmon ilmestyminen ennakoidaan hienovaraisesti ja mielestäni hyvin tyylikkäästi otossarjana, joka leikkaa henkilöstä toiseen ja jota Porterin musiikki hienosti alleviivaa.
Rikostutkimukset sujuvat mallikelpoisen ripeästi, sillä Poirot kutsuu seurakunnan koolle kuulemaan nerokkaan ratkaisunsa jo 35 minuutin kuluttua ruumiin paljastumisesta. Ratkaisu on täysin romaanin mukainen, vaikkakin hiukan virtaviivaistettu, ja on mukaan päässyt pari pientä lapsellistamistakin. Romaaniarvostelussa kritisoimaani psykologisen tason harhautusta elokuva ei kokeile soveltaa edes miedonnettuna, eikä kynttilöilläkään suotta leikitä.

Loppuminuuteille sijoittuu vielä nokkela yllätyskäänne: Poirotʼlla ei ole todisteita nerokkaalle ratkaisulleen, joten ylimielinen murhaaja päättää loukkaantua oikein kunnolla. Tuloksena on elokuvallisesti hyvin näyttävä kohtaus, jossa kaikki maailman harmaavarpuset saavat kokea eräänlaisen lyhykäisen kuokkavierailun huimaavissa tyylitaivaissa.

Rikoksen auringon alla ohjaaja Guy Hamilton (s. 1922) tunnetaan erityisesti useista Bond-filmeistään. Tällä kerralla hän on ohjannut jälleen tyylipuhtaan viihde-elokuvan. Siihen ei sisältyne mitään varsinaisen omaleimaista eikä itsenäisesti eloon jäävää, mutta silti se kykenee tuomaan ripauksen jännitystä ja vanhahtavaa loistoa katsojan arkipäivään.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Kaksi legendaa marpleilee tänään

Kesä tekosyynä TV1 on päättänyt omistaa sunnuntai-illat elokuun 19. päivään asti Agatha Christien ikineitosalapoliisille neiti Marplelle. Ulos tulevat uusintana kaikki 12 Marple-tarinaa, joissa Geraldine McEwan esitti tätä harrastelijaetsivää 2004 - 07.

Minulla on omituinen pakkomielle bongailla tiettyjä näyttelijöitä, jotka ovat kokeneet nousun sieluni hall of fameen. Jälkeenpäin harmittaa maailmoja kaatavasti, jos käy ilmi, että juuri se ja se yksityisen kunniagalleriani jäsen olisi näytellyt siinä ja siinä poirot'ssa tai 007:ssä eilen tai kolme kuukautta sitten perjantaina, mutta kun en katsonut episodia.

Toivorikkain ajatuksin konsultoin äsken IMDb:a uskoen, että tämän illan marplen, Murha maalaiskylässä (The Murder at the Vicarage, 2004), sisältöselosteesta ei löydy yhtään lempinäyttelijääni, jotta tv-apparaattikulta saa viettää taas kerran ansaitsemansa vapaaillan. Toiveikkaat tunnelmat kuitenkin lässähtivät totaalisesti, kun seloste paljasti peräti kaksi ehdotonta bongikohdetta.

Eversti Protheroe.
Derek Jacobi (s. 1938) on luonnenäyttelijä, jonka opin tuntemaan parissa ei-suuren-yleisön-elokuvassa viime vuosisadan lopussa. Järisyttävässä elokuvassa Rakkaus on paholainen (1998) hän esitti demoniensa raastamaa taiteilija Francis Baconia (1909 - 92) suvereenilla intensiteetillä. Fred Zinnemannin Shakaalinkin (1973) taisin katsoa uudelleen ihan vain siinä toivossa, että nuori Jacobi pikkuroolissaan osuisi silmääni. (Shakaalissa oli merkittävä osassa myös perjantaisessa Morsian pukeutui mustaan -elokuvassa perheenisä-poliitikkoa esittäneellä Michael Lonsdalella, parta leukaan rekvisiittavarastosta tarttuneena.)

Tänä iltana klo 18.55 Sir Derek näyttelee ikäväluontoista eversti Lucius A. Protheroeta, jonka kuolo valitettavasti korjaa jo melko varhaisessa vaiheessa elokuvaa.

