Henkipattona Stavangerissa

Viime sunnuntaina tutustuin norjalaiseen yksityisetsivään Varg Veumiin tv-elokuvamuodossa, kun Yle TV1 uusi Naisen jääkaapissa (Norja, 2008). Raportoin kokemuksesta tässä tekstissäni.

Minua jäi elokuvassa vaivaamaan juonikuvio, joka äärimmäisen trendikkäästi herkuttelee poikkeavilla sukupuoli-identiteeteillä. Mietin, olisiko kuvio millään saattanut sisältyä alkuperäisromaaniin, joka sentään ilmestyi jo vuonna 1981, jolloin seksuaalikartta vielä oli melko perinteinen ja turvallinen. Niinpä heittäydyin salapoliisiksi itsekin ja luin kyseisen romaanin.

Gunnar Staalesen: Nainen jääkaapissa

(Kvinnen i kjøleskapet, 1981)

Suom. Päivi Kivelä. Otava (Crime Club) 2007. 247 s.

Varg Veumin norjankieliset kotisivut

Paljastui romaani, joka on monella tavalla toisenlainen kuin sen 27 vuotta myöhempi televisiosovitus. Paljastui selkeä ja ihan näppärä tarina, josta tv-käsikirjoittajat olivat raapineet mukaansa vain muutaman perustekijän luodessaan sekavanpuoleisen skenaarionsa. Suurempi uskollisuus alkutekstille olisi kyllä taannut vakuuttavamman puolitoistatuntisen.

Pääosassa on luonnollisesti yksinäinen ja elämän kuluttama salapoliisi Varg Veum, romaanin minä-kertoja, joka pitää toimistoaan Bergenin rannikkokaupungissa. Tapahtumat sen sijaan sijoittuvat suurimmaksi osaksi toiseen rantakaupunkiin Stavangeriin, jonne Veum matkaa vesialuksella suorittamaan erään huolestuneen rouva Samuelsenin antamaa tehtävää. Rouva Samuelsenin poika Arne nimittäin työskentelee siellä öljynporausfirmassa, mutta pojasta ei ole kuulunut mitään moneen päivään.

Perillä Arnen alivuokralaisasunnossa on autiota ja tyhjää, mutta vuokraemäntä osaa kertoa perin poikkeuksellisesta keskiviikkoillasta, jona asunnossa vietti remuisaa juhlaa kuuden hengen eriparinen seurue.

Televisiosovituksesta ei löydy huolestunutta rouva Samuelseniä eikä matkaa pois koti-Bergenistä, ja tuiki tavallisesta öljynporaaja-Arnestakin on viritetty omalaatuinen tekniikan ihmelapsi. Yhteistä molemmille versioille kuitenkin on, että Veum löytää Arnen jääkaapista naisihmisen torson, vaikkakin romaanissa kyseistä ihmettä saadaan vartoilla aina sivulle 98 asti. Mitä tulee mielikuvituksellisen kliseiseen sukupuoli-identiteettihämmennykseen, se on totisesti tv-käsikirjoittajien päästä lähtöisin sekin, vaikka hentoinen taikinanjuuri onkin peräisin alkuperäistekstistä.

Nähtävästi markkinointitarkoituksessa Varg Veumia on mieluusti verrattu Chandlerin Philip Marloween siitä lähtien kun hän esittäytyi romaanissa Bukken til havresekken vuonna 1977. Mutta esikuvaansa verraten herra Veum on aika neutraali ja pehmeäkin - hän on pehmytkovaksikeitetty. Hän on sanotusti nukkavieru mutta silti melko siisti, hänen kyynisyytensä on varsin kevyttä kamaa, eikä hänen persoutensa alkoholiin ja naisiin ole mitenkään hälyttävää. Akvaviittia kieltämättä kuluu, mutta hän pysyy kaikista houkutuksista huolimatta uskollisena rakkaalle Solveigilleen, joka on toisen miehen vihitty aviovaimo.

Televisiosarjassa Veumia esittää Trond Espen Seim, joka on pölyttänyt yksityisetsivän olemusta rajusti käydäkseen katu-uskottavasta uudellakin vuosisadalla. Luultavimmin on piipahdettu ottamassa pari vinkkiä jopa ammattimaiselta stylistiltä.

Gunnar Staalesen (Kuva: Helge Skodvin / Gyldendal.)

Kirjailija Gunnar Staalesen (s. 1947) kirjoittaa suhteellisen sujuvasti. