Eteläafrikkalainen krypto

Etelä-Afrikan tasavalta luopui apartheidista 1990-luvun alkupuolella.

Syntyi uusi järjestys, jollaisen moni ei vielä muutamaa vuotta aiemmin olisi kyennyt uskomaan olevan edes mahdollinen: valkoisten ylhäinen rotu joutui tunnustamaan roolinsa pelkkänä vähemmistönä. Tietenkään uuteen järjestykseen siirtyminen ei tapahtunut kivutta. Tätä kipua, siinä kuin ikääntyvän valkoisen miehen tuskaakin, kuvaa päivän romaani.

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu 
(Disgrace, 1999; suom. Seppo Loponen)
Otavan kirjasto 139, 2. painos, 2003 (2000). 251 s.

Kuka on viestinnän professori David Lurie, J. M. Coetzeen Häpeäpaalun (1999) pää- ja näkökulmahenkilö? Minä en tiedä, eikä minun luultavasti kuulu tietääkään. Hän on viisi vuotta nuorempi kuin 1940 syntynyt kirjailija Coetzee, teoksen tapahtumakuukausien alkaessa 52-vuotias, ja rasittavan seksuaalisuuntautunut. Se – seksi siis – tuntuu olevan aina mielessä, heti romaanin ensi riveiltä lähtien.

Professori Lurie leimataan julkisesti seksuaalisuutensa tähden, kun suhde opiskelijatyttö Melanie Isaacsiin päättyy odottamattomasti ja yliopisto asettaa tutkintalautakunnan selvittämään päähenkilömme rikosta. Oikeastaan ihan oikein, saattaisi joku ajatella, että miekkonen joutuu  häpeäpaaluunsa.

Tässä vaiheessa Häpeäpaalu on vielä satiiri maan virtaviivaistetusta yliopistojärjestelmästä, tai Suomen vastaavasta. Ja tuomionjulistus raadolliselle, vastenmieliselle nykyjulkisuudelle. Antaa Davidin itse muotoilla asia:

Nyt eletään puritaanisia aikoja. Yksityiselämä on julkinen asia. Hekumointi on kunniallista, hekumointi ja tunteilu. Minulta haluttiin spektaakkelia: itsesyytöksiä, katumusta, kyyneliä jos mahdollista. Tv-showta, suoraan sanoen. Minä en suostunut. (S. 78.)

David ei suostu, joten hänet potkitaan ulos yliopistosta ja hän muuttaa maalle 25-vuotiaan tyttärensä Lucyn maatilalle. Kun luin romaanin kansiliepeen esittelyä, aloin jo makustella tuon vaiheen kotoisuutta ja harmoniaa – idyllistä isä – tytär-laatuajan kuvausta kaukana kavalasta maailmasta. Vaan idylli taitaa valitettavasti päättyä jo ennen kuin kansiliepeen ”väkivaltainen, kauhistuttava tapahtumasarja” saa alkunsa.

Viimeistään tarkkaillessani virkaheittoa Davidia itäkapmaalaisessa maaseutuyhteisössä tulen tulokseen, että kirjailija Coetzee on tahallaan ja tietoisesti muovannut päähenkilöstään melkoisen epämiellyttävän hahmon. Vaihtoehtopiireissä eläneen Lucyn ystävätkin ovat vaihtoehtoihmisiä, ja isä-Davidin tuomio näitä vilpittömiä lähimmäisiämme kohtaan vaikuttaa varsin kohtuuttomalta ja itsekkäältä.

Tai ehkä David sittenkään ei ole edes epämiellyttävä hahmo vaan ensisijaisesti satiirihahmo. Romaanin mittaan hän ei vajoa banjoa takapihalla rämpyttäväksi kaistapääksi vaan kokee vain satiirihahmon normaalin kohtalon; kyseessä ei ole rangaistus vaan kirjailijan opetus.

