Alice Munron kosmoksessa

Prototyyppisessä kaunokirjallisessa tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Siistiä, muttei kovin elämänmukaista.

Elämälle kun on ominaista se, että se koostuu lukemattomista irrallista sirpaleista, joista voi olla työlästä päättää, ovatko ne esimerkiksi alku-, keski- vai loppusirpaleita. Nuo lukemattomat sirpaleet limittyvät epämääräisen sumeasti toistensa lomaan. Eikä siinä vielä kaikki: sirpaleiden tarinaa ei edes ole olemassa, ennen kuin joku sirpaleet eletystä elämästä poimii, periaatteella tai toisella. Mistä takuu sille, että kertojan koostama tarina vastaa todellisuutta?

Kanadalaisnovellisti Alice Munron kokoelma Kallis elämä ilmestyi kotimaassaan viime vuonna. Sen 14 novellia pyrkivät vastaamaan juuri tähän elämänmukaisuuden vaatimukseen. Mosaiikkimaisista ja niin epävarmoista säikeistä tämä rakas, kallis elämä harsiutuu kokoon.

Alice Munro: Kallis elämä. Kertomuksia
(Dear Life, 2012)
suom. Kristiina Rikman, Keltainen kirjasto 449, Tammi 2013, 319 s

Hyväksi esimerkiksi kokoelman elämänmukaisuudesta kelpaa vaikkapa kolmas novelli "Lähdössä Maverleysta". Se on omalla tavallaan hyvin uskollinen todelliselle maailmalle: Alkuasetelmassa Maverleyn pikkupaikkakunnan elokuvateatteri tarvitsee uuden lippujen repijän. Eipä alkuasetelma aavista, miten tarina on jatkuva, mitä käänteitä se on sisältävä, miten se on päättyvä, mihin ja milloin. Ennen novellin loppua ei edes oikein voi tietää, mistä tarinassa on kyse - elämästä kun kysymys on. Elämään kuuluvat satunnaiset yksityiskohdat, kuten invalidivaimon perustama lukupiiri ja hyödytön käynti postissa.

Elämänmakuisesta hajanaisuudestaan huolimatta "Lähdössä Maverleysta" muodostaa todellisen juonitarinan, kuten suurin osa kokoelman kertomuksista. Juonitarina on jopa erityisen jännittävä, kun lukija ei voi olla normaaliaikaisella lailla varma edes siitä, mitä juonitarinaa tässä oikein ollaan rakentamassa. Kyseessä saattaa olla kokoelman jännittävin novelli. Jotkin irralliset ja odottamattomat repliikit siinä tarjoavat kieroja välähdyksiä malliin Roald Dahl: "Mehän voisimme kidnapata hänet" (s. 78), ja (mahdollisen tai kuvitellun syöjättären luontoa osoittavasti:) "Minä voisin käydä kokkaamassa sinulle joskus. Olisiko se hyvä ajatus?" (s. 94).

On eri asia, onnistuuko kirjailija yllättämään tai järkyttämään lukijansa vain taitavan sepittäjänkykynsä ansiosta vai heijastaako käänne myös aitoa elämänmukaisuutta. "Sorakuopan" ensimmäiset sivut lukija vastaanottaisi arvattavasti aivan toisin, jos jo siinä vaiheessa tietäisi, millainen käänne häntä odottaa. Juuri näinhän sitä käy oikeassakin elämässä: käänteet ilmestyvät arvaamatta eteen, ja niitä edeltävä historia ei olekaan pelkkää taakse jätettyä johdantoa, vastoin kuin kirjoissa niin usein.

***

Kokoelman novellit ovat useimmiten vain parikymmensivuisia. Silti niiden kaikkien ajallinen kaari on laaja, monesti useitten vuosikymmenein mittainen. 1930-luvulta alkanut kertomus voi päättyä sähköpostiaikaan. Samassa novellissa saattaa tulla käsitellyksi hyvin taloudellisessa mitassa montakin elämänkertaa. Liikutaan esimerkiksi Vancouverissa tai Torontossa, ja Kanadan laajalla maaseudulla. Hyvin usein taustalla kummittelee Munron nuoruusajan maailmansota. Kirkkoyhteisö - anglikaaninen, unitaarinen, katolinen tai muu, yhdessä novelleista jopa mennoniittalainen - on henkilöille tärkeä viitetausta.

Minun piti lukea Kallista elämää viidenteen novelliin "Turvasatama" asti, ennen kuin uskalsin vakuuttua siitä, että Munro on ihan oikeasti myös humoristi. Kirjailijan huumori kohoaa kerrotusta orgaanisen pakottomatta ja on siksi niin luontevaa, tavallisesti, mutta "Turvasataman" loppua pitäisin kyllä teennäisen naurattavaan pyrkivänä. Korkeimmillaan huumori taitaa olla novellissa "Ylpeys", joka esittelee elämän tahattomana farssina. Pohtiessaan yhden huulihalkion suunnattomia seurauksia se sijoittuu samalla naurun tasanteelle kuin taannoinen Suomalaisia tähtihetkiä -tv-sarja.

"Järvi näköetäisyydellä" sukeltaa riemastuttavan oivaltavasti muistisairaan maailmaan. Munro vangitsee novelliin suorastaan svengaavasti muistisairaan maantiestä irronneen logiikan ja vaivattoman työlään mielenliikkeen, muistisairaan ikuisen preesenstilan. Mutta vesittääkö viimeisen sivun totunnainen yllätyskäänne kertomusta? Minulla kävi kokoelman ääressä useammankin kerran mielessä, tuottavatko lopetukset Munrolle vaikeutta. Yksityisissä muistiinpanoissani luonnehtisin joitain lopetuslauseita suorastaan heikoiksi.

***

Kalliin elämän kymmentä ensimmäistä novellia seuraa erillinen kokonaisuus (s. 259 - 319), jolla on oma otsikkonsa "Finaali". "Finaali" koostuu neljästä omaelämäkerrallisesta novellista, joihin Munro toteaa sisällyttäneensä kaikkein tärkeimmän sanottavansa elämästään. Ne kertovat ratkaisevista kokemuksista, jotka tekivät Alicesta oman erillisen itsensä ja sen kirjailijan, joka hänestä lopulta tuli.

Munro parivuotiaana. (Kuva: The New Yorker.)

Omaelämäkerrallisista kirjoituksista erityisesti "Yö" antaa niin autenttisen kuvan pelottavaan erillisyyteensä heräävästä nuoresta ihmisestä, että tuntuu suurin piirtein mahdottomalta, että taitavinkaan kirjailija pystyisi jakamaan vastaavaa tietoa kuvitteellisen henkilöhahmon kautta.

Nelikon päätös "Kallis elämä" tarjoaa konkreettiset avaimet Munron kirjailijanominaislaatuun. Varsinkin äitiään tarkkailemalla nuori Alice tulee tietoiseksi siitä, miten tarinat syntyvät ja miten ne synnyttyään vaikuttavat elämään. Tuttu kertomus muuttuu ajan mukana, ja totuus siinä samalla. Järkensä valon menettäneen rouva Netterfieldin episodi osoittaa, että ilmeisimmältäkin vaikuttava tulkinta voi osoittautua virheelliseksi. Saattaako siis erehdys olla totuutta todennäköisempi lopputulos?

Miltei kaikkia Munron novellihenkilöitä erehdys ainakin leimaa. He tekevät vääriä tulkintoja sekä itsestään että toisistaan. Itsekäsitys on valheelle rakennettu. "Dolly"-novellin minäkertoja purkaa näennäisen viisaasti aviomiehestään tekemiään havaintoja:

Jatkoin kirjoittamalla, etteivät mitkään valheet ole yhtä väkeviä kuin ne, joita kerromme itsellemme ja joiden kertomista emme valitettavasti voi lopettaa, kaikki se moska sisällämme ja valheet kalvavat meidät hengiltä, kuten hän pian tulisi huomaamaan. (S. 251.)

Sitten selviää, että vuodatus osuu parhaiten juuri kertojan itsensä nilkkaan. Hänelle käy kuin "Corrie"-novellin nimihenkilölle, joka tajuaa, että "esipuhe nykyhetken todellisuuteen on kirjoitettava kokonaan uusiksi" (s. 179).

Itsevalheeseen sisältyy oma armonsakin, sillä se sallii anteeksiannon itselle, kuten kirjailija korostaa "Finaalinsa" loppuhuipennuksessa. Silti Munron kosmos on kovin apea. Omissa, vääjäämättömissä harhatarinoissaan elävät hahmot eivät kykene hallitsemaan todellisuuttaan kaksisesti, ja siksi elämänkamppailun lopputulos saattaa olla korkeintaan tyydyttävä. Toisaalta "kaikkihan olisi voinut mennä huonommin, paljon huonommin" (mp.).

***

Kokoelman toinen novelli "Amundsen" onnistui tekemään minuun aivan erityisen vaikutuksen. Tahattomasti ehkä, sillä en ollut sitä aloittaessani varma neljän omaelämäkerrallisen kirjoituksen sijainnista (jostain syystä suomennoksen sisällysluettelosta on jätetty tämä tärkeä tieto pois), ja muutaman sivun jälkeen aloin epäillä, että tämä hyvin alakuloiseen maailmaan sijoittuva tarina on yksi niistä. Erehdykseni muistuttaa tietenkin kirjallisuusfilosofisesta probleemista: onko fiktion loppujen lopuksi mahdotonta saavuttaa samaa koskettavuusvoimaa kuin faktan? "Amundsenissa" nuori nainen matkustaa syrjäiseen keuhkoparantolaan opettamaan sairaalan lapsipotilaita. Novelli luo hyvin moniaspektisen todellisuuden, jossa on voimakas eletyn tuntu. Kerrotussa vääjäämättömässä rakkaustarinassa olen tunnistavinani samaa tuskaa kuin Waltarin joissain pienoisromaaneissa, tällä kerralla suhteen heikomman osapuolen kokemana.

Alice Munro (s. 1931) on kirjallisuusnobelisteista tuorein, ainoastaan pari kuukautta sitten jalustalle nostettu. Kalliin elämän oli tarkoitus ilmestyä suomeksi vasta ensi vuonna, mutta palkinto pani Tammen kiirehtimään julkaisua.


Kirjailija itse on ilmoittanut, että Kallis elämä on hänen viimeinen teoksensa. Minulle se on ensimmäinen, jonka olen häneltä lukenut. Nobel-aateluus velvoittaa, ja niinpä, vaikka kokoelman satunnaisuuksia täynnä rynnistäviin tarinoihin luottaa uskoa, toivon, että joissain varhaisemmissa novelleissaan hän onnistuu järisyttämään vieläkin oikeammin. 14 on vuodesta 1968 lähtien ilmestyneiden novellikokoelmien kokonaismäärä.

Rikkinäisten pilvilinnat

Hänet muistetaan piipustaan, poikkeuksellisista naissuhteistaan ja komisario Maigret'staan. Tänään tosin ei ole tarkoitus keskittyä Georges Simenonin (1903 - 89) ennätyksiä lyöneeseen rikoskirjatuotantoon vaan hänen taiteeseensa psykologisen romaanin saralla.

Käsillä olevan tarinan kannalta kaikki alkoi New Yorkissa vuonna 1945. Tuolloin Simenon kohtasi nuoren kanadanranskalaisen Denyse Ouimet'n, johon hän rakastui miltei yhdellä silmäyksellä. Pitkän odotuksen jälkeen Simenon sai lopulta eron ensimmäisestä vaimostaan ja pääsi naimisiin mademoiselle Ouimet'n kanssa, mutta jo sitä ennen vuonna 1946 ilmestyi romaani Kolme huonetta Manhattanilla, joka sai innoituksensa tulevan avioparin järisyttävästä kohtaamisesta.

"Ensimmäinen rakkausromaanini", Simenon totesi romaanistaan, jonka johdattelemana meille tarjoutuu tilaisuus vaellella samoja New Yorkin aavemaisen tunnelmallisesti kuvattuja katuja kuin monsieur Simenon ja mademoiselle Ouimet kerran. Tosin rehellisyyden nimissä tunnustan, että hajamielisyyden tilassani mielsin kaupungin välillä Pariisiksi, vaikka kirjan takakansimainos voimakasta paikallisväriä hehkuttaakin.

Ja monsieur Simenonille ja mademoiselle Ouimet'lle kirjailija on luonnollisesti kehittänyt fiktiivistetyt vastineet. Menestyksekkään näyttelijänuransa Ranskaan jättänyt François Combe on 48-vuotiaana jonkin verran esikuvaansa vanhempi. Itävaltalais-unkarilainen, kiintopisteensä hukannut ex-rouva Kay Miller lienee vielä kauempana yläluokkaisessa quebeciläiskodissa varttuneesta mademoiselle Ouimet'sta.