Professori Dufosse.
Ehkä joku voisi pitää Jacobin kutsumista legendaksi liioitteluna, mutta ihan varmasti tuo kunnianimi kuuluu illan toiselle suurelle luonnenäyttelijälle. Kohtaamme pappilassa tapahtuvan murhan merkeissä nimittäin myös erään professori Dufossen. Vuonna 1917 syntyneenä häntä esittävä legenda oli kuvausten aikaan jo yli 85-vuotias, ja rooli on hänen ainoansa vuoden 1994 jälkeen.

Kyseessä on itse Herbert Lom, jonka valkokangasura alkoi synnyinmaassa tšekeissä jo ennen suurta maailmanpaloa (sitä jälkimmäistä) ja jonka populaarikulttuuri tuntee erityisesti Vaaleanpunainen pantteri -elokuvasarjan (1964 - 93) hermoromahduksen partaalla alati häilyvänä komisario Dreyfus'na.

Kolmen  kuukauden kuluttua syyskuussa herra Lom täyttää kunnioitettavat 95 vuotta.

Murha maalaiskylässä on muuten Christien ihan ensimmäinen Marple-romaani vuodelta 1930. Televisiointisarjahan sisältää myös tarinoita, joitten alkuperäisromaaneissa ei esiinny neiti Marplea laisinkaan. Christie-entusiastit kautta maailman ovat siunailleet tätä respektiä vailla olevaa uudelleensovitusintoa; englannissa ilmiölle on keksitty oma terminsä Marpleising.

Ensimmäisenä tämän julman kohtalon koki Tommy & Tuppence -romaani Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968), joka pantiin Marple-muottiin 2006 ja joka nähdään heinäkuun 15:ntenä.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Monsieur Poirot kesälaitumella

”Katsokaapa noita, joita makaa tuolla riveittäin. Mitä ne ovat? Ne eivät ole miehiä ja naisia. Niissä ei ole mitään persoonallista. Ne ovat – vain ruumiita!” Hän heilautti kättään rannalla lojuvien ruumiiden suuntaan. ”Tuo muistuttaa minusta hyvin paljon Pariisin ruumishuonetta. Levyille nostettuja ruumiita – kuin lihakauppiaan myymäläpöydällä.” (S. 14 / kooste.)
Mestarisalapoliisi Hercule Poirot on elementissään hotellin aurinkorannalla viihdyttäessään seuralaisiaan siteeratulla tavalla. Hotellin nimi on Jolly Roger Hotel, ja se sijaitsee pienen pienellä saarella Lounais-Englannin rannikolla, ja monsieur Poirot viettää siellä unelmiensa bikinikesää, hohtavan valkoinen hellepuku ja panamahattu kostyyminaan.

Agatha Christie: Varjossa auringon alla
(Evil Under the Sun, 1941)
Suom. Eero Ahmavaara. SSKK, 1982. (Ens. painos WSOY, 1962.) 256 s.

1.

Ensin haluan tutustuttaa teidät siihen varmoin siveltiminvedoin luonnosteltuun väkeen, joka pitää majaansa romaanin sivujen välissä Jolly Roger Hotelissa:

Kapteeni Kenneth Marshall
Arlena Stuart Marshall – kapteenin säihkyvän kaunis vaimo.
Linda Marshall – kapteenin 16-vuotias, kömpelö tytär ensimmäisestä liitosta.

Patrick Redfern, joka näkyy langenneen satumaiseen Mrs. Marshalliin.
Christine Redfern – edellisen hiirulaismaisen sievä vaimo.

Kirkkoherra Stephen Lane – kiihkouskovainen hengenmies, joka näkee pahuuta kaikkialla, ennen muuta Mrs. Marshallissa.
Majuri Barry, evp.
Horace Blatt – nousukas ja purjeveneen omistaja.

Rosamund Darnley – menestynyt muodinluoja ja kapteenin lapsuudenystävä.
Emily Brewster – harteikas vanhapiika.

Herra Odell C. ja rouva Carrie Gardener – pakollinen amerikkalaispari.

Rouva Daffney Castle – Jolly Roger Hotelin omistajatar.
Gladys Narracott – erityisen merkittävä kerrospalvelijatar.

Hercule Poirot
Poliisiviranomaiset eversti Weston, tarkastaja Colgate ja kersantti Phillips sekä tohtori Neasdon lääketieteen edustajana.

