Jotunina katossa

Jo vuosia ennen kuin anglosakseilla oli Hemingwaynsa ja hänen objektiivinen novellinsa, meillä suomalaisilla oli Maria Jotuni (1880 - 1943), joka loi mestarillisimpia novellejaan pelkkien vuoropuhelujen varaan. Tunnettu on esimerkiksi ”Hilda Husso”, joka koostuu ainoastaan fröökynä Husson vuorosanoista telefooniin. Kaikki tarvittava – tai ainakin kaikki Jotunin tarvittavana esille asettama – löytyy neiti-ihmisemme vuorosanoista. Tarina Hilda Hussosta ja hänen keskustelustaan entisen heilan, edeskäypä herra Aksel Lundqvistin kanssa on pantu kansien väliin Jotunin kolmanteen novellikokoelmaan Kun on tunteet (1913).

Maria Jotuni: Kun on tunteet (1913)
yhteisniteessä Kun on tunteet. Tyttö ruusutarhassa 
(Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita, SKS 1999, s. 1 – 104)

Kun on tunteet sisältää 14 novellia neljässä osastossa. Niistä moderneimmat sijoittuvat osastoista ensimmäiseen, jotka ”Hilda Husson” lailla saavat voimansa kertojan totaalisesta osallistumattomuudesta todellisuuden avaamiseen.

Kokoelman Jotuni on tapainkuvaaja, vähän kai Molièren malliin. Hän on äärimmäisen terävä ja älykäs havainnoija. Kuvauksen kohteena on kansa, ei vielä oppineisto, kuten tunnetussa romaanissa Huojuva talo. Edes novellin ”Kyökin puolelta” ruustinna ei nouse käsityskyvyssään tavallisen kansan yläpuolelle.

Miltei kaikissa kokoelman novelleissa on kysymys valtasuhteiden kuvauksesta. Kenellä on valta perheessä, kenellä lemmensuhteessa? Jotunilaista valtasuhdetta ja sen dynamiikkaa määrittää kolme ulottuvuutta: tärkeimpänä sosiaalinen todellisuus, toisena tunteet ja vähäisimpänä järki. Nykyiset tieteellisen psykologian tutkimustulokset korostavat entistä enemmän ihmisen tunnemaailman ensisijaisuutta tietoisen järjen sijaan, ja meidän Jotunimme kulki samoilla linjoilla jo vuosisata sitten. Kirjailijan hahmot yrittävät käyttää järkeä päänsä pahki, äly kun silti on ainoa keino pyrkiä luovimaan tässä todellisuudessa, vaikka tulos ei välttämättä häävinen olekaan. Oikeastaan kaikki Jotunin henkilöt ovat hupsuja, joita tunne ja viettielämä ohjaavat eteenpäin kohtalon virrassa. Heistä lukiessa mieleen nousevat lapset, huivipäisiksi pääsiäisnoidiksi pukeutuneet, jotka koettavat näytellä aikaihmisiä.

Tiedostamaton ja hallitsematon viettielämä ei välttämättä aina ole vain pahaksi ja turmioksi. Viettielämä oveluudessaan nimittäin saattaa hapuilevaa älyä varmemmin tuottaa tyydyttävän lopputuloksen, kuten käy novellissa ”Jussi Petterin naiminen”, jossa vänkyrän onnellisesta lopusta hyötyvät kaikki osapuolet, tuoreen avioparin lisäksi myös laiska ja saamaton appi. ”Aappossa” on samoja piirteitä.

Sanotusti sosiaalinen todellisuus on valtataistelua painavimmin määrittävä tekijä. Isäntä on palkollistaan voimakkaampi, mies vaimoaan. Novellissa ”Kansantapa” naisväki osaa riemullisesti kiertää tämän sosiaalisen todellisuuden lakeja ja narrata saitaa, pahaa aavistamatonta isäntämiestä. Kuvio naisten luomassa vaihtoehtoisessa, alemman asteen taloussysteemissä on kuin suoraan neuvokkaiden neuvostoalamaisten neuvokkaista selviämistarinoista. Jotuni ei ole vain ironikko – hän on suorastaan satiirikko.

Meidän Herramme pikku muurahaiset, joihin Jotunin kertoja ei suotta uhraa näkyväistä myötätuntoa tai sääliä, pyrkivät puikkelehtimaan sosiaalisessa todellisuudessa järkeään ja tietämystään hyödyntämällä. Mistä nämä pitäjän pienimmät saavat todellisuutta koskevat puutteelliset mallinsa, mistä ainekset vertaisdialogiinsa? Raamattu varmasti on yksi lähde. Tuntuu, että mallit ehkä ovat valistuneempia kuin myöhempien aikojen viikkolehtien tarjoamat mallit, mutta silti ne eivät kykene antamaan läheskään riittävän kattavaa kuvaa todellisuudesta. Jotunin hahmoilta puuttuu järjestelmällinen koulutus elämiseen.