Georges Simenon: Kolme huonetta Manhattanilla
(Trois chambres à Manhattan, 1946)
suom. Sinikka Kallio, 3. painos, Suuri suomalainen kirjakerho 1973. (Ens. painos Otava 1972)

Rakkauselämän kuviot voivat olla perin eriskummaisat. Kipeästi uusia roolitöitä tarvitseva Combe saa todistaa sen heti romaanin alkusivuilla kuunnellessaan naapurinsa ja tämän rakastajattaren kohtaamisten ääniä vaatimattoman Greenwich Villagen -vuokra-asuntonsa ohuiden seinien läpi.

Tänä nimenomaisena lauantaiaamuyönä klo 3 monsieur Combe ei enää jaksa jäädä odottamaan rakastajattaren tuttuja oksentamisrituaaleja vaan pakenee pimeän suurkaupungin kaduille löytääkseen oman eriskummaisan rakkautensa eräästä yöruokapaikasta:

Tiskin ääressä istui nainen, mutta ei hän tarkoituksellisesti mennyt istymaan viereiselle tuolille, hän havahtui vasta kun valkotakkinen neekeri pysähtyi hänen eteensä ja kysyi mitä hän halusi tilata.

Oli kuin markkinatunnelma, kaikki olivat väsyksissä, jokainen istui ja puolittain torkkui eikä viitsinyt vielä mennä kotiin nukkumaan. Oikea New Yorkin tunnelma, brutaali ja piittaamaton. Jokainen sai olla niin kuin oli. (S. 8.)

Meidän täytynee tulkita, että vaikka rakastavaiset eivät sitä heti itse tajua, he tunnistavat alusta asti sen, mikä heitä yhdistää: rikkinäisyys, menneisyyden haavat, yksinäisyys, juurettomuus vieraassa kaupungissa, vieraassa todellisuudessa,vailla pohjaa. Vaimon uskottomuus on ajanut Comben traumaan ja pakenemaan vanhan mantereen turvallisesta huomasta, ja Kayn historia on ehkä vieläkin pirstaleisempi. (Kolme huonetta Manhattanilla käyttää miehestä sukunimeä ja naisesta etunimeä, joten mekin käytämme.)

Koko rakkaustarina suodattuu romaanin näkökulmahenkilönä toimivan Comben tietoisuuden kautta. Aluksi tuo häneen tarrautuva vieras nainen tuntuu vastenmieliseltä melkein. Ensimmäinen merkki Comben tunteen syvyydestä on vain määrätön, hillitön mustasukkaisuus. Ja kun mustasukkaisuus saa suhteen syvetessä yhä äärimmäisempiä ilmenemismuotoja ja kun todistamme Kayn haltioituneen hyväksyvää reaktiota tähän äärimmäisyyteen, voimme vain todeta, että juuri oikea psyyke on löytänyt juuri oikean psyykensä, jotta he toisiinsa kietoituisivat.

Jo silloin kun he olivat tulleet tuohon makkarabaariin, jo silloin kun he vielä eivät edes tienneet toisistaan oli kaikki jo ennalta määrätty, heidän tietämättään... (S. 173.)

Pelokas riippuvaisuus lyö puitteet suhteelle. Freudin koulussa kasvatuksensa saanut nykyihminen tajuaa, että on kysymys jostain hyvin perustavasta ongelmasta. Kiintymyssuhdeteoriat varmasti osaisivat selittää, mistä on kysymys, mutta onneksi meidän ei kaunokirjallisuuden lukijoina tarvitse redusoida lukemistamme psykoteorioihin. Menneinä aikakausina kohtalo kera jumalien ja jumalatarten oikkujen olisi johtanut rakastavaisia, mutta nyt heidän yhteistä historiaansa ohjaa mainitusti psykologian vääjäämättömyys. Tämä antaa ainutlaatuisen lohduttomuuden leimansa Kolmelle huoneelle Manhattannilla. Simenon on usein mainittu psykologisen romaanin mestariksi, ja etevyyden laatunsa hän todistaa tänäkin iltana. Kirjailija Simenon kuvaa hyvin tarkasti mutta ei selitä mitään.

Ensipainos 1946.

Simenonille tyypillistä on aiheesta huolimatta kirjoittaa hillitysti, tehoja tavoittelemattomasti. Nuiva lukija voisi kuvitella tämän karkottavan lukijoita, varsinkin kun juoni nojaa niin voimakkaasti psykologiaan, ei tapahtumien tuomaan jännitteeseen. Miten samankaltaisia vesiä hämmentänyt Alberto Moravia esimerkiksi olisi kirjoittanut toisin? Tai Erich Maria Remarque Taivas ei tunne suosikkeja -romaaneineen? Teoksen viimeiseen neljännekseen ja sen tarjoamaan nousuun päästyä nuiva lukija kuitenkin joutuu perumaan tuomionsa, kun romaanin omat siivet avautuvat. Tosin jos sama nuiva lukija on kovin turvallisuushakuinen, hän ehkä tulkitsee, että psykologia tuossa vaiheessa käy epäuskottavaksi. Oma julmettu käsitykseni kuitenkin on, että näennäisessä epäuskottavuudessaan loppuneljännes päinvastoin on niin tosi kuin vain mahdollista. Meidän on vain uskominen Simenonia ja hänen Combeaan, jolla on "tyhjät kädet täynnä rakkautta" (s. 181).

Kolme huonetta Manhattanilla saattaisi oikealle vastaanottajalle sattuneena muuttaa maailmaa, sitä jossa lukija on elänyt joko omaan epävarmuuteensa ripustautuneena Combena, johonkuhun hänen kaltaiseensa tarrautuneena Kayna tahi heidän lähipiiriinsä kuuluvana. Tunnista itsesi, tunne itsesi, kuten viisaus vaati jo kauan ennen Sokrateen aikoja.

Mutta minkä verran Simenon itse tunsi itsensä romaania kirjoittaessaan? Viimeinen, vain nelisivuinen luku antaa monitulkintaisen käsityksen asiasta. Tuossa lyhyessä luvussa melodraama löytää ensimmäisen kerran tiensä teoksen sivuille ja kerronta käy sitä mukaa suorastaan falskiksi. Neljä sivua taritsevat ekstaattisen fantasiamaisen kuvan tästä rakkaudesta, vaikka unelmoidun paratiisin perustukset ilmiselvästi ovat hiekalla vain. Onko Simenonin falskius mestarillisen tahallista vai sokean traagisen tahatonta?

Sen verran viimeistään me jälkiviisaat tiedämme, että monsieur Simenonin ja mademoiselle Ouimet'n rakkaus ei saanut kestää ikuisuuteen, vaikka toisin tarkoitettu oli.

***

Kolme huonetta Manhattanilla siirsi valkokankaalle vuonna 1965 joukko hohdokkaita nimiä. Tuon elokuvan Kolme huonetta Manhattanilla (Trois chambres à Manhattan) ohjasi erityisesti Paratiisin lapsistaan tunnettu Marcel Carné (1906 - 96). Epätoivoisesti rakastavaa pääparia esittävät Maurice Ronet ja monista klassikkoelokuvista tuttu Annie Girardot.

Geneviève Pagella on pikkurooli Comben vaimona. Mustaa kapakkalaulajaa esittävän Virginia Veen tunnetuimpia levytyksiä on englanninkielinen cover suomalais-ranskalaisen Valto Laitisen sävellyksestä "C'est toute une musique". Ja aloittipa itse Robert De Nirokin mittavan valkokangasuransa pikkiriikkisellä näyttäytymisellä tässä nimenomaisessa filmissä.

Yle TV1 on esittänyt Carnén elokuvan kesäkuussa 1973.

• Petri Immosen 20 vuotta sitten Helsingin Sanomissa ilmestynyt esittely Pierre Assoulinen Simenon-elämäkerrasta tarjoaa monta kiintoisaa näkökulmaa ilmiöön nimeltä Georges Simenon.

Jokatyttö jumalten vieraana

Puuhakas musta orava Ratatöskr, 'porahammas', vilisti puun latvan ja juuren väliä kantaen pahansuopia viestejä latvuksen linnulta valppaalle mustalle Nidhøggr-lohikäärmeelle, joka lepäsi juurakon ympäri kiertyneenä ympärillään lauma kiemurtelevia matoja. (S. 19 - 20.)

Ei liene mitenkään harvinaista, että tunnen lähinnä juutalais-kristillistä, kreikkalais-roomalaista ja suomalaista mytologiaa mutta että sen sijaan minulle on jäänyt melkoisen kartoittamattomaksi skandinaavis-germaaninen mytologia Odineineen, Friggeineen, aasoineen, Valhalloineen ja ragnarökeineen. Tuo mytologia kuitenkin elää yhä, voimakkaimmin nykyään kai Wagnerin Sormus-tetralogian kautta.

Maineikas brittikirjailija A. S. Byatt (s. 1936) sattui syntymään sellaisten kirjahyllyjen katveeseen, että erityisesti skandinaavis-germaaninen mytologia kävi hänelle henkilökohtaisesti merkitykselliseksi. Sen hän toteaa ja todistaa parin vuoden takaisessa romaanissaan Ragnarök (Ragnarok, 2011), muinaisten myyttien uudelleenkirjoittamassaan, jota olisi epäkunnioittavaa ja sitä paitsi valheellista nimittää vain hänen lukupäiväkirjakseen kyseiseen tarustoon, vaikka romaanin alussa tuolta saattaisikin tuntua.

Byattin romaani toimii vähintään yleissivistävänä lähteenä muinaiseen pohjoiseurooppalaiseen mytologiaan, ellei sitä halua muulla tavalla lukea. Keskeisten hakuteosten lähdeluettelo löytyy kirjan lopusta. Ragnarökiin tarttuminen saattaa pelottaa, jos pohjoisten tarujen hahmot ja ympäristöt ovat ennestään tuntemattomat, mutta onneksi saatan vapauttavan lohduttavasti todeta, että romaani ei suinkaan vaadi kyseisten mytologioiden tuntemista ennestään.

A. S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho
(Ragnarok. The End of Gods, 2011)
suom. Titia Schuurman, Keltainen kirjasto 441, Tammi 2013

Ragnarökin kokija on "laiha lapsi sota-aikana". Heti romaanin aloitussanat paljastavat, että tuo tyttö on kolmivuotias maailmansodan alkaessa - samanikäinen kuin kirjailija Byatt tuolloin vuonna 1939. Byatt kuitenkin kieltää romaanin "omaelämäkerrallisuuden" - tekijät vain sattuvat loksahtamaan hyvin paikalleen sillä tavalla (ks. s. 144). Laiha tyttö sota-ajassa on enemmänkin jokatyttö, miltei myyttinen olento itsekin.

Edessä on jotain aivan muuta kuin tyypillisen juonivetoinen romaani. Varhaiskypsä tyttö löytää muinaista skandinaavis-germaanista mytologiaa käsittelevät tietokirjat ja uppoaa niihin syvästi. Romaanin kertoja puolestaan uudelleenkertoo vanhat myytit siinä aistivoimaisessa rikkaudessa, jossa tyttö ne vastaanottaa ja mieltää. Pieni tyttö on tabula rasa, ja sitten tulevat myytit ja avartavat tytön maailman ja kokemuksen, kun hän kehittyvän mielikuvituksensa kautta "alkulukee" ne ensi kertaa, tuoreesti.

Milloin kuljit viimeksi metsässä kuin lapsi? Ihmisyksilön ja ihmislajin varhaisuus käyvät käsi kädessä, Byatt tulee todentaneeksi. Metsä on lapselle samalla lailla kuin varhaiselle ihmiselle ikuinen maaginen alkumetsä: täynnä henkiolentoja - puilla, kallioilla ja kaikella on sielu.

Myytit siis rikastuttavat paitsi tytön mielikuvituksen myös sen maailman, johon tyttö on syntynyt. Arki saa kehykset ja mielen myytin kautta. Taustalla on mainittu sota, ja isä on siinä mukana, lentäjänä jossain kaukana käsittämättömässä Pohjois-Afrikassa. Nykyhetken lentosotamiehet ovat myyttien Villi metsästysseurue (s. 42). Raaka, aggressiivinen ja toivoton lopunajanmytologia istuu meneillään olevaan todellisuuteen täydellisesti.

Kaikki päättyy maailman loppuun - Ragnarökiin, jumalten hämärään, jumalten tuhoon. Miten muutoin tämä hirveä sota saattaisi saada päätöksensä?