David mieltää itsensä kaikenkattavan järjen edustajaksi, jolla on lupa tuomita nykyopiskelijat ihmisyytensä menettäneiksi pintavipeltäjiksi. Tämä itsetyytyväinen omakuva kokee ensimmäisen iskunsa omaan nilkkaan, kun lukijalle paljastuu, että Davidiltakin itsekkäässä individualismissaan puuttuu kyky tajuta yhteisöllisyyden idea. Katalysaattoreina tälle iskulle toimii Lucyn ystäväpariskunta Bev ja Bill Shaw, jota David ei korkeassa järjessään ja maussaan osaa kuin halveksia. Sivulla 118, kun väkivallan kokenut David palaa paikkailtuna lääkärin vastaanottohuoneesta, Shaw’n pariskunta nimittäin vartoo häntä odotustiloissa ja vie tämän toipumaan vaatimattomaan majaansa. Miksi ihmeessä nämä inhottavat ihmiset ovat näin kilttejä minulle? Ironiattomasti vilpitön Bill Shaw vielä toteaa: ”Mitä turhia! Sitähän varten ystävät ovat. Sinä olisit tehnyt samoin.” Nämä Billin sanat luettuani minäkin lukijana tunsin piston sielussani: olenko myös minä Davidin kannustamana tuominnut hyväsydämisen Shaw’n pariskunnan?

***

Ei David arvostelukykyineen sentään ihan hakoteillä ole. Nimittäin tytär-Lucyllä on naapuri Petrus,  joka on tärkein mustan rodun edustaja Häpeäpaalussa, ja hänen suhteensa huolestunut isäpappa on jokseenkin oikeassa – tai niin oikeassa kuin realistisella arvostelukyvyllä varustettu ihminen vain voi olla. Lucyn tarinan lopputulos nimittäin on varsin odottamaton, ällistyttävä jopa.

Petrus auttelee Lucya tämän tilalla, ja tekemisen puutteesta kärsivä David auttelee vastavuoroisesti Petrusta tämän tilalla. Uuden Etelä-Afrikan roturoolit leikkivät karnevalistista piirileikkiä Coetzeen sekoituksessa: Petrus tykkää nimittäin joskus tekeytyä taas neekeriksi, kuten Maria Antoinette tykkäsi joskus tekeytyä karjakoksi Versailles’n puistoon häntä varten suunnitellussa maalaisidyllissään. David tosin ei tykkää yhtä antaumuksellisesti olla neekeri, kun se vuoro piirileikissä osuu kohdalle.

Ikeestään vapautetut mustat tuntevat ymmärrettävää vihaa heitä sortanutta valkoista vähemmistöä kohtaan. Tämän vihan sijaiskärsijäksi romaanissa joutuu erityisesti Lucy.

Lucy ei vastaa. Hän kätkisi mieluummin kasvonsa, ja David tietää miksi. Häväistyksen takia. Häpeän takia. Sen ne tunkeilijat ovat saaneet aikaan; sen ne ovat tehneet tälle itsevarmalle, nykyaikaiselle nuorelle naiselle. Tarina leviää seudulla kuin tahra. Ei Lucyn tarina vaan tunkeilijoiden: he ovat sen omistajat. Kuinka he panivat hänet paikalleen, kuinka he näyttivät hänelle, mitä varten nainen on olemassa. (S. 133.)

David saa tuta häpeäpaalun, mutta niin saa Lucykin. Häpeäpaalun motiivin lisäksi myös  moni muu motiivi toistuu romaanissa. Raiskauksenkin todistamme kahdesti. Ja mitä muuta kuin kaksi mustaa lammasta Petruksen lieassa David ja Lucy nyt ovat (s. 145)?

Davidille mustien maailma ja jokapäiväinen elämä on kovin vierasta. Lucy saa siksi toimia välittäjänä isänsä ja mustien maailman välillä. Juuri Lucy tuo esiin näkökulman, että ehkä hänen lopussa kokemansa piina, suoranainen uhri, ristinkärsimys, on se hinta, joka hänen on maksettava, jotta hän saisi elää tasaveroisena yksilönä uudessa Etelä-Afrikassa (s. 181). – Tekisikö mieli tuomita Lucy? Leimata hänen valintansa täysin kohtuuttomaksi? Vaan... mitä me pohjolan asukkaat tiedämme tuosta todellisuudesta? Onko meillä varaa sääliä tai syyllistää kohtaloonsa alistuvaa Lucya? Mikä on moraali tämän eteläafrikkalaisen asetelman takana?

