tiistai 31. joulukuuta 2013

Alice Munron kosmoksessa


Prototyyppisessä kaunokirjallisessa tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Siistiä, muttei kovin elämänmukaista.

Elämälle kun on ominaista se, että se koostuu lukemattomista irrallista sirpaleista, joista voi olla työlästä päättää, ovatko ne esimerkiksi alku-, keski- vai loppusirpaleita. Nuo lukemattomat sirpaleet limittyvät epämääräisen sumeasti toistensa lomaan. Eikä siinä vielä kaikki: sirpaleiden tarinaa ei edes ole olemassa, ennen kuin joku sirpaleet eletystä elämästä poimii, periaatteella tai toisella. Mistä takuu sille, että kertojan koostama tarina vastaa todellisuutta?

Kanadalaisnovellisti Alice Munron kokoelma Kallis elämä ilmestyi kotimaassaan viime vuonna. Sen 14 novellia pyrkivät vastaamaan juuri tähän elämänmukaisuuden vaatimukseen. Mosaiikkimaisista ja niin epävarmoista säikeistä tämä rakas, kallis elämä harsiutuu kokoon.

Alice Munro: Kallis elämä. Kertomuksia
(Dear Life, 2012)
suom. Kristiina Rikman, Keltainen kirjasto 449, Tammi 2013, 319 s

Hyväksi esimerkiksi kokoelman elämänmukaisuudesta kelpaa vaikkapa kolmas novelli "Lähdössä Maverleysta". Se on omalla tavallaan hyvin uskollinen todelliselle maailmalle: Alkuasetelmassa Maverleyn pikkupaikkakunnan elokuvateatteri tarvitsee uuden lippujen repijän. Eipä alkuasetelma aavista, miten tarina on jatkuva, mitä käänteitä se on sisältävä, miten se on päättyvä, mihin ja milloin. Ennen novellin loppua ei edes oikein voi tietää, mistä tarinassa on kyse - elämästä kun kysymys on. Elämään kuuluvat satunnaiset yksityiskohdat, kuten invalidivaimon perustama lukupiiri ja hyödytön käynti postissa.

Elämänmakuisesta hajanaisuudestaan huolimatta "Lähdössä Maverleysta" muodostaa todellisen juonitarinan, kuten suurin osa kokoelman kertomuksista. Juonitarina on jopa erityisen jännittävä, kun lukija ei voi olla normaaliaikaisella lailla varma edes siitä, mitä juonitarinaa tässä oikein ollaan rakentamassa. Kyseessä saattaa olla kokoelman jännittävin novelli. Jotkin irralliset ja odottamattomat repliikit siinä tarjoavat kieroja välähdyksiä malliin Roald Dahl: "Mehän voisimme kidnapata hänet" (s. 78), ja (mahdollisen tai kuvitellun syöjättären luontoa osoittavasti:) "Minä voisin käydä kokkaamassa sinulle joskus. Olisiko se hyvä ajatus?" (s. 94).

On eri asia, onnistuuko kirjailija yllättämään tai järkyttämään lukijansa vain taitavan sepittäjänkykynsä ansiosta vai heijastaako käänne myös aitoa elämänmukaisuutta. "Sorakuopan" ensimmäiset sivut lukija vastaanottaisi arvattavasti aivan toisin, jos jo siinä vaiheessa tietäisi, millainen käänne häntä odottaa. Juuri näinhän sitä käy oikeassakin elämässä: käänteet ilmestyvät arvaamatta eteen, ja niitä edeltävä historia ei olekaan pelkkää taakse jätettyä johdantoa, vastoin kuin kirjoissa niin usein.

***

Kokoelman novellit ovat useimmiten vain parikymmensivuisia. Silti niiden kaikkien ajallinen kaari on laaja, monesti useitten vuosikymmenein mittainen. 1930-luvulta alkanut kertomus voi päättyä sähköpostiaikaan. Samassa novellissa saattaa tulla käsitellyksi hyvin taloudellisessa mitassa montakin elämänkertaa. Liikutaan esimerkiksi Vancouverissa tai Torontossa, ja Kanadan laajalla maaseudulla. Hyvin usein taustalla kummittelee Munron nuoruusajan maailmansota. Kirkkoyhteisö - anglikaaninen, unitaarinen, katolinen tai muu, yhdessä novelleista jopa mennoniittalainen - on henkilöille tärkeä viitetausta.

Minun piti lukea Kallista elämää viidenteen novelliin "Turvasatama" asti, ennen kuin uskalsin vakuuttua siitä, että Munro on ihan oikeasti myös humoristi. Kirjailijan huumori kohoaa kerrotusta orgaanisen pakottomatta ja on siksi niin luontevaa, tavallisesti, mutta "Turvasataman" loppua pitäisin kyllä teennäisen naurattavaan pyrkivänä. Korkeimmillaan huumori taitaa olla novellissa "Ylpeys", joka esittelee elämän tahattomana farssina. Pohtiessaan yhden huulihalkion suunnattomia seurauksia se sijoittuu samalla naurun tasanteelle kuin taannoinen Suomalaisia tähtihetkiä -tv-sarja.

"Järvi näköetäisyydellä" sukeltaa riemastuttavan oivaltavasti muistisairaan maailmaan. Munro vangitsee novelliin suorastaan svengaavasti muistisairaan maantiestä irronneen logiikan ja vaivattoman työlään mielenliikkeen, muistisairaan ikuisen preesenstilan. Mutta vesittääkö viimeisen sivun totunnainen yllätyskäänne kertomusta? Minulla kävi kokoelman ääressä useammankin kerran mielessä, tuottavatko lopetukset Munrolle vaikeutta. Yksityisissä muistiinpanoissani luonnehtisin joitain lopetuslauseita suorastaan heikoiksi.