***

Varhaiskypsä tyttö on myös varhaiskypsä kulttuuri-ihminen, joka tajuaa mytologioiden fiktiivisyyden jo varhain lukiessaan rinnakkain eri kulttuuripiirien muinaisia maailmanselityksiä. Kaikki mytologiat muuttuvat hänelle fiktioksi, niin myös vallitsevan uskonnon juutalais-kristilliset myytit. Tyttö vastaanottaa nekin kaunokirjallisuuden tapaan.

Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta tyttö ei löydä oikein ketään, jolle uhrata myötätuntonsa. "Paitsi kenties käärmeen, sillä käärme ei ollut mitenkään pyrkinyt viettelijän tehtävään. Se halusi vain luikerrella puun oksissa." (S. 26.)

Skandinaavis-germaanisessa jumalperheessä tytön erikoissuosikki on Loki. Loki poikkeaa niin kovin muista jumalista, jotka istuvat staattisina valtaistuimillaan:

Loki oli ilkamoiva ja vaarallinen, ei hyvä eikä paha. Thor oli koulukiusaaja möreän ukkosen ja piiskaavan sateen mittoihin suurennettuna. Odin oli Valta, hän oli vallassa. Loki ylitti ymmärryksen, hän liekehti ihmetystä ja teki mitä huvitti. (S. 45.)

Tyttö tajuaa myös mytologioiden ylikulttuurisen samankaltaisuuden:

Kaikkea oli aina kolme, se oli tarinoissa sääntönä, niin myyteissä kuin saduissakin. Se oli Kolmen sääntö. Kristinuskon tarinassa kolmikkona ovat ärtyisä isoisä, piinattu hyvä mies ja siipiään räpyttelevä valkea lintu. (S. 32.)

Loki-jumala 1700-luvun islantilaistulkintana.

Byatt liittää romaaniinsa jälkipuheen, esseen "Ajatuksia myyteistä" (s. 136 - 148). Kannattaisiko se lukea ennen vai jälkeen varsinaisen romaaniosuuden? Innostava "Ajatuksia myyteistä" toimii Byattin omana johdatuksena, tulkintana ja lukuohjeena teokseen ja tarjoaa lisäksi ytimekkään johdannon myytin syvyyksiin. Että myytit syntyvät ihmisen kohtaamisesta käsittämättömän kanssa. Että myyttien hahmoilla ei ole omaa persoonaa eikä omaa psykologiaa vaan vain ominaisuuksia. Että myytti eroaa sadusta hyvin ratkaisevalla tavalla. Senkin, että useat myytit on uudelleenprässätty länsimaiselle lukijalle juutalais-kristillisen mankelin kautta. Ja avaapa "Ajatuksia myyteistä" näkökulman siihenkin, millaiset ovat näkymät ragnarökiin uudella vuosisadalla.

Helpoin tapa syventää omaa tuntemusta romaanin tarjoamasta maailmasta lienee Byattiltakin kiitoksensa saava tanskalaisen filosofi-kirjailija Villy Sørensenin myyttiuudelleenkirjoittama Ragnarök. Jumalten tuho (alkuteos 1982). Ja antaa Byatt avaimet tarttua myös Nietzschen varhaiskauden suureen klassikkoon Tragedian syntyyn (1872).

Muistan kiittää Titia Schuurmanin suomennostyötä. Ei ole saattanut olla helpoin mahdollinen tehtävä kääntää kaikkine erikoissanastoineen sitä erikoislaatuista elämää kuhisevaa ja yltäkylläisen runsasta kosmosta, johon myytit sota-ajan tytön johdattavat tämän tehdessä tietään maailmaan.

• Villa Derrickeria uinuu lokakuun ajan ja palaa julkaisulinjalle marraskuun myötä.

Goottilainen sappermäntti

Jossain Tšekinmaan, Baijerin ja Itävallan rajamailla on suunnaton keskiaikainen linna, kertoo päivän teksti. Keskellä linnoitusta on sydäntorniksi kutsuttu jyhkeä torni, johon linnan väki muinaisina aikoina vetäytyi vainolaisen uhatessa, sillä torni on ikiaikaisesti ollut valloittamaton. Nyt tornia asustaa yksinään 98-vuotias paronitar von Ausblinker, korkeasyntyisen sukunsa viimeinen vihanta, joka on valmis puolustamaan perintöosaansa viimeiseen järjenpisaraansa asti taistelussa nykymaailman realiteetteja vastaan.

Jennifer Egan: Sydäntorni
(The Keep, 2006)
suom. Heikki Karjalainen, Keltainen kirjasto 443, Tammi 2013

Hyppysissäni on yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin romaani Sydäntorni (2006), ja tarina jatkukoon: Linnan on hankkinut omistukseensa amerikkalainen Howard King, jolla on ollut tilaisuus heittäytyä jo 34-vuotiaana eläkkeelle, kiitos sijoittamalla hankitun upporikkauden. Hänellä on tarkoituksena restauroida linnasta ylellinen retriittihotelli, johon tekniikan piinaama nykyihminen voi vetäytyä kohtaamaan aidon itsensä ja mielikuvituksensa. Tiellä on vain sydäntorniin linnoittautunut paronitar...

Romaanin varsinainen päähenkilö on kuitenkin Danny, Howardin serkku, jota aikuiselämä on kohdellut vähemmän maireasti. Sukulaispoikien yhteisistä nuoruudenkokemuksista saattaisi juontua kalavelkoja perittäväksi, mutta Howardpa päättää ystävällisimmin kutsua Dannyn mukaan restaurointihanketta toteuttamaan. Miksi ihmeessä?

Sydäntornia sopinee kutsua postomodernistiseksi goottilaiseksi romaaniksi, jollaisena sitä on markkinoitu. Aineksia gotiikkaan riittää: linnan alla kuulemma risteilee salaisten luolien labyrintti, kaksi sisarusta on perimätiedon mukaan hukkunut sisäpihan altaaseen Herran vuonna 19 sataa ja 12, paronittarella on outoa taikajuomaa odottamattomien herravieraiden varalta, ja linnaan liittynee muutakin paranormaalia, kuten mahdollisesti hukkuneiden kummittelutaipumusta. Kuulostaa hyvältä kirjan kansiliepeessä, eikö vain? Mahdollinen kauhu ei kuitenkaan kohoa lähellekään hälyttävää tasoa; romaani hakee paikkansa genren ns. nitrovapaasta vyöhykkeestä.

***

Sydäntorni haluaa olla vakavasti otettava nykyromaani, ja siksi sen kertojaratkaisussa on oma jujunsa. Juju piilee siinä, että Dannyn ja linnan tarina syntyy vähä kerrallaan vankilan kirjoittamisterapiaryhmässä, jossa sitä kehittelee rangaistusvanki nimeltä Ray.

Mistä Ray ammentaa ainekset tarinaansa? Juonta tuntuu pulppuavan muistakin lähteistä kuin kirjallisesti lahjakkaan vangin mielikuvituksesta... Mikä siis saattoi olla Rayn rooli kohtalokkaiksi yltyneissä tapahtumissa? Kuka tarinan hahmoista hän on?

Lukija vihitään tietoisuuteen Dannyn ja linnan sisätarinan todellisesta kertojasta vasta sivulla 29, jossa minäkertoja Ray odottamatta liu'uttaa itsensä etualalle:

Lopputulos: Danny ei osannut sanoa, miksi oli lähtenyt näin pitkälle matkalle. Miksi minä menin kirjoituskurssille? Ensin luulin, että halusin päästä edes hetkeksi eroon kämppiksestäni Davisista, mutta ehkä siihen oli jokin muukin syy. 

Epäilemättä joku miettii juuri nyt, että kuka helvetti minä oikein olen. No, minä olen se kundi, joka täällä on äänessä. Joku on aina äänessä, vaikka usein onkin vaikea sanoa, kuka tai miksi. Opettajamme Holly sanoo niin.

Tämän jälkeen kaksi tarinaa - Dannyn tarina ja Rayn itsensä kertoma tarina sen syntymisestä levottomassa vankilaympäristössä - vuorottelevat keskenään. Pidän minätarinaa vankilasta ylivoimaisesti onnistuneempana. Siinä on vahva autenttisuuden tuntu, ja siinä Egan osoittaa, että hänellä on todellisia kertojan kykyjä. Kuvauksen letkeä humoristisuuskin antaa oman potkunsa. Sen sijaan tarina Dannysta ja linnasta ei mielestäni nouse missään vaiheessa oikein siivilleen; tuntu tarinan konstruoidusta sepitteellisyystä alkaa leimata lukemistani kohta aloituksen jälkeen ja jatkuu samanlaisena loppuun asti. Puhtaasti juonitarinakaan kertomus ei vakuuttane? Loppusuoran jännitysmomenttikin purkautumisineen on vähän kuin keskinkertaisesta nuortenkirjasta...

Onneksi Sydäntorni tarjoaa muita arpalippuja lukijalle noukittavaksi matkan varrella. Valpas lukija poimii lukuisia vastaavaisuuksia, paralleeleja, vertailukohtia, jotka kirjailija Egan on sirotellut eri tarinoihinsa ja niiden kertomiin eri todellisuuksiin. Miten monessa muodossa esimerkiksi alussa kerrottu poelainen kauhujuttu serkusten nuoruudenkesäretkeltä toistuu romaanin mittaan? Tai miten vankilan arki kuvastuu Rayn kirjoittamaan todellisuuteen? Liikkeelle voi lähteä ihan konkreettisesti tabusanojen pelle ja luola esiintymisestä kahdessa tarinassa. Logiikka, jolla jotkin vastaavaisuudet tarinoiden kesken hitsataan yhteen, on paradoksin logiikka. Kyseessä on postmodernistinen mahdoton kuvio, velmuilu rationaalisuuden kustannuksella.

Mikä on todellista? Sydäntorni kysyy sivulla 217, ja tätä kysymystä näkisin romaanin pohjimmiltaan peilaavan rönsyävistä kuvastimistaan. Dannylle, nykyihmisen perikuvalle, tärkeintä on ollut sähköinen todellisuus sosiaalisine medioineen ja välittömine puhelinyhteyksineen, mutta entä kun hän lopulta joutuu epäilemaan välitöntä aistitodistustaankin? Miten todellinen on rangaistusvangin kirjoittamisryhmässä sepittämä tarina? Voiko rangaistusvanki Ray nähdä jotain todellista läpinäkymättömän ikkunan takana? Sen enempää kuin hänen sellitoverinsa Davis kuunnella jotain todellista nikkaroimastaan, säälittävästä apparaatista?

***

Kaikista ansioistaan huolimatta romaani jäisi minulta nyt jälkiviisauden silmin kokonaan lukematta. Sillä mitä uutta tai vastaanottamisen arvoista se oikeastaan kykenee tarjoamaan? Mielestäni Sydäntorni on muodollisesti pätevä nykyromaani eikä enempää, mahdollisesti (tai ainakin toivottavasti) paikkansa Keltaisen kirjaston prestiisisarjassa ansainnut. Esimerkiksi kerrontateknisesti pidän sitä vain yhtenä variaationa postmodernistisesta kerronnallisesta labyrintista - vastaavia variaatioita on jo valmiiksi röykkiöittäin. Paul Auster tekee sen elegantimmin.

Itse juonitarinaankin Dannysta ja linnasta minulla on epäortodoksinen näkökulma... Varsinkin alkusuoralla pohdin, millaisen Aku Ankka -tarinan Carl Barks olisi samoista värkeistä koonnutkaan pystyyn. Esimerkiksi tämä kohtaus on sarjakuvallisesti mitä inspiroivin:

Mutta Howard (lue: Hannu-serkku) halusi näyttää hänelle linnaa, ja lopulta Danny (lue: Aku) teki niin kuin melkein aina vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa: hän alistui.

Kierros alkoi niin kuin keskiaikaisessa linnassa saattoi odottaa, jos asiaa yleensä vaivautui ajattelemaan etukäteen. Haarniskoita. Seinillä vanhojen lamppujen nokijälkiä. Pieni kirkkona toimiva huone, jonka ikkunassa oli lasimaalaus. Suurimman vaikutuksen Dannyyn (lue: Akuun) teki iso sali: siellä oli pitkä puupöytä ja kullanväriset kattoparrtut ja kattokruunut täynnä kynttilälamppuja. (S. 56.)

Ankkalinnan oma femme fatale Milla Magia saisi itseoikeutetun roolin torniinsa eristäytyneenä noitaparonittarena?

***

Minä en ole koskaan ollut voimasanojen enkä ruman kielenkäytön ystävä. Siksi Sydäntorni tuotti minulle ylimääräistä koettelemusta ja ylimääräistä vastusta ronskeine ilmaisuineen.

Aloitteleva kiroilija. (Kuva: Elina Vanninen / Papunet.net.)

