Välähdyksiä kulkurin kaupungista

Kaupungin valot (City Lights, ohjaus Charlie Chaplin, Yhdysvallat 1931)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Yle Teema su 30.10.2011 klo 18.08

Charlie Chaplin oli mestari ohjaamaan elokuvia, jotka ovat samaan aikaan komedioita ja tragedioita. Kaupungin valot - tarina kulkurista, sokeasta kukkaistytöstä ja viinaanmenevästä miljonääristä - on lajityypin tunnetuimpia ja arvostetuimpia edustajia.

Elokuva näytettiin Teema-kanavalla syksyisen Elokuvan juhlaviikko -teeman merkeissä. Sen esitteli katsojille kahdeksanminuuttisessa johdannossa elokuvaohjaaja, akateemikko Aki Kaurismäki, jonka positiivisella tavalla persoonallinen juonto sisältää lukuisia arvokkaita näkökulmia tuohon elokuvaan ja elokuvahistoriaan yleensäkin.

Kaupungin valot syntyi 1930-luvun taitteessa, jolloin oltiin suurella ryminällä siirtymässä äänielokuvan kauteen. Chaplin - tunnetusti konservatiivisena teknisten innovaatioiden suhteen - suhtautui tuohon elokuvan uuteen ulottuvuuteen pitkään karsaasti. Kaupungin valot onkin alusta loppuun asti mykkäelokuva, ellei lyhyttä äänifilmiparodiaa oteta lukuun.

Kaurismäki korostaa Chaplinia ymmärtäen, että äänifilmin synty vei elokuvailmaisua käytännöllisesti katsoen vuosikymmenen taaksepäin, kun näyttelijät jouduttiin asemoimaan jäykästi paikoilleen, jotta ääni saatiin talteen alkuaikojen alkeellisilla laitteilla. Elokuvanäyttelemisen elävyys, joka oli saavutettu juuri ennen äänen ilmestymistä, siis oli teknisen kehittymättömyyden vuoksi hukassa vuosien ajan.

Akateemikko Kaurismäki tuo esiin myös mielenkiintoisen kehityslinjan lähikuvan hiljattaisesta vakiintumisesta hyväksytyksi elokuvan keinoksi. Chaplin ei näytä tälläkään sektorilla kuuluneen aivan edelläkävijöihin. Illan elokuvassa näyttelijät rajataan suurimmaksi osaksi pelkkiin suuriin kokokuviin, ennen kuin pääparia uskalletaan lähennellä arasti puolilähikuvan merkeissä ihan loppukohtauksessa.

Kukkaistyttöä näytelleen Virginia Cherrillin (1908 - 1996) välit ohjaaja-vastanäyttelijä Chapliniin eivät olleet mitenkään lämpimät. Hänen elokuvauransa kesti vain muutamia vuosia eikä koskaan noussut todella siivilleen. Cherrill muuten oli aviossa neljä kertaa, 1930-luvun puolivälissä lyhyen aikaa jopa toisen kuulun sarja-avioitujan, Cary Grantin (1904 - 1986), kanssa. Grant yhdistetään nykyään muistoissa 1950-lukuun ja Hitchcockin kultakauteen, hänen neljä vuotta nuorempi ensimmäinen vaimonsa paljon kaukaisempaan mykkäfilmin aikaan.

Kulkurin ja kukkaistytön jylhä rakkaustarina käsittelee hyvin pelkistetysti perusteemoja: lohdutonta köyhyyttä ja mahdotonta rakkautta muun muassa. Äärimmäisen yksinkertainen, tekisi mieli sanoa arkaainen, ilmaisu on suunnattoman tehokas ja vaikuttava. Elokuvaa katsoessani mietin, olisiko vastaavalle ilmaisulle tilaisuutta nykyelokuvan aikana vai pystyykö moinen puhuttelemaan vain alkuaikojen ilmaisussa, "jumalten kautena".

Millä tavalla sukua arkaaiselle ilmaisulle on Aki Kaurismäen itsensä mykkäelokuvakokeilu Juha (1999)?

Kaupungin valojen rakkaustarinassa komedia antaa oman voimakkaan säväytyksensä traagisuudelle. Sen sijaan miljonäärijaksoista pystyn löytämään lähinnä vain komediaa, jopa pelkkää komediaa komedian vuoksi. Huvittavaa on, miten eriparisena näen nuo kaksi aihelmaa. Itse asiassa miljonäärijaksoja katsoessani mieleni teki monta kertaa vauhdittaa etenemistä kaukosäätimen avustuksella.

Kaurismäki muuten esittää oletuksen, että Hella Wuolijoki ja Bertolt Brecht saivat idean yhteiseen Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti -projektiin juuri Chaplinin elokuvan miljonääritarinasta.

Kasvoista kasvoihin.

