Sopiiko melankolia adventtiin?

Se on sitten adventti.

Adolph Tidemand: Norjalaisia jouluperinteitä (1846).

Tänään kello kuusi nolla-nolla MTV3 tarjosi uusintana perjantailta otsikolla "Vexi Salmen joululaulut" Markku Veijalaisen keskustelutuokion sanoittaja Vexi Salmen kanssa. Salmi se sanoitti ja Kassu Halonen se sävelsi ja Vesa-Matti Loiri se esitti joululaulun "Sydämeeni joulun teen". Tämä tapahtui Herran vuonna 1988; siitä on jo 25 vuotta.

Mikä pahinta, aamun uusinta-Studio55 näytti arkistokatkelman Loirista laulamassa tuota laulua tuoreeltaan Levyraadissa. Hirveän nuori Loiri oli tuolloin katsannoltaan! Sitä päivittelivät Salmi ja Veijalainen studiossaan, ja sitä päivittelin minä kotikatsomossani. Ja siitä todellakin on kulunut jo tuo loputtoman pitkä neljännesvuosisata.

Vähemmälläkin sitä melankoliaa pukkaa. Mutta tänään ei sorruta melankoliaan eikä muihin sentimentaalisuuksiin. Sen sijaan lunastetaan kuukauden takainen lupaus edes osaksi ja vaihdetaan blogin otsake. Villa Derrickeria on tästä päivästä lähtien virallisesti Villa Dee, niin kipeää kuin se tekeekin.

Lupasin kuukausi sitten laajemmankin uusiutumismanifestin, mutta se saa vielä odottaa. Nimittäin kävi niin, että marraskuun 4. päivänä osuin erääseen blogitekstiin, josta katsoin aiheelliseksi järkyttyä, niin että Villa Deen koko kuu vähän lamaantui. Luultavasti jossain vaiheessa käsittelen järkytystäni yhdessä vakavassa blogikirjoituksessa, mutta sen jälkeen on tarkoituksena jatkaa taas niin kevyesti kuin se minulta vain luonnistuu.

Keveyden merkeissä aloitan joulukuun kevytkirjallisella diptyykillä. Kahdessa eri kirjoituksessa esittelen erään aikanaan kivasti myyneen kirjailijan kaksi romaania. Esittelyt voisivat ehkä kohteensa mukaisesti olla vähän kevyempiä, mutta me emme tartu asian tähden voivotteluun, kun kerran emme melankoliaan emmekä muuhunkaan sentimentaalisuuteen.

Itsenäisyyspäivänä perjantaina siis jälleen, hiukka yltiöromanttista silausta ilmiasussamme.

Elokuun pienoissinfonia

Tässä talossa näyttää käyvän niin, että kun isäntä ryyppää, niin emäntä tulee juovuksiin. - Maija Länsilehto / Elokuu, s. 57.

F. E. Sillanpää, Elokuu (1941)

(Otava, nidotun laitoksen 2. painos, 2008, 136 s.)

Kun F. E. Sillanpää (1888 - 1964) julkaisi pienoisromaaninsa Elokuu vuonna 1941, oli se hänen ensimmäinen laajempi teoksensa Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen. Sen keskushenkilö on kanavanvartija Viktor Sundvall - pyylevä ja pyöreänaamainen ulkonäöltään, kaljuuntuva, aika paha juoppo myös, ja hänen unelmansa näytelmäkirjailijan urasta ovat suureksi osaksi jääneet toteutumatta. Mieleen nousee vääjäämättä, onko tässä jälleen yksi Sillanpään useista omistakuvista. Pystyttikö hän ehkä Elokuuhun sentimentaalisen ajatusleikin kysyen, millainen elämä hänen osakseen olisi langennut, jos kirjalliset haaveet olisivat jääneet vaille täyttymystä? Tällaiseen ajatusleikkiin hänellä varmasti tuossa tilanteessa olisi ollut varaa, vastikään kansainvälisesti tunnustettuna ja laakeroituna kirjailijasuuruutena. Ajatusleikkikuvio nousee myös dialogiin todellisen kirjailija-Sillanpään kanssa: kanavanvartija Sundvall kokee hukuttavansa kirjallista pettymystään alkoholiin, mutta mitä syytä nobelistilla itsellään oli jatkaa seurusteluaan pullon hengen kanssa?

Elokuun peruskuvio lienee useimmille tuttu: elokuisena lauantai-iltana kanavanvartija Sundvall ja hänen hurja vaimonsa saavat vieraaksen kaupunkilaisrouva Maija Länsilehdon, jonka kanssa Sundvallilla on ollut ennen avioliittoaan eroottinen leikki. Rouva Länsilehto tuo tuliaisinaan konjakkipullon, joka sitten syöksee tilanteen melodraaman syövereihin.

Jo ennen romaanin puoltaväliä Sundvall eristäytyy pulloineen ja ibseniläisine elämänvalheineen vartijankoppiinsa, jossa aloittaa yksityisen, synkeän tilintekonsa elämänsä ja elämänsä ihmisten kanssa. Ukkonen säestää tämän tunneaarian huippuja, joka päättyy tietynlaiseen valaistumiseensa romaanin viime sivuilla.

Sundvallien ja rouva Länsilehdon muodostaman kolmion lisäksi romaanissa nousee esiin muitakin henkilöitä. On Niemisen Hanna, reipasotteinen pyykkäri, joka luonnehtii kanavanvartijapariskunnan yhteiselämää näin sanoin: "Ja vaikka ne joskus ovat tukasta yhdessä äijänsä kanssa, niin kyllä silloin ollaan yhtä mieltä, kun muija saa raivokohtauksen." (S. 27.) Tässä romaanin alkuvaiheessa lukija saattaa vielä elää käsityksessä, että näillä pitäjän pienemmillä on rooli pelkkänä antiikista periytyvänä kuorona, joka kommentoi päähenkilöiden toimintaa, mutta näin ei suinkaan ole. Niemisen Hannan lisäksi merkittävissä osissa ovat myös Sundvallien 16-vuotias tytär Tyyne, tähän silmänsä iskenyt renkimies Taave sekä nuori piika Iita, joka kokeilee tuntohermojensa yhteensopivuutta Viljasen Maunon kanssa öisessä sateensuojassa.

Kaikki nämä ihmiset suviyössä muodostavat Sillanpään kompositiossa yhteisvoimin sinfonian, joka finaalissaan saattaa teoksen onnettoman ja traagisen päähenkilön sunnuntaiaamun rauhaan. Elokuu menettäisi suunnattomasti täyteläistä voimaansa, jos kanavavahdin teemaa eivät olisi kontrapunktisesti tukemassa Iita-piian ja renki-Taaven teemat. Tämä henkilöhahmojen saumaton, toisiaan tukeva orkestraatio yhteisessä biologiassa, eräänlaisessa panteistisessa ykseydessä, suomalaisen kesäluonnon keskellä, tuo voimakkaasti mieleen brittien Virginia Woolfin proosataiteen ja hänen kehittämänsä kerrontaratkaisut merkitsevän muodon metsästyksessä. Olen löytävinäni Elokuusta jopa kuvauksen woolfilaisesta oivaltamisen ydinhetkestä, joka koituu aamuyöstä kanavarannassa tytär-Tyynen osaksi:

Seistessään siinä tuon Länsilehdon tädin vieressä ja tädin hiljaa itkiessä humahti Tyyne Sundvallin tyttötajuun nyt ikäänkuin ensi kerran ehjä kuva isästä. Se oli liikkumaton, ikäänkuin johonkin asentoon pysähtynyt, vähän hymyilevä - sellaista hyvänsuopaa, hiukan pilailevaa hymyä. Siinä se nyt oli vanhimman lapsen sisäisen katseen edessä, se kuva, eikä siihen enää voinut mitään lisäpiirteitä tulla. (S. 119.)

***

On kuitenkin asioita, jotka tässä yli 70 vuotta vanhassa romaanissa saattavat häiritä nykylukijaa.

Elokuun kerronnassa eletään maaseutuelämää agraarisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki yksilöt näyttävät olevan perustaltaan, vain luonne-erojensa ja elämänvaiheittensa erottamina, hyvin samanlaisia. He elävät jaetussa tunnetodellisuudessa: he kokevat lauantaisaunan täsmälleen samoin, he kokevat iltamaympäristön lavatansseineen täsmälleen samoin. Tätä kollektiivista yhteisyyttä kertojan ei tarvitse mitenkään kyseenalaistaa, mutta - markkinoiko hän jaettua yhteisyyttä jopa liian kritiikittömästi? Kun kaikkitietävä kertoja makustelee leveäsanaisesti kuvaamallaan yhtenäistodellisuudella, mieleen hiipii ajatus tietynlaisesta kerronnallisesta totalitarismista, jossa toiseus syrjäytyy perin kapeaan marginaaliin.

Toisaalta taiteellisella tasolla Sillanpään esiin loihtima yhtenäisyys antaa kokonaisuudelle woolfilaisittain merkitsevän muodon. Henkilöitten yksityinen kokemus ei niin ikään jää vain yksityiseksi kokemukseksi, kun kertoja tarjoaa sille holistiset kehykset.

Toiseksi kompastuskiveksi nykylukijlle voi käydä teoksen omalakinen kieli. Varmasti monilta muiltakin kuin minulta vaatii työtä päästä sisään Sillanpään kieli-ilmaisuun, vaikka jälkipuoliskolle päästyä jo helpotti. Ilkeämpi voisi luonnehtia kirjailijan ilmaisua saarnaavan jaarittelevaksi, ja repliikitkin saattavat tuoda mieleen vanhan suomifilmin puheilmaisun kliseisimmässä jäykkyydessään. Tuomion ei kuitenkaan pitäne antaa jäädä näin julmaksi. (Auttaa varmaan paljon, jos vaivautuu lukemaan tekstiä ääneen Sillanpään itsensä äänellä, radion joulusaarnoista tutulla.)

***

Kassilan Elokuu (1956) la 11.8.2012 klo 21, Yle Teema.

Mahdollisista vaikeuksista huolimatta kirjailija Sillanpää ja hänen Elokuunsa elävät yhä vuonna 2012, jopa odottamattoman voimakkaasti, jos vain suo tilaisuuden sille. On hyvä nostaa Sillanpää ylähyllyltä pölyttymästä ja antaa hänen loistaa omavaloista, jylhää valoaan. Vielä ehtii Elokuun lukea ennen lauantai-iltaa ja iltayhdeksää, jolloin Yle Teema esittää romaanin klassikkofilmatisoinnin.

Matti Kassila (s. 1924) kuuluu ohjaajana maamme elokuvahistorian terävimpään kärkeen, ja Elokuu (1956) on yksi hänen hienoimmista ohjaustöistään. Lavasteitten tahalliset näkyville jättämiset joissain kamera-ajoissa vain korostavat elokuvan uljasta realismia.