Voimasanojen olemusta on kuitenkin pyritty lähestymään tieteenkin näkökulmasta, ja tuo psykologia selittänee, mihin voimasanojen mana myös kaunokirjallisessa kerronnassa perustuu. Nimittäin varsinkin vankilan minäkerronnassa kerrontaan kerääntyy ilmaisullisuutta, joka ilman rumaa kieltä olisi vaikea saavuttaa, täytyy minun vastahakoisesti tunnustaa. Suomentaja Heikki Karjalainen on nähtävästi näissäkin kohdissa löytänyt onnistuneen vastaavaisuuden englannin ja suomen rekisterien välillä.

Voimasanoista vielä sen verran, että lukuisien amatöörien suussa ja kynässä ne eivät onnistu kohoamaan alkuperäisten malliensa ilmaisullisuuteen vaan latistuvat vain siksi samaksi loaksi, josta todellinen kirjailija on ne kerran nostanut ilmaisunsa aidoiksi rakennuspuiksi. Amatöörien voimasanat eivät itse asiassa edes yllä alkuperäisen loan tasolle vaan loallisuuden kliseinä edustavat ilmaisullisesti pelkkää loan lokaa, jos sitäkään.

Aika harvalla taitaa olla hallussaan voimasanojen esteettinen pragmatiikka koko mittavuudessaan. Siksi kai kiroilija niin usein kuulostaa vielä tahattomasti koomiseltakin? Varo siis halpoja kopioita. Näissä mietteissäni ajatuksiini pulpahtaa Henry Miller (1891 - 1980). Hän taisi olla ruman kielenkäytön todellinen apostoli ja maestro? Uskaltaisinko viimein, tällä nykyisellä ymmärrykselläni, raottaa edes yhtä hänen kirjaansa?

***

Jennifer Egan. (Kuva: Tammi.)

Jennifer Egan (s. 1962) on taustaltaan tutkiva journalisti ja yhteiskunta-aktiivi. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa koostuu joukosta novelleja ja neljästä romaanista, joista Sydäntorni on kolmas.

Neljä vuotta Sydäntornin jälkeen ilmestyi Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad), joka räjäytti pankin ja tuotti Eganille peräti Pulitzerin palkinnon vuonna 2011. Aika suuressa hämäyksessä kirjailija kokoaa tarinansa vielä useammasta lähteestä ja vielä moninaisemmista aineksista kuin Sydäntornissa.

Kalmoittelua Hirsipuukujalla

Hirsipuukuja on pieni, syrjäinen tie Liffordin piskuisessa maalaispitäjässä. Lifford taas sijaitsee pohjoisessa Irlannissa, aivan lähellä Britannian hallitseman Pohjois-Irlannin alueen rajaa. Alkukesästä 2004 kujan tienoilla alkaa tapahtua kummia: ensin löytyy ase- ja huumekätkö, ja sitten ihmisiä ruvetaan murhailemaan lähiseutuvilla.

Brian McGilloway: Hirsipuukuja
(Gallows Lane, 2008)
suom. Ulla Ekman-Salokangas ja Risto Raitio, Blue Moon 2012, 263 s

Kaikki lähtee käyntiin siitä, että täkäläinen pikkurikollinen nimeltä James Kerr vapautuu brittikuningaskunnan puolella sijaitsevasta vankilasta ja suuntaa askeleensa suoraa päätä tasavallan maaperälle. Uskokoon ken tahtoo, että hän on kokenut vankilassa uskonnollisen herätyksen ja tehnyt parannuksen, mutta joka tapauksessa poliisiaseman päällikkö, kävelykeppiin tukeutuva tarkastaja Olly "Elvis" Costello, lähettää rikoskomisario Ben Devlinin raja-asemalle odottamaan palaajaa ja suostuttelemaan tätä perääntymään takaisin Britannian puolelle.

Komisario Devlin on Brian McGillowayn rikosromaanin Hirsipuukuja (2008) minäkertoja, ja varsin aneeminen sellainen. Kirjoittaessani aikoinani Charles Dickensin Joululaulusta pohdin aidosti persoonallisen kaikkitietävän kertojan mahdollisuutta. Hirsipuukujan kertojaratkaisu edustaa yhdenlaista ääripäätä: poikkeuksellisen persoonatonta minäkertojaa... Oikeana kätenään minä-komisario Devlinillä on naispuolinen ylikonstaapeli Caroline Williams.

Tarkastaja Costellon hinku saada rahaton pikkurikollinen Kerr pois piirikunnasta herättää minä-komisariossa kummastusta. Kerr kuulemma on omiaan aiheuttamaan ikävyyksiä... Pian löytyykin Manhattan-yökerhossa tyrmäystippoja saaneen parikymppisen Karen Dohertyn kalmo, samoin Hirsipuukujan päässä asuneen professorismiehen Peter Webbin kalmo, ja lopulta kalmoja kertyy niin että melkein tekisi mieli lakata laskemasta. Tutkimusten edetessä selviää, että uskonnollisia lehtisiä jakelevalla paluumuuttaja Kerrillä todella on yhteys murhiin.

***

Hirsipuukuja on kirjailija McGillowayn (s. 1974) toinen suomennettu poliisiromaani. Ensimmänen suomennos, esikoinen Rajamailla (2007), sai varsin hyvät kritiikit kansiliepeissä siteeratuilta meikäläisiltä arvostelijoilta, jotenka olin hieman tyrmistynyt oman Hirsipuukujani lukemiskokemuksesta. Totean silti lohduttaen, että kyseessä on ammattitaitoisesti tuotettu rikosromaani, joka ei voine tuottaa genren uskollisimmille suosijoille varsinaista pettymystä. Ehkä raskauttavinta on lopun deus ex machina -sukuinen käänne, jossa pääkonna putkahtaa näkyviin. Murhakuvion todellinen logiikkakin tyydytään selittämään vaatimattomasti epilogissa pääkonnan kuulusteluissa kertoman pohjalta, kursorisesti muutamalla rivillä. Miksikään ylivertaiseksi etsiväneroksi minä-komisario Devliniä ei siis voi mainita.

Romaanin romanttinen (jonkun mielestä ehkä hirtehisromanttinen) nimi ja vielä nimen romanttisuutta tukeva kansikuva saivat minut kätkemään sen kirjastossa pussiini, vaikka selvitinkin takakannesta, että minkäänlaista romantiikkaa haikailevalle meno saattaa olla turhan rajua. Hirsipuukuja on ehkä hiukan ruotsalais-Wallanderia karumpaa kertomaa. Pari askelta otetaan myös palapelidekkaroinnin suuntaan.

McGilloway miinoittaa kertomuksensa alun riittävällä määrällä kysymysmerkkejä ja arvoituksia, niin että jokainen lukija varmasti löytää oman jännitteensä, johon takertua. Tästä kiitän häntä. (Minä pelastauduin tarttumalla ohitseni lipuneen tarkastaja Costellon raihnaiseen jalkaan, sillä pidin hänen paria virkatekoaan epäilyttävän salamyhkäisinä.) Matkan jatkuessa uusia koukkuja annostuu lukijan eteen jouhevarytmisesti, juuri niin kuin dekkarinkirjoitusoppaissa neuvotaan.

Koukkuja on kuitenkin liiaksikin, siinä mielessä että läheskään kaikki niistä eivät saa ratkaisua 263 sivun mittaan. McGilloway vain heittää ne ilmaan... Minua esimerkiksi edelleen kalvaa, mikä ihme sai tarkastaja Costellon niin hirveän innokkaasti ajamaan paluumuuttaja Kerriä takaisin Britannian puolelle. Taitavampi kertoja, joku sellainen kuin norjalaisguruni Jo Nesbø, ei olisi antanut kaikkien ilmaan sinkoamiensa pallojen vieriä mäkeen vaan olisi kehittänyt niistä jotain ahaa-elämyksiä tuottavaa. Heittoja minä-komisario Devlinin menneisyyteenkin tulee mielestäni eteen liikaa. Yksi jos toinen on Devlinin vanha tuttu, jonkun aiemmin murhatun sisar tai tappajan kummin kaima ja sitä rataa. Esiintyikö joku näistä sivuhenkilöistä mahdollisesti esikoisromaanissa Rajamailla?

Myyttien Cuchulain, mukana juonessa. (S. Reid, 1904.)

McGilloway todellakin kokoaa juoneensa varsin vilkkaan vilinän henkilöitä, niin että lukija ei lainkaan tiedä, keitten nimet olisi syytä porata muistiin. Minä esimerkiksi kirjasin kuuliaisesti omiin muistiinpanoihini eräänkin David Headleyn sivulta 160 - aivan turhaan, sillä hänen ainoaksi roolikseen osoittautui kammata tukkaansa yökerhon vessassa. Väkeä lappaa, joten ärryin nähdäkseni ihan aiheellisesti, kun kävi ilmi, että keskusrikospoliisistakin tulisi taas uusia nimiä päntättäväksi. Kun tutkijakolmikko Dempsey - Deegan - Meaney lopulta sivulla 170 astuu näyttämölle, tuntuu, että he saavat kirjailijalta kovin kliseisen käsittelyn: ovat keskusrikospoliisilaisina ylimielisiä ja vain sotkevat tutkimuksia. Siksi oli piristävää päästä aukeamalle 190 - 191, jossa  komisario Dempsey nousee ovelaksi Columbo-hahmoksi. Piileekö hänen uteluissaan epäily? virkarikokseen hairahtanut minä-komisario Devlin taivastelee salaa. Mutta tämäkin oivaltava avaus jää vaille jatkokehittelyä, saati että kahden komisarion välille kehittyisi dostojevskilaista kissa ja hiiri -peliä hairahduksen ympärille.

McGillowayta on kiitetty erityisesti elämänkuvauksesta edelleenkin jännitteisellä rajaseudulla Irlannin ja Britannian välillä. Hirsipuukuja ei suonut ainakaan minulle oivalluksia tässä suhteessa. Mielestäni McGilloway ei ole järin lahjakas tunnelman-, paikan- tai henkilökuvaajanakaan. Muodollisesti pätevä juonenkuljetus lienee hänen vahvinta alaansa, niin että jaksoin vaivatta lukea romaanin viimeiselle sivulle asti.

***

Persoonallisuusulottuvuuden lisäksi saattaisin peräänkuuluttaa Hirsipuukujalta myös huumorin ulottuvuutta. Ilmenevät huumorit vaikuttavat irrallisilta, päälleliimatuilta. Tyhjyydestä ilmestyy tyhmä konstaapeli ihmettelemään kakkuloiden logiikkaa itsemurhaajan nenällä - ja vaikutelmaksi jää lähisirkuksesta minuuttitaksalla vuokrattu huumorinumero. Romaanin loppupuolella minä-komisario Devlin haksahtaa virheeseen, joka vertautuu lähinnä etsivä Virran virheeseen Komisario Palmun erehdyksessä, jossa tämä tarjoaa virka-aseensa murhaajalle, mutta Hirsipuukujalla ei moisista vitsailla. Sen sijaan tulee taas yksi kalmo lisää.

Uskonto leimaa katolisten irlantilaisten jokapäiväistä elämää aivan toisella tavalla kuin täällä luterilaisessa Suomessa. Usko kuuluu minä-komisarionkin arkeen. Yksi kalmoista löydetään peräti ristiinnaulittuna, mutta tämäkin erikoislaatuisuus jää pelkästään juonen tasolle. Myös vastuun tematiikka saa viittauksensa muttei kohoa perustavammin puitavaksi:

Joka käänteessä toimintani oli saattanut jonkun toisen tulilinjalle. Sen sijaan että olisin selvittänyt rikoksia, näytin antaneen aiheen niiden jatkumiselle. Ajattelin että ehkä olisi aika panna pillit pussiin. (S. 196.)

Sitten vakavaan ammatilliseen asiaan: Työnohjaus näyttää olevan kirjailija McGillowayn poliisipiirissä tuntematon väline, sillä niin itsereflektiivisyyteen kykemättömiä hänen ammattimiehensä ovat - alkeukantaisuudessaan vähän kuin Turkan Seitsemän veljeksen (1989) alkujaksoista ilmaantuneita. Eikö esimerkiksi ylikonstaapeli Williams kykene yhtään kypsempään tapaan käsitellä epäiltynä olevaa potkunyrkkeilijä Peter McDermottia kuin sivu 108 todistaa? Minä-komisario Devlin provosoituu keskisormeilemaan virantoimituksessa, ja komisario Henry Patterson puolestaan on sekä turpean seksistinen että pidäkkeettömän väkivaltainen. (Tarkkailkaa, mikä komisario Pattersonin kohtalo silti on romaanin lopussa!)

Penseistä sanoistani huolimatta ihmettelen, ettei kirjailija McGillowayta ole enempää huomioitu Suomessa. Muutama lehtikritiikki sentään on julkaistu, mutta blogeissa häntä näkyy käsitellyn tuskin lainkaan. Kirjailijan tuotantoa on palkittu erityisesti koti-Irlannissa, mutta muukin englanninkielinen maailma on jo noteerannut hänet.

