Eteläafrikkalainen krypto

Etelä-Afrikan tasavalta luopui apartheidista 1990-luvun alkupuolella.

Syntyi uusi järjestys, jollaisen moni ei vielä muutamaa vuotta aiemmin olisi kyennyt uskomaan olevan edes mahdollinen: valkoisten ylhäinen rotu joutui tunnustamaan roolinsa pelkkänä vähemmistönä. Tietenkään uuteen järjestykseen siirtyminen ei tapahtunut kivutta. Tätä kipua, siinä kuin ikääntyvän valkoisen miehen tuskaakin, kuvaa päivän romaani.

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu 
(Disgrace, 1999; suom. Seppo Loponen)
Otavan kirjasto 139, 2. painos, 2003 (2000). 251 s.

Kuka on viestinnän professori David Lurie, J. M. Coetzeen Häpeäpaalun (1999) pää- ja näkökulmahenkilö? Minä en tiedä, eikä minun luultavasti kuulu tietääkään. Hän on viisi vuotta nuorempi kuin 1940 syntynyt kirjailija Coetzee, teoksen tapahtumakuukausien alkaessa 52-vuotias, ja rasittavan seksuaalisuuntautunut. Se – seksi siis – tuntuu olevan aina mielessä, heti romaanin ensi riveiltä lähtien.

Professori Lurie leimataan julkisesti seksuaalisuutensa tähden, kun suhde opiskelijatyttö Melanie Isaacsiin päättyy odottamattomasti ja yliopisto asettaa tutkintalautakunnan selvittämään päähenkilömme rikosta. Oikeastaan ihan oikein, saattaisi joku ajatella, että miekkonen joutuu  häpeäpaaluunsa.

Tässä vaiheessa Häpeäpaalu on vielä satiiri maan virtaviivaistetusta yliopistojärjestelmästä, tai Suomen vastaavasta. Ja tuomionjulistus raadolliselle, vastenmieliselle nykyjulkisuudelle. Antaa Davidin itse muotoilla asia:

Nyt eletään puritaanisia aikoja. Yksityiselämä on julkinen asia. Hekumointi on kunniallista, hekumointi ja tunteilu. Minulta haluttiin spektaakkelia: itsesyytöksiä, katumusta, kyyneliä jos mahdollista. Tv-showta, suoraan sanoen. Minä en suostunut. (S. 78.)

David ei suostu, joten hänet potkitaan ulos yliopistosta ja hän muuttaa maalle 25-vuotiaan tyttärensä Lucyn maatilalle. Kun luin romaanin kansiliepeen esittelyä, aloin jo makustella tuon vaiheen kotoisuutta ja harmoniaa – idyllistä isä – tytär-laatuajan kuvausta kaukana kavalasta maailmasta. Vaan idylli taitaa valitettavasti päättyä jo ennen kuin kansiliepeen ”väkivaltainen, kauhistuttava tapahtumasarja” saa alkunsa.

Viimeistään tarkkaillessani virkaheittoa Davidia itäkapmaalaisessa maaseutuyhteisössä tulen tulokseen, että kirjailija Coetzee on tahallaan ja tietoisesti muovannut päähenkilöstään melkoisen epämiellyttävän hahmon. Vaihtoehtopiireissä eläneen Lucyn ystävätkin ovat vaihtoehtoihmisiä, ja isä-Davidin tuomio näitä vilpittömiä lähimmäisiämme kohtaan vaikuttaa varsin kohtuuttomalta ja itsekkäältä.

Tai ehkä David sittenkään ei ole edes epämiellyttävä hahmo vaan ensisijaisesti satiirihahmo. Romaanin mittaan hän ei vajoa banjoa takapihalla rämpyttäväksi kaistapääksi vaan kokee vain satiirihahmon normaalin kohtalon; kyseessä ei ole rangaistus vaan kirjailijan opetus.

David mieltää itsensä kaikenkattavan järjen edustajaksi, jolla on lupa tuomita nykyopiskelijat ihmisyytensä menettäneiksi pintavipeltäjiksi. Tämä itsetyytyväinen omakuva kokee ensimmäisen iskunsa omaan nilkkaan, kun lukijalle paljastuu, että Davidiltakin itsekkäässä individualismissaan puuttuu kyky tajuta yhteisöllisyyden idea. Katalysaattoreina tälle iskulle toimii Lucyn ystäväpariskunta Bev ja Bill Shaw, jota David ei korkeassa järjessään ja maussaan osaa kuin halveksia. Sivulla 118, kun väkivallan kokenut David palaa paikkailtuna lääkärin vastaanottohuoneesta, Shaw’n pariskunta nimittäin vartoo häntä odotustiloissa ja vie tämän toipumaan vaatimattomaan majaansa. Miksi ihmeessä nämä inhottavat ihmiset ovat näin kilttejä minulle? Ironiattomasti vilpitön Bill Shaw vielä toteaa: ”Mitä turhia! Sitähän varten ystävät ovat. Sinä olisit tehnyt samoin.” Nämä Billin sanat luettuani minäkin lukijana tunsin piston sielussani: olenko myös minä Davidin kannustamana tuominnut hyväsydämisen Shaw’n pariskunnan?

