Tohtori Dorn: "Enkeli lensi ohi." - Anton Tšehov, Lokki.Joukko suomalaisia eturivin kirjailijoita on vuosikymmenien kuluessa tehnyt sivuhypyn myös rikoskirjallisuuden maailmaan. Tunnettuja tapauksia ovat esimerkiksi Bo Carpelanin historiallinen dekkari Kulkeva varjo (Vandrande skugga, 1977), Aila Meriluodon Sisar vesi, veli tuli (1979) ja Hannu Salaman nimellä Aki Rautala kirjoittamat kolme rikosromaania 1990-luvulta. Eeva-Liisa Manner puolestaan julkaisi salanimeä Anna September käyttäen vuonna 1963 romaanin Oliko murhaaja enkeli?, mutta se taitaa olla enemmän parodiaa ja jopa puhdasta metafysiikkaa kuin varsinaista dekkaria.
Aivan oman lukunsa muodostaa Marko Tapion kolmen rikosromaanin sarja Enkeli lensi ohi (1963), Kolmetoista mehiläistä (1964) ja Mummokulta (1969).
Marko Tapio: Enkeli lensi ohi. Salapoliisiromaani (1963)
(WSOY, 2. painos, 1963, 182 s)
Romaanin varsinainen päähenkilö on nimeämättömäksi jäävä lääketieteen opiskelija, 26-vuotias nuorukainen, joka toimii minäkertojana suurimmassa osassa lukuja. Hänellä on kesätyö toimittajana Keski-Suomen Iltalehdessä, samassa paikallislehdessä, jota kirjailija Tapiokin avusti teksteillään noina aikoina.
Keskeltä vilkasta Kauppakatua löytyy ruumis, joka on saanut maata paikallaan kaikessa rauhassa toista vuorokautta kenenkään kiinnittämättä asiaan huomiota, murhaaja kun on lavastanut ruumiin auton alle "rassaamaan moottoria". Tapion vinha huumori osoittaa tässä ensimmäisiä merkkejään: auto on parkkeerattu peräti pysäköintikieltoalueelle.
Romaanin imu on alusta lähtien valtava. Siinä on ensinnäkin suuri jännite, kiitos persoonallisen lähtötilanteen, mikä on kuitenkin toissijaista - vahvin imu syntyy puhtaasti kaunokirjallisesta ilmaisusta. Tapion kuvaus on luonnosmaisuudessaan niin hätkähdyttävän pakotonta ja samalla niin suunnattoman tarkkaa ja oivaltavaa, että en voi kuin ihailla tätä taloudellista kielenkäyttöä. Kirjailija käyttää pitkin romaania myös saman asian toistoa, kuin lainana lyriikasta, ja tämä proosarunomainen juonne on sekin omiaan kirkastamaan ilmaisun voimaa.
Lisäksi tarinan psykologia on suurimmaksi osaksi syvän totta, näkökulmia avartavaa - kaukana viihdedekkarimaisesta näppäryyksillä pelailusta. Vuoropuhelukin saattaa olla perin älykästä. Esimerkiksi kun poliisit kuulustelevat minä-toimittajaa, mukana kulkee koko ajan kaksi toisiinsa lomittuvaa ja sekoittuvaa dialogilinjaa: selonteko eräästä kohtalokkaasta illasta lelutehtailijan luona ja selonteko Dostojevksin Karamazovin veljeksistä. Jos haluaa hamuta vertailukohteita, niin tarinassa, samoin kuin henkilögalleriassa, on jotain samanlaista kuin Waltarin Komisario Palmu -romaaneissa.
Toimittajalla on rakastettu - nuori opiskelijatyttö - , joka astuu kerrontaan näillä sanoin:
Koko kesä oli hyvin kaunis ja kuuma ja melkein joka päivä oli ukonilmoja, jolloin sateen aikana ilme viileni ja tuoksui sen jälkeen mullalta. Ihastuttava tuoksu. Maa oli niin kuumaa, että höyrysi aivan kuin olisi lyöty löylyä. Olin aina pitänyt ukonilmoista erikoisesti. Hän oli samanlainen. Ihmettelin sitä. Yleensä naiset pelkäsivät ukkosta. Kiipesimme usein Harjulle, josta katselimme seisten ilman lähestymistä. (S. 27.)Ihanan rakastetun nimi on Rakel - hän ainoana tarinan merkittävistä henkilöistä saa oman nimen. Seurustelevaiset ovat muutamaa päivää aiemmin olleet vieraina leikkikalutehtailijan ja tämän vaimon perin boheemeiksi käyvillä kutsuilla. Muut neljä vierasta ovat Espanjaa ja Buñuelia ihaileva elokuvaohjaaja, tuoretta mainetta niittänyt kuvanveistäjä, miespuolinen näyttelijä Kaupunginteatterista ynnä eräs vapaamielinen naisihminen. Minäkertoja tunnistaa murhatun yhdeksi seurueen jäsenistä, ja jostain syystä poliisit rajaavat epäillyt tähän kahdeksan joukkoon.