***

Brian McGillowayn tuotanto:

Ben Devlin -sarja:

1. Rajamailla (Borderlands, 2007, suom. 2010)
2. Hirsipuukuja (Gallows Lane, 2008, suom. 2012)
3. Bleed a River Deep (2009)
4. The Rising (2010)
5. The Nameless Dead (2012)

Lucy Black -sarja:

1. Little Girl Lost (2011)
2. Hurt (ilmestyy syksyllä 2013)

(Olisin voinut kirjoittaa vielä minä-komisario Devlinin oirehtivasta paniikkihäiriöstä ja ihmetellä koko henkilöluoettelon ahkeraa tupakointia - kuin kultaisella '70-luvulla ikään! - , mutta sopivaa soppea näille huomioille ei tekstistä urjennut.)

Laukka järjen tantereilla

Järki voi olla aika järjetön kapine.

Me muistamme, miten valistusaika korotti järjen Järjeksi, jonka seurauksia - hyviä ja vähän huonompiakin - olemme saaneet todistella uusimmassa historiassamme. Jo omana aikanaan, tuliteränä, valistuksen Järki herätti valistuneemmissa vähemmän kunnioittavia näkemyksiä. Nykyaikaan pelastuneista näkemyksistä tunnetuin on Voltairen satiiri Candide (1759), jossa päähenkilö matkaa ympäri karttapalloa kartoittaakseen tätä "parasta mahdollista maailmaamme".

Nyt meillä on edessämme Italo Calvinon Esi-isämme-trilogia (I nostri antenati) eli "heraldinen trilogia" (1952 - 59). Calvino on yksi voltairelaisen satiirin maineikkaimpia jatkajia, erityisesti näissä kolmessa romaanissaan, joiden fabuloiva saturomaanius tarjoaa avarat puitteen satiirille. Kuin alleviivaukseksi voltairelaiselle perinnölleen Calvino jopa sijoittaa trilogian kaksi ensimmäistä osaa suurenmoiselle 1700-luvulle.

Calvino (1923 - 85) nousi nopeasti Italian kirjallisuuden kaapin päälle. Kun Calvinon mentori Cesare Pavese surmasi itsensä elokuussa 1950, nuorukaiselle oltiin jo pian sovittelemassa tämän manttelia maansa merkittävimpänä kirjailijana. Tuossa vaiheessa Calvino oli julkaissut vasta esikoisromaaninsa, jota seurasi vuonna 1952 Halkaistu varakreivi, trilogian aloitusosa.

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
(Il visconte dimezzato, 1952; suom. Jorma Kapari)
Keltainen kirjasto 96, 2. painos, Tammi 2004 (1970), 115 s.

Italo Calvino: Paroni puussa
(Il barone rambante, 1957; suom. Pentti Saarikoski)
Keltainen kirjasto 29, Tammi 1960, 249 s.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
(Il cavaliere inesistente, 1959; suom. Pentti Saarikoski)
Keltainen kirjasto 41, Tammi 1962, 127 s.

Kai tahallaan Calvino on tehnyt Halkaistun varakreivin sijoittamisen historian aikajanalle hiukan kinkkiseksi. Alussa käydään sotaa turkkilaisia vastaan, millä viitattaneen 1600-luvun lopun taisteluihin itäisessä Keski-Euroopassa. Toisaalta yhteisön virkapuolella lääkärillä Trelawneyllä on historia kapteeni Cookin laivastossa, ja tutkimusmatkailija tunnetusti aloitti seilaamisen vasta seuraavan vuosisadan jo ollessa varsin varttunut.

Joka tapauksessa romaanin päähenkilölle, varakreivi Medardo di Terralballe, käy turkkilaissodassa vanhanaikaisesti. Hän joutuu ratsastamaan takaisin kotikonnuille invalidina, täsmälleen ja kokonaan kehonsa vasemman puolen menettäneenä. Hän on kuin keskeltä halkaistu: käsipuoli, jalkapuoli, vain yksi silmä, suunpuolikas, keskikehokin siististi ihan keskeltä kursittu erilleen. Mikä pahinta, tämä uusi varakreivi on täysin paha, kun kaikki hyvyys lienee jäänyt taistelutantereisiin murskautuneeseen vasempaan kehonpuoleen.

Inhimillinen hyvyys ja pahuus taistelevat Halkaistun varakreivin sivuilla. Calvinon kertoja päätyy lopputulemaan, että sekä puhdas hyvä että puhdas paha ovat molemmat äärettömän epäinhimillisiä ilmiöitä. Siksi hyvyydestä saattaa seurata suunnatonta pahaa, mutta myös pahuuden seuraukset voivat olla suotuisat. Toisaalta sekä hyvä että paha kuuluvat molemmat ihmiseen, ja siksi romaanin äitihahmo, imettäjä Sebastiana, näkee ihmisen aina kokonaisuudessaan, lohkomatta tätä hyvään tai pahaan.

Halkaistu varakreivi taitaa olla trilogian vaatimattomin jäsen, ei yksin sisällöltään vaan myös laajuudeltaan, lyhykäinen pienoisromaani. Varmasti lukija voi oppia jotain uutta, tärkeää ja eheyttävää, kuten romaanin kertojana toimiva varakreivin sisarenpoika oppii. Lakonisesti kerrottu teos on kuitenkin hiukan kaavamainen, satu johon lukijan on vaikea heittäytyä - liian puhtaasti moraliteetti. Halkaistu varakreivi ei pyri vetoamaan tunteeseen vaan käsityskykyyn, älyyn - ja tietenkin huumorintajuun, joka sekin tässä teoksessa taitaa kuulua voittopuolisesti enemmän älyn kuin tunteen piiriin.

*** 

Vastoin edeltäjäänsä trilogian keskimmäinen Paroni puussa (1957) on myös täyteläinen lukuromaani, jossa lukijalla on mahdollisuus löytää tunteilleen uusia maisemia. Kyseessä on satu paroni Cosimo Piovasco di Rondòsta, joka eräänä kesäpäivänä vuonna 1767 kiipeää puuhun, kun on vasta 12-vuotias, eikä koskaan enää astu maan pinnalle. Paroni puussa on tämän paronin elämäkerta, jonka hänen nuorempi veljensä Biagio meille kertoo.

Miksi nuorukainen valitsee elämisen puissa? Lukijan mieleen saattavat kohota 1700-luvun jalot robinsoncrusoet tai vähän myöhemmät hölderlinit, jotka eristäytyvät pahasta maailmasta torneihinsa, mutta romaani tarjoaa takuulla monta muutakin näkökulmaa kysymykseen.

Vinha ja huikea elämäkerta todistaa, että Cosimo on neuvokas ja moraalisesti etevä yksilö, joka usealla tavalla edustaa valistusta ja sen ihanteita. Kun kertoja-Biagio valottaa vanhalle, viisaalle Voltairelle puissa kiipeilevän veljensä syvähenkisyyttä, filosofikin toteaa vaikuttuneena: "Ammoin vain Luonto loi eläviä olentoja, nyt Järki."

Paronin elinpiiriä ei suinkaan supista se, ettei hän saa koskaan laskeutua maan pinnalle. Päinvastoin. Hän kokee suuren määrän uskomattomia seikkailuja, kunnon veijariromaanin tyyliin. Cosimo muun muassa tutustuu lainsuojattomaan rosmoon Gian dei Brughiin, joka menettää sydämensä kaunokirjallisuudelle, erityisesti Richardsonin Clarissa-romaanille. Lukemisen vimma tai suoranainen hulluus eristää ja vieraannuttaa rosmon tyystin entisestä. Muutamassa hetkessä hän tekee täyden sielunvaelluksen kirjallisesta sivistymättömyydestä postmodernistiseen anomaliaan, jossa kaikki menettää entisen merkityksensä.

Kun kerrontaan mukaan tempautuneet arabimerirosvot saavat romaanin puolivälissä aikaan jotain hyvin kohtalokasta, tajuan elähtyneenä ja kosketettuna, että Paroni puussa on täyden spektrin romaani, sanan raskaimmassa merkityksessä. Teos voinee tarjota jotain arvokasta hyvin monenlaiselle lukijalle.

Ja sitten seuraa romaanin lyyrisin jakso, konstruoidulla tavalla hyvin kaunis kuvaus Cosimon päivistä markiisitar Sofonisba Viola Violante d'Ondarivan kanssa. Markiisitar Viola on paronin suuri rakkaus, femme fatale ja humisevaharjuinen catherine, intohimotar, joka suunnattoman vaativan rakkauskäsityksensä ajamana on valmis syöksymään vaikka hornaan ja muihin riivattuihin kuiluihin.

- Miksi sinä kiusaat minua?
- Koska rakastan sinua.
Nyt Cosimo suuttui: - Ei, et sinä minua rakasta! Se joka rakastaa tahtoo toiselle hyvää eikä tuskaa!
- Se joka rakastaa haluaa vain rakkautta, vaikka siitä tulisi tuskaakin.
- Sinä siis kiusaat minua tahallaan.
- Niin, että näkisin rakastatko sinä minua.
Paronin filosofia ei suostunut enää pitemmälle.
- Kärsimys on negatiivinen sieluntila.
- Rakkaus on kaikki.
- Kärsimystä vastaan pitää aina taistella.
- Rakkaus ei kieltäydy mistään. (S. 187.)

Vaikka Cosimo oppineisuudessaan ja ihanteellisuudessaan on esimerkillinen valistusideaalin toteuttaja, hän on myös tavallinen ihminen, jolla on tunne-elämä. Calvino kritisoi tässä romaanissa mielestäni erityisesti valistuksen rajoittunutta käsitystä ihmisestä tunneolentona, ja juuri samasta syystähän romantiikan aate syttyi hiipuvan valistuksen jalkoihin. Cosimolle - valistuksen positiiviselle sankarille - kuuluu myös oikeus tunteisiin, rakkauteen, mustimpaan masennukseen, kärsimykseen, inhimillisyyteen. Täytenä ihmisyksilönä Cosimo jopa tietoisesti rikkoo valistusta vastaan maalailemalla omaa tarinaansa, jaritervoilemalla, luomalla omaa legendaansa. Ristiriita Cosimon järkipuolen ja tunnepuolen välillä luo omalta osaltaan etäännyttävää ironiaa kuvaamaansa aikaa kohtaan.

***

  

(Kuva: Antikvaari.fi.)

Ritari joka ei ollut olemassa (1959) loikkaa vielä edeltäjiään syvemmälle menneisyyteen, keskiaikaan, ja kuningas Kaarle Suuren (742 - 814) "uljaisiin" sotajoukkoihin. Romaanin päähenkilö, ritari Agilulf Guildivernes, on mallisotilas, suorastaan ärsyttävän etevä, mutta hänelläkin on ikävä vajavuutensa: hän ei ole olemassa. Esimerkillisen valkoisena loistava haarniska on tyhjää täynnä. Kun Kaarle Suuri kysyy ritariltaan, miten tämä voi palvella, jos kerran ei ole olemassa, Agilulf vastaa: "Tahdonvoimalla, ja uskosta meidän asiaamme."

Kun valkoinen ritari on täynnä lähinnä pelkkää tahtoa, häneltä ei hassaannu aikaa esimerkiksi lepäämiseen, syömiseen tai muitten viettien toteuttamiseen, joten hänellä on yllin kyllin aikaa harjoittaa täydellisyyttään. Sitten tämä ritari, joka ei ole olemassa, saa aseenkantajakseen Gurdulu-nimisen maalaisen, joka puolestaan on - hyvinkin elimellisesti - olemassa, vaikkei tiedä sitä itse. Kun ritari kohtaa Gurdulun ensi kerran, tämä tölmää ankkana ankkojen joukossa, sillä hän ei suinkaan luule olevansa ankka vaan että ankat ovat hän... Woody Allen tulkitsi Zeligissään (1983) ihmistä, joka on riittävästi laimennettu versio samanlaisesta identiteettihämmennyksestä ja siksi jotenkin ymmärrettävämpi.

Romaanissa kristitty maailma käy Kaarle Suuren johdolla pyhää sotaa pakanoita saraseeneja vastaan. Valkoisen ritarin ja hänen aseenkantajansa lisäksi tarinan miehistöön kuuluvat nuori sotilas Rembalt, joka haluaa kostaa isänsä sankarikuoleman, naispuolinen ritari Bradamante ja kyyninen Torrismond, jonka kaikki unelmat liittyvät Graalin ritarikuntaan. Ja tietenkin täytyy mainita romaanin kaikkitietävä - tai kaikki kuvitteleva - kertoja: sisar Teodora, joka kirjoittaa romaania luostarissa omana katumusharjoituksenaan. Välillä nunnamme yltää sellaiseen metakerronnallisuuteen, että elävästi nousee mieleen kirjailijan 20 vuotta myöhempi Jos talviyönä matkamies.

