Nostalgia on pahin

Edith Bunker kuoli viime perjantaina.

Siksi kirjoitan tämän, eräänlaisena muistokirjoituksena Jean Stapletonille (1923 - 2013) ja tilannekomediasarjalle Perhe on pahin (1971 - 79). Sarjaa muuten näytetään parhaillaankin Suomessa, joka päivä Nelosen myöhäisillassa (tai ehkä sittenkin varhaisaamussa). Uusintakierros alkoi vuoden alussa, ja parhaillaan on menossa seitsemäs yhdeksästä tuotantokaudesta.

Jean Stapleton 1923 - 2013. (Kuva: Tandem Productions.)

Mutta me aloitamme alusta eli etsimme viisi virhettä tältä YouTube-videolta. Pyydän siis kunnioittavammin katsomaan ainakin ensimmäiset kaksi minuuttia videosta ja sitten kun alkaa kyllästyttää loikkaamaan kohtaan 4:06 ja katsomaan vielä minuutin verran.

Nostalgikko löytää takuulla ne viisi virhettä, ja useammankin. Edithin ja Archien laulama alkumusiikki ensinnäkin on vähän erilainen, alkukuvat laulun taustalla myös vähän erilaiset. Mutta Gloria-tytär ja tämän rakas aviopuoliso Mike - appiukko Archien ilmaisuin "Läskipää" (Meathead) - vasta vähän erilaiset ovatkin! Itse asiassa he ovat ihan väärät Gloria ja Mike: he ovat Kelly Jean Peters ja Tim McIntire (1944 - 86), jonka uskotaan aika hyvin perustein olevan Orson Wellesin avioton poika. Ja kohdassa 4:06 erilaisuudet taas lyövät eteen: takaovesta(!) ilmestyvät Edith ja Archie Bunker ovat kyllä oikeat Edith ja Archie - Jean Stapleton ja Carroll O'Connor (1924 - 2001) - , mutta heidän olemuksensa on vähän liian herraskainen ja porvarillinen. Eikä talokaan ole ihan oikea, ei ollenkaan...

Mitä tämä oikein tarkoittaa? Onko YouTube mennyt sekaisin?

Ei suinkaan. Minä vain taas loin perinteisen, ontuvan Villa Derrickeria -harhautukseni ja -alkuaasinsiltani. Kyseessä nimittäin on vuodelta 1968 olevan  Perhe on pahin -sarjan ensimmäinen pilottijakso, jolle tuotantoyhtiö antoi rukkaset.

Siis uutta pilottia väsäämään! Se valmistui vuotta myöhemmin ja on katsottavissa tästä YouTube-osoitteesta. Alkukuvat rullaavat jo vähän kivemmin, mutta taas väärä Gloria ja väärä Mike: Candice Azzara ja Chip Oliver. Kohdassa 3:38 Edith ja Archie sentään jo tajuavat astua sisään oikeasta ovesta, mutta huonosti kävi silti. Hylsyt tuli.

Huono onni ei onneksi lannistanut tuottaja-ohjaaja-käsikirjoittaja Norman Learia (s. 1922), vaan hän otti konseptin vielä kerran kauniiseen käteen ja ajatteli muutaman asian uusiksi. Nimi vaihtui uudemman kerran. Kun ensimmäinen pilotti oli kulkenut nimellä Justice for All ja toinen nimellä Those Were the Days, lopullinen nimi Perhe on pahin (All in the Family) löytyi vihdoinkin. Samoin löytyivät oikeat Gloria ja Mike: Sally Struthers (s. 1947) ja Rob Reiner (s. 1947). Sukunimi Justicekin vaihdettiin muotoon Bunker.

Kolmas pilotti vuonna 1971 toden sanoi, kuten YouTube todistaa. Ja uutta pilottia seurasi vielä 205 jaksoa ja maailmanmenestys.

***

Perhe on pahin oli 1970-luvulla ajankohtainen ja jopa yhteiskunnallinen. Herra republikaani työläinen Archie Bunker istuu nojatuolissaan läpi vuosikymmenen ja todistaa Yhdysvallat mädättävän liberalismin etenemistä ja presidenttien vaihtumista Richard "Tricky Dicky" Nixonista Gerald Fordiin ja Jimmy Carteriin. Valtaistuimeltaan hän laukoo epäkorrektin ennakkoluuloisia mutta sitäkin vankempia totuuksiaan rotuasioista, hipeistä, seksuaalisista vähemmistöistä, naisten vapautusliikkeestä ja puolalaisista siirtolaisista ynnä muusta populaarikulttuurissa tuona aikana tabuna pidetystä aineksesta. Hänen ympärillään pyörii palvelutehtäväänsä suorittamassa kotirouvavaimo-Edith. Asuntopula vaivaa, ja siksi tunneherkkä tytär Gloria ei ole päässyt lentämään omaan pesään vaan joutuu asuttamaan yläkerran makuuhuonetta aviomiehensä Michael Stivicin kanssa. Mike-herra on tiedostava ja isoruokainen opiskelijanuorukainen.