***

Kirjailija Coetzee on analyyttinen ja selkeä. Hän on tarkka huomioija. Parhaimmillaan Coetzee kykenee metonymiseen tiivistämiseen, josta on tuloksena metaforinen timantti:

Teko on tehty. Kaksi nimeä paperilla, hänen ja Melanien, rinta rinnan. Kaksi ihmistä vuoteessa, eivät enää rakastavaisina vaan vihollisina. (S. 48.)

Merkitykset risteilevät kirjailijan proosassa sillä tavoin, että uudella lukemisella aivan uudet tekijät saattaisivat nousta ensisijaisina pintaan. Häpeäpaalu on krypto, jota ainakaan minä en osaa ratkaista yhdellä lukemisella. Mihin ristiin sinkoilevat merkitykset suuntaavat? Mitä päähenkilö David pohjimmiltaan on?

Kohtalokas hetki selluloidiversiona (2008).

Coetzee sai Häpeäpaalusta vuoden 1999 Booker-palkinnon, joka oli myönnetty hänelle ensi kerran jo 1983 romaanista Michael K:n elämä, joten hän nousi ensimmäiseksi kahdesti Booker-palkituksi. Neljä vuotta Häpeäpaalun jälkeen, 2003, kirjailija laakeroitiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla.

Ja tästä taas viisi vuotta eteenpäin Häpeäpaalu filmatisoitiin. Steve Jacobsin (s. 1967) ohjaamassa Häpeäpaalussa (2008) pääroolia, uransa jättänyttä professori Lurieta, esittää luonnenäyttelijä John Malkovich (s. 1953). Elokuva esitetään Yle Teema -kanavalla huomenna keskiviikkona (13.2.2013) klo 21.45. Tytär-Lucya esittää eteläafrikkalainen Jessica Haines (s. 1978), ja monet muutkin melko heikosti tunnetut näyttelijät ovat eteläafrikkalaisperäisiä.

McEwanin rankka systeemi

Kuka muistaa TV2:n ammoisen tavan päättää ilta kirjallisuussitaattiin? Ammattiääni, muistettavana erityisesti Erkki Saksa (vai Markku Saksa?), luki näitä valikoituja, mietelausemaisia katkelmia, joitten huipentava päätös ilmaantui lisäksi tekstimuodossa kuvaruudulle. Noista illanpäätöksistä muistan esimerkiksi otteen eräästä Ajan lapsi -nimisestä romaanista, jonka oli kirjoittanut eräs Ian McEwan.

Vuosia myöhemmin tutustuin kyseiseen kirjailija McEwaniin (s. 1948) paremminkin, vaikka Ajan lapsi odottaa yhä lukuvuoroaan. Tapani vastaanottaa hänen romaanituotantonsa on ollut voimakkaan kaksijakoinen. Joistain teoksista (kuten Lauantaista, 2005) olen pitänyt kovasti, kun taas joistain (kuten Booker-palkitusta Amsterdamista, 1998) en ole oikein edes pystynyt ymmärtämään, miksi ne ylipäätään on kirjoitettu.

Päätin, että on aika paikkailla aukkoja McEwan-sivistyksessä, ja tartuin viimein hänen esikoisromaaniinsa Sementtipuutarha (1978).

Ian McEwan: Sementtipuutarha

(The Cement Garden, 1978)

Suom. Eva Siikarla. Otavan kirjasto 205, 2009. (Ens. painos Kirjayhtymä, 1980.) 135 s.