Ritari joka ei ollut olemassa on satiiri nykyajasta, tai melkein mistä ajasta tahansa. Satiiri saa kaikupohjansa hervottomasta, rönsyilevästä, absurdin terävästä, osin jopa rabelais'laisesta fantasioinnista eikä pyrikään naamioitumaan aidoksi keskiajan kuvaukseksi. Varsinkin järjettömiä taistelukuvauksia lukiessa mieleen nousee Monty Python. Calvino pilkkaa byrokratiaa, järjetöntä järkeä, sosiaalisten järjestelmien ylivaltaa tosiasioiden määrittämisessä. Tässä käsitteellisessä veijaritarinassaan kirjailija paljastaa sosiaalisia ynnä muita harhoja ja ruotii yksilöiden identiteettisekaannuksia. Aseenkantaja Gurdulu ei suinkaan ole ainoa, joka on eksyksissä itsestään, vaan hän on... oikeastaan aika edustava yksilö.

Ainakin kerran fantasiasatu nuukahtaa aika totunnaiseksi seurapiirihupailuksi, arvioisin, leski Priscillan makuuhuoneessa. Ehkä terävimmillään Calvino on luvussa 3, jossa hämmennyksen nielemä Gurdulu astuu mukaan seikkailuun. Ja loppu on yhtä ravistelevaa farssia, vai pitäisikö sanoa kunderalaisittain vaudevilleä. Ja sitten vielä dekkarimainen yllätyskäänne pikkuisessa päätösluvussa.

***

Runousoppi vaatinee lausumaan trilogiasta jotain kokoavaa. Tässä se tulee:

Varakreivi Medardo, paroni Cosimo ja ritari Agilulf - he kaikki ovat jotenkin vajavaisia ihmisiä; heillä on ilmeinen puutos. Halkaistun varakreivin päähenkilössä hyvyys ja pahuus ihmisessä pilkkoutuvat erilleen, ja Calvinon kirurgoiman analyysin on tarkoitus löytää ehjä kuva ihmisestä. Tarinan onnellisessa lopussa synteesi, kokonainen ihminen, taas palautuu. Puissa elävän paroni Cosimon toiseus puolestaan korottaa hänet observointikorokkeelle ja auttaa lukijaa näkemään sen, mikä tekee hänestä todellisen ihmisen hyveineen, puutteineen päivineen. Ritari Agilulfin tapauksessa taas naispuolinen ritari Bradamante - "minä olen yrittänyt ymmärtää kaiken" - onnistuu laajentamaan perspektiivinsä toisen ihminen tajuamiseen täydessä kokonaisuudessaan. Katso ihmistä, kuuluu vanha viisaus.

Calvino mielletään kernaasti postmodernistiksi, ja tyylin piirteet näkyvätkin monella tavalla koko trilogiassa, mutta onko hän sittenkään perustaltaan aito postmodernisti? Usein postmodernismin nähdään purkavan vanhoja ajatusrakenteita, kuten käsitystä ehjästä minästä - pisimmälle vietynä postmodernismin minä on ainoastaan hajonnut, välähdyksellinen minä-kokemusten sarja. Mutta Calvino edustaa jotain aivan päinvastaista. Täysi ihminen, kokonainen, ehjä ihminen, on hänen eetoksensa ytimessä:

Se oli aikaa jolloin tahtoa ja elämisen halua, halua jättää jälki, koskettaa kaikkea olevaa, ei käytetty kokonaan, koska oli monia jotka eivät tehneet itsestään mitään - köyhyydestä tai tietämättömyydestä tai koska he muutenkin olivat tyytyväisiä asioiden tilaan - ja sen takia meni paljon mahdollisuuksia hukkaan. (Ritari joka ei ollut olemassa, s. 31.)

***

Viime tiistaina alkoi Ylen Teema-kanavalla kaksiosainen dokumenttisarja Valistusajan perintö. Aloitusosa uusitaan huomenna lauantaina klo 15.33, ja se on katsottavissa myös Yle Areenassa.

Luulin etukäteen virheellisesti, että sarjassa oikeasti puidaan valistuksen perintöä - eli myös sen monissa piireissä negatiivisiksi (jopa apokalyptisiksi) miellettyjä seurauksia, joita Calvinokin osin kalvaa - , mutta kyseessä taitaa sittenkin olla pelkästään perinteinen historiaesitys.

Seuraavien tekstien aika on jo huomenna lauantaina illalla.

Logiikan jäljillä Ihmemaassa

Kun lähdin seikkailemaan Ihmemaahan, en osannut arvata, että saisin seurakseni Roland Barthesin. Ainakin kolme kertaa hän ilmestyi minulle, vähän kuin Irvikissa, kerran jopa ystävänsä Salvadorin kanssa. En tiedä, olivatko Barthes ja Dalí ystäviä tosimaailmassa, tuskin, mutta Ihmemaassa toivottavasti tällainenkaan ei ole ihan mahdotonta ja poissuljettua.

Roland Barthes (1915 - 80) oli ranskalainen semiootikko ja filosofi. Hänen kotinsa oli strukturalismissa, mutta ei aikaakaan kun hän mursi sen rajat ja kasvoi jälkistrukturalistiksi, ja hänen merkityksensä esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa on kiistaton. Miltei kaikissa hänestä näkemissäni valokuvissa hänellä on humoristin ulkonäkö - sekoitus Nabokovia, Dario Fota ja Fernandelia. Barthesin loppukin oli vähän ihmemaailmainen, kun pesula-auto töytäisi häntä kadulla ja hän kuoli saamiinsa vammoihin.

Lewis Carroll eli oikealta nimeltään Charles Lutwidge Dodgson oli ammatiltaan matemaatikko ja loogikko, mikä ei liene silkan satunnaista.

Hänen lastenkirjansa Liisan seikkailut Ihmemaassa on saanut neljä suomennosta, joista arvostetuin lienee Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin versio vuodelta 1974. Alice Martin suomensi romaanin 1995 ja jätti päähenkilön nimen alkuperäiskieliseen muotoonsa Alice. Tämä hämmästyttää hiukan, kun hän kuitenkin on monin tavoin sovittanut teoksen maailmaa suomalaislapsille tuttuun muotoon hienossa käännöksessään. Esimerkiksi toisen luvun krokotiilirunossa, jossa Carollin parodia kohdistuu Isaac Wattsin runoon "How doth the little busy bee --", Martin käyttää pohjatekstinä Kiven "Makeasti oravainen"-runoa.

Lewis Carroll: Alicen seikkailut ihmemaassa
(Alice's Adventures in Wonderland, 1865; suom. Alice Martin, WSOY 1995, 133 s)
Kuvitus John Tenniel
Markus Långin arvio suomennoksesta

Jo ennen kuin Liisa hyppäsi kaninkoloon seuraamaan kiireistä kania, ihan romaanin ensisivuilla, Barthes ilmaantui seuraani. Hän lykkäsi käteeni valokuvanlukuopuksensa Valoisa huone, melankolisen viimeisen teoksensa. Luin Liisasta ikävystymässä joen rannassa kirjaan syventynyttä sisartaan tarkkailemassa ja tajusin saman kuin Barthes ikivanhaa valokuvaa kuolemantuomitusta tarkastellessaan: että tämä Viktorian ajan Liisa, samoin kuin hänen lukeva sisarensa, on "kuollut ja kuoleva", ja jo ajat sitten; historia on vääjäämättä saattanut hänen elämänsä loppuunsa.

Liisan esikuvana toimi Alice Liddell (1852 - 1934), Carrollin tuttavaperheen tytär, jolle kirjailija myös omisti romaaninsa. Usein unohtuu, että Carroll kertomaa tarinaa Liisasta oli kuuntelemassa myös kaksi muuta Liddellin perheen tytärtä: Lorina ja Edith. Ja kaikki kolme mainitaan romaanin johdantorunossa, nimillä
prinsessa Prima, Secunda ja Tertia.

Alkuperäinen Alice (oik.) sisarineen. (Valokuva: L. Carroll.)

Alkupuolella Liisan seikkailuja en ollut kovasti vaikuttunut lukemastani. Kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti lastenromaani, järkeilin, joten minun ei olekaan niin tärkeää vaikuttua. Mutta sitten alkoi tapahtua kummia...

Luvussa 7 heittäydytään lopulta hattumaakarin ja maalisjäniksen hulluille teekutsuille, joilla istutaan suuren pöydän ääressä mutta silti "Ei ole tilaa! Ei ole tilaa!", mitä todistaa myös koko pöytäseurueen ahtautuminen pieneksi röykkiöksi pöydän yhteen kulmaan. Tälle ihmeelliselle järjestelylle, kuten kaikelle muullekin, löytyy kuitenkin aina vääjäämätön, näennäislooginen selityksensä.

Logiikan ja näennäislogiikan ilottelussaan Liisan seikkailut on riemastuttavimmillaan ja nerokkaimmillaan. Esimerkiksi kuningattaren määritelmä valekilpikonnalle: "Se on se mistä tehdään valekilpikonnalientä", on tautologisuudessaan kerta kaikkiaan ihastuttavan naiivin osuva.

Eihän tämä järkevien aikaihmisten järkevä maailma ole yhtään vaikea eikä arvokas tai tavoiteltava vaan yksinkertaisesti vain pähkähullu!

Viimeistään tässä vaiheessa lukemista Bartes osuu jälleen eteeni. Muistamme hänet tekstin teoreetikkona... Onko Liisan seikkailut siis perinteinen luettava teos, jonka merkitys on tylsän suljettu, vai kirjoitettava teksti, joka antautuu yhä uusille tavoille lukea itseään - jonka seurassa siis on mahdollista kokea tekstin hurma? Viimeistään hullun hattumaakarin ilmaannuttua kerrontaan mukaan sivulla 69 olen jokseenkin vakuuttunut, että kysymys on jälkimmäisestä.

Mikä tekee aiheelliseksi kutsua Barthes esiin saman tien kolmannen kerran, nyt imaginaarisen ystävänsä, surrealistitaiteilija Salvador Dalín seurassa. Ja antaa heille haasteeksi lukea tekstiä Liisan seikkailut ja toteuttaa Ihmemaan hurma. Siis kutimet esiin, Roland ja Salvador!

Ei se ehkä niin yksinkertaista ole... Dalí tunnetusti ei ollut parhaimmillaan tilaustöiden kanssa, kun kerran ei kukkokaan käskemällä laula. Hyväksi esimerkiksi käy yhteistyö ohjaaja Hitchcockin kanssa elokuvan Noiduttu merkeissä. Ja Dalí taitaa olla muutenkin turhan yliarvostettu, kupla, josta psykoanalyysin soveltajana esimerkiksi Freudilla ei ollut kummoistakaan sanottavaa.

Ja jos halutaan olla ihan rehellisiä tylsälle ja kursailemattomalle historiankirjoitukselle, niin Dalí aivan oikeasti tarttui Liisan seikkailuihin, kun vielä elossa oli. Tältä BuzzFeedin verkkosivulta löytyy tusinan verran taiteilijan Liisa-kuvituksia, eivätkä ne taida oikein vakuuttaa, kovasti ainakaan. Mutta Barthespa ei ollut tuossa projektissa mukana rassaamassa espanjalaismaestron urautuneita ajatustiehyitä!

***

Bruno Bettelheimin monella tavalla viisas kirja Satujen lumous ei aivan kulje yhtä tahtia Liisan seikkailujen kanssa. Bettelheim toteaa, että kammottava ja raaka satukaan ei voi tuottaa lapsen sielulle vahinkoa, kunhan tämä vain vakuutetaan siitä, että kaikki kerrottu tapahtuu satumaassa, jolla ei ole mitään yhteyttä omaan maailmaamme. Lapsi on siis täysin turvassa tuon kummallisen maailman pahoilta äitipuolilta, tulta syökseviltä lohikäärmeiltä, erkeiltä ja muilta olennoilta. Carrollin Ihmemaassa totisesti tapahtuu paljon kammottavaa ja raakaa, eikä tässä vielä syytä hätääntyä, mutta kun tämä kaukainen satumaailma on välittömässä yhteydessä Liddellin sisarusten jokapäiväiseen maailmaan - kolmikon keskimmäinen Alice on jopa mitä omakohtaisimmin mukana satunsa painajaismaisissa pyörteissä.