Sarja esitettiin melko lailla tuoreeltaan Suomessa, joten minäkin osaan liittää siihen joukon ihania lapsuudenmuistoja. Meni aika kauan, ennen kuin tuotanto käsitettiin lähettää uudelleen, ja nyt Nelosen myöhäisillassa on meneillään ties kuinka mones uusintakierros. Ensimmäisen uusinnan aikoihin 1990-luvulla toimittaja Isto Lysmä (1936 - 2012) totesi, että kun Perhe on pahin esitettiin ensimmäisen kerran 1970-luvulla, se edusti jotakuinkin huonointa mitä televisiosta tuli, mutta että uusintana se yllättäin kuuluikin tv-tarjonnan parhaimmistoon. Ymmärrän yskän, valitettavasti.

Minäkin löysin Bunkerien olohuoneen pitkästä aikaa taas maaliskuussa. Jälleenihastuin sarjaan niin että peräti kovalevytin muutaman myöhäisillan jakson. Sitten päätin analysoida jälleenihastumistani vähän tarkemmin...

Sain havaita, että nostalgia on petollinen ystävä. Kun huuhtelin nostalgian unelmahötön katsomiseni yltä, paljastui sentään melkoisen radikaali ja kekseliäs mutta silti ennakkoluuloisen maneerinen tv-tuotanto. Jouduin vetämään takaisin joitain lausumiani mainesanoja, mutten onneksi läheskään kaikkia.

Tilannekomedioissa monet kaavat ja henkilöt noudattavat usein tiettyä vakiintunutta uraa, ja siksi pidän tilannekomediaa varsin rasittavana formaattina. Olen täten ehkä jäävi arvostelemaan Perhe on pahin -sarjaa, varsinkin kun se taitaa olla ainoa genren edustaja, jota suurin piirtein koskaan olen katsonut. Tästä näkökulmasta kiitettävää siis on, että sarjan neljästä päähenkilöstä vain yksi edustaa tilannekomediallisen urautunutta kaavaa, suurin piirtein päästä varpaisiin.

Puhun tytär-Gloriasta. Hänellä ei ole oikeastaan muuta funktiota kuin edustaa sangviinisuutta ja hössöttää siinä ominaisuudessa tapahtumissa mukana. Siksi hän rasittaa, varsinkin astuessaan tilannekomediallisesti etuovesta sisään ja alkaessaan oikopäätä purkaa päivän tapahtumia - välittämättä vähääkään olohuoneen tunnelmista.

Koen häiritseväksi myös sen suunnattoman ennakkoluuloisuuden, joka nojatuolin valtiaaseen Archieen kohdistuu. Ensimmäisissä tuotantokausissa vapaamielinen ja ylen suvaitsevainen ja mukava naapuri Irene Lorenzo (Betty Garrett, 1919 - 2011) marssii siekailematta etuovesta sisään ja alkaa välittömästi haastaa riitaa Archie-paran kanssa. Kaava toistuu jaksosta toiseen. Bunkerit ottavat hyvää hyvyyttään latinon vuokralaisekseen, ja tämä kehtaa heti asettua kuin kotiinsa ja astua härnäämään lehteään kaikessa rauhassa lukevaa Archieta tämän nenän eteen latinomusiikki ämyreistä täysillä rymähdellen.

Kaksintaistelu olohuoneessa. (Kuva: Tandem Productions.)

Liberaali hippi-Mike ei oikeastaan ole se avarahenkinen ajattelija, joksi äkkinäinen voisi haksahtaa häntä luulemaan. Hän on nurkkapatriootti-Archien täysi peilikuva - vain hänen aatteellinen viitetaustansa on toinen. Hänen toistuvat provokaationsa ja hyökkäyksensä appea kohtaan ovat kohtuuttomia siinäkin mielessä, että hänellä sentään on ollut mahdollisuus laajentaa intellektuaalista karttaansa, vastoin kuin työmaille jo nuorena joutuneella Archiella.

Syvimpänä hahmona sarjassa näkisin Edithin, tuon päättömänä kanana säntäilevän rakastavan äitihahmon. Älylliset hyveet puuttuvat häneltä täysin, mutta sitä enemmän hänessä on vilpitöntä hyvyyttä ja intuitiivista tunnemaailman tajua. Käsikirjoituksen nerokkuus kulminoituu Edithissä. Hänen kauttaan katsojakin saattaa nähdä epärakastettavan Archien kokonaan uudessa valossa, jos vain viitsii.