Moni muukin kuin Kaurismäki on korostanut Kaupungin valojen loppukohtauksen äärimmäistä kauneutta. Siinähän näkönsä saanut tyttö tunnistaa vihdoin kulkurin häntä avustaneeksi (vale)rikkaaksi herrasmieheksi ja näkee ensi kertaa tämän kasvoista kasvoihin.

Minuun kohtaus ei tehnyt vastaavaa vaikutusta, vaikka yritin katsoa sen uudelleenkin. Sen sijaan muistan kyllä hyvin Chaplinin seuraavan elokuvan Nykyajan (1936) loppukuvan, jossa myyttinen kulkuri kävelee Paulette Goddardin kanssa kohti horisonttia ja tuntematonta.

Mitä kuuluu, Hollywood?

Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä on niin monipuolinen artikkeli monikansallisesta nykyelokuvasta, että päätin kokeilla referaattia bloggausmuotona esittelläkseni kaikkea artikkelin esille tuomaa. Keskiössä Kalle Kinnusen artikkelissa on varsinaisesti Peter Weirin elokuvan The Way Back (2010) tuotanto.

Kalle Kinnunen: "Tämä on lavaste".
Suomen Kuvalehti 7/2011, 18.2.2011, s. 48 - 52.

Hollywoodin historiaa. Amerikkalainen elokuvateollisuus keskittyi pioneeriaikanaan 1900-luvun alussa Kaliforniaan ja Hollywoodiin, koska siellä ei ollut puutetta filmitekniikan tarvitsemasta auringonvalosta. Kuvaukset tehtiin ulkona, ja sisätilalavasteet koottiin talojen katoille.

Valaisutekniikan kehittyessä siirryttiin vähitellen kokonaan studioitten sisätiloihin, myös ulkokuvien osalta. 1970-luvulta lähtien pyrittiin suurempaan autenttisuuteen ja irrottauduttiin osin studiolavasteista.

1990-luvulle saakka elokuvat tehtiin Hollywoodin studioissa, mutta enää Kaliforniassa ei kuvata juuri mitään. Esimerkiksi kanadalaiskaupungeissa Vancouver ja Toronto tehdään nykyään paljon enemmän amerikkalaiselokuvia kuin Los Angelesissa.

Tätä nykyä kuvauspaikkojen valinnassa keskeinen kriteeri on raha, ei enää amerikkalainen isänmaallisuus. Siksi suuri osa kuvauksista tapahtuu Itä-Euroopassa, kuten Tshekissä ja Unkarissa. Studiotilat ja palkat ovat Itä-Euroopassa huomattavan edullisia, ja lisäksi valtiot tarjoavat tuotantoyhtiöille verohuojennuksia.

Yhä useampi suurtuotanto on monikansallinen. Esimerkiksi Abu Dhabin emiraatti on viime vuosina sijoittanut runsaasti elokuva-alaan. Nykykuvioon kuuluu myös yhä suurempi määrä tuottajia.

Mitä on independent-elokuva? Nykyään independent-elokuvalla ('riippumaton') ymmärretään pienimuotoista draamaelokuvaa.

Alkujaan termi on tarkoittanut kaikkea amerikkalaista elokuvaa, joka on tuotettu kuuden suuren studion ulkopuolella. Nuo kuusi studiota ovat Fox, Paramount, Universal, Warner Bros, Sony-Columbia ja Disney.

Vakavan elokuvan asema. Kuten hyvin tiedetään, vakava elokuva on tuotantoyhtiöille riski, sillä kevyt viihde-elokuva poikii varmemmin panoksensa takaisin. Näyttelijät ovat kuitenkin valmiita esiintymään Weirin kaltaisten huippuohjaajien elokuvissa niukemmilla palkkioilla, koska laatutuotantojen voi odottaa menestyvän Oscar-kamppailussa.

Myös vakavasti otettavaa elokuvaa vaivaavat kireät aikataulut. Tärkeää olisi saada ne ensi-iltaan merkittävillä festivaaleilla, esimerkiksi Cannesissa tai Venetsiassa.

Lavasteet. Artikkeli antaa monta havainnollista esimerkkiä nykyisestä lavastamistaidosta. Amerikkalaiselokuvien lumi esimerkiksi on aina tekolunta. Vaikka se studiossa ei näytä lainkaan aidolta, vaikutelma valkokankaalla on täysin toinen. Lumesta vastaa kaikissa amerikkalaistuotannoissa chicagolainen Snowbusiness-yritys.

Viime vuosina alaa on yhä enemmän vallannut tietokonegrafiikka, joka käy jatkuvasti edullisemmaksi. Esimerkiksi joukkokohtauksiin ei tarvita enää suuria avustajamassoja, kun vaikutelma on mahdollista luoda tietokonetehostein. Tietokonegrafiikka ei kuitenkaan pysty aidon tasoiseen autenttisuusvaikutelmaan.