Lasten maailmaan joskus aikuiskontaktin saanut voisi ihmetellä, eikö sisarustrion, Alicen varsinkin, täytynyt tuntea syvää ahdistusta, suoranaista paniikkia, kuvitteellisessa Ihmemaassa seikkaillessaan. Kokeiltaa itse korvata sadun Liisan nimi oman pilttinne nimellä ja testatkaa, miten monta sivua tämä kestää jatkaa mukananne.

Loogisessa maailmassa käy joskus ahtaaksi. (Tennielin kuvitusta.)

En viitsi kutsua Barthesia hätiin enää neljättä kertaa vaan painan kukkahatun syvälle omaan päähäni ja olen huolissani ihan tavallisistakin Liisan lukijoista. Nimittäin luvussa "Pippuripossu", jossa Liisa kohtaa ensi kerran herttuattaren ja tämän suurpiirteisellä kädellä pippuria annostelevan kokin, kuvataan mitä sydämettömin perheväkivaltatilanne, jossa pahoinpidellyksi joutuu täysin puolustyskyvytön sylivauva. Miten empaattinen pikkulukija tai -kuuntelija osaa suhtautua tähän "hullunkuriseen" tilanteeseen?

Viime vuonna ilmestyi suomeksi Isä Brown -kirjailija C. K. Chestertonin teologis-filosofinen teos Oikea oppi (1908). Siinä hän kritisoi tieteellisen ajattelun ylivaltaa, jonka rinnalle olisi syytä voimakkaammin nostaa sadun logiikka. Sadun logiikka tunnustaa maailman moniaineksisuuden ja ristiriitaisuuden, jonka edessä ihminen saattaa olla täysin avuton.

Liisan seikkailuillaan Carroll auttaa lasta tekemään identiteettityötä täysin chestertonilaisessa sadun logiikan hengessä. Ihmemaa on lapselle peilikuva siitä kummastuttavasta maailmasta, jossa hän perin avuttomana pyrkii selviämään parhaansa mukaan. Joskus hän on liian pieni, joskus liian iso, ja aina jokin kumma uusi sääntö tulee rikkomaan hetken eheyden.

Kroketti on raakaa ja herttuatar on ruma (kuin synti), todettu on, mutta mikä ihme se ilmastonmuutos on, joka jotenkin uhkaa meitä? Johan sitä Liisan seikkailut luettuaan alkaa ymmärtää tietämättömiä ihmisiä. Ja omaa itseään myös, parhaassa tapauksessa.

Saattaisiko tämä isojen ihmisten maailma muuttua paremmaksi, jos isotkin ihmiset uskaltaisivat lähestyä sitä sadun logiikalla, seisahtuneeseen järjellisyyden myyttiin tukeutumatta? Silloin maailman järjettömyys ehkä ei enää olisi yhtä pyhää. Keisarin vaatetusta sitä arvioidaan Carrollin Ihmemaassakin, mitä rankimmalla kädellä. Karnevaalia ei saisi sulkea yksin lastenhuoneeseen.

Bradbury 2013

Viime torstaina ilmestyi eräässä päivälehdessä 15-vuotiaan Vilja Aron mielipidekirjoitus "Haluaisin palata aikaan ennen älypuhelimia". Aro tuntee surua siitä, miten ihmiset ovat menettäneet kykynsä todelliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, kun tilalle ovat tulleet latistavat tekniset keksinnöt. Jopa yhdessä vietetty aika saattaa mennä siihen, että kukin vain näprää omaa älypuhelintaan. Jo pikkulapset pannaan harjoittelemaan tätä epäsosiaalisuutta istuttamalla elektroniikka heidän käteensä.

On hätkähdyttävää lukea tämä aikalaiskirjoitus. Siinä nimittäin tulee niin tarkasti ja havainnollisesti kuvatuksi se reaalinen yhteiskunta, jonka päivän romaani ennusti yli 60 vuotta sitten. Mielipidekirjoittaja Vilja Arolla jopa on tietynlainen vastine romaanin maailmassa, varhaiskypsä Clarisse, joka kykenee nousemaan tämän vieraantuneen todellisuuden yläpuolelle.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

(Fahrenheit 451, 1953; suom. Juhani Koskinen, 3. painos, Kirjayhtymä 1981, 194 s.)

(Romaanin pohjana toiminut novelli ”The Fireman” ilmestyi 1950.)

Tieteiskirjailija Ray Bradbury (1920 - 2012) kuoli viime kesänä 91-vuotiaana. Hänen tunnetuin romaaninsa on Fahrenheit 451, jonka nimi on noussut käsitteeksi: kyseisessä lämpötilassa kirjapaperi kuulemma syttyy tuleen, vaikka tuo fakta oikeasti onkin vain kaunis valhe, joka kuulostaa hyvältä, ja siksipä arvon kirjailijamme sen valitsikin teoksensa nimeksi. Valheisiin nojaa myös Fahrenheitin yhteiskunta. Nimittäin kaikki kirjat ovat kiellettyjä, ja viranomaiset toteavat asiakirjoja väärentäen, että määräys tuhota kirjat annettiin muka jo vuoden 1790 Yhdysvalloissa.

Fahrenheit 451 on epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, joka lähtee käyntiin pilailevan pakinan lailla: urhoolliset palomiehet eivät sammuta paloja vaan päinvastoin sytyttelevät niitä. Romaanin päähenkilökin, nuori aviomies Guy Montag, kuuluu tähän arvostettuun ammattikuntaan ja nauttii antaumuksellisesti tehtävästään rynnäköidä öljyä syöksevin letkuin kirjastoihin ja polttaa niitten aarteet.

Kirjat ovat kiellettyjä, koska pelkona on, että ne saattaisivat saada kansalaiset ajattelemaan. Ajattelu - se voisi koitua vaaraksi vallitsevalle tilalle, joten ihmiset pidetään suht tyytyväisinä antamalla heidän nauttia aivottomista ajanvietteistä, sellaisista kuin kolmiulotteinen televisio loppumattomine ihmissuhdetarinoineen, kauniine-ja-rohkeineen, Sims-tietokonepelin kaltaiset viihdykkeet, korvalappustereoiden tarjoama unohdus. Aron mielipidekirjoitus tiivistää mainiosti Fahrenheitin ankeaa todellisuutta.

***

Yhtenä yönä palatessaan työstään Guy Montag kohtaa kadulla tytön nimeltä Clarisse. Clarisse on toisenlainen:

- Niin, tyttö sanoi, - olen seitsemäntoista ja olen hullu. Setäni sanoo että nämä kaksi aina kuuluvat yhteen. Kun ihmiset kysyvät miten vanha olet, hän sanoo, kerro aina että olet seitsemäntoista ja järjiltäsi. Eikö tähän aikaan yöstä olekin hauska kävellä? (S. 13.) 

Tyttö todella on epänormaali. Psykiatrit ovat hänestä syystä huolissaan. Koulukin pitää häntä hylkiönä:

- Voi, ei minua siellä kaivata, Clarisse sanoi. Ne sanoo että minä olen epäsosiaalinen. Etten muka sopeudu. Se on kyllä kumma. Itse asiassa minä olen hyvin sosiaalinen. Kaikki riippuu vain siitä mitä sosiaalisuudella tarkoitetaan, vai mitä? Minulle sosiaalisuus on sitä että puhutaan niin kuin me nyt teemme. (S. 39.)

Clarisse ei ole menettänyt luonnollista ihmisyyttään ja inhimillisyyttään. Tällaisena sopeutumattomana hän on uhka ympäröivälle anti-yhteiskunnalle. Mallikansalainen Montagissa tytön välitön elävyys silti herättää jotain - uinuneen kaipuun, tahdon olla täysi ihminen. Clarissen kohtaaminen sytyttää palomiehessä tulen. Hänestä tulee kapinallinen, joka alkaa etsiä vastauksia suuriin kysymyksiin kirjojen kielletystä maailmasta.

Vaan löytyy Bradburyn tyydytysyhteiskunnassa muiltakin kuin Montagilta salainen, tyhjä huone sydämestä: palomiehemme vaimo Mildred yrittelee jopa itsemurhaa, vaikkei itse pystykään tunnistamaan piilevää alakuloaan. Feministiklassikko Betty Friedan avasi vuonna 1963 aikalaistensa silmiä kuvatessaan teoksessaan Naisellisuuden harhat (The Feminine Mystique) sitä nimeämätöntä tyhjyyttä, jota useat modernit lähiökotirouvat tuntevat sielussaan. Kovin samanlaisia tuntoja Bradbury valaisee peräti vuosikymmentä Friedanin aiemmin!

Palomies Montagin heräämiseen vaikuttaa ravistelevimmin varmaan se hetki, jona hän tajuaa, ettei surisi, jos Mildred-vaimo kuolisi - ”ymmärtämätön ontto mies lähellä ymmärtämätöntä onttoa naista, ja ahnas käärme koversi onttouden yhä täydemmäksi” (s. 56). Hän tajuaa tämän epäinhimillisen vieraantumisen, ja se tempaa hänet itkun valtaan.

Kirjailija Bradbury totesi jälkikäteen, että hän sai tärkeimmän inspiraationsa Fahrenheitille kriittisestä suhtautumisestaan tuolloin menestystiensä aloittanutta televisiota kohtaan. Televisiolle on ominaista ensinnäkin vieroittaa meitä kirjoista ja toiseksi ruokkia meitä yksittäisillä faktoilla, ilman että faktoja liitettäisiin laajempaan kontekstiin. Televisio on oopiumia kansalle. Historia on kantanut meille myös monet muut Bradburyn teoksessaan ennakoimat tekniset keksinnöt, vaikka joskus kirjailija visioi harhaankin: esimerkiksi hän ei osannut ennustaa langattoman viestinnän kehityskulkua, joten puhelinkioskit ovat edelleen Montagin ja kumppaneiden ahkerassa käytössä.

Tärkeintä on tunnistaa, että Fahrenheitin dystopia todella on täällä vuonna 2013: Ystävät piilevät koneen kätköissä Facebookissa. Todellisuutta kavennetaan poliittisesti korrektin nimissä. Kaikista tehdään tasa-arvoisia tasapäistämisen mielessä. Kuten Clarisse toteaa ihmisistä:

Enimmäkseen he luettelevat suuren määrän automerkkejä tai vaatekappaleita tai uima-altaita ja sanovat voi kun ihastuttava! Mutta he sanovat kaikki samoja asioita eikä kukaan sano mitään muuta kuin toiset. (S. 41.)

Bradbury on dystopioineen jopa hyvin radikaali. Hän lähenee äänenpainoissaan monia 1900-luvun ankaria vasemmistolaisia yhteiskunta-ajattelijoita Frankfurtissa ja muualla.

***

Tieteiskirjallisuus on pysynyt minulle vieraana, yhtenä tekosyynäni sen keskittyneisyys kylmään tekniikkaan. Bradburyn teoksessa moisesta tosin ei ole vaaraa. Fahrenheit nimittäin on hyvin ihmiskeskeinen ja ihmisläheinen, myös toivoa herättävässä loppuratkaisussaan. Tulevan maailman kuvailukin sujuu kiitettävän niukin vedoin. Myös Bradburyn kerronta on pääosin kaunokirjallisen sujuvaa. Esimerkiksi Montagin vapautumisen hetkeä hän kuvaa näin lyyrisesti:

Joki oli hyvin todellinen; se piti häntä hyvin hellästi sylissään, ja vihdoinkin hänellä oli kylliksi aikaa, kylliksi joutohetkeä, pohtia tätä kuukautta, tätä vuotta ja kokonaista ihmisikää. Hän kuunteli sydämensä tasaatumista. Hänen verensä ei enää hoputellut hänen ajatuksiaan. (S. 165.)

Tosin välillä lukemista vaikeuttaa se, että Bradbury saattaa sortua ilmaisulliseen yliyrittämiseen. Ja aina abstraktin yhteiskunta-analyysin saadessa liian suuren vallan kerronta käy helposti turhan saarnaavaksi. Merkille pantavaa on myös, ettei Bradbury pyri luomaan jännitystä lainkaan kerronnallisin keinoin: vaikka juoneen sisältyy runsaasti yllätystekijöitä, niitä ei pyritä pohjustamaan jännitystä kiristämällä, vaan kertoja on valinnut havainnoivan toteamisen etenemistyylikseen.

Kokonaisuutta tarkastellessani jopa vähäkseltään ihmettelen, miten Fahrenheit on saavuttanut asemansa tieteiskirjallisuuden tunnustettuna klassikkona. Ehkä osa suosion salaisuudesta piilee hilpeän monimielisessä alkuasetelmassa ja iskevän sloganisessa nimessä. Samalle tasolle Huxleyn Uljaan uuden maailman (1932) ja Orwellin Vuoden 1984 (1949) kanssa Fahrenheitia ei toki ole koskaan soviteltukaan.

