Kalmoittelua Hirsipuukujalla

Hirsipuukuja on pieni, syrjäinen tie Liffordin piskuisessa maalaispitäjässä. Lifford taas sijaitsee pohjoisessa Irlannissa, aivan lähellä Britannian hallitseman Pohjois-Irlannin alueen rajaa. Alkukesästä 2004 kujan tienoilla alkaa tapahtua kummia: ensin löytyy ase- ja huumekätkö, ja sitten ihmisiä ruvetaan murhailemaan lähiseutuvilla.

Brian McGilloway: Hirsipuukuja
(Gallows Lane, 2008)
suom. Ulla Ekman-Salokangas ja Risto Raitio, Blue Moon 2012, 263 s

Kaikki lähtee käyntiin siitä, että täkäläinen pikkurikollinen nimeltä James Kerr vapautuu brittikuningaskunnan puolella sijaitsevasta vankilasta ja suuntaa askeleensa suoraa päätä tasavallan maaperälle. Uskokoon ken tahtoo, että hän on kokenut vankilassa uskonnollisen herätyksen ja tehnyt parannuksen, mutta joka tapauksessa poliisiaseman päällikkö, kävelykeppiin tukeutuva tarkastaja Olly "Elvis" Costello, lähettää rikoskomisario Ben Devlinin raja-asemalle odottamaan palaajaa ja suostuttelemaan tätä perääntymään takaisin Britannian puolelle.

Komisario Devlin on Brian McGillowayn rikosromaanin Hirsipuukuja (2008) minäkertoja, ja varsin aneeminen sellainen. Kirjoittaessani aikoinani Charles Dickensin Joululaulusta pohdin aidosti persoonallisen kaikkitietävän kertojan mahdollisuutta. Hirsipuukujan kertojaratkaisu edustaa yhdenlaista ääripäätä: poikkeuksellisen persoonatonta minäkertojaa... Oikeana kätenään minä-komisario Devlinillä on naispuolinen ylikonstaapeli Caroline Williams.

Tarkastaja Costellon hinku saada rahaton pikkurikollinen Kerr pois piirikunnasta herättää minä-komisariossa kummastusta. Kerr kuulemma on omiaan aiheuttamaan ikävyyksiä... Pian löytyykin Manhattan-yökerhossa tyrmäystippoja saaneen parikymppisen Karen Dohertyn kalmo, samoin Hirsipuukujan päässä asuneen professorismiehen Peter Webbin kalmo, ja lopulta kalmoja kertyy niin että melkein tekisi mieli lakata laskemasta. Tutkimusten edetessä selviää, että uskonnollisia lehtisiä jakelevalla paluumuuttaja Kerrillä todella on yhteys murhiin.

***

Hirsipuukuja on kirjailija McGillowayn (s. 1974) toinen suomennettu poliisiromaani. Ensimmänen suomennos, esikoinen Rajamailla (2007), sai varsin hyvät kritiikit kansiliepeissä siteeratuilta meikäläisiltä arvostelijoilta, jotenka olin hieman tyrmistynyt oman Hirsipuukujani lukemiskokemuksesta. Totean silti lohduttaen, että kyseessä on ammattitaitoisesti tuotettu rikosromaani, joka ei voine tuottaa genren uskollisimmille suosijoille varsinaista pettymystä. Ehkä raskauttavinta on lopun deus ex machina -sukuinen käänne, jossa pääkonna putkahtaa näkyviin. Murhakuvion todellinen logiikkakin tyydytään selittämään vaatimattomasti epilogissa pääkonnan kuulusteluissa kertoman pohjalta, kursorisesti muutamalla rivillä. Miksikään ylivertaiseksi etsiväneroksi minä-komisario Devliniä ei siis voi mainita.