Nick Amblerin analyysi romaanista

Sementtipuutarha kertoo neljästä sisaruksesta: Juliesta (16 wee), minäkertoja Jackista (14 wee), Suesta (12 wee) ja Tomista (6 wee). Ensin kuolee heidän sydänvikainen isänsä ja sitten heidän äitinsä, ja he jäävät keskenään asumaan suureen, rapistuneeseen taloon.

Kyseessä on tyyliltään inhorealistinen perhekuvaus, jonka ääressä mieleeni nousevat etäisesti Eugene OʼNeillin Pitkän päivän matka yöhön vaikeine perhesuhteineen, Tennessee Williamsin Lasinen eläintarha sisarusten välisine herkkine tunnesiteineen ja William Goldingin Kärpästen herra ylivallan analyyseineen.

Pidän romaania hyvin raastavana kuvauksena yksilön avuttomuudesta siinä yhtälössä, johon biologia ja sattuma ovat osuneet hänet viskaamaan. Kun sisarusten vanhemmat vielä elivät, he tarjosivat neljälle lapselleen tietyn mallin elämisestä perheyhteisössä, sairaalloisenkin, ja sen mallin pohjalta nämä pyrkivät löytämään paikkansa parhaansa mukaan, eri suunnista tulevat paineet tavalla tai toisella ratkaisten.

Perheen isä ja äiti eivät varmasti olleet sloganin mukaisia ”riittävän hyviä vanhempia”, joten sitäkin koskettavampaa on lukea heidän rakastavasta pyrkimyksestään varjella lapsiaan kaikelta pahalta. Tämä todellinen mutta mahdottomaksi osoittautuva tahto ilmenee siinä evästyksessä, jonka vanhemmat antoivat jälkikasvulleen joutuessaan kerran poistumaan kotoa yhdessä usean tunnin ajaksi:

Emme saaneet leikkiä kellarissa, emme saaneet pistää silitysrautaa seinään, emmekä saaneet työntää sormiamme pistorasioihin. Kun veisimme Tomin vessaan, meidän oli pidettävä hänestä kiinni koko ajan. (S. 65.)

Tuodessaan kaikin tavoin esiin ihmisen voimattomuuden sattuman arpapelissä Sementtipuutarha on mielestäni läheistä sukua sellaisille absurdismin suurille nimille kuin Samuel Beckett ja varhainen Harold Pinter. Sisarusten yhteisössä on runsain mitoin irvikuvamaisuutta absurdin tyyliin, vähän niin kuin sementtipuutarhassa. Mutta kaikkeen perheyhteisössä tottuu, eikä se enää herätä ihmetystä, kuten Beckettin Leikin lopussakin asutaan aivan tyytyväisesti vierekkäisissä roskalaatikoissa.

Jo tässä varhaisessa romaanissaan McEwan tuo vahvasti esiin sen taituruuden, joka nosti hänet nykybrittiläisen kirjallisuuden kirkkaimpaan kärkeen. Esimerkiksi kuvaus kellarista nousevasta lemusta on synesteettisessä tarkkuudessaan aivan ensiluokkainen: ”Tuntui makea haju, ja sen takana, tai sen ympärillä, toinen suurempi, pehmeämpi haju joka oli kuin paksu sormi työntymässä kurkkuuni.” (S. 114.)

Loppuratkaisu, se mitä Julien ja minä-Jackin välillä viimeisillä sivuilla tapahtuu, ei ole mielestäni kaikkein onnistunein. Se tuo nähdäkseni romaaniin mukaan fatalismin, jota kirjailijan lohduton systeemiteoria ei sentään edusta. Saattoiko McEwanin kirjailijanidentiteetti olla vielä sillä tavalla hakusessa, että hän ei uskaltanut sanoa ei sovinnaisen loppuratkaisun muotovaatimukselle? Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä kirjailija tuumii esikoisromaanistaan nyt, kypsempänä.

***

Jotta Villa Derrickerian identiteetti tv-blogina ei tämän tekstin myötä hämärtyisi, lienee syytä lisätä tieto, että Sementtipuutarha on myös siirretty valkokankaalle. Paremmin käsikirjoittaja tunnettu Andrew Birkin (s. 1945) ohjasi romaanin pohjalta samannimisen elokuvan vuonna 1993.