Toisaalta… ehkä henkilöluettelo ei olisi ollut ihan tarpeen, sillä sellainen löytyy romaanin alkusivuilta, palapelidekkarin kultakauden parhaitten perinteiden mukaisesti. Luettelosta tosin uupuvat Cowanin ja Mastermanin suurperheet, jotka onnekseen sattuivat olemaan picnicillä erään tietyn murhan tapahtuma-aikaan. Eikä unohtaa sovi loistohotellin laajaa palveluskuntaakaan, vaikka sehän on luonnollisesti pelkkää tapettia seinillä henkirikoksenkin hetkellä, kuten brittiläisen luokkayhteiskunnan kokokuvaan sopii.

Henkilöluettelon yhteyteen kirjan alkulehdille on liitetty myös idyllinen pikku karttakuva siitä idyllisestä pikku saaresta, jossa Jolly Roger Hotel sijaitsee. Kyseessä on siis miljöö, jollaisessa romaanin lukija takuuvarmasti haluaisi viettää muutaman ikimuistoisen elokuun päivän. Puhelimella viestiäkseen tosin täytyy käväistä Pengerpolkua pitkin mantereella, mutta vesiputkisto on ensiluokkainen ja sitä myös käytetään, turhankin ahkerasti.

2.

Kuten henkilöluettelosta voi aavistella, hotellivieraiden yhteiselo saarella ei käy ihan kivuttomasti. Mrs. Marshall, tarinan äärimmäisen kohtalokas femme fatale, vamppien vamppi, Babylonin portto, Kleopatra, seireeni ja miehenpuolia turmelukseen saattava Kirke, aiheuttaa ongelmia miesten ja naisten ja avioparien keskinäiseen elämään.

Totta puhuen, alaston pahuus näyttää väreilevän tässä muuten niin viehättävässä yhteisössä. Sen aistimiselle erityisen herkkä on vastikään psykiatrisesta hoidosta kotiutunut kirkkoherra Lane.

Täti Christie saakin mukavan puolifilosofisen johdatuksen rikokseen pyörittelemällä pahuuden teemaa heti teoksen alussa. Sivutuotteena syntyy myös hieno nimi koko romaanille. Poirot nimittäin osallistuu aiheesta käytyyn keskusteluun näillä sanoin: ”Mutta unohdatte, neiti Brewster, että kaikkialla auringon alla on pahaa, kaikkialla on varjoakin.” (S. 19.) Poirotʼn sanat inspiroivat kirkkoherra Lanen muistamaan Saarnaajan kirjaa ja jatkamaan:
Nykyisin kukaan ei usko pahaan. Sitä pidetään enintään hyvän kieltämisenä. - - Mutta herra Poirot, paha on todellista. Se on tosiasia. Minä uskon pahaan niin kuin uskon Jumalaan. Se on olemassa. Se on mahtava. Se kävelee maan päällä.
Pahuuden esiinmarssi huipentuu luonnollisesti murhaan. Ruumis löytyy sivulta 74, Maahisten poukaman autiolle hiekkarannalle paiskattuna. Epäiltyjä on saarellinen, siis sopivasti klassisen dekkarin verran, sillä on hyvin epätodennäköistä, että kukaan muukalainen olisi uskaltautunut hotellin alueelle Pengerpolkua astellen tai vene menopelinä.

Ympärillä hohtavaa kesää ja aurinkoa yksi ruumis ei luonnollisestikaan sammuta, mutta huoleton kesän tuntu on teoksesta sen myötä peruuttamattomasti poissa. Vuorossa on monsieur Poirotʼn risteily epäillyn luota epäillyn luo, rastilta rastille - todistajien tenttauskierros.

3.

Varjossa auringon alla on niitä Agatha Christien romaaneja, joista aivan erityisesti pidin ahmiessani niitä suhteellisen varhaisessa iässä. Uudella lukemalla en ollut läheskään yhtä innostunut, mikä oli ennakoitavissakin, mutta silti edelleen voin suositella vaikkapa juuri tätä teosta aloituskirjaksi Mrs. Christien maailmaan. Kyseessä on varmasti standardi-agatha parhaimmillaan. (Spesiaalitarinat, kuten Eikä yksikään pelastanut ja Ikiyö, ovat sitten asia erikseen.)

Luin romaanin Askel tyhjyyteen (1934) viime lokakuussa, ja jotenkin Christien kerronnan nokkela elämänriemu tuntuu haalenneen – akateemistuneen, kokeneen keski-ikäistyneen vakiintumisen – niiden muutamien vuosien aikana, joka teoksilla on väliä. Varjossa auringon alla lukiessani en löytynyt juuri mitään uutta ja odottamatonta murhamammasta.