Näyttelijä Toivo Mäkelä (1909 - 79) ei ehkä ulkoisesti kovasti muistuta romaanin kanavanvartijaa Viktor Sundvallia, mutta yhtä kaikki tämä poikkeusyksilöitten jäljittelemätön esittäjä tekee yhden hienoimmista elokuvarooleistaan. Näyttelijä Tapio Liinoja kannustaa kiinnittämään erityishuomiota Mäkelän puhemaneerin käyttöön tässä elokuvassa. Muista päähenkilöistä Emma Väänänen (1907 - 70) kovankatkerana vaimona on jälleen kerran elementissään, samoin kuin Rauni Luoma (1911 - 96) maailmallisena rouva Länsilehtona.

Erään ohjaajan huiput

Kenellä on maailman tarttuvin nauru?

Tuo probleemi on tainnut vaellella lehtien viihdesivuilla viime kuukausina. Itse törmäsin kysymykseen jokseenkin tarkalleen neljä vuotta sitten, heinäkuussa 2008, kun Yle TV2 lähetti erään kotimaisen elokuvan vuodelta 1946.

Mikä tärkeintä tämän tarinan kannalta, Yle esittää tuon elokuvan nauruineen päivineen jälleen tulevana torstaina.

Teuvo Tulio: Rakkauden risti (1946)

Yle Teema to 12.7.2012 klo 21.50

Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivuilla
Teuvo Tulio -biografia Elokuvauutiset.fi-sivustossa

Aleksandr Puškinin novelliin perustuva traaginen rakkaustarina majakanvartijan tyttärestä ja kaupunkilaismiehestä. (Yle.fi)

Jälkikäteishuomautus 13.7.2012: Katsottuani nyt elokuvan uudelleen huomaan, että aika kultaa muistot, ainakin sen suhteen, millainen muistikuva minulla oli alkukohtauksen intensiteetistä edellisen katsomisen jäljiltä. Ilmoitan siis, että analyysini alun naurusta on ainakin jossain määrin liioiteltu.

Kyseistä naurua ei edes onneksi tarvitse vartoilla kauaa, sillä se odottaa meitä heti alkutekstien jälkeen. Se on pelottava nauru, se on kammottava nauru, mutta mikä olennaisinta, se on ehdottoman tarttuva nauru. Kovasti tärkeää on myös, että nauru ei nuupahda kesken kaiken vaan kestää reilun tovin aikaa.

Yksinäinen, vanha mies myrskyn saartamassa majakkasaaressa, papukaija muun goottilaisen lavastuksen muassa seuranaan... Olin totaalisen hämmästynyt siitä, että jumalaton nauraja oli minulle tuolloin ennestään tyystin vieras.

Kyseessä on Oscar Tengström (1887 - 1960), merkittävä suomenruotsalainen näyttelijä, joka esiintyi teatteriuransa lisäksi myös joukossa elokuvia. Tässä Teuvo Tulion (1912 - 2000) melodraamassa Rakkauden risti hän näyttelee Majakka-Kallea, joka aina myrskyn yllättäessä tuppaa menettää järkensä. Elämä on näet kohdellut häntä kaltoin - suuri kaupunki maailmallisuuksineen on riistänyt häneltä hänen ainokaisensa, suloisista suloisimman tyttärensä, Regina Linnanheimon (1915 - 95) tulkitseman Riitan.

Majakkasaarelta Helsingin humuun hukkunut Riitta päättää lopulta järjestää valehäät salatakseen lankeemuksensa isältään. Nämä valehäät, joihin isä suunnattomalla antaumuksella osallistuu, huipentavat elokuvan, ja hoilaillaanpa niissä yhteislauluna "Kulkurin valssikin". Kyseessä taitaa olla ohjaaja Tulion silmänisku ja huomionosoitus T. J. Särkän muutamaa vuotta varhaisemmalle Kulkurin valssille, jossa Tengström näytteli kreiviä. Tietääkseni juuri Tengströmin kreivi lausuu tuossa elokuvassa kuolemattomat sanat haaveestaan rakennuttaa tyttärelleen, Ansa Ikosen esittämälle Helenalle, "niin kauniin sikalan". (Huom! Katso tarkennus kommenttialueella.)

Tulio laati käsikirjoituksen elokuvaansa venäläisklassikko Aleksandr Puškinin novellin "Postimestari ja hänen tyttärensä" (1830) pohjalta. Ohjaajan kahta vuotta varhaisempi elokuva Sellaisena kuin sinä minut halusit kertoo vastaavan tarinan viattoman saaristolaistytön lankeamisesta kaupungissa prostituutioon.

***

Yle esitti laajasti Tulion elokuvatuotantoa viimeksi neljä vuotta sitten. Ohjaajan satavuotissyntymäpäivä koittaa ensi kuussa, ja sen kunniaksi Yle Teema lähettää hänen koko säilyneen tuotantonsa torstai-illoissa, samalla ohjelmapaikalla kuin Mikko Niskasen keväinen retrospektiivi.

Hänen eksoottisuutensa Teuvo Tulio.

Katsoin suurimman osan kesän 2008 tarjonnasta, minkä valistamana aion tällä kierroksella keskittyä ainoastaan kolmeen elokuvaan: tulevan torstain Rakkauden ristin lisäksi 2.8. esitettävään Rikolliseen naiseen (1952) ja 16.8. esitettävään Olet mennyt minun vereeni (1956). Tämän lisäksi Teema lähettää lauantaina 18.8. tuoreen latvialaisdokumentin Fedja - Theodor - Tulio ohjaajan elämästä. Tulio, alkuperäiseltä nimeltään Theodor Tugai, oli syntyjään latvialainen.

Tulio aloitti ohjaajan uransa vuonna 1936, ja jo muutaman vuoden kuluttua hän löysi ominaislaatunsa melodraaman taitajana. Tuosta hetkestä eteenpäin hän ohjasi käytännöllisesti katsoen yhä uudelleen yhtä ja samaa elokuvaa, näkemystään vain kevyesti varioiden. Tässä mielessä hän muistuttaa kovasti Douglas Sirkiä (1897 - 1987), Hollywoodissa loistoonsa kohonnutta melodraaman ehdotonta mestaria.

Kuitenkin 1950-luvulle tultaessa Tulio uudistui selvästi; hänen elokuvataiteensa koki ilmeisen muodonmuutoksen - siitä tuli korkeaa naiselokuvaa. Tämä näkyi nimenomaan mainituissa Rikollisessa naisessa ja Olet mennyt minun vereeni. Noita kahta tuotantoa yhdistää se, että niihin kumpaankin käsikirjoituksen laati Regina Linnanheimo, Tulion useitten elokuvien naistähti ja elämän mittainen ystävä.

Erityisen vahva mielestäni on Olet mennyt minun vereeni, jossa Linnanheimo 40-vuotiaana teki viimeisen elokuvaroolinsa. Loppukuvassa Rea, näyttelijättären syvään alkoholismiin vajonnut roolihahmo, astelee kaupungin autiuteen pois kameran ulottuvilta, ja teho täsmälleen onnistuneine musiikkeineen on muistettavan vahahduttava. Tuo loppukuva miltei lyö vertoja Sirkin ohjaajanuran päättäneen Suurinta elämässä (1959) lopun hautajaiskohtaukselle.

Suurinta elämässä tullen Sirk tunsi saavuttaneensa sen hioutuneen täydellisyyden melodraaman taitajana, mihin hän mitenkään kykenisi. Siksi hän jätti elokuvan, vaikka taisikin ohjata vielä muutaman pienen lyhyttuotannon.

Kunpa Tulio olisi Olet mennyt minun vereeni myötä löytänyt samanlaisen ratkaisun! Se olisi taannut hänelle vakaan aseman kotimaisen elokuvan historiassa suurena suomalaisena melodramaistina. Mutta hän jatkoi, ja edessä odotti vain yhä pettävämmäksi käyvä suo ja sitten katkera vanhuus.

Kaksi tuotantoa näki vielä päivänvalon. Kohujulkkis Tabe Slioorin piti esittää pääosa seuraavassa hankkeessa, mutta ei siitä elokuvaa tullut, tuli vain lyhytfilmi Se alkoi omenasta (1962), joka otettiin vastaan pilkaten. Tästä lannistumatta Tulio alkoi koota uutta tuotantoa. Hän päätti saavuttaa oikein kansainvälisen yleisön, näin kerrotaan, ja hän vaihtoi mustavalkofilmin värifilmiin ja otti Rakkauden ristin tarinan uuteen käsittelyyn, valttikortteinaan Lapin-eksotiikka ja irvokas pornografisuus.

Loppu historia on kuin Ed Woodia painajaisimmillaan. Tuotanto takkuili ja venyi vuosien mittaiseksi. Kuten Woodin Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta (1959) tapauksessa elokuvan tähti Bela Lugosi kuoli kesken kuvausten, koki Tulio vastaavan menetyksen: Majakka-Kallen vastinetta Aslak Walkia esittänyt Ossi Elstelä (1902 - 69) menehtyi ilmeisen pahaan saumaan. Mutta saatiin sentään kasaan kokoillanelokuva - saatiin Sensuela (1972).

Maksavia katsojia elokuva keräsi peräti 665, mitä voi jälkikäteen hämmästellä. Ymmärtäväisesti Yle Teema on pudottanut Sensuelan pois Tulio-retrospektiivistään. [Korjaus 26.7.2012: Sensuela esitetään sittenkin, lauantaina 18. elokuuta klo 23.25.]

Neiti Marple virittää tapakomedian

Kannan luonnollisesti edelleen huonoa omaatuntoa lokakuisesta arvostelustani Marple-elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008). Siksi voin ainakin omaksi ilokseni julistaa, että vihdoinkin pystyn kirjoittamaan myönteisen arvion televisiointisarjan elokuvasta. Kyseessä on viime sunnuntaina nähty Murha maalaiskylässä, jota ehdin jo etukäteen pohjustaa tässä tekstissäni.

Neiti Marple: Murha maalaiskylässä

(Marple: The Murder at the Vicarage, ohj. Charlie Palmer, Britannia 2004)

TV1 su 10.6.2012 klo 18.55

Lisätietoja kesän 12 Marple-elokuvan sarjasta TV1:n kotisivuilla 
Englanninkielinen sivu Marple-filmatisoinneista
St. Mary Meadin uneliasta rauhaa rikkoo epäsuositun eversti Protheroen murha, jonka selvittämiseen tarvitaan jalkavaivaisen Jane Marplen pistämätöntä päättelykykyä. (Yle.fi.)

Kun Geraldine McEwan (s. 1932) astui amatöörisalapoliisi Jane Marplen matalakorkoisiin kävelykenkiin vajaat kymmenen vuotta sitten, hän tiesi arvattavasti hyvin, miten haastavan tehtävän oli ottanut kontolleen. Vertailukohteeksi nimittäin välttämättä nousi saman osan vuosina 1984 - 92 esittänyt Joan Hickson, jonka loistavaa istuvuutta rooliin ei unohdeta vahingossakaan kiitellä.

Asetelmaan ei millään muotoa olisi käynyt, että McEwan olisi ottanut hahmoonsa mallia Hicksonilta - hänen piti luoda aivan oma Marplensa, kuten kaikki näyttelemisen teoriat korostavat. Siksi oli kai jo ennakolta kiveen kirjoitettu, että Hicksonin ihailijat kokisivat McEwanin ikineidon katastrofina ja pyhäinhäväistyksenä. Ei osattu nähdä uutta Marplea Hicksonin haamulta, ja lavalle noussut uustulkitsija oli kuitenkin täysin syytön nousseeseen vastarintaan.

Itseltänikin on vaatinut suurta vaivaa totuttautua McEwanin suoritukseen, kai samasta syystä kuin Angela Lansburyn (s. 1925) elokuvassa Tuijottava katse (1980) tekemään työhön, jota olen pitänyt jenkkiläisessä suorasukaisuudessaan vielä monin verroin hirveämpänä. Vastahankaani lienee osaltaan vaikuttanut myös uuden vuosisadan tuoma tapa käsitellä alkuperäisromaaneja käsikirjoituspöydällä varsin kovakouraisesti.

Viime sunnuntaina, kun TV1 lähetti uusintana McEwanin toisen Marple-elokuvan Murha maalaiskylässä, luulen viimein päässeeni jotenkin sisälle käsillä olevaan erilaiseen tulkintaan. Avain on ehkä siinä, että McEwanin hössöttävä roolihahmo peittää todellisen luontonsa toisella tavalla kuin edeltäjä Hickson. Kuivakkaan sangviinisuutensa takana uus-Marple on lahjomattoman tarkkanäköinen, vieläpä erinomaisen komediallisella tavalla. Tämä korostuu erityisesti kohtauksessa, jossa murhatun eversti Protheroen leski (Janet McTeer) yrittää tunnustaa miehensä murhan, mutta selvänäköinen neiti Marple toteaa kursailemattoman mutkattomasti naapurin tädin puhuvan palturia ja laskevan luikuria.

Vakavikko Hicksonin jälkeen huumori on tehnyt invaasion uustulkintaan monellakin tavalla. Sunnuntaisessa tarinassa aivan yliveto oli neiti Hartnell, surupukuinen leski-ihminen, joka laukkailee hyypiömäisin hipsimisaskelin juorujen perässä. Leskineiti Hartnell on kuin suoraan huvinäytelmästä revitty mutta silti äärimmäisen tosi ja jopa uskottava hahmo. Lisähuumoria henkilöön tuo neiti Marplen lenkuttaminen tarinan loppupuoli jalkapotilaana ikään kuin Hartnellin leskineidin parodisena kaksoisolentona.

Kolkon mustanpuhuvaa hahmoa esittää ilmiömäisesti Angela Pleasence (s. 1941). Sukunimi saattaa olla tuttu, eikä suotta, sillä kyseessä on itse Donald Pleasencen (1919 - 95) tytär, esikoinen kuuluisan isän ihan ensimmäisestä avioliitosta.

Juorulla on merkittävä sosiaalinen rooli St. Mary Meadin kyläyhteisössä.

Hickson-tulkintaa pappilamurhamysteeristä (1986) olen pitänyt ankeana ja tylsänäkin, vaikka mukana häärää mm. Paul Kyllä,-herra-pääministeri Eddington (1927 - 95) kirkkoherran roolissa. Sen sijaan uustulkinta osuu huolettomassa kepeydessään mielestäni melkoisen nappiin. Tulkinnan tapakomediallisuus on ehkä totunnaista, mutta se luo juuri oikeanlaisen energiakentän.

Murhan maalaiskylässä osalta perun täysin Palapelitelevisioinneista-tekstissä esittämäni kritiikin nykydekkarisovitusten ravaamisesta kilpaa kellon kanssa. Nimittäin vaikka tarinalle on suotu vain puolitoistatuntinen ohjelma-aikaa, kotoisa kiireettömyyden tuntu vallitsee suurimmaksi osaksi. Tässä varmaan auttaa se, että murha-arvoitus on mahdollista fokusoida yhdeksi ainoaksi kuvaksi: siksi kuvaksi, jonka jalkavaivainen neiti Marple näkee puutarhassaan toipuillessaan - Raymond Chandlerin herttaisista murhailupakinoista nauttien - ja joka kätkee sisäänsä näkymän murhan tapahtumapaikkaan.

Näihin sovinnollisiin tunnelmiin lienee hyvä päättää. Samalla tuumaan, että Villa Derrickeria taitaa taas olla kylläinen sekä Agatha Christieen että Komisario Lewisiin liittyvistä teksteistä ainakin muutamaksi ajaksi, joten yritän haalia ainekset tuleviin kirjoituksiin muilta tantereilta.

Sitä ennen kuitenkin vielä lyhyt katsaus edessä oleviin kymmeneen McEwan-Marpleen:

3. - 17.6.2012
Paddingtonista 16.50 (4.50 from Paddington, 2004)
Samanniminen Marple-romaani (7./12; 1957)

4. - 24.6.2012
Kuolema ilmoittaa lehdessä (A Murder Is Announced, 2005)
Samanniminen Marple-romaani (4./12; 1950)

Christie-tuntija John Curran pitää pohjana toimivaa Kuolema ilmoittaa lehdessä -romaania ehdottomasti parhaana Marple-romaaneista. Palapelissä on kuitenkin niin monta palaa, että jo 1980-luvun televisiointi on melkoinen mosaiikki. Mukana lavalla heilumassa mm. Jimmy McGovern -vakionäyttelijä Robert Pugh (s. 1950) ja samaisena vuonna 2005 Christien alter egoksi Ariadne Oliveriksi Poirot-sarjassa muuntautunut Zoë Wanamaker (s. 1949) ihan keskeisessä Letitia Blacklockin roolissa.

5. - 1.7.2012
Viimeinen juttu (Sleeping Murder, 2006)
Marple-romaani Neiti Marplen viimeinen juttu (12./12, 1976)

Christie kirjoitti tämän neiti Marplen uran päättävän jutun tunnetusti jo hyvissä ajoin 1940-luvulla ja säilöi sen kassakaappiinsa korkoa kasvamaan. Chaplinin tytär Geraldine Chaplin (s. 1944) näyttelee rouva Fanea.

6. - 8.7.2012
Syyttävä sormi (The Moving Finger, 2006)
Samanniminen Marple-romaani (3./12, 1943)

7. - 15.7.2012
Eipä aikaakaan... (By the Pricking of my Thumbs, 2006)
Tommy & Tuppence -romaani Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968)

Tästä se alkoi, parjattu, synkkä luku Christie-televisiointien historiassa, joka tunnetaan briteissä termillä Marpleising. Marple-formaattiin puristettiin alkajaisiksi etsiväpariskunta Tommy ja Tuppence Beresfordin toiseksi viimeinen seikkailu, ja heitä esittämään pestattiin niminäyttelijät Anthony Mennyt-maailma Andrews (s. 1948) ja Greta Scacchi (s. 1960). Lewis-sarjassa ruumiita komisariollemme aukova Clare Holman (s. 1964) esittää neiti Packardia, ja legendaarisen uran jo Chaplinin Parrasvaloista alkaen tehnyt Claire Bloom (s. 1931) on Ada-täti. Romaanin alkuperäinen nimi muuten on sitaatti Shakespearen Macbethistä.

8. - 22.7.2012
Kuolema lähettää viestin (The Sittaford Mystery, 2006)
Samanniminen romaani (1931)

Tämän satuin katsomaan ensiesittämällä ja aion katsoa nytkin. Kyseessä on muistaakseni loistavasti tyylitelty kauhufarssi spiritistisine istuntoineen. Mukana on kunnianarvoisa otos brittinäyttelijöiden kermaa, alkaen iki-ihanasta Robert Hardysta (s. 1925) pääministeri Winston Churchillina. Kahden bondin mies Timothy Dalton (s. 1944) poliitikko Clive Trevelyanina huolehtii elokuvan lopetuskuvan viistosta huumorista. Myös Fay Weldonin Naispaholaisen alkuperäisessä televisioinnissa (1986) menestyskirjailija Mary Fisheriä esittänyt Patricia Hodge (s. 1946) pyörii kuvioissa, samoin kuin komisario Lewisin pikku apulainen Hathaway, Laurence Fox.

9. - 29.7.2012
Bertramin hotellissa (At Bertram's Hotel, 2007)
Samanniminen Marple-romaani (10./12, 1965)

Christie-veteraani Francesca Annis (s. 1945) esittää lady Selina Hazya. Alkuperäisromaani on saanut kunniamaininnan tylsimpänä Marple-tarinana. Sen sijaan Hickson-televisiointi vuodelta 1987 on täynnä puhtia!

10. - 5.8.2012
Syyttömyyden taakka (Ordeal by Innocence, 2007)
Samanniminen romaani (1958)

11. - 12.8.2012
Kohti nollapistettä (Towards Zero, 2007)
Samanniminen romaani (1944), jossa esiintyy Christien vakiopoliisi tarkastaja Battle

12. - 19.8.2012
Neiti Marple koston jumalattarena (Nemesis, 2007)
Samanniminen Marple-romaani (11./12, 1971)

Pohjana yksi Christien aivan viimeisistä mutta silti yllättävän virkku romaani. Hickson-sovituksen (1987) bussilastillinen seuramatkalaisia lumosi minut syvällä kyntävine näyttelijäntöineen, joten katsoin myös uusintatelevisioinnin ja petyin. Neiti Marplen sisarenpoikaa Raymond Westiä esittää tällä kertaa yllättävästi äkkivääränä luonnenäyttelijänä tunnettu Richard E. Grant (s. 1957).

McEwanin jätettyä sarjan uudeksi neiti Marpleksi pestattiin Julia McKenzie (s. 1941). Hän on tähän mennessä vuosina 2008 - 13 esiintynyt yhteensä yhdessätoista marplessa. Yle on päättänyt esittää neljä noista McKenzie-marpleista heti päättyneen McEwan-sarjan jälkeen samalla ohjelmapaikalla. Kyseessä on kolmesta McKenzie-tuotantokaudesta keskimmäinen, joka on ensiesitetty Suomessa runsaat puoli vuotta sitten:

5./11 - 26.8.2012
Hallavan hevosen majatalo (The Pale Horse, 2010)
Romaani Totuus hallavan hevosen majatalosta (1961)

Pohjana toimiva romaani on tunnettu siitä, että siinä salapoliisina toimii rikoskirjailija Ariadne Oliver - ainoassa seikkailussaan ilman ystävänsä Hercule Poirot´n apua. Rouva Oliver on luonnollisesti kokonaan heitetty yli laidan tässä televisioinnissa.

6./11 - 2.9.2012
Rakkauskirjeiden salaisuus (The Secret of Chimneys, 2010)
Samanniminen romaani (1925), jossa esiintyy Christien vakiopoliisi tarkastaja Battle

7./11 - 9.9.2012
Kuoleman sininen kukka (The Blue Geranium, 2010)
Marple-novelli "Sininen pelargoni" kokoelmassa Kolmetoista (1932)

8./11 - 16.9.2012
Tuijottava katse (The Mirror Crack'd from Side to Side, 2010)
Samanniminen Marple-romaani (8./12; 1962)

Todella upee Joanna Lymley (s. 1946) esittää tarinassa neiti Marplen ystävätärtä Dolly Bantrya, kuten esitti jo McEwan-marplessa Ruumis kirjastossa (2004). Romaanin elokuvateatteriversiossa vuodelta 1980 keskeistä Marina Greggin roolia esitti tunnetusti Elizabeth Taylor ja hänen rakasta vihollistaan Lola Brewsteriä Kim Novak. Tässä tuotannossa kyseisissä rooleissa nähdään Poliakoffin Sukupuusta tuttu Lindsay Duncan (s. 1950) ja Hannah Waddingham (s. 1974).

Kaksi legendaa marpleilee tänään

Kesä tekosyynä TV1 on päättänyt omistaa sunnuntai-illat elokuun 19. päivään asti Agatha Christien ikineitosalapoliisille neiti Marplelle. Ulos tulevat uusintana kaikki 12 Marple-tarinaa, joissa Geraldine McEwan esitti tätä harrastelijaetsivää 2004 - 07.

Minulla on omituinen pakkomielle bongailla tiettyjä näyttelijöitä, jotka ovat kokeneet nousun sieluni hall of fameen. Jälkeenpäin harmittaa maailmoja kaatavasti, jos käy ilmi, että juuri se ja se yksityisen kunniagalleriani jäsen olisi näytellyt siinä ja siinä poirot'ssa tai 007:ssä eilen tai kolme kuukautta sitten perjantaina, mutta kun en katsonut episodia.

Toivorikkain ajatuksin konsultoin äsken IMDb:a uskoen, että tämän illan marplen, Murha maalaiskylässä (The Murder at the Vicarage, 2004), sisältöselosteesta ei löydy yhtään lempinäyttelijääni, jotta tv-apparaattikulta saa viettää taas kerran ansaitsemansa vapaaillan. Toiveikkaat tunnelmat kuitenkin lässähtivät totaalisesti, kun seloste paljasti peräti kaksi ehdotonta bongikohdetta.

Eversti Protheroe.

Derek Jacobi (s. 1938) on luonnenäyttelijä, jonka opin tuntemaan parissa ei-suuren-yleisön-elokuvassa viime vuosisadan lopussa. Järisyttävässä elokuvassa Rakkaus on paholainen (1998) hän esitti demoniensa raastamaa taiteilija Francis Baconia (1909 - 92) suvereenilla intensiteetillä. Fred Zinnemannin Shakaalinkin (1973) taisin katsoa uudelleen ihan vain siinä toivossa, että nuori Jacobi pikkuroolissaan osuisi silmääni. (Shakaalissa oli merkittävä osassa myös perjantaisessa Morsian pukeutui mustaan -elokuvassa perheenisä-poliitikkoa esittäneellä Michael Lonsdalella, parta leukaan rekvisiittavarastosta tarttuneena.)

Tänä iltana klo 18.55 Sir Derek näyttelee ikäväluontoista eversti Lucius A. Protheroeta, jonka kuolo valitettavasti korjaa jo melko varhaisessa vaiheessa elokuvaa.

Professori Dufosse.

Ehkä joku voisi pitää Jacobin kutsumista legendaksi liioitteluna, mutta ihan varmasti tuo kunnianimi kuuluu illan toiselle suurelle luonnenäyttelijälle. Kohtaamme pappilassa tapahtuvan murhan merkeissä nimittäin myös erään professori Dufossen. Vuonna 1917 syntyneenä häntä esittävä legenda oli kuvausten aikaan jo yli 85-vuotias, ja rooli on hänen ainoansa vuoden 1994 jälkeen.

Kyseessä on itse Herbert Lom, jonka valkokangasura alkoi synnyinmaassa tšekeissä jo ennen suurta maailmanpaloa (sitä jälkimmäistä) ja jonka populaarikulttuuri tuntee erityisesti Vaaleanpunainen pantteri -elokuvasarjan (1964 - 93) hermoromahduksen partaalla alati häilyvänä komisario Dreyfus'na.

Kolmen  kuukauden kuluttua syyskuussa herra Lom täyttää kunnioitettavat 95 vuotta.

Murha maalaiskylässä on muuten Christien ihan ensimmäinen Marple-romaani vuodelta 1930. Televisiointisarjahan sisältää myös tarinoita, joitten alkuperäisromaaneissa ei esiinny neiti Marplea laisinkaan. Christie-entusiastit kautta maailman ovat siunailleet tätä respektiä vailla olevaa uudelleensovitusintoa; englannissa ilmiölle on keksitty oma terminsä Marpleising.

Ensimmäisenä tämän julman kohtalon koki Tommy & Tuppence -romaani Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968), joka pantiin Marple-muottiin 2006 ja joka nähdään heinäkuun 15:ntenä.

• => Lisätietoja uusintakierroksesta TV1:n kotisivuilla.

Komisario Lewis törmää tuttuihin

Lupauksen lahjan juoruileva vakoojapomo (Cherie Lunghi).

Eilen lauantaina TV1 sitten lähetti Komisario Lewis -sarjan viidennen tuotantokauden viimeisen jakson "Lupauksen lahja". Ilahtuneena panin merkille, etten kirjoittanut kahta toukokuun lopun Lewis-tekstiäni (Komisario Lewisin äärellä ja Palapelitelevisioinneista) turhaan, sillä jaksossa oli selvästi otettu nurinani varteen. Silti täytynee olettaa, etten ole ainoa, jolle viidennen kauden neljä lewistä olivat pettymys verrattuna sarjan aiempiin kausiin?

Eilisen jakson ääressä maltoin tuskin odottaa, milloin suosikkinäyttelijättäreni Gabrielle Lloyd astuu tatamille. Ei siis ihme, että tunnistin hänet heti ensimmäisestä syrjäkuvasta. Hän oli saanut "Lupauksen lahjaan" oikein oman kahvilan pitääkseen! Tyytyväisen helpottuneena havainnoin, ettei hän joutunut jaksossa yhdenkään miehensä mätkittäväksi, ei fyysisesti sen enempää kuin psyykkisestikään.

Varmasti moni koki laillani autuaan jälleennäkemisen, kun jaksossa astuttiin sisään Liamin pubiin. Siellähän meitä odotti tiskin takana ehtoisana isäntänä itse Lorcan Cranitch (s. 1959), Fitz ratkaisee -sarjan rakastettu nilkkipoliisi Beck, viiksensä hevon kuuseen ajaneena. Myös Anna Chancellor (s. 1965), brittien vastine Suomen Pirkko Hämäläiselle, ilahdutti meitä epäonnistuneine permiksineen tarinan keskusperheen äiti-ihmisenä.

"Lupauksen lahja" näyttää onkineen toteutukseensa vaikutteita Aku Ankan Karhukopla-tarinoista. Niissähän tuo ovela konnajoukko aina pukeutuu niin surkeisiin valepukuihin, että minua monen vertaiseni kymmenvuotiaan lailla aikanaan ärsytti suunnattomasti se, ettei Ankkojen klaani tunnista heitä olemattoman naamioinnin takaa. Lewisissä puolestaan poliisit tarkastelevat varsin antaumuksellisesti vanhaa valokuvaa 1980-luvun pohjoisirlantilaiskahinoissa kuolleesta Marysta, enkä minä kyennyt tajuamaan, miten heille saattoi tuottaa vaivaa arvata kyseisen Maryn nykyolomuoto.

***

Todellinen Komisario Lewis -innostus tuntuu vallanneen Ylen, sillä aiemmista ennakkotiedoista poiketen se on päättänyt näyttää sarjan tuoreimmat, kuudennen tuotantokauden jaksot heti samaan syssyyn. Uusin kausi ei ole vielä edes ehtinyt jäähtyä Britanniassa, sillä kauden viimeinen jakso esitetään sielläkin vasta tulevana keskiviikkona. Suomen-esitysjärjestys näyttää poikkeavan alkuperäisestä järjestyksestä:

 22. Käärmeenpesä (Generation of Vipers) - la 9.6.2012 klo 21.15
 21. Neron sielu (The Soul of Genius; Lewis Carroll -aihe) - la 23.6.2012 klo 21.00
 24. Ikuinen tahra (The Indelible Stain) - la 30.6.2012 klo 21.15
 23. Täydellisyyden vaarat (Fearful Symmetry) - la 7.7.2012 klo 21.15

• Tänään sunnuntaina TV1:ssä starttasi uusintana Geraldine McEwanin (s. 1932) pääosittama Neiti Marple -sarja. Yle aikoo esittää kesän aikana kaikki 12 televisiointia, joissa McEwan esittää kyseistä ikäneitoa vuosina 2004 - 07. Pari tuntia sitten nähty tarina Ruumis kirjastossa oli sovitettu varsin kivuttomasti 94 minuutin muottiinsa, ja siitä oli hauska bongata monta tuttua näyttelijäkasvoa. McEwanin esiintyminen terävähoksottimisena neitinämme vaatisi minulta näemmä yhä totuttelua. Pahiten särähti kuitenkin tarinan "trendistäminen" lesbotematiikalla, ikään kuin rakas Agatha-täti olisi ollut joku queer-kirjallisuuden edelläkävijä.
• Tekstiä laatiessani törmäsin brittiläisen rikoskirjailijan Martin Edwardsin blogiin Do You Write Under Your Own Name? Törmätkää tekin.

Kuusi käskyä Manchesterissä

C. Ecclestonin uudelleensyntymä putkimiehenä. (Kuva: BBC.)

Kaikki Fitz ratkaisee -sarjaa seuranneet muistavat sen hirveän iltapäivän vuonna 1994, kun Robert Carlylen esittämä häiriintynyt nuorukainen surmasi Christopher Ecclestonin (s. 1964) esittämän ylikomisario Bilboroughin tarinassa Näytön tarve. Käsikirjoituksen tuohon tarinaan laati Jimmy McGovern, ja kaipa hän on katunut laatimaansa veritekoa siitä pitäen niin paljon, että lopulta 15 vuoden jälkeen päätti herättää Bilboroughin henkiin.

Bilboroug uudelleensyntyi sitten loppuvuodesta 2010 ruumiillistuneena putkimies Willy Houlihaniksi. Hän on pienyrittäjä, yksi maan hiljaisista, jonka maksukyvyttömäksi osoittautuva asiakas saattaa pahoihin rahavaikeuksiin. Epätoivoissaan hän tarttuu varsin arveluttavaan oljenkorteen, ja lopputuloksena on putkimiehemme joutuminen valamiehistön eteen vastaamaan valinnoistaan ja teoistaan.

Kuusiosainen brittisarja Seinää vasten (Accused, 2010) aloittaa Suomessa TV1-kanavalla ylihuomenna keskiviikkona.