Elokuvassa renttulauluntekijä Serge Gainsbourgin (1928 - 91) klaani on hyvin edustettuna. Nimittäin ihan keskeisen Julien roolin esittää legendan tytär Charlotte Gainsbourg (s. 1971), jälkeläinen suhteesta Jane tuttu-myös-elokuvasta-Rikos-auringon-alla Birkinin kanssa, jonka veli ohjaaja puolestaan on. Kuopusta Tomia taasen esittää ohjaaja Birkinin oma 7-vuotias Ned-poika.

Perheen heikkosydämistä isää näyttelee saksalaisvahvistus Hanns Zischler (s. 1947), joka on tunnetusti sekä Villa Derrickerian että jo tiensä päähän ehtineen Derrickerian lemmikki, kiitos aktiivisen läsnäolon niin Beck- kuin Derrick-sarjassakin.

Elokuvaa ei ole näytetty Suomessa kai kertaakaan, joten Villa Derrickeria asettaa jälleen kerran koko suunnattoman painoarvonsa lanseeratakseen filmiä Yle Teeman ohjelmistoon, vaikka itse en välttämättä elokuvaa haluaisikaan nähdä. Vähän heikkolaatuinen traileri sentään löytyy jo YouTubesta.

***

Sweet Tooth, 2012.

Koko McEwanin romaanituotanto on uskollisesti suomennettu, mutta muu tuotanto on jäänyt käännösrintamalla pimentoon. Kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma First Love, Last Rites, ilmestyi jo vuonna 1975.

Seuraavan romaanin on tarkoitus päästä ilmoille loppukesästä. Sweet Tooth (suom. Makeannälkä, 2013) sijoittuu kirjailijan kotisivujen mukaan vuoteen 1972, kylmään sotaan ja muutoinkin vaikeaan aikaan. Päähenkilö, piispan tytär Serena Frome, rakastaa intohimoisesti romaanien lukemista ja saa MI5:ltä suoritettavakseen salaisen, kulttuurin maailmaan sijoittuvan tiedustelutehtävän, mutta joutuu testaamaan agentinluontonsa kestävyyttä nuoreen kirjailijaan langettuaan.

Oatesilla on asiaa

Yhdysvaltain kansallispäivän ilta 4. heinäkuuta 1996 Niagara Fallsissa. Nuori yksinhuoltajaäiti Teena Maguire on palaamassa 12-vuotiaine tyttärineen miesystävänsä luota ja päättää oikaista puiston kautta. Siellä joukko kulmakunnan nuoria miehiä raiskaa hänet.

Joyce Carol Oates, Kosto: rakkaustarina

(Rape: A Love Story, 2003.)

Suom. Kaijamari Sivill, 2010. Otavan kirjasto 218.

Äidin ja tyttären tragedia tummenee vielä paljon alkutilannetta synkeämmäksi, kun he saavat vastaansa myös median, juonikkaat lakimiehet ja naapuruston ennakkoluuloineen. Kuva tapahtuneesta vääristyy julkisuudessa, ja yhä useampi alkaa syyttää Teenaa itseään tapahtuneesta.

Kyseessä on ytimekäs moraalitarina hirvittävästä painajaisesta. Joyce Carol Oates (s. 1938) panee lukijan tuntemaan voimakkaasti, niin että lukijasta käytännössä muodostuu yksi tarinan henkilöistä.

Kostossa on kuitenkin myös sankari, amerikkalainen yksinäinen ratsastaja, paikallinen poliisikonstaapeli Dromoor, eräänlainen samarialainen. Lähimmäisenrakkaus, myötätunto ja kaipuu oikeudenmukaisuuteen saavat hänet toiminaan: hän alkaa eliminoida raiskareita, yksi kerrallaan, kun yhteiskunnalla ja sen oikeuselimellä ei tunnu olevan välineitä suojella todellisia uhreja.

