Riikka Pulkkinen: Totta (2010)
(nidotun laitoksen 1. painos, Otava 2012, 333 s)
Haluan nähdä Riikka Pulkkisen (s. 1980) romaanin Totta (2010) ensisijaisesti tarinana 1960-luvun Eevasta, sellaisena kuin nykyhetken Anna sen haluaa kuvitella omaa historiaansa vasten. Sillä tavalla osaan kirjoittaa siitä kaikkein arvostavimmin.
Oikeasti Annalla on kovin vähän tietopohjaa tarinalleen menneestä Eevasta. Mutta Annalla itsellään on tuore suru, haava, puhumattomiin jäävä aukko kerronnassa, ja sen hän monille yksityiskohdillekin uskollisena sijoittaa mielikuvitus-Eevan haamutarinaan. Anna tekee surustaan tarinan. Kuten Karen Blixen toteaa romaanin alkusitaatissa: "Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai jos niistä kirjoitetaan sellainen."
Lukemisessani Totta kypsyttelee myöhempää varten ensimmäiset 300 sivua ja puhkeaa sitten finaalissaan täyteen kukkaansa. Siinä mielikuvitus-Eevan kohtalo kirkastuu jokseenkin mestarillisesti kompositiossa, jossa Annan nykyperheen nykytapahtumat säestävät kerronnallisesti Eevan tarinan loppua. Ja hetkessä, jona Martti joutuu hyvästelemään Elsan, on läsnä heidän yhteisen historiansa alkukin kaunokirjallisesti mitä aidoimmalla tavalla.
Psykologi-Elsa on aikoinaan kirjoittanut lukijoita saavuttaneen tietokirjan, ja sen nimi Tunnistaminen ja itseys luonnollisesti avaa teitä Totta-romaaninkin tulkintaan. Identiteettejä, vakiintuvia ja häilyviä, tässä etsitään. Miten todellisuudesta tulee totta? Voivatko sanat edustaa jotain joka on totta? (S. 21, 137, 183.) Pikkulapsen tuskallinenkin herääminen todellisuuteen on päähenkilö-Annalle kipeän akuutti haava, trauma. Korkeimmillaan romaanissa ollaan hyvin tosien asioiden ääressä, esimerkiksi sivulla 329 isoäidin ja äidin ruumiin ääressä. Teoksen psykologia onnistuu koskettamaan. Joissain sanallisissa tiivistyksissä psykologiset perspektiivit ulottuvat välähdyksinä jopa vuosikymmenien mittaisiksi.
***
Romaania lukiessa saattavat mieleen kohota jotkut aiemmat kirjailijat. Taidemaalari-Martti etsii siveltimellään merkitsevää muotoa kuin olisi vieraisilla Virginia Woolfin Majakassa. (Itse Totta ei näe tarpeelliseksi muotoaan woolfilaisesti tai muutoin reflektoida. Surku? Surku, mutta siitä vasta myöhemmin.) Toisessa välähdyksessä taas kenties häivähtää Marguerite Duras: "Minä olen kadonnut, huuhtoutunut näkymättömiin. Kun saavun Helsinkiin, olen pelkkä huhu, tarina, jota joku joskus kertoo." (S. 312.) Ihmiskohtalot limittyvät ja sulavat toisiinsa kuin Mika Waltarin pienoisromaanien maailmassa. Ja sitten on Helvi Hämäläinen.
Totta on kiellettyine rakkauksineen kuin Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän (1941) perusjuonirakenteen uudelleenkirjoittuma. Hämäläisen romaani kuvaa aikansa helsinkiläisälymystöä, ja vastaavaan älymystökuvaukseen Tottakin osaltaan pyrkii, ja epäonnistunee. Nimittäin: Henkilöiden intellektuaalinen ja taiteellinen ura ja elämä näyttäytyvät lukijalle kovin näyteikkunamaisesti. Kuva tuosta maailmasta on äärimmäisen ohut, ja Dynastia-teknisesti toteutettu. Ja kun tähän kuvaukseen yhtyy tunnettujen tuotemerkkien sinänsä tarpeeton tiputtelu, lukija leimaa kertojan peräti epävarmaksi.