Harhautusjuoni Varjossa auringon alla on tietenkin ensiluokkainen, niin etten vahingossakaan ole unohtanut sitä kuluneina vuosina. Silti pidän romaanin heikoimpana suorituksena viimeisiä lukuja, joissa Poirot kertoo ratkaisun seurakunnalleen ja lukijalle. Hämääminen on kyllä teknisesti täydellinen, mutta siihen kytketty psykologia ei ole ihan yhtä priima. Ratkaisun avain piilee vamppi-Arlenan persoonallisuudessa, mutta lopulta juuri tuo henkilökuva ontuu vähäsen. Ehkä Arlena sentään on kokonainen viihderomaanihahmo, rimaa hipoen, mutta kokonainen romaanihahmo hän ei ole.

Lisäksi romaanin sivuharhautusjuoni mantereelta kuljetettuina kynttilöineen on oikeastaan tarpeeton, ylimääräinen, ja tapa, jolla se nivoutuu ykkösharhautusjuoneen, jopa laskee kokonaisuuden uskottavuuspisteitä hienoisesti. Mutta kun tätä ei ala märehtiä liikaa, on käsillä sanotusti standardi-agathaa laadukkaimmillaan. Aikalaiskriitikot olivatkin Christien uutuudesta kovasti innoissaan.

Romaanin viimeiset kolme sivua tarjoavat lukijalle vielä mahdollisuuden hempeillä romanttisen komedian merkeissä. Rakkaustarinan päätös on tismalleen oikeaoppinen ja poliittisesti korrekti, kun romanssin miespuolinen osapuoli määrää naispuolisen osapuolen luopumaan tulevan yhteiselämän nimissä kukoistavasta urastaan, mihin tämä luonnollisesti myöntyy vain lievästi protestoiden. ”Voi, rakkaani, en halua mitään muuta kuin elää maalla sinun kanssasi koko elämäni. Nyt – nyt se toteutuu…”

Henkilökohtaisesti itseäni pohdituttaa erityisesti eräs Poirotʼn menettely tarinassa. Miten siihen pitäisi suhtautua? Isotteleeko mestarismies vain jälkiviisaasti vai edustaako outoa fatalismia, kun hän jälkikäteen kertoo aseenkantaja Hastingsilleen, että olisi ehkä voinut estää Maahisten poukaman murhan etukäteen? Christien omin sanoin:
Ja Hercule Poirot vastasi huokaisten, niin kuin hän oli kerran ennenkin, Egyptissä sanonut, että jos joku ihminen on päättänyt tehdä murhan, ei ole helppoa estää häntä. Hän ei syyttänyt itseään siitä, mitä sitten tapahtui. Se oli hänen mielestään väistämätöntä. (S. 43.)
Romaanin kirjoitusajankohdan aikaan Christie oli jo kovaa vauhtia luopumassa watson-hahmostaan, mikä ilmenee kapteeni Hastingsin esiintymisenä teoksen mittaan vain tuossa yhdessä ainoassa, noin puolisivuisessa katkelmassa! Kuriöösia... Tuo lineaarisen jatkumon rikkova lyhyt ennakointijakso on siis monella tavalla mielenkiintoinen.

4.

John Curran kertoo Agatha Christien salaisissa muistikirjoissa, että Varjossa auringon alla valmistui jo vuonna 1938, mutta se sai levätä pari vuotta ennen lähtöään maailmalle. Se ilmestyi ensin jatkokertomuksena Yhdysvalloissa ja vasta sitten kirjamuodossa Britanniassa. Romaanin juuret ovat novellissa ”Kolmiodraama Rhodoksella”, joka ilmestyi kokoelmassa Särkyneen peilin arvoitus (1937). Sitten Christie havaitsi, että novelli on helposti laajennettavissa kokonaisen romaanin mittaan. Itse asiassa Varjossa auringon alla teknistä harhautuskuviota kirjailija kokeili jo varhaisessa Marple-novellissa ”Jouluinen murhenäytelmä” (kokoelmasta Kolmetoista, 1932).