Tapaus on niin kinkkinen, että täytyy hankkia apua korkeammalta poliisiasteelta. Kaupunkiin ilmestyy maineikas rikosetsivä, Columbon varhainen sukulaissielu potenssiin kaksi:
Hän tuli sinne nahkavartisissa kumiteräsaappaissa, jalassa raskaat harmaat pussihousut, jotka riippuivat ja joiden vyön alta hänen punaraitaisen flanellipaitansa maha näkyi. Yllä hänellä oli ristikirjava auki liehottava tavallinen työpusero ja päässä rasvainen lätsä. (S. 96 - 97.)Ajopelinä etsivällä on Saab 92 vm. -52, johon hänellä on aivan erityinen suhde: "Olen varma siitä, että hän rakasti Saabiaan niin kuin vain mies voi kiintyä koneeseen, joka toimii hyvin." (S. 126.) Kun elokuvaohjaaja haaveilee matkasta Espanjaansa, etsivä haaveilee yhtä luonnollisesti matkasta Ruotsiin ja ihan erityisesti Trollhättaniin, jonka tehtailla mainiot Saabit valmistuvat.
Saabia ylistellään romaanissa ylenpalttisen monin eri tavoin heti ensi sivuilta alkaen. Syynä on se, että Tapiolla oli sponsorointisopimus automerkin edustuksen kanssa. Mutta miten ilkikurisesti, leikkisästi ja monimielisesti kirjailija tämän leiviskänsä hoitaakaan!
***
Mielestäni WSOY:n olisi aika ottaa uusintapainos mestarillisesta Enkeli lensi ohi -dekkarista. Luultavasti samaan niteeseen olisi syytä sisällyttää myös kaksi muuta Tapion lyhyehköä rikosromaania. Mutta ehdottomasti laitos olisi syytä varustaa tuoreella esipuheella! Nimittäin sille, joka hakee puhdasta jännitysromaania, Enkeli lensi ohi saattaa koitua pettymykseksi. Romaani on näet enemmän kaunokirjallisuutta sinänsä kuin dekkaria itseään ja enemmän dekkarin parodiaa kuin dekkaria. Lisäksi loppupuolelle päästyä jotkin ratkaisut saattavat tuntua latistavilta verrattuna alun korkeaprofiiliseen dekkarillisuuteen: ylivertaisen tarkkanäköisen pussihousuetsivän panos ratkaisun löytymiseen osoittautuu perin olemattomaksi, eikä murhaajan motiivin paljastuminenkaan ihan kestä loogista analyysia.
Silti jos jakaisin tähtiä, jakaisin niitä tälle Tapion hämmentävälle lyhdylle täydet viisi kappaletta.
Vaan mitäpä olisi hieno romaani ilman sovitusta televisiosarjamuotoon? Se tapahtui vuonna 1984, kun Seppo Wallin ohjasi Matti-Juhani Karilan käsikirjoituksen pohjalta kai neliosaiseksi yltäneen samannimisen sarjan. Pussihousuetsivää tuotannossa esittää Rintamäkeläisten naapurismiehenä Veikko Honkasena ja Metsoloiden vanhana isäntänä Antti Metsolana tv-historiaan jäänyt Ahti Haljala (1924 - 2005). Alkuperäisromaanin lumovoimaa tuotanto tuskin saattoi tavoittaa, mutta voisi olla elähdyttävää todistaa syntynyttä toteutusta ja näyttelijävalintoja. Oi, kunpa sarja saisi päivänvalon edes yhtenä ja ainoana uusintana!
***
Lisäys toukokuussa 2014. Marko Tapio avioitui Tuulikki Viljasen (Tuulikki Tapper, nykyään Valkonen) kanssa vuonna 1961. Liitto päättyi eroon vain pari kuukautta ennen kirjailijan kuolemaa. Vuonna 2003 ilmestyi Valkosen kirjoittama aviomuistelma ja elämäkerta Mäyhä. Lähikuvia Marko Tapion elämästä, josta löytyy laaja esittely myös romaanista Enkeli lensi ohi (s. 190 - 197).
Pussihousuihin pukeutunut rikosetsivä muistuttaa Valkosen mukaan ulkomuodoltaan jopa ällistyttävästi kirjailijaa itseään. Toisaalta etsivällä on toinenkin esikuva, josta Tapio oli kuullut eräältä poliisilta. Kyseessä on suurena persoonallisuutena tunnettu Vetelin nimismies Orhanen (s. 1899), joka viihtyi pusakka ja pussihoussut asunaan.
Lumoavalla Rakelillakin on esikuvansa tosielämässä. Nuori aviopari oli ollut elokuvateatterissa katsomassa Maunu Kurkvaaran elokuvaa Yksityisalue (1962). Kun kirjailija oli nähnyt Soilia elokuvassa näyttelevän palmikkopäisen Sointu Angervon, jolla on yllään väljä paita, hän oli näpsäyttänyt sormiaan ja kuiskannut: "Siinä hän on! Raakel!" Enkelin rakkaustarina sisältää myös monia konkreettisia ja hyvin tarkkoja muistumia Tapioiden omilta seurusteluajoilta.