Oatesin lyhyt romaani on hyvin viisas kirja, sillä se ei anna lukijan jähmettyä alkuasetelman luonnolliseen viha-tunnekuvioon. Lukijan tunne jalostuu tarinan myötä. 

Kostoa voi hyvin verrata saksalaisnobelisti Heinrich Böllin Katharina Blumin menetettyyn maineeseen (1974), joka kuitenkaan ei tarjoa mahdollisuutta vastaavaan lukijan tunnetyöhön vaan pidättäytyy katkerassa vihassa. Böllille aihe, keltaisen lehdistön raateleviin kynsiin joutuva yksilö, oli ehkä siinä määrin omakohtainen, että hän ei romaania kirjoittaessaan kyennyt etäännyttämään kokemustaan riittävästi. Oates etäännyttää aivan konkreettisestikin valottamalla tapahtunutta tulevaisuuden aikaperspektiivistä.

Erikseen mainitsen Kostossa kritiikin äidinrakkautta kohtaan - emon vaalivaa suhtautumista täysi-ikäisiin poikasiinsa. Nämä naiset kaikkein pahimpina haluavat vyöryttää syyn tapahtuneesta raiskaajapojiltaan uhrille itselleen.

Romaanin alkukielinen nimi Raiskaus on suomennettu "miedonnetusti" Kostoksi. Sitä arvostelisin. Ehkä raiskaajat ja heidän läheisensä pyrkivat kostamaan tapahtuneen uhreille, mutta samaa kostomentaliteettia ei löydy itse uhreista tai heidän laupiaasta auttajastaan. Konstaapeli Dromoor ei ole koston enkeli.

Oikeudentuntoinen arkkitehti (Charles Bronson).

Oatesin romaanin lukeminen sattui sopivasti samoihin aikoihin kuin MTV3 esitti Michael Winnerin elokuvan Väkivallan vihollinen 2 (Death Wish 2, Yhdysvallat 1981). Siinä, kuten muissakin sarjan elokuvissa, Charles Bronsonin esittämä arkkitehti tuskastuu yhteiskunnan tehottomuuteen väkivaltarikollisten käsittelyssä ja alkaa listiä näitä omaehtoisesti omankädenoikeutuksella.

Tietyllä tavalla arkkitehdin moraalissa ja toimintatavassa voi nähdä uljuutta. Esitys on elokuvasarjassa kuitenkin monin verroin suoraviivaisempi ja sävyttömämpi kuin Oatesin romaanissa. Se latistuu pelkäksi toimintaviihteeksi.

Oikeamielinen arkkitehti Paul Kersey on oikeusistuin ja pyöveli yhdessä ja samassa yksilössä. Päähenkilönsä toiminnan sokeassa ihailussa Väkivallan vihollinen ei ota huomioon niitä suunnattomia riskejä, joita puuhaan sisältyy. Esimerkiksi syytön voi tulla uhratuksi.

Paljon realistisempi ja kauasnäköisempi on Wallander-sarjaan kuuluva ruotsalainen tv-elokuva Varas (Tjuven, 2009). Siinä asuntoalueella tapahtuneeseen varkaussarjaan kyllästynyt joukko perheenisiä perustaa partion, joka kiertää vartioimassa alueella yöaikaan. Sitten he yhyttävät eräästä talosta salaperäisesti poistuvan maahanmuuttajamuukalaisen, jonka ottavat tarpeettoman karkeaan käsittelyynsä.

• Joyce Carol Oates on monipuolinen amerikkalaiskirjailija, joka on kuulu tuotteliaisuudestaan. Muutaman vuoden takaisessa lehtijutussa väitetään, että hän nukkuu ainoastaan pari tuntia vuorokaudessa ja syö vain kerran päivässä pystyäkseen käyttämään kaiken liikenevän ajan mahdollisimman tehokkaasti kirjoittamiseen.
• Akateemisen kirjakaupan tuoreesta alennuskatalogista löytyy peräti kaksi Oatesin romaania: tämä Kosto sekä Haudankaivajan tytär, kumpikin kovakantisina ja 9,90 €:n hintaan.