Burgh Island Hotel. (Kuva: BBC.)
Jolly Roger Hotelilla muuten on oikea esikuva todellisuudessa: Burgh Island Hotel, jossa Christie vieraili useaan otteeseen. Siellä se yhä palvelee luksusasiakkaitaan Devonin rannikolla, kuten on palvellut jo yli 80 vuoden ajan, ja vuorovesi eristää sen edelleen kahdesti päivässä muusta maailmasta. Hotellin suojista löytyy kirjailijan mukaan nimetty Christie-huone, jonka saa käyttöönsä vuorokauden ajaksi 430 punnan sopuhintaan.

***

Seuraavaksi tarkoitukseni on virittää vanha vhs-laite käyntiin ja katsoa romaanin pohjalta tuotettu suurelokuva Rikos auringon alla (1982), jossa vetovastuun rikoksen ratkaisemisesta monsieur Poirotʼna kantaa Peter Ustinov. Katsomisen tuloksista raportoin täällä.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Truffaut pukeutuu Hitchcockiin

Syvästi onneton Julie Kohler aikoo hypätä ikkunasta, mutta hänen äitinsä onnistuu estämään sen. Seuraavassa otoksessa hän jo pakkaa laukkuaan matkaa varten. Mukaan tulee vain mustia ja valkoisia vaatteita, ja muihin väreihin madame Kohler ei koko elokuvan mittaan tartukaan. Matkakassan hän jakaa merkityksellisesti viiteen setelipinoon.

Uusi kohtaus, uusi olomuoto – uusi kampaus ja uusi asustus: valkoinen iltapuku aamupäivällä kello kymmenen. Madame Kohler yrittää tavoittaa erästä herra Blissiä monin tavoin. Lopulta he kohtaavat juhlissa, jossa salaperäinen, nimeään paljastamaton nainen tuijottaa miestä kuin patsas, kuin koston enkeli ja jumalatar, kuin ylempään potenssiin korotettu femme fatale, kuin toisesta todellisuudesta laskeutunut nemesis.

Kun heidät lopulta esitellään toisilleen, madame Kohler ei vieläkään lausu juuri sanaakaan, joten esittelijä ja Bliss (Claude Rich, s. 1929) juttelevat hänestä kolmannessa persoonassa: ”Hän ei tahdo sanoa nimeään. Hän on aave.” Naisen suorastaan sakraalinen etäisyys korostuu hänen sanoistaan. Yritittekö tavoittaa minua puhelimella? ”En tiedä.”

Kunnes nainen ja Bliss jäävät kahdestaan parvekkeelle ja nainen esittäytyy lopulta sanomalla: ”Olen Julie Kohler”, syöksee miehen parvekkeelta alas kuolemaan ja juoksee pakoon olympokselleen. Tämän jälkeen kamera keskittyy naisen valkoiseen huiviin, joka lennähti parvekkeelta jo ennen Blissiä. Kyseinen huivi jatkaa matkaansa ilmavirtojen vietävänä, ja mandoliinikonsertto, kai Vivaldin säveltämä, säestää tätä matkaa kertoen ylen tyylikkäästi: elokuvan ensimmäinen näytös on päättynyt.

Morsian pukeutui mustaan
(La Mariée était en noir, ohj. François Truffaut, Ranska 1968; 1.43)
Es. Yle Teema pe 8.6.2012 klo 21.00
(MTV1 27.12.1975 ja 2.8.1982, TV1 28.7.1997)

Ohjaaja François Truffaut (1932 – 84) ja näyttelijä Jeanne Moreau (s. 1928) olivat jo kerran tehneet yhteistyötä, tuloksena taianomainen Jules & Jim (1962). Morsian pukeutui mustaan (1968) on yhtä lailla hyytävän vangitsevan Moreaun elokuva.

Perusjuoni osoittautuu hyvin yksinkertaiseksi: Vuosia sitten madame Kohler astui onnellisena ulos kirkosta vasta vihittynä vaimona, ja viiden miehen ryyppyremmi ampui hänen miehensä kirkon portaille. Nyt nainen kiertää kostamassa noille viidelle.

Madame Kohler matkaoppaanamme tutustumme vuorotellen kuhunkin viiteen miehenpuoleen. Heissä kaikissa näyttää olevan jotain yhteistä: todellinen nainen, naiseus, on heille täysin vieras maanosa. Kukin heistä heijastaa madame Kohleriin omia, puutteellisia naiskäsityksiään, luonnollisesti vastakaikua saamatta.

Ensimmäinen uhri Bliss on naistenmies, joka jakaa yltäkylläiset fantasiansa naiseudesta miespuolisen ystävänsä kanssa. Yhdessä he esimerkiksi kuuntelevat salaa äänitetyltä nauhalta, miten Blissin naisystävän nailonsukat suhisevat vastakkain. Toinen uhri, Michel Bouquetʼn (s. 1925) esittämä Robert Coral, puolestaan on yksinäinen ja äärimmäisen ujo naisten suhteen.

Michael Lonsdalen (s. 1931) tulkitsema Clément Morane on viisikosta ainoana noussut aviosäätyyn. Hän on pienen pojan isä ja pyrkyri, ylimielinen pikkupoliitikko. Hän luulee hallitsevansa naiset, kun kerran kaiken muunkin, ja itsevarmuudessaan hän ei viitsi edes yritellä viettelyelkeitä, koskapa hyvin tiedossa on, että naisethan ovat heikkoina poliitikkoihin.

"Jahtaan naisia." "Pieni karkeus piristää naisia."
Seuraava uhri, taidemaalari Fergus (Charles Denner, 1926 – 95), pyrkii luomaan suhteen madame Kohleriin syvän sielullisella tasolla. Hän kelpuuttaa tämän mallikseen ja luonnostelutyön ohessa suorastaan leuhkien avautuu loputtomista naiseuteen liittyvistä pakkomielteistään. Madame Kohler itse kohoaa lopulta hänen saavuttamattomaksi pakkomielteekseen.

Denner muuten esiintyy myöhemminkin Truffautʼn ohjauksessa, esittäen pääosan toisessa pakkomiellekuvauksessa Mies joka rakasti naisia (1977). Viidestä uhrista pienin rooli on pikkurikollinen Delvauxʼlla (Daniel Boulanger, s. 1922).

Elokuva palaa yhä uudelleen niille hääkirkon portaille, joilla nainen menetti aviomiehensä. Ja taustalla soi yhä uudelleen Mendelssohnin häämarssi täydessä vavisuttavuudessaan, alkuteksteistä alkaen. Yhä uudelleen kuin traumassa, ja todellinen trauma se madame Kohlerille onkin. ”Kuolin mieheni kanssa”, kuten hän paljastaa papille rippituolissa.

***

Morsian pukeutui mustaan on monessa suhteessa äärimmäisen tyylikäs ja äärimmäisen esteettinen elokuva. Samalla se on kuitenkin myös äärimmäisen pervertti elokuva, ahdistavalla tavalla. Jo alkutekstien taustakuva, jossa monistuskone tuottaa yhä uusia kopioita madame Kohlerin torsokuvasta, ilmentää kyseistä kieroutuneisuutta halvassa kioskikirjamaisuudessaan. Tämä perverttiys kumpuaa oikeastaan välttämättömästi siitä suorastaan sairaalloisen vinoutuneesta suhteesta, joka elokuvan miehillä on naiseuteen. Yksikään elokuvan miehistä ei osaa vastata Freudin vuosisata sitten asettamaan kysymykseen, mitä nainen haluaa, ja joutuu maksamaan sen hengellään. Madame Kohler on heille alusta loppuun yhtä suljettu kuin kaikki jugendtaiteilija Gustav Klimtin omaan itseensä keskittyneesti eristäytyneet naiset.
Ikuinen paluu kirkon portaille.
Elokuvan viidestä episodista muutaman lisäsanan ansaitkoon kolmas, perheenisäkuvaus. Siinä madame Kohler laskeutuu ensi kerran näennäisesti jalustaltaan opettajattareksi pukeutuneena, ja siihen sisältyy myös runsaasti teräksenkestävää huumoria. Ainoan kerran tarinan aikana mukana on myös lapsi. Kuvaus on suorastaan viehättävä ironisessa idyllisyydessään, eikä sovi unohtaa kotoisasti portaiden alle sijoitettua siivouskomeroakaan. Episodissa perheen pikkupoika ensin ei suostu tunnistamaan opettajaansa, ja sitten hän tunnistaa tämän liiankin suostuvaisesti. Truffautʼlla totisesti oli pääsy lasten valtakuntaan, mistä todisteeksi jälkipolville on taltioitu erityisesti lapsikuvaus Taskurahat (1976).

Poistuessaan taiteilija Fergusʼn asunnosta madame Kohler leikkaa irti kasvot itseään esittävästä öljymaalauksesta, jotta poliisit eivät saisi tunnistettavaa kuvaa hänestä. Minua jää askarruttamaan erityisesti, miksi hän sittenkään ei suttaa kasvojaan myös alastonfreskosta, jonka Fergus on maalannut hänen eroottiseksi kunniakseen, vaikka ehtii jo ottaa siveltimen esiin tarkoitusta varten.

***

Truffaut julkaisi pari vuotta ennen Morsianta haastattelukirjan Hitchcock (suom. 1983; alkuteos Le Cinéma selon Alfred Hitchcock tai Hitchcock/Truffaut, 1966). Teosta varten Truffaut haastatteli ohjaajalegendaa kymmeniä tunteja tulkin avustuksella. Hitchcockhan oli hyvin arvostettu Ranskan uuden aallon tekijöiden keskuudessa.

Truffaut haastattelee Hitchcockia.
Morsian pukeutui mustaan on nähty Truffautʼn kunnianosoituksena vanhemmalle kollegalle, mitä se epäilemättä onkin. On väitetty, että elokuvan kuvamaailma on angloamerikkalainen ja hitchcockilainen ja äänimaailma ranskalainen, mutta minä näkisin myös kameratyössä gallialaista ominaislaatua. Jotkut kriitikot ovat lisäksi halunneet tulkita elokuvan pelkkänä Hitchcock-pastissina, mikä kyllä tekee vääryyttä Truffautʼn työlle, sillä elokuvasta löytyy sellaisiakin ulottuvuuksia, joihin Hitchcock ei olisi ikinään yltänyt.

Juonenkuljetuksen lisäksi Truffaut kunnioittaa Hitchcockia myös monilla tietoisilla tapahtumapaikkavalinnoillaan, kuten junavaunuilla ja lentokentillä. Musiikinkin ohjaaja tilasi Hitchcockin hovisäveltäjältä Bernard Herrmannilta (1911 – 75). Eikä sovi unohtaa alkuperäisromaania, johon elokuva perustuu. Kyseessä on rikoskirjailija Cornell Woolrichin (1903 – 68) salanimellä William Irish kirjoittama Morsian pukeutuu mustaan (The Bride Wore Black, 1940; suom. 1983). Hitchcockin Takaikkuna (1954) nimittäin pohjaa samaisen Woolrichin alkuperäistekstiin. (Myös Truffautʼn jo seuraava vuonna ulos tullut Mississipin velho ja Fassbinderin naiskuvaus Martha (1973) löysivät perustansa Woolrichin tuotannosta.)

Elokuva poikkeaa alkuperäisromaanista monella tavalla. Woolrich/Irishin käsistä tarina tuli ulos perinteisenä etsivätarinana, jossa merkittävässä roolissa ovat teknisen piiriin kuuluvat seikat, kuten johtolankojen seuraaminen. Morsiamen ja hänen uhriensa toiminta nähdään siis romaanissa vain hyvin etäältä, etsivän näkökulmasta. Truffautʼn käsikirjoitustiimin ansiosta keskiöön elokuvassa asettuukin psykologia, ihminen.

Katsoessani Morsian pukeutuu mustaan uudelleen lähes 15 vuoden tauon jälkeen pidin elokuvasta huomattavasti enemmän kuin monet muut siitä kirjoittaneista. Esimerkiksi Truffautʼn sanotaan jostain syystä suurin piirtein inhonneen sitä jälkikäteen. Yleisö kuitenkin otti elokuvan omakseen ja soi sille anteliaat lipputulot.

Uuden vuosisadan tullen Quentin Tarantino lähetti maailmalle elokuvan Kill Bill (2003 – 04), joka on perusasetelmaltaan hyvin samanlainen. Siitä, oliko Tarantino edes nähnyt Truffautʼn elokuvaa omaansa suunnitellessaan, liikkuu erilaisia tietoja.

  • Kirjailija Woolrichin ja hänen alkuperäisromaaninsa lyhyt suomenkielinen esittely löytyy Kirjasammon sivuilta.
  • Pari vuotta ennen Morsian pukeutui mustaan -elokuvaa Truffaut ohjasi Fahrenheit 451:n (1966), joka perustuu tiistaina kuolleen Ray Bradburyn samannimiseen romaaniin vuodelta 1953.

    sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

    Komisario Lewis törmää tuttuihin

    Lupauksen lahjan juoruileva vakoojapomo (Cherie Lunghi).
    Eilen lauantaina TV1 sitten lähetti Komisario Lewis -sarjan viidennen tuotantokauden viimeisen jakson "Lupauksen lahja". Ilahtuneena panin merkille, etten kirjoittanut kahta toukokuun lopun Lewis-tekstiäni (Komisario Lewisin äärellä ja Palapelitelevisioinneista) turhaan, sillä jaksossa oli selvästi otettu nurinani varteen. Silti täytynee olettaa, etten ole ainoa, jolle viidennen kauden neljä lewistä olivat pettymys verrattuna sarjan aiempiin kausiin?