Kun on tunteitten sosiaaliseen todellisuuteen kuuluu liikaa juopottelevia miehiä ja aviottomana alkunsa saaneita lapsia. Novellissa ”Untako lienee” nainen raataa, jotta miehellä olisi avioon päästyä valta juoda koko naisen luoma omaisuus sileäksi. Aviottoman lapsenodotuksen polttavuus näkyy muun muassa ”Elämän sisällössä” ja ”Tahvo Tuomaisessa”. Siis lapsikin voi pahimmassa tapauksessa nousta yhdeksi ongelmalliseksi osaseksi sitä sosiaalista todellisuutta, jota ei voi hallita! Tuoreimmassa Parnassossa (1/2013, ”Amerikan morsian huojuvassa talossa”, s. 39) Juhani Sipilä toteaa Jotunin pitäneen äitiyttä rakkauttakin korkeampana arvona. Tämä ideaali ei kuitenkaan valitettavasti voi aina toteutua reaalisessa, raadollisessa todellisuudessa. ”Elämän sisältö” onneksi sentään antaa kuvan elämän ihmeen syttymisen siunauksellisuudesta.

***

Jotuni ilmaisee riveillään ja riviensä välissä paljon. Silti hän jättää useat tulkinnat hienosti modernin monimielisiksi. Esimerkiksi kokoelman avaavassa novellissa ”Vasten mieltä” päähenkilö toteaa: ”On ollut kosijoita, ei sen puolesta, ettei toista miestä olisi saanut.” (5.) Onko tämä vain lausujansa laupiasta itsepetosta vai totisinta totta? Kärpänen katossa ei anna vastausta vaan jättää sen avoimeksi.

Päätösnovelli ”Naapurukset” avaa teitä ymmärtää, miten hallitsematon sosiaalinen todellisuus saattaa saada alkunsa: se voi olla tulos yhtä lailla hallitsemattomien tunteiden myyräntyöstä. Ihmisestä tulee ihmiselle susi, eikä lankeemuksen jälkeen muutoin voisi enää ollakaan. Kinkkinen tilanne ”Naapuruksien” veljesten kesken on tulosta juuri tällaisesta kehityksestä: järkeä vailla olevat tunteet luovat järkeä vailla olevan todellisuuden. Tarinan sydämettömässä taisteluasetelmassa kertoja korostaa ympäröivän luonnon idyllisyyttä ja paratiisillista runsaudensarvisuutta, jonka keskelle ihmiset tunnemaailmoineen ovat itse rakentaneet kadotuksensa. ”Naapurukset” on eräänlainen hölmöläistarina, mutta monin verroin kovempi kuin esikuvansa – siihen ei sisälly vähäisintäkään hyväntahtoisuutta tai lempeyttä. Hölmöläissaduista kaikupohjaa hakee myös aiemmin mainitsemani ”Kansantapa”.

Esipuheen SKS:n julkaisemalle uusintapainokselle on laatinut professori Irmeli Niemi. Hän tuo esiin Jotunin kertojanlaadun sukulaisuuden muun muassa Goetheen ja Dostojevskiin (s. xv – xvi). Tästä näkökulmasta kokoelman toisen osaston kaksi lyhykäistä novellia ovat uskoakseni antoisimmat. Jotuni on päivännyt siamilaiskuvauksensa ”Kaksoiskasvettuma” tietoisesti August Strindbergin 60-vuotispäivänä 1909. Siinä on keskittynyttä jylhyyttä Dostojevskin ja ehkä ruotsalaismestarinkin malliin, ja dostojevskilainen kaksoisolennon teema saa nietzscheläislyyrisen käsittelyn.

Hyvin toisenlainen on viimeisen osaston ”Aappo”, jonka alussa kaksi kansanmiestä ihmettelee Afrikan ihmeitä. Aahrikan maassa kasvavat kuulemma hedelmät suoraan puissa, kulkevat ihmiset (”Naispuoletkinko nuo, tuota, ihan alasti joussoot?”) alasti ja jostain syystä Jumala suuressa viisaudessaan on asettanut meidän lähetyspapeillemme velvollisuuden heidän kaitsemisekseen pakanuudesta oikeaan uskoon. Yksistään tämä muutaman sivun mittainen alkukohtaus nostaa Jotunin eturivin humoristiksi. Mieleen käy ehkä Veikko Huovinen mutta erityisesti kuopiolaisfilosofimme Aapeli.

***

Hilda Husso vm. 1954.

Suomalaisella elokuvataivaalla Maria Jotuni on tunnettu erityisesti useista näytelmäsovituksista. Ritva Arvelon Kultainen vasikka (1961) on huikeine näyttelijätöineen filmihistoriamme aatelia, väitän. Novellisovituksista ansiokkain lienee Erik Blombergin episodielokuva Kun on tunteet vuodelta 1954. Vaikka filmillä on sama nimi kuin novellikokoelmalla, vain kaksi kokoelman novellia sisältyy elokuvaan: niminovellin lisäksi ”Hilda Husso”, jossa Emmi Jurkka keikkuu muistettavasti keinotuolissaan ja lavertelee telefooniinsa. Muut elokuvan kahdeksan episodia pohjaavat toisiin Jotunin novellikokoelmiin.