Toinen ongelma liittyy näkökulmien käyttöön ja kielelliseen ilmaisuun. Teoksella on varsin kohosteinen ilmaisullinen tyyli ja kieli, jota joku voisi luonnehtia kauniiksi.
Kun näkökulmahenkilönä on Anna tai tämän mielikuvitushahmo Eeva, kaikki on hyvin, sekä näkökulman että kielen suhteen. Mutta kun sama kertoja monin tavoin hallitsee ja rajaa myös Elsan, Martin ja Eleonooran tajuntaa... Kaikki keskeiset henkilöt siis jakavat vaivoitta saman todellisuuden - kertojan hallitseman totalitariteetin. Vielä enemmän: näkökulmahenkilöiden tulkinnat tästä totalitariteetista eivät poikkea mitenkään toisistaan. (Vain Elsalla ja Eleonooralla on ollut pientä näkemyserimielisyyttä joskus jälkimmäisen teiniaikojen kuohuntuvaiheessa sivuilla 317 - 318, mutta sehän on kaukaista menneisyyttä jo.) Waltarin vastaavissa teoksissa hänelle ominaisen, voimakkaan tyylin käyttö läpi koko tekstin ei voi koitua kohtalokkaaksi, näkökulmahenkilöitä kun on yksi ainoa vain.
Pulkkisella eri näkökulmien ei nähtävästi olekaan tarkoitus tarjota kaksoisvalaistuksia asioille, vaan ne ehkä ensisijaisesti virittävät yhteistä estetiikkaa. Yhteinen estetiikka näyttäytyy selvimmin kielessä, siinä kauniiksi mainitussa.
Kielen kauneus kuitenkin tyhjenee, kun se totalisoi kaikki näkökulmat alleen. Kielen estetiikka käy tyhjäksi estetismiksi; se ohenee kertojan maneeriksi, ja kertoja on lopuksi ehkä enää sokea unissakulkija vain... Tämä vaikutelma minulle ainakin syntyy. Mutten jatka tällä tiellä vaan korostan Totta-romaanin kertojan totalitaarista määräysvaltaa koko todellisuuden yllä. Se näyttäytyy kaikessa, huumorin välähdyksissäkin, tarjosi nämä huumorit sitten kertoja tai kuka tahansa näkökulmahenkilöistä. Voimme palata esimerkiki raitiovaunuun... Siellä, vierekkäin istuen ja sisääntulijoita tarkkaillen, isoisä-Martin ja Annan huumori on täysin symbioottinen ja yksi. Naurulla on aina sama sävel.
Mitä täten uskallamme sanoa Totta-romaanin kertojasta? Hänellä on nukkekoti - nukkekodissa nukkeja, ja useita huoneita ja aikatiloja, kuten leikissä aina - ja hän leikkii nukkekotileikkiään näillä nukeillaan. Edustaako tämä leikki monologia? Onko kertoja monologinen? Edustaako lapsen leikki muka monologisuutta? (Jos olisin vähemmän laiska ja jaksaisin viedä nukkekotileikki-analogian pitemmälle, löytäisin ehkä tätä arvostavammankin käsityksen romaanin kertojasta.)
Totta nousi vuonna 2010 kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi, ja sittemmin se on saavuttanut mainetta ja lukijoita laajasti ulkomaillakin. Eri osaset yhteen laskien tämä ei ole ihme taikka epäreilua, sillä vaikka Totta saattaa toisaalta olla ohut ja siksi mahdollisesti turhan kevyt, se osaa toisilla ansioillaan olla myös riittävän painava. Näin kirjoittaisin.
Lisäys 16 tuntia myöhemmin. Julkaistuani kirjoitukseni keskiyön mentyä luin muutaman muun Totta-arvion ja huomasin, että niissä ei kovasti painoteta sitä, että Eeva-osuudet ovat Annan mielikuvituksen tuotetta (lukuun ottamatta hänen Elsalta ja parilta muulta haastatellulta kuulemaansa). Totta myös tehnee Anna/Eeva-ulottuvuuden selväksi alusta asti. Sivun 62 lopussa, kun ensimmäinen Eeva-jakso juuri alkaa, lukee: "Anna ei aikonut kertoa Eevasta Saaralle, mutta tässä Eeva on ja vaatii kertomista."