Romaanin romanttinen (jonkun mielestä ehkä hirtehisromanttinen) nimi ja vielä nimen romanttisuutta tukeva kansikuva saivat minut kätkemään sen kirjastossa pussiini, vaikka selvitinkin takakannesta, että minkäänlaista romantiikkaa haikailevalle meno saattaa olla turhan rajua. Hirsipuukuja on ehkä hiukan ruotsalais-Wallanderia karumpaa kertomaa. Pari askelta otetaan myös palapelidekkaroinnin suuntaan.

McGilloway miinoittaa kertomuksensa alun riittävällä määrällä kysymysmerkkejä ja arvoituksia, niin että jokainen lukija varmasti löytää oman jännitteensä, johon takertua. Tästä kiitän häntä. (Minä pelastauduin tarttumalla ohitseni lipuneen tarkastaja Costellon raihnaiseen jalkaan, sillä pidin hänen paria virkatekoaan epäilyttävän salamyhkäisinä.) Matkan jatkuessa uusia koukkuja annostuu lukijan eteen jouhevarytmisesti, juuri niin kuin dekkarinkirjoitusoppaissa neuvotaan.

Koukkuja on kuitenkin liiaksikin, siinä mielessä että läheskään kaikki niistä eivät saa ratkaisua 263 sivun mittaan. McGilloway vain heittää ne ilmaan... Minua esimerkiksi edelleen kalvaa, mikä ihme sai tarkastaja Costellon niin hirveän innokkaasti ajamaan paluumuuttaja Kerriä takaisin Britannian puolelle. Taitavampi kertoja, joku sellainen kuin norjalaisguruni Jo Nesbø, ei olisi antanut kaikkien ilmaan sinkoamiensa pallojen vieriä mäkeen vaan olisi kehittänyt niistä jotain ahaa-elämyksiä tuottavaa. Heittoja minä-komisario Devlinin menneisyyteenkin tulee mielestäni eteen liikaa. Yksi jos toinen on Devlinin vanha tuttu, jonkun aiemmin murhatun sisar tai tappajan kummin kaima ja sitä rataa. Esiintyikö joku näistä sivuhenkilöistä mahdollisesti esikoisromaanissa Rajamailla?

Myyttien Cuchulain, mukana juonessa. (S. Reid, 1904.)

McGilloway todellakin kokoaa juoneensa varsin vilkkaan vilinän henkilöitä, niin että lukija ei lainkaan tiedä, keitten nimet olisi syytä porata muistiin. Minä esimerkiksi kirjasin kuuliaisesti omiin muistiinpanoihini eräänkin David Headleyn sivulta 160 - aivan turhaan, sillä hänen ainoaksi roolikseen osoittautui kammata tukkaansa yökerhon vessassa. Väkeä lappaa, joten ärryin nähdäkseni ihan aiheellisesti, kun kävi ilmi, että keskusrikospoliisistakin tulisi taas uusia nimiä päntättäväksi. Kun tutkijakolmikko Dempsey - Deegan - Meaney lopulta sivulla 170 astuu näyttämölle, tuntuu, että he saavat kirjailijalta kovin kliseisen käsittelyn: ovat keskusrikospoliisilaisina ylimielisiä ja vain sotkevat tutkimuksia. Siksi oli piristävää päästä aukeamalle 190 - 191, jossa  komisario Dempsey nousee ovelaksi Columbo-hahmoksi. Piileekö hänen uteluissaan epäily? virkarikokseen hairahtanut minä-komisario Devlin taivastelee salaa. Mutta tämäkin oivaltava avaus jää vaille jatkokehittelyä, saati että kahden komisarion välille kehittyisi dostojevskilaista kissa ja hiiri -peliä hairahduksen ympärille.

McGillowayta on kiitetty erityisesti elämänkuvauksesta edelleenkin jännitteisellä rajaseudulla Irlannin ja Britannian välillä. Hirsipuukuja ei suonut ainakaan minulle oivalluksia tässä suhteessa. Mielestäni McGilloway ei ole järin lahjakas tunnelman-, paikan- tai henkilökuvaajanakaan. Muodollisesti pätevä juonenkuljetus lienee hänen vahvinta alaansa, niin että jaksoin vaivatta lukea romaanin viimeiselle sivulle asti.