***

Ei David arvostelukykyineen sentään ihan hakoteillä ole. Nimittäin tytär-Lucyllä on naapuri Petrus,  joka on tärkein mustan rodun edustaja Häpeäpaalussa, ja hänen suhteensa huolestunut isäpappa on jokseenkin oikeassa – tai niin oikeassa kuin realistisella arvostelukyvyllä varustettu ihminen vain voi olla. Lucyn tarinan lopputulos nimittäin on varsin odottamaton, ällistyttävä jopa.

Petrus auttelee Lucya tämän tilalla, ja tekemisen puutteesta kärsivä David auttelee vastavuoroisesti Petrusta tämän tilalla. Uuden Etelä-Afrikan roturoolit leikkivät karnevalistista piirileikkiä Coetzeen sekoituksessa: Petrus tykkää nimittäin joskus tekeytyä taas neekeriksi, kuten Maria Antoinette tykkäsi joskus tekeytyä karjakoksi Versailles’n puistoon häntä varten suunnitellussa maalaisidyllissään. David tosin ei tykkää yhtä antaumuksellisesti olla neekeri, kun se vuoro piirileikissä osuu kohdalle.

Ikeestään vapautetut mustat tuntevat ymmärrettävää vihaa heitä sortanutta valkoista vähemmistöä kohtaan. Tämän vihan sijaiskärsijäksi romaanissa joutuu erityisesti Lucy.

Lucy ei vastaa. Hän kätkisi mieluummin kasvonsa, ja David tietää miksi. Häväistyksen takia. Häpeän takia. Sen ne tunkeilijat ovat saaneet aikaan; sen ne ovat tehneet tälle itsevarmalle, nykyaikaiselle nuorelle naiselle. Tarina leviää seudulla kuin tahra. Ei Lucyn tarina vaan tunkeilijoiden: he ovat sen omistajat. Kuinka he panivat hänet paikalleen, kuinka he näyttivät hänelle, mitä varten nainen on olemassa. (S. 133.)

David saa tuta häpeäpaalun, mutta niin saa Lucykin. Häpeäpaalun motiivin lisäksi myös  moni muu motiivi toistuu romaanissa. Raiskauksenkin todistamme kahdesti. Ja mitä muuta kuin kaksi mustaa lammasta Petruksen lieassa David ja Lucy nyt ovat (s. 145)?

Davidille mustien maailma ja jokapäiväinen elämä on kovin vierasta. Lucy saa siksi toimia välittäjänä isänsä ja mustien maailman välillä. Juuri Lucy tuo esiin näkökulman, että ehkä hänen lopussa kokemansa piina, suoranainen uhri, ristinkärsimys, on se hinta, joka hänen on maksettava, jotta hän saisi elää tasaveroisena yksilönä uudessa Etelä-Afrikassa (s. 181). – Tekisikö mieli tuomita Lucy? Leimata hänen valintansa täysin kohtuuttomaksi? Vaan... mitä me pohjolan asukkaat tiedämme tuosta todellisuudesta? Onko meillä varaa sääliä tai syyllistää kohtaloonsa alistuvaa Lucya? Mikä on moraali tämän eteläafrikkalaisen asetelman takana?

***

Kirjailija Coetzee on analyyttinen ja selkeä. Hän on tarkka huomioija. Parhaimmillaan Coetzee kykenee metonymiseen tiivistämiseen, josta on tuloksena metaforinen timantti:

Teko on tehty. Kaksi nimeä paperilla, hänen ja Melanien, rinta rinnan. Kaksi ihmistä vuoteessa, eivät enää rakastavaisina vaan vihollisina. (S. 48.)

Merkitykset risteilevät kirjailijan proosassa sillä tavoin, että uudella lukemisella aivan uudet tekijät saattaisivat nousta ensisijaisina pintaan. Häpeäpaalu on krypto, jota ainakaan minä en osaa ratkaista yhdellä lukemisella. Mihin ristiin sinkoilevat merkitykset suuntaavat? Mitä päähenkilö David pohjimmiltaan on?

Kohtalokas hetki selluloidiversiona (2008).

Coetzee sai Häpeäpaalusta vuoden 1999 Booker-palkinnon, joka oli myönnetty hänelle ensi kerran jo 1983 romaanista Michael K:n elämä, joten hän nousi ensimmäiseksi kahdesti Booker-palkituksi. Neljä vuotta Häpeäpaalun jälkeen, 2003, kirjailija laakeroitiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla.

Ja tästä taas viisi vuotta eteenpäin Häpeäpaalu filmatisoitiin. Steve Jacobsin (s. 1967) ohjaamassa Häpeäpaalussa (2008) pääroolia, uransa jättänyttä professori Lurieta, esittää luonnenäyttelijä John Malkovich (s. 1953). Elokuva esitetään Yle Teema -kanavalla huomenna keskiviikkona (13.2.2013) klo 21.45. Tytär-Lucya esittää eteläafrikkalainen Jessica Haines (s. 1978), ja monet muutkin melko heikosti tunnetut näyttelijät ovat eteläafrikkalaisperäisiä.