Ylitulkinta on oma munaamisen lajinsa, enkä täysin malta pidättäytyä siitä Fahrenheitinkaan kanssa. Siksi nostan kaanonista esiin Danten Jumalaisen näytelmän. Vastaako Bradburyn nuori, viaton ja oikeellinen Clarisse Danten Beatricea? Ja onko romaanin loppupuolella merkittävään osaan yhteistoimintamiehenä kohoava ikääntynyt professori Faber vastine Jumalaisen näytelmän Vergiliukselle? Ehkä aiheesta onkin laadittu yliopistollinen tutkielma tai pari.

Löytyyhän Fahrenheitista toki myös 007-tyylinen hirviö: palopäällikkö, joka hallitsee kirjasivistyksen Alexander Popea myöten mutta paradoksaalisesti käyttää tuota sivistystä sen itsensä tuhoksi. Hän osaa siteerata klassikoita pirullisen tarkoituksenmukaisesti pyrkimyksessään tuhota kaiken kirjaviisauden. Päällikön avaraan maailmankuvaan kuuluu jopa syvällinen taju vallitsevan tv-yhteiskunnan lohduttomasta rappiosta: "Lastentarhasta suoraan yliopistoon ja sitten takaisin lastentarhaan - tällaista se sivistys on ollut vähintään viidensadan vuoden ajan." (69.) Samankaltaista retoriikkaa käytti Neil Postman kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin varoitellessaan television vaikutuksista puoliunohdetussa klassikossaan Huvitamme itsemme hengiltä.

***

Bradburyn romaanin sovitti valkokankaalle hiukan odottamaton nimi. Fahrenheit 451:n ohjasi nimittäin ranskalainen François Truffaut vuonna 1966 ainoana englanninkielisenä elokuvanaan. Urhoollista palomies Montagia esittää Oskar Werner (1922 - 84), joka muistetaan erityisesti Truffaut’n viittä vuotta aiemmasta klassikosta Jules ja Jim. Hänhän esittää siinä parivaljakon pätkempää osapuolta. Romaania muokattiin voimakkaasti käsikirjoitusvaiheessa, ja siksipä Montagin vaimoa esittävä Julie Christie (s. 1941) saa näytellä myös Clarissea kaksoisroolissaan.

Truffaut’n tulevaisuusvisio on huomattavasti alkuperäisromaania lempeämpi. Elokuvan kuvauksista mainittakoon, että pääosanesittäjä Werner raivostui ohjaaja Truffaut’lle niin pahasti, että hän leikkasi kostoksi hiuksensa ennen aivan viimeisten ottojen kuvaamista. Tuosta konfliktitilanteesta meillä on pysyvänä muistona epäjatkuvuus palomiehen habituksessa vielä tänäkin päivänä.

Eteläafrikkalainen krypto

Etelä-Afrikan tasavalta luopui apartheidista 1990-luvun alkupuolella.

Syntyi uusi järjestys, jollaisen moni ei vielä muutamaa vuotta aiemmin olisi kyennyt uskomaan olevan edes mahdollinen: valkoisten ylhäinen rotu joutui tunnustamaan roolinsa pelkkänä vähemmistönä. Tietenkään uuteen järjestykseen siirtyminen ei tapahtunut kivutta. Tätä kipua, siinä kuin ikääntyvän valkoisen miehen tuskaakin, kuvaa päivän romaani.

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu 
(Disgrace, 1999; suom. Seppo Loponen)
Otavan kirjasto 139, 2. painos, 2003 (2000). 251 s.

Kuka on viestinnän professori David Lurie, J. M. Coetzeen Häpeäpaalun (1999) pää- ja näkökulmahenkilö? Minä en tiedä, eikä minun luultavasti kuulu tietääkään. Hän on viisi vuotta nuorempi kuin 1940 syntynyt kirjailija Coetzee, teoksen tapahtumakuukausien alkaessa 52-vuotias, ja rasittavan seksuaalisuuntautunut. Se – seksi siis – tuntuu olevan aina mielessä, heti romaanin ensi riveiltä lähtien.

Professori Lurie leimataan julkisesti seksuaalisuutensa tähden, kun suhde opiskelijatyttö Melanie Isaacsiin päättyy odottamattomasti ja yliopisto asettaa tutkintalautakunnan selvittämään päähenkilömme rikosta. Oikeastaan ihan oikein, saattaisi joku ajatella, että miekkonen joutuu  häpeäpaaluunsa.

Tässä vaiheessa Häpeäpaalu on vielä satiiri maan virtaviivaistetusta yliopistojärjestelmästä, tai Suomen vastaavasta. Ja tuomionjulistus raadolliselle, vastenmieliselle nykyjulkisuudelle. Antaa Davidin itse muotoilla asia:

Nyt eletään puritaanisia aikoja. Yksityiselämä on julkinen asia. Hekumointi on kunniallista, hekumointi ja tunteilu. Minulta haluttiin spektaakkelia: itsesyytöksiä, katumusta, kyyneliä jos mahdollista. Tv-showta, suoraan sanoen. Minä en suostunut. (S. 78.)

David ei suostu, joten hänet potkitaan ulos yliopistosta ja hän muuttaa maalle 25-vuotiaan tyttärensä Lucyn maatilalle. Kun luin romaanin kansiliepeen esittelyä, aloin jo makustella tuon vaiheen kotoisuutta ja harmoniaa – idyllistä isä – tytär-laatuajan kuvausta kaukana kavalasta maailmasta. Vaan idylli taitaa valitettavasti päättyä jo ennen kuin kansiliepeen ”väkivaltainen, kauhistuttava tapahtumasarja” saa alkunsa.

Viimeistään tarkkaillessani virkaheittoa Davidia itäkapmaalaisessa maaseutuyhteisössä tulen tulokseen, että kirjailija Coetzee on tahallaan ja tietoisesti muovannut päähenkilöstään melkoisen epämiellyttävän hahmon. Vaihtoehtopiireissä eläneen Lucyn ystävätkin ovat vaihtoehtoihmisiä, ja isä-Davidin tuomio näitä vilpittömiä lähimmäisiämme kohtaan vaikuttaa varsin kohtuuttomalta ja itsekkäältä.

Tai ehkä David sittenkään ei ole edes epämiellyttävä hahmo vaan ensisijaisesti satiirihahmo. Romaanin mittaan hän ei vajoa banjoa takapihalla rämpyttäväksi kaistapääksi vaan kokee vain satiirihahmon normaalin kohtalon; kyseessä ei ole rangaistus vaan kirjailijan opetus.

David mieltää itsensä kaikenkattavan järjen edustajaksi, jolla on lupa tuomita nykyopiskelijat ihmisyytensä menettäneiksi pintavipeltäjiksi. Tämä itsetyytyväinen omakuva kokee ensimmäisen iskunsa omaan nilkkaan, kun lukijalle paljastuu, että Davidiltakin itsekkäässä individualismissaan puuttuu kyky tajuta yhteisöllisyyden idea. Katalysaattoreina tälle iskulle toimii Lucyn ystäväpariskunta Bev ja Bill Shaw, jota David ei korkeassa järjessään ja maussaan osaa kuin halveksia. Sivulla 118, kun väkivallan kokenut David palaa paikkailtuna lääkärin vastaanottohuoneesta, Shaw’n pariskunta nimittäin vartoo häntä odotustiloissa ja vie tämän toipumaan vaatimattomaan majaansa. Miksi ihmeessä nämä inhottavat ihmiset ovat näin kilttejä minulle? Ironiattomasti vilpitön Bill Shaw vielä toteaa: ”Mitä turhia! Sitähän varten ystävät ovat. Sinä olisit tehnyt samoin.” Nämä Billin sanat luettuani minäkin lukijana tunsin piston sielussani: olenko myös minä Davidin kannustamana tuominnut hyväsydämisen Shaw’n pariskunnan?

***

Ei David arvostelukykyineen sentään ihan hakoteillä ole. Nimittäin tytär-Lucyllä on naapuri Petrus,  joka on tärkein mustan rodun edustaja Häpeäpaalussa, ja hänen suhteensa huolestunut isäpappa on jokseenkin oikeassa – tai niin oikeassa kuin realistisella arvostelukyvyllä varustettu ihminen vain voi olla. Lucyn tarinan lopputulos nimittäin on varsin odottamaton, ällistyttävä jopa.

Petrus auttelee Lucya tämän tilalla, ja tekemisen puutteesta kärsivä David auttelee vastavuoroisesti Petrusta tämän tilalla. Uuden Etelä-Afrikan roturoolit leikkivät karnevalistista piirileikkiä Coetzeen sekoituksessa: Petrus tykkää nimittäin joskus tekeytyä taas neekeriksi, kuten Maria Antoinette tykkäsi joskus tekeytyä karjakoksi Versailles’n puistoon häntä varten suunnitellussa maalaisidyllissään. David tosin ei tykkää yhtä antaumuksellisesti olla neekeri, kun se vuoro piirileikissä osuu kohdalle.

Ikeestään vapautetut mustat tuntevat ymmärrettävää vihaa heitä sortanutta valkoista vähemmistöä kohtaan. Tämän vihan sijaiskärsijäksi romaanissa joutuu erityisesti Lucy.

Lucy ei vastaa. Hän kätkisi mieluummin kasvonsa, ja David tietää miksi. Häväistyksen takia. Häpeän takia. Sen ne tunkeilijat ovat saaneet aikaan; sen ne ovat tehneet tälle itsevarmalle, nykyaikaiselle nuorelle naiselle. Tarina leviää seudulla kuin tahra. Ei Lucyn tarina vaan tunkeilijoiden: he ovat sen omistajat. Kuinka he panivat hänet paikalleen, kuinka he näyttivät hänelle, mitä varten nainen on olemassa. (S. 133.)

David saa tuta häpeäpaalun, mutta niin saa Lucykin. Häpeäpaalun motiivin lisäksi myös  moni muu motiivi toistuu romaanissa. Raiskauksenkin todistamme kahdesti. Ja mitä muuta kuin kaksi mustaa lammasta Petruksen lieassa David ja Lucy nyt ovat (s. 145)?

Davidille mustien maailma ja jokapäiväinen elämä on kovin vierasta. Lucy saa siksi toimia välittäjänä isänsä ja mustien maailman välillä. Juuri Lucy tuo esiin näkökulman, että ehkä hänen lopussa kokemansa piina, suoranainen uhri, ristinkärsimys, on se hinta, joka hänen on maksettava, jotta hän saisi elää tasaveroisena yksilönä uudessa Etelä-Afrikassa (s. 181). – Tekisikö mieli tuomita Lucy? Leimata hänen valintansa täysin kohtuuttomaksi? Vaan... mitä me pohjolan asukkaat tiedämme tuosta todellisuudesta? Onko meillä varaa sääliä tai syyllistää kohtaloonsa alistuvaa Lucya? Mikä on moraali tämän eteläafrikkalaisen asetelman takana?

***

Kirjailija Coetzee on analyyttinen ja selkeä. Hän on tarkka huomioija. Parhaimmillaan Coetzee kykenee metonymiseen tiivistämiseen, josta on tuloksena metaforinen timantti:

Teko on tehty. Kaksi nimeä paperilla, hänen ja Melanien, rinta rinnan. Kaksi ihmistä vuoteessa, eivät enää rakastavaisina vaan vihollisina. (S. 48.)

Merkitykset risteilevät kirjailijan proosassa sillä tavoin, että uudella lukemisella aivan uudet tekijät saattaisivat nousta ensisijaisina pintaan. Häpeäpaalu on krypto, jota ainakaan minä en osaa ratkaista yhdellä lukemisella. Mihin ristiin sinkoilevat merkitykset suuntaavat? Mitä päähenkilö David pohjimmiltaan on?

Kohtalokas hetki selluloidiversiona (2008).

Coetzee sai Häpeäpaalusta vuoden 1999 Booker-palkinnon, joka oli myönnetty hänelle ensi kerran jo 1983 romaanista Michael K:n elämä, joten hän nousi ensimmäiseksi kahdesti Booker-palkituksi. Neljä vuotta Häpeäpaalun jälkeen, 2003, kirjailija laakeroitiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla.

Ja tästä taas viisi vuotta eteenpäin Häpeäpaalu filmatisoitiin. Steve Jacobsin (s. 1967) ohjaamassa Häpeäpaalussa (2008) pääroolia, uransa jättänyttä professori Lurieta, esittää luonnenäyttelijä John Malkovich (s. 1953). Elokuva esitetään Yle Teema -kanavalla huomenna keskiviikkona (13.2.2013) klo 21.45. Tytär-Lucya esittää eteläafrikkalainen Jessica Haines (s. 1978), ja monet muutkin melko heikosti tunnetut näyttelijät ovat eteläafrikkalaisperäisiä.