    Eilisen jakson ääressä maltoin tuskin odottaa, milloin suosikkinäyttelijättäreni Gabrielle Lloyd astuu tatamille. Ei siis ihme, että tunnistin hänet heti ensimmäisestä syrjäkuvasta. Hän oli saanut "Lupauksen lahjaan" oikein oman kahvilan pitääkseen! Tyytyväisen helpottuneena havainnoin, ettei hän joutunut jaksossa yhdenkään miehensä mätkittäväksi, ei fyysisesti sen enempää kuin psyykkisestikään.

    Varmasti moni koki laillani autuaan jälleennäkemisen, kun jaksossa astuttiin sisään Liamin pubiin. Siellähän meitä odotti tiskin takana ehtoisana isäntänä itse Lorcan Cranitch (s. 1959), Fitz ratkaisee -sarjan rakastettu nilkkipoliisi Beck, viiksensä hevon kuuseen ajaneena. Myös Anna Chancellor (s. 1965), brittien vastine Suomen Pirkko Hämäläiselle, ilahdutti meitä epäonnistuneine permiksineen tarinan keskusperheen äiti-ihmisenä.

    "Lupauksen lahja" näyttää onkineen toteutukseensa vaikutteita Aku Ankan Karhukopla-tarinoista. Niissähän tuo ovela konnajoukko aina pukeutuu niin surkeisiin valepukuihin, että minua monen vertaiseni kymmenvuotiaan lailla aikanaan ärsytti suunnattomasti se, ettei Ankkojen klaani tunnista heitä olemattoman naamioinnin takaa. Lewisissä puolestaan poliisit tarkastelevat varsin antaumuksellisesti vanhaa valokuvaa 1980-luvun pohjoisirlantilaiskahinoissa kuolleesta Marysta, enkä minä kyennyt tajuamaan, miten heille saattoi tuottaa vaivaa arvata kyseisen Maryn nykyolomuoto.

    ***

    Todellinen Komisario Lewis -innostus tuntuu vallanneen Ylen, sillä aiemmista ennakkotiedoista poiketen se on päättänyt näyttää sarjan tuoreimmat, kuudennen tuotantokauden jaksot heti samaan syssyyn. Uusin kausi ei ole vielä edes ehtinyt jäähtyä Britanniassa, sillä kauden viimeinen jakso esitetään sielläkin vasta tulevana keskiviikkona. Suomen-esitysjärjestys näyttää poikkeavan alkuperäisestä järjestyksestä:

     22. Käärmeenpesä (Generation of Vipers) - la 9.6.2012 klo 21.15
     21. Neron sielu (The Soul of GeniusLewis Carroll -aihe) - la 23.6.2012 klo 21.00
     24. Ikuinen tahra (The Indelible Stain) - la 30.6.2012 klo 21.15
     23. Täydellisyyden vaarat (Fearful Symmetry) - la 7.7.2012 klo 21.15

    • Tänään sunnuntaina TV1:ssä starttasi uusintana Geraldine McEwanin (s. 1932) pääosittama Neiti Marple -sarja. Yle aikoo esittää kesän aikana kaikki 12 televisiointia, joissa McEwan esittää kyseistä ikäneitoa vuosina 2004 - 07. Pari tuntia sitten nähty tarina Ruumis kirjastossa oli sovitettu varsin kivuttomasti 94 minuutin muottiinsa, ja siitä oli hauska bongata monta tuttua näyttelijäkasvoa. McEwanin esiintyminen terävähoksottimisena neitinämme vaatisi minulta näemmä yhä totuttelua. Pahiten särähti kuitenkin tarinan "trendistäminen" lesbotematiikalla, ikään kuin rakas Agatha-täti olisi ollut joku queer-kirjallisuuden edelläkävijä.
    • Tekstiä laatiessani törmäsin brittiläisen rikoskirjailijan Martin Edwardsin blogiin Do You Write Under Your Own Name? Törmätkää tekin.