***

Kalliin elämän kymmentä ensimmäistä novellia seuraa erillinen kokonaisuus (s. 259 - 319), jolla on oma otsikkonsa "Finaali". "Finaali" koostuu neljästä omaelämäkerrallisesta novellista, joihin Munro toteaa sisällyttäneensä kaikkein tärkeimmän sanottavansa elämästään. Ne kertovat ratkaisevista kokemuksista, jotka tekivät Alicesta oman erillisen itsensä ja sen kirjailijan, joka hänestä lopulta tuli.

Munro parivuotiaana. (Kuva: The New Yorker.)
Omaelämäkerrallisista kirjoituksista erityisesti "Yö" antaa niin autenttisen kuvan pelottavaan erillisyyteensä heräävästä nuoresta ihmisestä, että tuntuu suurin piirtein mahdottomalta, että taitavinkaan kirjailija pystyisi jakamaan vastaavaa tietoa kuvitteellisen henkilöhahmon kautta.

Nelikon päätös "Kallis elämä" tarjoaa konkreettiset avaimet Munron kirjailijanominaislaatuun. Varsinkin äitiään tarkkailemalla nuori Alice tulee tietoiseksi siitä, miten tarinat syntyvät ja miten ne synnyttyään vaikuttavat elämään. Tuttu kertomus muuttuu ajan mukana, ja totuus siinä samalla. Järkensä valon menettäneen rouva Netterfieldin episodi osoittaa, että ilmeisimmältäkin vaikuttava tulkinta voi osoittautua virheelliseksi. Saattaako siis erehdys olla totuutta todennäköisempi lopputulos?

Miltei kaikkia Munron novellihenkilöitä erehdys ainakin leimaa. He tekevät vääriä tulkintoja sekä itsestään että toisistaan. Itsekäsitys on valheelle rakennettu. "Dolly"-novellin minäkertoja purkaa näennäisen viisaasti aviomiehestään tekemiään havaintoja:
Jatkoin kirjoittamalla, etteivät mitkään valheet ole yhtä väkeviä kuin ne, joita kerromme itsellemme ja joiden kertomista emme valitettavasti voi lopettaa, kaikki se moska sisällämme ja valheet kalvavat meidät hengiltä, kuten hän pian tulisi huomaamaan. (S. 251.)
Sitten selviää, että vuodatus osuu parhaiten juuri kertojan itsensä nilkkaan. Hänelle käy kuin "Corrie"-novellin nimihenkilölle, joka tajuaa, että "esipuhe nykyhetken todellisuuteen on kirjoitettava kokonaan uusiksi" (s. 179).

Itsevalheeseen sisältyy oma armonsakin, sillä se sallii anteeksiannon itselle, kuten kirjailija korostaa "Finaalinsa" loppuhuipennuksessa. Silti Munron kosmos on kovin apea. Omissa, vääjäämättömissä harhatarinoissaan elävät hahmot eivät kykene hallitsemaan todellisuuttaan kaksisesti, ja siksi elämänkamppailun lopputulos saattaa olla korkeintaan tyydyttävä. Toisaalta "kaikkihan olisi voinut mennä huonommin, paljon huonommin" (mp.).

***

Kokoelman toinen novelli "Amundsen" onnistui tekemään minuun aivan erityisen vaikutuksen. Tahattomasti ehkä, sillä en ollut sitä aloittaessani varma neljän omaelämäkerrallisen kirjoituksen sijainnista (jostain syystä suomennoksen sisällysluettelosta on jätetty tämä tärkeä tieto pois), ja muutaman sivun jälkeen aloin epäillä, että tämä hyvin alakuloiseen maailmaan sijoittuva tarina on yksi niistä. Erehdykseni muistuttaa tietenkin kirjallisuusfilosofisesta probleemista: onko fiktion loppujen lopuksi mahdotonta saavuttaa samaa koskettavuusvoimaa kuin faktan? "Amundsenissa" nuori nainen matkustaa syrjäiseen keuhkoparantolaan opettamaan sairaalan lapsipotilaita. Novelli luo hyvin moniaspektisen todellisuuden, jossa on voimakas eletyn tuntu. Kerrotussa vääjäämättömässä rakkaustarinassa olen tunnistavinani samaa tuskaa kuin Waltarin joissain pienoisromaaneissa, tällä kerralla suhteen heikomman osapuolen kokemana.

Alice Munro (s. 1931) on kirjallisuusnobelisteista tuorein, ainoastaan pari kuukautta sitten jalustalle nostettu. Kalliin elämän oli tarkoitus ilmestyä suomeksi vasta ensi vuonna, mutta palkinto pani Tammen kiirehtimään julkaisua.


Kirjailija itse on ilmoittanut, että Kallis elämä on hänen viimeinen teoksensa. Minulle se on ensimmäinen, jonka olen häneltä lukenut. Nobel-aateluus velvoittaa, ja niinpä, vaikka kokoelman satunnaisuuksia täynnä rynnistäviin tarinoihin luottaa uskoa, toivon, että joissain varhaisemmissa novelleissaan hän onnistuu järisyttämään vieläkin oikeammin. 14 on vuodesta 1968 lähtien ilmestyneiden novellikokoelmien kokonaismäärä.