Seinää vasten. Osa 1/6: ”Willyn tarina” - TV1 ke 30.5.2012 klo 21.35 (.59)

(Accused: ”Willy's Story”, Britannia 2010; käsikirj. Jimmy McGovern)

Sarjan esittely Yle TV1:n kotisivulla
Tero Kartastenpään esittely sarjasta Plaza.fi-sivustossa

Sarjan esittely BBC:n kotisivulla

Ed Cummingin esittely sarjasta The Telegraphin sivustossa
Sarjan esittelyfilmi (YouTube)

Emmy-palkitussa sarjassa nuhteeton yksityisyrittäjä ajautuu maksuvaikeuksiin. Hän tarttuu kohdalle osuvaan oljenkorteen, jonka hinta on arvaamattoman kallis. (Yle.fi.)

Kukin sarjan jakso muodostaa oman kokonaisuutensa, joten putkimies Houlihanin tapaus saa päätöksensä samana iltana eikä häntä enää nähdä myöhemmissä jaksoissa.

Kaikki kuusi tarinaa noudattavat yhteneväisiä puitteita: keskiössä on aina tavallinen ihminen, joka syystä tai toisesta joutuu tekemään jotain poikkeuksellista, mikä vie hänet tuomioistuimen eteen. Käsittääkseni päähenkilö astuu jakson alussa kuulemaan oikeuden tuomiota ja vasta sitten palataan takautuvasti itse rikokseen.

Helen (Juliet Stevenson) astuu oikeuden eteen juhannusviikolla.

Seinää vasten pyrkii keskittymään olennaiseen – rikokseen ja sen tuomioon. Siksi toissijaiset rikostutkinta ja oikeudenkäynti jäävät tässä sarjassa aivan marginaaliin. Käsikirjoittaja McGovern on laatinut sarjan moraalitarinoita, joita seuratessaan katsoja joutuu itse pohtimaan, pystyykö kirjoitettuun lakiin nojaava oikeuslaitos arvioimaan oikeudenmukaisella tavalla sitä, mitä monitasoisessa todellisuudessa tapahtuu.

McGovern on vahvasti poliittinen kirjoittaja, eikä hän epäröi ottaa kantaa voimakkaastikin. Erityisesti keskustelua on herättänyt sarjan toinen jakso, joka käsittelee brittisotilaiden simputusharrastuksia ja joka sai maan armeijan vihat osakseen.

Seinää vasten on kiitetty ja palkittu, mm. Emmy-palkinnoin. Sarja on saanut myös toisen tuotantokauden, jonka neljä jaksoa ensiesitetään Britanniassa myöhemmin tänä vuonna.

  1.  Willyn tarina  (ke 30.5.2012)

  2.  Frankien tarina  (ke 6.6.2012)

  3.  Helenin tarina  (ke 20.6.2012)

  4.  Liamin tarina  (ke 4.7.2012)

  5.  Kennyn tarina  (ke 11.7.2012)

  6.  Alisonin tarina  (ke 18.7.2012)

Jimmy McGovern (s. 1949) on arvostetuimpia elossa olevia brittiläisiä tv-käsikirjoittajia. Parhaiten hänet tunnetaan edelleen Fitz ratkaisee -sarjasta (1993 - 96 ja 2006). Fitziä seurasi 14-jaksoinen Järvet (1997 – 99), karun arkinen ja samalla maagisen epärealistinen tarina naapuriyhteisöstä Englannin järviseudulla. Sarjaan oli kerätty useita Fitzistä tuttuja näyttelijöitä, ja olen ihmetellyt, ettei Yle ole uusinut sitä kertaakaan.

Järvet, uusintatoiveissa...

McGovernin ylistettyä Katu-sarjaa tuotettiin yhteensä 18 jaksoa 2006 – 09, mutta itse en jaksanut syventyä kuin kokeeksi pariin tarinoista.

Televisioelokuvissaan McGovern on usein keskittynyt kansakuntaa järkyttäneisiin tapahtumiin. Jalkapallokatastrofi (1996) käsittelee Hillsboroughin jalkapallostadionilla vuonna 1989 tapahtunutta, lähes sata ihmishenkeä vaatinutta onnettomuutta. (Fitz-tarinalla Näytön tarve muuten on kytköksensä samaan katastrofiin.) Tv-elokuvassa Sunday (2002) McGovern puolestaan tarttuu verisunnuntain tapahtumiin Pohjois-Irlannissa talvella 1972.

• => Arvioni Seinää vasten -sarjan toisen tuotantokauden neljästä tarinasta.
• => Järvet-sarjan dvd-julkaisun englanninkielinen esittely.

Poirot-pakka on kohta täysi

Televisioyleisö sai oman Hercule Poirotʼnsa tammikuun 8. päivänä 1989. Tuona sunnuntai-iltana London Weekend Television lähetti 51-minuuttisen novellisovituksen "Kokki kadoksissa", belgialaissalapoliisina David Suchet (s. 1946) ensimmäistä kertaa.

Sittemmin Suchet on esittänyt Poirotʼta yli 60 televisiotuotannossa. Ainakin pariin otteeseen Poirot-novellien ja -romaanien filmatisointien sarja on päätetty lopettaa kesken kaiken, mutta nyt iltataivas lopulta näyttää eheältä.

Runsaan kahden vuoden kuvaustauon jälkeen viimeiset tarinat nimittäin on määrä panna purkkiin lokakuusta lähtien. Toteutusta vailla on enää neljä Poirot-romaania ja yksi novellikokoelma:

• Neljä suurta (1927)
• novellikokoelma Herkuleen urotyöt (12 tarinaa, 1947)
• Kuolleen miehen huvimaja (1956)
• Norsun muisti (1972)
• Esirippu (1975, vaikka kirjoitettu vuosikymmeniä aiemmin)

Kun kuvaukset päättyvät kesäksi 2013, on Suchetʼlla lopulta takataskussaan väitetysti täysi ja jäännöksetön sarja Christien alkuperäisiä Poirot-tarinoita; legendaariselta Jeremy Brettiltä (1933 - 95) jäi aikoinaan miltei parikymmentä Sherlock Holmes -kertomusta toteuttamatta sairauden ja ennenaikaisen kuoleman vuoksi.

Suchet mainitsi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että hän suostuu näyttelemään Poirotʼta Esiripussa, salapoliisiin joutsenlaulussa, vasta kun kaikki muut tarinat on filmatisoitu. Christie kirjoitti romaanin jo toisen maailmansodan aikana, voimansa päivinä, joten laatu on taattu, ja uskallamme varmasti odottaa vahvaa televisiosovitusta. Tapahtumat sijoittuvat Stylesiin, sinne missä kaikki vuosikymmeniä aiemmin alkoi, ja uskollinen kapteeni Hastingskin rientää Argentiinasta asti tervehtimään kuolemaansa valmistautuvaa salapoliisia.

Neljän suuren televisioinnille saattaa tuottaa ongelmaa se, että alkuperäisromaani on kuulemma harsittu kokoon joukosta novelleja. Norsun muistilla puolestaan on leima kaikkein heikoimman luokan agathana. Teos valmistui aivan murhamamman uran loppusuoralla, kun hän oli jo päätynyt ratkaisuun, että valmista saa tulla kertakirjoittamalla. (Itse kuitenkin aikoinani luin romaanin hyvällä ruokahalulla ja mitään pahaa aavistamatta.)

Ihmettelen, ettei Kuolleen miehen huvimajaa ole jo aiemmin filmatisoitu. Persoonallisine murhaajanetsijäleikkineen se vaikuttaisi soveltuvan televisiolle mitä parhaiten.

Oma lukunsa on, millaiseen ratkaisuun päädytään Herkuleen urotöiden novellien suhteen. Käsittääkseni 12 tapausta on tarkoitus kaikki sovittaa yhteen ainoaan elokuvaan, tavalla tai toisella, sen sijaan että päädyttäisiin televisiosarjan alkuaikojen 50-minuuttisiin novellisovituksiin. Novellikokoelma antiikin herostarinoiden parodioineen on arvossaan Christie-kaanonissa.

***

Pääsiäisen aikoihin Yle TV1 esitti kaksi Poirot-filmatisointia sarjan tuoreimmalta tuotantokaudelta, vuodelta 2010. Päädyin katsomaan ne molemmat. Jälkimmäisenä esitetty Kurpitsajuhla (Halloweʼen Party) ei herättänyt minussa paljoakaan innostusta, toisin kuin pääsiäissunnuntain Murhenäytelmä.

Murhenäytelmä (Three Act Tragedy) perustuu romaaniin Murhenäytelmä kolmessa näytöksessä (1935). Elokuvan alussa olin jokseenkin typertynyt siitä vauhdista, jolla tarinan henkilökunta saatellaan katsojan silmien eteen. Kun ensimmäinen murha tapahtuu, katsojalla ei siksi ole juuri minkäänlaista kosketusta tai mielenkiintoa hahmoja kohtaan. Onneksi jännite sentään lopulta löytyy, niin että jopa salaa pidin elokuvasta. Pikantti tyylittely piristää mielestäni toteutusta ihan olennaisesti. Esimerkiksi aina uuden kuolonuhrin paljastuttua valospotti rajataan tämän kasvoihin, mikä korostaa elegantisti tarinan kolmijakoa kolmeen murhaan.

Aivan keskeisessä roolissa tarinassa on Martin Shawʼn (s. 1945) esittämä ikääntyvä sankarinäyttelijä. Shaw on tuttu mm. rikostutkija Adam Dalglieshinä kahdessa P. D. James -televisioinnissa vuosina 2003 - 04. (Sittemmin Dalglieshin seikkailuja ei olekaan saatettu tv-formaattiin, vaikka alkuperäistarinoita onkin ehtinyt ilmestyä kahden romaanin verran.)

• Lisälukemiseksi: BBC:n uutinen viimeisten Poirot-tarinoitten televisioinnista.
• Christien tuotannon raiskauslinjalta kuuluu jälleen ikäviä uutisia: aivan erilainen ja aivan erityinen Ikiyö (1967) sovitetaan Marple-formaattiin (Marpleising, kuten kirosana alkukielellä kuuluu) vielä tämän vuoden puolella.
• Arvosteluni Poirot-televisioinnista Idän pikajunan arvoitus (2010).
• Poirotʼn aseenkantajana toiminut kapteeni Hastings, uskollinen sihteeri Lemon ja hullunkurinen poliisimies Japp poistuivat sarjasta vuoden 2001 tienoilla. Siksi olemme joutuneet selviämään kokonaan ilman heitä viimeisimmissä 15 romaanifilmatisoinnissa. Neiti Lemonia esittänyt Pauline Moran on kuulopuheitten mukaan jättänyt näyttelemisen ja keskittynyt astrologin uraansa (ks. Ms. Moranin astrologikotisivu). Sen sijaan kunnon kapteeni Hastingsin eli Hugh Fraserin paluu Esiripun myötä vuonna 2013 on jo vahvistettu.
• Seuraavat Christie-tekstini ilmestyvät mahdollisesti jo lähikuukausien aikana.