Archie pitää Edithiään kotiorjanaan ja haukkuu tätä "höynäksi". Edith ei tästä pahastu, ja miksi pahastuisikaan, sillä hän näkee syvälle rakkaan aviomiehensä sieluun. Hän tietää, mitä "höynä" oikeasti tarkoittaa. Archie käytti tuota sanaa jo heidän suhteensa ensi askeleilla, koska ei kehdannut ilmaista rakastavia tunteitaan hempeämmin ilmaisuin. Edithille Archie ei ole se despoottinen kotijumala kuin meille muille, vaan jotain aivan muuta. Hänen tavassaan nähdä aviomies on jotain hyvin samaa kuin pääparissa John Cromwellin traagisessa rakkaustarinassa Rakkauden silmin (1945).

Jean Stabletonin roolityö Edithinä on häikäisevän tosi. Ei ihme, että hypin riemusta, kun hän kerran vaivautui vieraaksi Muppet Show'hun. 

Jotkin sarjan jaksot pomppaavat iloisesti esiin rivistään. Esimerkiksi yhdessä keskivaiheen jaksossa leikitään Rashomonia - paholaisen porttia. Kukin päähenkilö saa vuorollaan kerrata oman versionsa tapahtuneesta. Ja kukin totisesti näkee kanssalähimmäisensä omalla, subjektiivisella tavallaan. Erityisen ekspressionistinen on apen ja vävyn tapa mieltää toisensa.

***

Perhe on pahin ei toki syntynyt tyhjästä. Sillä on esikuvansa Englannissa, vuosina 1965 - 75 pyörinyt Till Death Us Do Part, joka vaikuttaa ainakin YouTuben perusteella melko konventionaaliselta brittisarjalta. Tuottaja Lear lisäilikin amerikkalaisversioon muun muassa vaikutteita omasta perhehistoriastaan.

Viimeisen tuotantokauden viimeinen jakso vuonna 1979 päättyy Edithin ja Archien hellään suudelmaan ja hälventää varmasti kaikki kyyniset epäilykset heidän suhteensa laadusta. Mutta perheen tarina ei suinkaan päättynyt tuohon vaan jatkui monessa spin-offissa. Unohdamme sellaiset rönsyt kuin Maude ja The Jeffersons ja keskitymme Bunkerien ydinperheeseen.

Archie Bunker's Place (1979 - 83) jatkoi siitä, mihin Perhe on pahin jäi. Se kertoo ruokapaikasta, jonka Archie on perustanut Queensin kaupunginosaan. Archien asenteet ovat vähän pehmenneet, eivätkä katsojatkaan jaksaneet seurata sarjaa kuin 97 jakson verran ennen sen kuoppaamista. Stapletonin Edith esiintyi vain muutamassa ykköstuotantokauden jaksossa.

22 jaksoon hyytynyt Gloria (1982 - 83) puolestaan keskittyy Bunkerien tyttären myöhempään elämään. Glorialle ja Mikelle on tullut trendikkäästi avioero, kun Mike päättää muuttaa kommuuniin, ja yksinhuoltaja-Gloria aloittaa työt eläinlääkäriaseman vastaanottovirkailijana. O'Connor näyttäytyi esittämättä jätetyssä pilottijaksossa, Stapleton ei siinäkään.

Ylevöitynyt Archie '80-luvun lopussa. (Kuva: TNT.)

Kului useampi pitkä vuosi ja sitten saimme Suomessa todistaa uutta, nahkansa kokonaan luonutta Archie Bunkeria. Hän oli muuttunut ylen yleväksi, jalomieliseksi patriootiksi ja kunnian mieheksi - poliisipäällikkö Bill Gillespieksi poliisisarjaan Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night, 1988 - 95). Me menneisyyden lapset ihmettelimme hänen nuorekkuuttaan ja täydellistä änkyröinnin puutettaan, joka oli säntillisesti jätetty Norman Jewisonin elokuvaversioon Yön kuumuudessa (1967) ja John Ballin alkuperäisromaaniin vuodelta 1965. (Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, näyttelijä O'Connor on Justice for All -sarjan pilottijaksossa 1968 ainoastaan 43-vuotias!)

Myöhemmällä urallaan Jean Stapleton esitti mm. presidentinrouva Eleanor Rooseveltia. Myös Sally Struthers on jatkanut näyttelijänuraansa. Sen sijaan Läskipää Mike Nichols on sittemmin ohentanut tuntuvasti moppitukkaansa ja luonut melkoisen menestyksekästä uraa elokuvaohjaajana. Hänen hohdokkaimmat filminsä taitavat kuitenkin olla parinkymmenen vuoden takana: King-sovitukset Stand by Me - Viimeinen kesä (1986) ja Piina (1990) sekä tähtien miehittämä armeijakuvaus Kunnian miehiä (1992). Ohjaaja Reinerin isä on muuten koomikko Carl Reiner (s. 1922), joka esiintyy edelleen vetreästi.