***

Persoonallisuusulottuvuuden lisäksi saattaisin peräänkuuluttaa Hirsipuukujalta myös huumorin ulottuvuutta. Ilmenevät huumorit vaikuttavat irrallisilta, päälleliimatuilta. Tyhjyydestä ilmestyy tyhmä konstaapeli ihmettelemään kakkuloiden logiikkaa itsemurhaajan nenällä - ja vaikutelmaksi jää lähisirkuksesta minuuttitaksalla vuokrattu huumorinumero. Romaanin loppupuolella minä-komisario Devlin haksahtaa virheeseen, joka vertautuu lähinnä etsivä Virran virheeseen Komisario Palmun erehdyksessä, jossa tämä tarjoaa virka-aseensa murhaajalle, mutta Hirsipuukujalla ei moisista vitsailla. Sen sijaan tulee taas yksi kalmo lisää.

Uskonto leimaa katolisten irlantilaisten jokapäiväistä elämää aivan toisella tavalla kuin täällä luterilaisessa Suomessa. Usko kuuluu minä-komisarionkin arkeen. Yksi kalmoista löydetään peräti ristiinnaulittuna, mutta tämäkin erikoislaatuisuus jää pelkästään juonen tasolle. Myös vastuun tematiikka saa viittauksensa muttei kohoa perustavammin puitavaksi:

Joka käänteessä toimintani oli saattanut jonkun toisen tulilinjalle. Sen sijaan että olisin selvittänyt rikoksia, näytin antaneen aiheen niiden jatkumiselle. Ajattelin että ehkä olisi aika panna pillit pussiin. (S. 196.)

Sitten vakavaan ammatilliseen asiaan: Työnohjaus näyttää olevan kirjailija McGillowayn poliisipiirissä tuntematon väline, sillä niin itsereflektiivisyyteen kykemättömiä hänen ammattimiehensä ovat - alkeukantaisuudessaan vähän kuin Turkan Seitsemän veljeksen (1989) alkujaksoista ilmaantuneita. Eikö esimerkiksi ylikonstaapeli Williams kykene yhtään kypsempään tapaan käsitellä epäiltynä olevaa potkunyrkkeilijä Peter McDermottia kuin sivu 108 todistaa? Minä-komisario Devlin provosoituu keskisormeilemaan virantoimituksessa, ja komisario Henry Patterson puolestaan on sekä turpean seksistinen että pidäkkeettömän väkivaltainen. (Tarkkailkaa, mikä komisario Pattersonin kohtalo silti on romaanin lopussa!)

Penseistä sanoistani huolimatta ihmettelen, ettei kirjailija McGillowayta ole enempää huomioitu Suomessa. Muutama lehtikritiikki sentään on julkaistu, mutta blogeissa häntä näkyy käsitellyn tuskin lainkaan. Kirjailijan tuotantoa on palkittu erityisesti koti-Irlannissa, mutta muukin englanninkielinen maailma on jo noteerannut hänet.

***

Brian McGillowayn tuotanto:

Ben Devlin -sarja:

1. Rajamailla (Borderlands, 2007, suom. 2010)
2. Hirsipuukuja (Gallows Lane, 2008, suom. 2012)
3. Bleed a River Deep (2009)
4. The Rising (2010)
5. The Nameless Dead (2012)

Lucy Black -sarja:

1. Little Girl Lost (2011)
2. Hurt (ilmestyy syksyllä 2013)

(Olisin voinut kirjoittaa vielä minä-komisario Devlinin oirehtivasta paniikkihäiriöstä ja ihmetellä koko henkilöluoettelon ahkeraa tupakointia - kuin kultaisella '70-luvulla ikään! - , mutta sopivaa soppea näille huomioille ei tekstistä urjennut.)