Carverin sunnuntaikalastajat Ausseissa

Hän ja Gordon Johnson ja Mel Dorn ja Vern Williams pelaavat yhdessä pokeria ja keilaavat ja kalastavat. He kalastelevat joka kevät ja alkukesä ennen kuin kyläilemään tulevat sukulaiset ehtivät tielle. He ovat siivoja miehiä, hyviä perheenisiä, miehiä jotka hoitavat työnsä. Heillä on poikia ja tyttäriä, jotka käyvät koulua yhdessä meidän poikamme Deanin kanssa.

Amerikkalaisnovellisti Raymond Carver (1938 - 1988) julkaisi kertomuksensa "Niin paljon vettä niin lähellä kotia" ("So Much Water So Close to Home") kokoelmassa What We Talk About When We Talk About Love (1981). Se on ilmestynyt suomeksi novellivalikoimassa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Tammen Keltainen kirjasto 201, 1986; s. 69 - 77).

Raymond Carver, 1938 - 88.

"Niin paljon vettä niin lähellä kotia" lähtee käyntiin kalastusretkestä, joka ei ole sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Saldona on muun muassa ihmisruumis... Kertomuksen alussa kertoja, kalastusseurueeseen kuuluneen Stuartin vaimo, raportoi retken tapahtumat sillä tavalla kuin hänen miehensä on ne hänelle palattuaan kertonut.

Novellin yhdeksään sivuun mahtuu paljon tapahtumia, ulkoisia ja sisäisiä. Tavalliseen tapaansa Carver jättää paljon kertomatta - lukijan pitää päätellä itse. Jokin kertomuksen alussa avoin saa vastauksen, mutta paljon myös jää vaille ratkaisua. Lukijan on tärkeää huomata, että kalastusretken kammottavat vaiheet ovat kertomuksen kannalta oikeastaan pelkkä sivuseikka, kun polttopiste on Stuartin ja hänen vaimonsa suhteessa.

Uskooko vaimo Stuartin kertomusta? Onko vaimolla edes syytä uskoa? Saattaisiko Stuartin ja hänen kumppaniensa versio tapahtumien kulusta ollakin vain valhe, jolla välttää vankeustuomio?

Jo Robert Altman käytti "Niin paljon vettä niin lähellä kotia"-kertomusta yhtenä pohjatekstinä loistavassa ja kiitetyssä episodielokuvassaan Short Cuts - Oikopolkuja (1993). Elokuvassa Stuartin osan esitti Fred Ward.

Myös australialainen elokuvaohjaaja Ray Lawrence (s. 1948) tarttui samaiseen kertomukseen ja ohjasi pelkästään sen pohjalta elokuvan Jindabyne (2006). Ja Yle Teema esittää elokuvan huomenna perjantaina klo 21.30.

Lawrence sijoittaa tapahtumat Australian Uuteen Etelä-Walesiin, ja sisältöä on muokattu muutenkin reilulla kädellä. Esimerkiksi kengurumantereen aboriginaaleista ei Carverin kertomuksessa luonnollisesti ole aavistustakaan. Temaattinen keskiö näyttää siirtyvän avioliiton kuvauksesta kalastusretken tapahtumien moraaliseen pohdintaan. Päähenkilöä, Stewart Kanea, esittää Gabriel Byrne (s. 1950), joka on suomalaisillekin tuttu 106-osaisen Terapiassa-sarjan tohtori Paul Westonina. Laura Linneyllä (s. 1964) on rooli hänen vaimonaan Clairena.

Kriitikoiden näkemykset Jindabynestä menevät ristiin, ja moni katsoja on noussut avoimeen vastarintaan elokuvaa kohtaan. Siksi jouduin miettimään hetken, uhratako kaksi tuntia kalliista perjantai-illasta elokuvaan vai ei, kunnes päätin toimia pikkuisen laveamman kautta ja pohjustukseksi kirjoittaa tämän johdatuksen, alkuperäiskertomus kun löytyi kirjahyllystäni.

Tulevina aikoina Yle lähettää joukon elokuvia, joita haluan erikseen mainostaa:

• Yle Teema pe 20.4. klo 21.30 - Alexander Payne: About Schmidt (2002). Jack Nicholson tekee yhden uransa vaikuttavimmista rooleista eläkkeelle siirtyvänä virkamiehenä.
• Yle TV2 la 21.4. klo 22.05 - Sergio Leone: Huuliharppukostaja (1968). Moni pitää tätä dollaritrilogian (1964 - 66) jälkeen ilmestynyttä lännenelokuvaa Leonen kaikkein parhaana ohjaustyönä. Näyttämöllä hääräävät mm. Claudia Cardinale, Henry Fonda ja Charles Bronson, taustanaan Ennio Morriconen musiikkiraita vaikuttavimmillaan.
• Yle Teema su 22.4. klo 18.00 - Sergei Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin (1925). En ole eläissäni nähnyt yhtään venäläismestari Eisensteinin elokuvaa, joten jo oli aikakin Yle Teeman pystyttää sarja hänen tuotantonsa ympärille. Panssarilaiva Potemkin lienee ohjaajan uran maineikkain, ja sen kuuluisaa rappukohtausta on siteerattu ja parodioitu monissa elokuvissa, mm. yhdessä Mies ja alaston ase -jatko-osassa. Eisenstein saattaa vaatia paneutumista avautuakseen nykykatsojalle. Montaasi on avainsana hänen tekijyyteensä.

Jälkikirjoitus 15.4.2012. Jindabyne sai tv-esityksensä perjantaina. Minä tosin olin melkoisen huono katsoja, sillä jopa hylkäsin elokuvan puolen tunnin jälkeen, mutta peruin kuitenkin päätökseni jo parin minuutin kuluttua. Carverin alkuperäisnovelliin verrattuna kerrontaa on elokuvassa luonnollisesti lavennettu ja myös muunnettu tuntuvasti. Silti olin tunnistavinani Carver-tatsin läpi koko elokuvan! Mitä tulee Jindabynen moraaliseen ja psykologiseen pohdintaan, en sanoisi sen porautuvan niin hirveän ihmeellisen syvälle ainakaan.

Ingrid Bergman kohtaa Miehen

Jos joutuisit mielisairaalan, lohduttaisiko sinua tieto, että saat psykiatriksesi Ingrid Bergmanin?

Ensi sunnuntaina on mahdollista testata mahdollisuutta, kun Yle Teema esittää pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin elokuvan Noiduttu (1945).

Noiduttu 
(Spellbound, ohj. Alfred Hitchcock, USA 1945)
Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivulla
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla

Yle Teema su 5.2.2012 klo 18.00

(esitetty aiemmin Suomessa mm. MTV1-kanavalla 16.10.1982)

Ingrid Bergman (1915 - 82) näytteli naispääosan kolmessa Hitchcockin elokuvassa vuosina 1945 - 49. Noiduttu on näistä ensimmäinen. Tummahkosta hiuksistostaan huolimatta Bergman sopii esiäitinä melkoisen hyvin Hitchcockin myöhempien kohtalokkaiden naishahmojen jatkumoon, sillä kylmä hän tohtori Peterseninä on, jopa niin kylmä, että kollegat ovat huolestuneita. "Kuin syleilisi oppikirjaa", kuten eräs työtoveri toteaa.

Sairaalan henkilöstöön odotetaan vahvistusta, nuorta lääkäriä johtoportaaseen. Kun Gregory Peckin (1916 - 2003) esittämä mies sitten saapuu, Bergman havaitsee melkoisen nopeasti tämän psyykkisen epävakaisuuden ja alkaa jopa epäillä miehen lääkärinstatusta.

Tapahtuu nopea roolien vaihto: Peck ei enää olekaan Bergmanin kollega vaan potilas. Mikä kohtalokkainta, Bergman vieläpä rakastuu järkkyneeseen suojattiinsa.

Käy ilmi, että Peck on saapunut sairaalan väärän henkilöllisyyden varassa. Itse asiassa muistimenetyksestä kärsivä tulokas uskoo murhanneensa sen lääkärin, jota hän yrittää esittää. Syntyy siis psykologinen jännitysnäytelmä, jossa pyritään selvittämään Peckin todellinen identiteetti ja saamaan selko kuolleen lääkärin kohtalosta. Koska poliisit etsivät lääkärin murhaajaa, rakkautensa riivaama Bergman seuraa yksityispotilastaan pakomatkalle tämän mukana.

Usein elokuvaa on palkitsevampi katsoa, jos tuntee sen taustoja ja sisältöjä jo ennestään. Tällä asenteella tartun Hitchcockin Noiduttuun. Minulla ei ole hyllyssäni François Truffautʼn kiitettyä haastattelukirjaa Hitchcock (suomennettu 1983), mutta Peter von Baghin rakkauselokuvia läpikäyvä Kaipuun punainen hetki (1991/2001, s. 162 - 167) sentään on.

Psykoanalyysi oli suuressa muodissa elokuvan valmistumisen aikoihin, heti toisen maailmansodan päätyttyä. Noiduttu ei Baghin mukaan pyri millään tavalla peittelemään yhteyksiään tuohon sielunoppiin. Elokuva on kuvaus Peckin tiestä henkisen piinan tilasta uuteen, eheään minuuteen - kiitos psykoanalyysin kyvyn paljastaa menneisyyden painajaiset. Hitchcock on hiukan vähättelevästi itse luonnehtinut teosta "takaa-ajotarinaksi, joka on kääritty puolivillaisen psykoanalyysin pakettiin".

Bergmanin ja Peckin välinen sukupuolinen vetovoima on elokuvassa vahva. Tohtorisnaisen aiempi kylmyys ja lukutoukkuus ovat olleet merkkejä sukupuolisesta horrostilasta, josta hän ei ole herännyt ennen Peckin ilmestymistä esiin. Bagh korostaa Bergmanin naiseksi kuoriutumisen poikkeuksellisuutta, kun siihen kerran tarvitaan epävakaa mies, joka saattaa peräti olla murhaaja. Bergmanin himo on siis yhdistelmä kiihkoa ja pelkoa. Will he kiss me or kill me? Tällainen tavalla tai toisella sairaalloinen erotiikka on kovin tyypillinen Hitchcockin koko ohjaajanuralle.

Bergmanin eroottisen heräämisen tarinassa on epätyypillistä myös se, että nainen on subjekti ja mies objekti - tällä kerralla jopa seksiobjekti, kun kerran Bergman löytää oman sexuksensa itsensä kanssa hukassa olevan ja siksi avuttoman Peckin avulla.

Noiduttu on niitä harvoja Hitchcockin elokuvia, joissa tarinan syyllinen ei ole alusta asti selvillä. Todellisen murhaajan henkilöllisyydellä ei ole oikeastaan edes väliä, kun jännityksen keskipisteessä kerran on Bergmanin ja Peckin psykologia, joten syyllinen paljastetaan lopussa vain vähän-niin-kuin-velvollisuudesta, jotta kaikki osaset saadaan paikoilleen.

