Elokuun pienoissinfonia

Tässä talossa näyttää käyvän niin, että kun isäntä ryyppää, niin emäntä tulee juovuksiin. - Maija Länsilehto / Elokuu, s. 57.

F. E. Sillanpää, Elokuu (1941)

(Otava, nidotun laitoksen 2. painos, 2008, 136 s.)

Kun F. E. Sillanpää (1888 - 1964) julkaisi pienoisromaaninsa Elokuu vuonna 1941, oli se hänen ensimmäinen laajempi teoksensa Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen. Sen keskushenkilö on kanavanvartija Viktor Sundvall - pyylevä ja pyöreänaamainen ulkonäöltään, kaljuuntuva, aika paha juoppo myös, ja hänen unelmansa näytelmäkirjailijan urasta ovat suureksi osaksi jääneet toteutumatta. Mieleen nousee vääjäämättä, onko tässä jälleen yksi Sillanpään useista omistakuvista. Pystyttikö hän ehkä Elokuuhun sentimentaalisen ajatusleikin kysyen, millainen elämä hänen osakseen olisi langennut, jos kirjalliset haaveet olisivat jääneet vaille täyttymystä? Tällaiseen ajatusleikkiin hänellä varmasti tuossa tilanteessa olisi ollut varaa, vastikään kansainvälisesti tunnustettuna ja laakeroituna kirjailijasuuruutena. Ajatusleikkikuvio nousee myös dialogiin todellisen kirjailija-Sillanpään kanssa: kanavanvartija Sundvall kokee hukuttavansa kirjallista pettymystään alkoholiin, mutta mitä syytä nobelistilla itsellään oli jatkaa seurusteluaan pullon hengen kanssa?

Elokuun peruskuvio lienee useimmille tuttu: elokuisena lauantai-iltana kanavanvartija Sundvall ja hänen hurja vaimonsa saavat vieraaksen kaupunkilaisrouva Maija Länsilehdon, jonka kanssa Sundvallilla on ollut ennen avioliittoaan eroottinen leikki. Rouva Länsilehto tuo tuliaisinaan konjakkipullon, joka sitten syöksee tilanteen melodraaman syövereihin.

Jo ennen romaanin puoltaväliä Sundvall eristäytyy pulloineen ja ibseniläisine elämänvalheineen vartijankoppiinsa, jossa aloittaa yksityisen, synkeän tilintekonsa elämänsä ja elämänsä ihmisten kanssa. Ukkonen säestää tämän tunneaarian huippuja, joka päättyy tietynlaiseen valaistumiseensa romaanin viime sivuilla.

Sundvallien ja rouva Länsilehdon muodostaman kolmion lisäksi romaanissa nousee esiin muitakin henkilöitä. On Niemisen Hanna, reipasotteinen pyykkäri, joka luonnehtii kanavanvartijapariskunnan yhteiselämää näin sanoin: "Ja vaikka ne joskus ovat tukasta yhdessä äijänsä kanssa, niin kyllä silloin ollaan yhtä mieltä, kun muija saa raivokohtauksen." (S. 27.) Tässä romaanin alkuvaiheessa lukija saattaa vielä elää käsityksessä, että näillä pitäjän pienemmillä on rooli pelkkänä antiikista periytyvänä kuorona, joka kommentoi päähenkilöiden toimintaa, mutta näin ei suinkaan ole. Niemisen Hannan lisäksi merkittävissä osissa ovat myös Sundvallien 16-vuotias tytär Tyyne, tähän silmänsä iskenyt renkimies Taave sekä nuori piika Iita, joka kokeilee tuntohermojensa yhteensopivuutta Viljasen Maunon kanssa öisessä sateensuojassa.

Kaikki nämä ihmiset suviyössä muodostavat Sillanpään kompositiossa yhteisvoimin sinfonian, joka finaalissaan saattaa teoksen onnettoman ja traagisen päähenkilön sunnuntaiaamun rauhaan. Elokuu menettäisi suunnattomasti täyteläistä voimaansa, jos kanavavahdin teemaa eivät olisi kontrapunktisesti tukemassa Iita-piian ja renki-Taaven teemat. Tämä henkilöhahmojen saumaton, toisiaan tukeva orkestraatio yhteisessä biologiassa, eräänlaisessa panteistisessa ykseydessä, suomalaisen kesäluonnon keskellä, tuo voimakkaasti mieleen brittien Virginia Woolfin proosataiteen ja hänen kehittämänsä kerrontaratkaisut merkitsevän muodon metsästyksessä. Olen löytävinäni Elokuusta jopa kuvauksen woolfilaisesta oivaltamisen ydinhetkestä, joka koituu aamuyöstä kanavarannassa tytär-Tyynen osaksi:

Seistessään siinä tuon Länsilehdon tädin vieressä ja tädin hiljaa itkiessä humahti Tyyne Sundvallin tyttötajuun nyt ikäänkuin ensi kerran ehjä kuva isästä. Se oli liikkumaton, ikäänkuin johonkin asentoon pysähtynyt, vähän hymyilevä - sellaista hyvänsuopaa, hiukan pilailevaa hymyä. Siinä se nyt oli vanhimman lapsen sisäisen katseen edessä, se kuva, eikä siihen enää voinut mitään lisäpiirteitä tulla. (S. 119.)

***

On kuitenkin asioita, jotka tässä yli 70 vuotta vanhassa romaanissa saattavat häiritä nykylukijaa.

Elokuun kerronnassa eletään maaseutuelämää agraarisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki yksilöt näyttävät olevan perustaltaan, vain luonne-erojensa ja elämänvaiheittensa erottamina, hyvin samanlaisia. He elävät jaetussa tunnetodellisuudessa: he kokevat lauantaisaunan täsmälleen samoin, he kokevat iltamaympäristön lavatansseineen täsmälleen samoin. Tätä kollektiivista yhteisyyttä kertojan ei tarvitse mitenkään kyseenalaistaa, mutta - markkinoiko hän jaettua yhteisyyttä jopa liian kritiikittömästi? Kun kaikkitietävä kertoja makustelee leveäsanaisesti kuvaamallaan yhtenäistodellisuudella, mieleen hiipii ajatus tietynlaisesta kerronnallisesta totalitarismista, jossa toiseus syrjäytyy perin kapeaan marginaaliin.

Toisaalta taiteellisella tasolla Sillanpään esiin loihtima yhtenäisyys antaa kokonaisuudelle woolfilaisittain merkitsevän muodon. Henkilöitten yksityinen kokemus ei niin ikään jää vain yksityiseksi kokemukseksi, kun kertoja tarjoaa sille holistiset kehykset.

Toiseksi kompastuskiveksi nykylukijlle voi käydä teoksen omalakinen kieli. Varmasti monilta muiltakin kuin minulta vaatii työtä päästä sisään Sillanpään kieli-ilmaisuun, vaikka jälkipuoliskolle päästyä jo helpotti. Ilkeämpi voisi luonnehtia kirjailijan ilmaisua saarnaavan jaarittelevaksi, ja repliikitkin saattavat tuoda mieleen vanhan suomifilmin puheilmaisun kliseisimmässä jäykkyydessään. Tuomion ei kuitenkaan pitäne antaa jäädä näin julmaksi. (Auttaa varmaan paljon, jos vaivautuu lukemaan tekstiä ääneen Sillanpään itsensä äänellä, radion joulusaarnoista tutulla.)

***

Kassilan Elokuu (1956) la 11.8.2012 klo 21, Yle Teema.

Mahdollisista vaikeuksista huolimatta kirjailija Sillanpää ja hänen Elokuunsa elävät yhä vuonna 2012, jopa odottamattoman voimakkaasti, jos vain suo tilaisuuden sille. On hyvä nostaa Sillanpää ylähyllyltä pölyttymästä ja antaa hänen loistaa omavaloista, jylhää valoaan. Vielä ehtii Elokuun lukea ennen lauantai-iltaa ja iltayhdeksää, jolloin Yle Teema esittää romaanin klassikkofilmatisoinnin.

Matti Kassila (s. 1924) kuuluu ohjaajana maamme elokuvahistorian terävimpään kärkeen, ja Elokuu (1956) on yksi hänen hienoimmista ohjaustöistään. Lavasteitten tahalliset näkyville jättämiset joissain kamera-ajoissa vain korostavat elokuvan uljasta realismia.

Näyttelijä Toivo Mäkelä (1909 - 79) ei ehkä ulkoisesti kovasti muistuta romaanin kanavanvartijaa Viktor Sundvallia, mutta yhtä kaikki tämä poikkeusyksilöitten jäljittelemätön esittäjä tekee yhden hienoimmista elokuvarooleistaan. Näyttelijä Tapio Liinoja kannustaa kiinnittämään erityishuomiota Mäkelän puhemaneerin käyttöön tässä elokuvassa. Muista päähenkilöistä Emma Väänänen (1907 - 70) kovankatkerana vaimona on jälleen kerran elementissään, samoin kuin Rauni Luoma (1911 - 96) maailmallisena rouva Länsilehtona.