Bagh nostaa Noidutun avulla esiin sen, miten korostuneesti Hitchcock keskittyy nimenomaan tyylillisiin seikkoihin. Sisällölliset tekijät, kuten todellisen murhaajan henkilöys, saavatkin jäädä toissijaisiksi. Bagh siteeraa Hitchcockia itseään: "Vertaisin itseäni abstraktiin maalariin. Mielitaiteilijani on Klee." Abstraktin viivan käyttö toistuvana motiivina elokuvassa antaakin viitteitä Paul Kleen taiteilijanlaatuun.

Dalín ja Hollywoodin kohtaaminen 1945.

Noiduttu muistetaan myös siitä, että sen unijaksot suunnitte-lemaan pestattiin itse Salvador Dalí (1904 - 89), espanjalainen eksentrikko, surrealistisen kuvataiteen ikoni. Hänen visioitaan Bagh kuitenkin pitää jopa totunnaisen hollywoodilaisina.

Yhteisellä karku-matkalla  Bergman ja Peck saavat mentorikseen iäkkään tohtori Brulovin, jonka kanssa Bergman käy keskusteluita psykoanalyysista. Vanhaa lääkärismiestä esittää venäläissyntyinen Michael Chekhov (1891 - 1955), jonka setä oli maailmankirjallisuuden neroihin lukeutuva Anton Tšehov.

Referoin ennakkotekstiini vain joitain Baghin esiin nostamia puolia elokuvasta. Täyteläistä analyysia lukiessani törmäsin taas kerran huomioon, miten etevä sanataiteilija Bagh elokuvatuntemuksensa ohessa onkaan. (Hänellä muuten on sama syntymäpäivä kuin elokuvan Ingrid Bergmanilla, tosin 28 vuotta myöhemmin.)

Jälkikirjoitus 5.2.2012. Elokuvan itse nähtyäni kirjoitan tärkeimpänä huomionani sen, miten päälle liimatusti ja irrallisesti psykoanalyysia vaikuttaa elokuvassa sovelletun. Mieleen tulee Liisa jonkinlaisessa psykoanalyysin Ihmemaassa, jossa kyseistä teoriaa pallotellaan dogmina, välillä ehdottoman vakavasti, välillä ehdottoman epävakavasti otettuna - aina pompotteluvuorossa olevan tarkoituksen mukaan. Psykoanalyysi venyy ja paukkuu äärimmäisen joustavasti kuin Väiski Vemmelsääri -animaatiossa. Taikavälineenä psykoanalyysi puolestaan selvittää Peckin ongelmat ja muut pähkinät helposti kuin hiukan liian vaivatonta sanaristikkoa ratkottaessa.

Sariola-kommentissani kritisoin Miss Universum Anne Pohtamon auktoriteetin puutetta lääkäristätinä, mutta eipä kovin syväluotaavan psykiatrimainen ole Noidutun nuorten lääkärienkään, alle 30-vuotiaitten Bergmanin ja Peckin, aura. Melkoinen harppaus Peckin vaikuttavuudessa tapahtuu 11 vuoden aikana, kun hän lopulta esittää kapteeni Ahabia John Hustonin elokuvassa Moby Dick - valkoinen valas (1956).

Erityisen muistettavaksi tehokeinoksi elokuvassa koen metaforisen ovien avautumisen taustalla kohtauksessa, jossa Bergman ja Peck ensimmäisen kerran tunnustelevat tunteitaan suusta suuhun.

Ennakoiva askel illan tyhjyyteen

Tämä teksti on toinen osa massiivisessa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011 nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.

1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
   
2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
3. Askel joka kohosi lentoon -  esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)

Neiti Marple: Askel tyhjyyteen
(Why Didn't They Ask Evans?, ohjaus Nicholas Renton, Iso-Britannia 2008)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivuilla
Yle TV1 su 23.10.2011 klo 18.55 (ensiesitys 4.4.2010)
Neiti Marple auttaa ystävättärensä poikaa selvittämään mitä tarkoittivat kuolevan miehen kuiskaamat arvoitukselliset sanat, joiden vuoksi joku on valmis vaikka toiseen murhaan. (Yle.fi.)

Bobby Attfield (Sean Biggerstaff, s. 1983; Harry Potter -elokuvan Oliver Wood) on huoleton hulivili, joka harrastaa urkujensoittoa kotikylän kirkossa ynnä kivien nakkelemista mereen. Eräällä joutilaalla nakkeluretkellä hän bongaa rantajyrkänteen alta tuntemattoman, kuolemaa tekevän miehen, joka lausuu: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?", ja heittää henkensä.

Georgia Moffett amatöörisalapoliisina.

Välikohtaus tuntuu hurjan jännittävältä, ja niinpä Bobby alkaa leikkiä salapoliisia hyvän ystävänsä, ylhäissyntyisen Frankie Derwentin (Georgia Moffett, s. 1984) kanssa. Kuka ihme on Evans, jota ei pyydetty?

Samoihin aikoihin Bobbyn äiti, ruustinna Attfield (komedienne Helen Lederer, s. 1954), saa vieraakseen rakkaan ystävättärensä, erään neiti Marplen (Julia McKenzie) St. Mary Meadin kylästä. Aluksi neiti varmasti tuntuu vanhalta ja hassahtavalta, mutta lopulta Bobby ja Frankie päättävät kutsua neidinkin kolmanneksi pyöräksi mukaan jännään salapoliisileikkiinsä.

Kylä vaviskoon ja rosmot pelätkööt, kun tuore kolmiapila rynnistää seikkailuun!

Agatha Christien romaani Askel tyhjyyteen (1934) ei alkuaan ole lainkaan neiti Marple -romaani. Alkuperäisteokseen tutustuneena en voi suhtautua illalla edessä olevaan katsomiskokemukseen kuin ikävän ennakkoluuloisena. Kestääkö tarinan riehakkaan eläväinen tunnelma sullomisen neiti Marple -muottiin? Entä sisältyykö romaaniin riittävästi kuranttia ainesta neiti Marple -elokuvaksi, kun se riisutaan alkuperäisasustaan?

Romaani vm. 1934 vastaan elokuva vm. 2008

Nyt seuraa onkimieni ennakkotietojen perusteella vertailu alkuperäisromaanin ja illan elokuvan välillä. Tekstini lukemisen voi oikeastaan päättää jo tähän, tai vaihtoehtoisesti voi tehdä silmäilyretken toiveena löytää tekstistä vielä sattuma tai hyvässä lykyssä parikin.

Muutoksia romaaniin verrattuna on tehty runsaasti. Illan elokuvasta esimerkiksi puuttuvat täysin nämä alkuperäisteoksen henkilöt:

• Leo ja Amelia Cayman, jotka kirjassa tunnistavat jyrkänteeltä astuneen miekkosen Amelian veljeksi
• Badger Beadon - Bobbyn änkyttävä ystävä, joka osaa rysähdellä alas oikeista kattoikkunoista
• Henry Bassington-ffrenc, joka riutuu huumekoukkuun pakotettuna, ja tämän pieni poika Thomas.

Yksi juonen avainhenkilöistä, edesmennyt miljonääri John Savage, on saanut uudeksi etunimekseen Jack. Hänen leskensä nimi on Sylvia (Samantha Bond, s. 1961; 007-sarjan myöhempi neiti Moneypenny), joten lienee pääteltävissä, että romaanissa esiintynyt Sylvia Bassington-ffrench otti aikoinaan Jackin puolisokseen Henry B-f:n sijaan, tätä kun ei ole ollut olemassakaan. Sylvia on kuitenkin perinyt olemattomalta Henry B-f:ltä tämän huumeaddiktion itselleen.

Kun kerran Henry B-f:ää ei ollut olemassa, ei nähtävästi ollut hänen veljeäänkään, Roger B-f:ää. Roger B-f on siksi omaksunut elokuvassa pianonopettajan identiteetin. Hänen nimensä on Roger Bassington (Rafe Spall, s. 1983), ja hän on Sylvian ja tämän ensimmäisen miehen George Savagen poika, joka on onnistunut pysymään salassa äidiltäänkin.

Rogerin sisko Moira Nicholson (Natalie Dormer, s. 1982) on myös Sylvian ja George Savagen salainen tytär. Kuten romaanissa, elokuvassakin Moira on naimissa psykiatri Nicholsonin (koomikko Rik Mayall, s. 1958) kanssa.

Komentaja Peters joskus nuorena ja hurjanakin.

Elokuvaa varten on myös kehitetty joukko uusia hahmoja. Heistä ensimmäisenä vertaistensa joukossa mainittakoon poliisikomentaja Peter Peters. Häntä näyttelee itse Warren Clarke (s. 1947), Yorkshiren etsivien ylikomisario Dalziel, tuttu myös Kubrickin Kellopeli appelsiinin (1971) nuorena hunsvottina. Turvallinen kasvo Richard Briers (s. 1934) esittää hovimestari Wilsonia.

Erityisesti Savegen suku on lisääntynyt elokuvaa varten kuin kanit, sillä Sylvia on hankkinut jälkeläisiä myös toisen miehensä kanssa. Teini-ikäinen Freddie Fox (s. 1989) on Tom Savage ja Skins-teinisarjan samanikäinen Hannah Murray silmälasien taa piiloutunut Dorothy Savage.

Mark Williams (s. 1959) tunnetaan Harry Pottereitten Arthur Weasleynä. Hänen orkideoita kasvattavan roolihahmonsa nimi Claude Evans saa pelkäämään, etteivät vain elokuvan käsikirjoittajat pane alkuperäisromaanin tuntevia jännittämään väärää Evansia mysteerin ratkaisuksi...

Joukko takaumia ainakin on lisätty elokuvaan romaanin ohi. Takaumat liittynevät kirjaan kuulumattomaan hylättyjen lasten sivujuoneen. Mikä mahtaa olla tarinan kytkös Kiinaan?

Keskustelusivuilla tarinan uusintatoteutukseen on oltu varsin tyytymättömiä. Erityisesti on arvosteltu näyttelijäsuorituksia ja käsikirjoituksen muutoksia alkuperäisjuoneen. Kuitenkin lohdutukseksi voin jo tässä vaiheessa todeta ainakin sen, että murhaajapari on täysin sama kuin Christien romaanissa.

Attfieldien uutta, juuri häämatkalta palannutta sisäkköä muuten näyttelee Siwan Morris (s. 1976).

Beckin äärellä, ja Persbrandtinkin

Tulevana torstaina Nelonen esittää Beck-sarjan 24. elokuvan Herran nimeen (I Guds namn, 2007). Sen piti nelisen vuotta sitten valmistuessaan olla sarjan viimeinen episodi, mihin hyvin sopii yhden sarjan keskeisen henkilön kuolema.

Sarja sai kuitenkin pari vuotta myöhemmin jatkoa kahden tarinan verran. Noita kahta elokuvaa, Myrskyn silmässä ja Elävältä haudattu (2009), ei silti nähdä ainakaan tämän esitysrupeaman yhteydessä. Toivottavasti ne saavat televisioensi-iltansa Suomessakin lähiaikoina.

Elokuvan esittely Nelosen kotisivuilla

Tero Niemenpään näkemyksekäs arvostelu

Mika Sipuran yhtä lailla näkemyksekäs ja kriittinen arvostelu

Ruotsinkielinen arvostelu HomeEnter.comissa
Elokuvan traileri YouTubessa

Beck ja odottamaton kalmo.

Herran nimeen alkaa paparazzi-valokuvaajan murhasta, jonka Beck ryhmineen saa tutkittavakseen. Vyyhti laajenee äärioikeistolaisiin, homofobisiin piireihin, ja lopulta saadaan viettää mainittuja poliisihautajaisia. Jännityksen maksimoimiseksi tarinassa joutuvat uhatuksi tutkijaryhmän lisäksi kaikki heidän tunnetut sukulaisensakin: Beckin tytär ja tyttärenpoika sekä Gunvald Larssonin sisarentytär.

Elokuvan alussa Larsson, tuo "Likainen Gunvald", kärsii loppuunpalamisesta mutta virkoaa onneksi sängynpohjalta. Beckillä puolestaan on ongelmia tyttärensä Ingerin kanssa, taas kerran.

Elokuvan luonnollisesta kestosta jouduttiin kuulemma nipistämään lähes puoli tuntia leikkauspöydässä, mikä näkyy tapahtumien varsin nopeana tempona.

Joissakin arvioissa Beck-sarjan todetaan olleen jo kypsä päättymäänkin tämän 24. episodin myötä. Itse olen toista mieltä. Mielestäni sarja on säilyttänyt vetonsa kolmannellakin kaudellaan. Käsikirjoitukset ovat yltäneet kansainvälisiin mittoihin, ja esimerkiksi 18. Tyttö maakellarissa ja 21. Japanilainen maalaus ovat luoneet sarjalle uutta leimaa.

Ensimmäisen tuotantokauden käsikirjoitukset vuosilta 1997 - 98 tuntuivat viime syksyn uudella katsomisella hiukan kotikutoisilta verrattuna kahden myöhemmän tuotantokauden tarinoihin. Yllätyin, miten kiivaaseen tahtiin tuo ensimmäinen kausi hyödynsi ja ammensi tyhjiin monet optiot, kuten Beckin pojan kuoleman ja Larssonin syyllisyyden pikkutytön surmasta auto-onnettomuudessa.

Aloitustuotantokauteen sisältyi kuitenkin vahvin jakso jaksolta kehittyvä jatkokertomus: Beckin ja naispoliisi Lena Klingströmin rakkaussuhde. Kolmanteen tuotantokauteen ympätty Larssonin ja Inger Beckin kesy deittailu on siihen verrattuna varsin pliisu ja kulunut tarina, tilantäytettä.

• Tuore Beck-tekstini: Kadotuksen porteilla Beckin seurassa (6.9.2013; elokuvan 25. Myrskyn silmässä esittely - sisältää myös sisällysluettelon kaikista Beck-teksteistäni).

Beck-sarjan filmausten aikana Gunvald Larssonia esittävästä Mikael Persbrandtista (s. 1963) on kasvanut melkoinen ilmiö ruotsalaisessa elokuvamaailmassa. Hän on saanut jalansijaa maailmallakin, sikäli kuin tuore kokaiinikohu ei peruuta hänen rooliaan The Hobbitissa (2012), Peter Jacksonin Tolkien-suurtuotannossa.

Tietämäni mukaan nimenomaan Persbrandt oli kovin haluton palaamaan Beck-tuotantoon enää kolmannen kauden ja Herran nimeen -elokuvan jälkeen. Tämä tuntuu minusta hiukan hämmästyttävältä, kun ajattelee, että hän kuitenkin otti vastaan yhden päärooleista oikeussarjassa Syyttömänä tuomittu (Oskyldigt dömd, 2008 - 09).

Staffan Åhmanin ruotsinkielinen arvostelu Syyttömänä tuomittu -sarjasta
Sarjan esitystiedot Ylen kotisivuilla

Mikael Persbrandt Viisikon johtajana.

Sarjassa Persbrandt esittää narsistista ja äkkiväärää oikeustieteen professoria Markus Haglundia, joka ohjastaa nelijäsenistä oikeustieteen opiskelijoitten ryhmää. Ryhmä on erikoistunut vapauttamaan vankilasta sinne ilman syytään joutuneita paljastamalla oikean rikollisen.

Sarjan 45-minuuttiset tarinat ovat varsin naiiveja ja yksipuisia verrattuna Beckin ykköslaatuisiin käsikirjoituksiin. Juonenkulut ovat nuortenkirjamaisia, ja huumorikin revitään sieltä mistä halvimmalla saadaan, esimerkiksi Haglundin ja toisen oikeustieteen professorin keskinäisistä kisailuista. Ristiriitaiseksi tarkoitetun Haglundin persoonakaan ei kestäisi vähäisintäkään raaputusta - hahmo on vain kullattu verrattuna Beckin Larssonin täyskultaiseen persoonakuvaan.
 
Syyttömänä tuomittu oli kuulemma ruotsalaiskanavan kallis suurtuotanto, mitä ei jäljestä uskoisi. Useissa arvioissa sarja on leimattu amerikkalaisen lääkärisarjan House (2004 - ) halvaksi kopioksi, jossa Persbrandt on Hugh Laurien esittämän tohtori Housen köykäinen vastine.

Sarjan viimeinen, 24. jakso Tuntematon todistaja nähdään uusintana ensi lauantaina Yle FST5 -kanavalla.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja - ja Poliakoff

Elokuvateatterielokuvalla ja televisioelokuvalla on merkittävä ero. Nimittäen puhuttaessa elokuvateatterielokuvasta kantavaksi hahmoksi sen takana nousee tavallisesti ohjaaja. Televisioelokuvan (tai -sarjan) tapauksessa merkityksellisimpänä tekijänä ei useinkaan pidetä ohjaajaa vaan käsikirjoittajaa.

Britannia ei ehkä ole elokuvan suurvalta, mutta television suurvalta se takuulla on. Niin paljon laadukasta fiktiota televisioon se on tuottanut. Britanniasta on noussut iso liuta maineikkaita televisiokäsikirjoittajia.

Ensimmäisenä nimenä mieleen nousee Dennis Potter (1935 - 1994), jolta muistamme mm. Pennejä taivaasta ja Laulavan salapoliisin. Nykykäsikirjoittajista voisi mainita esimerkiksi Jimmy McGovernin (s. 1949), jonka suurin saavutus on varmaankin Fitz ratkaisee -sarja ja käsikirjoitus useisiin sen tarinoihin.

Sitten pääasiaan: Poliakoffiin

Tänään nostan esiin Stephen Poliakoffin (s. 1953). Hän on elokuvan puolelta lähes kokonaan televisiotuotantoihin siirtynyt ohjaaja, joka myös käsikirjoittaa kaikki ohjaustyönsä. Poliakoff on ajankohtainen, sillä ylihuomenna keskiviikkona Teema aloittaa kuuden Poliakoff-tuotannon sarjan:

1. Kadonnut prinssi (2003) - 2 osaa alkaen 5.1.2011.

   

   Kadonnut prinssi (2003).
2. Ystävät ja krokotiilit (2005) - 19.1.2011.
3. Sukupuu (2001) - 3 osaa alkaen 26.1.2011.
4. Gideonin naiset (2005) - 16.2.2011.
5. Arvoitusten talo (2007) - 23.2.2011.
6. Lumottu Mary (2007) - 2.3.2011.
7. Talonvaltaajat (1998) - 9.3.2011. [Kolme viimeistä tuotantoa lisätty Teeman ennakkosivulle tämän tekstin julkaisun jälkeen; ne ovat kaikki elokuvateatterielokuvia.]
8. Edistyksen hinta (1993) - 16.3.2011.
9. Vuoden 39 salaliitto (2009) - 23.3.2011. 

Neljä ensimmäistä tuotantoa ovat uusintoja Ylen ohjelmistossa. Poliakoffin tavaramerkkejä ovat laatu ja vaativuus, mikä rajoittaa hänen katsojakuntansa kokoa. Siksi sarjan aloittava Kadonnut prinssi, tositapahtumiin perustuva tarina Englannin prinssi Juhanan (1905 - 1919) sairauksien merkitsemästä ja lyhyeksi jääneestä elämästä, on lähestyttävyydessään tietyllä tavalla poikkeus hänen tuotannossaan.

Muistan sarjan ensimmäiseltä esityskerralta erityisesti Britannian kuningasperheen suhteellisen maanläheisyyden verrattuna sukulaisperheen, Venäjän tsaariperheen, yläilmoissa leijumiselle. Tsaarin neljä tytärtä elävät sarjan tulkinnan mukaan aivan omassa maailmassaan.

Sukupuu ja päähenkilö Daniel (Matthew Macfadyen).

Tämän blogitekstin loin kuitenkin markkinoidakseni kolmantena nähtävää Sukupuuta, joka esitettiin Ylellä ensimmäisen kerran seitsemisen vuotta sitten (ks. esittely Ylen kotisivulla). Tuota sarjaa olen melkein odottanut uusittavaksi. Sukupuu on tarina sukukokouksesta, suvusta, perheestä, valokuvista; se on tarina muistamisesta ja kipeydestä. Tietyllä tavalla se on sisarteos Poliakoffin paria vuotta aikaisemmalle televisioelokuvalle Valokuvien vangit.

Pääosassa on Daniel (Matthew Macfadyen, s. 1974), joka sarjan ensimmäisessä osassa osallistuu kaukaiseksi jääneen sukunsa sukukokoukseen lontoolaisessa loistohotellissa. Hänen isäänsä esittää Michael Gambon, ja takaumien pientä Danielia näyttelee sama pikkupoika, joka kahta vuotta myöhemmin esitti prinssi Juhanaa ihan pienenä Kadonneessa prinssissä.

En ehkä kirjoita Sukupuusta tässä blogissa, sillä aion katsoa jaksot uudelleen kovalevyltä sitten aikanaan huomattavasti tiiviimmässä tahdissa kuin esitystahti viikon kestävine taukoineen jaksojen välissä antaa mahdollisuuden. Siinä vaiheessa kirjoittamisen ajankohtaisuus on jo osaksi häipynyt.

Neljästä uusittavasta tuotannosta Sukupuun ohella itse nostan katsomisohjelmaani ainoastaan Gideonin naiset, sillä Kadonnut prinssi ei välttämättä jaksa sytyttää minua toista kertaa ja Ystävistä ja krokotiileista en niin kovasti osannut pitää. Sen sijaan ensiesityksensä Suomessa saavalta Arvoitusten talolta ja sen jatko-osalta Lumotulta Marylta odotan jälleen paljon.

Lisäys:

Pari päivää tämän tekstin julkaisun jälkeen huomasin Yle Teeman täydentäneen Poliakoff-sarjaansa kolmella alkujaan elokuvateatterilevitykseen tuotetulla elokuvalla. Lisäsin teokset luetteloon muuta tekstiä muokkaamatta.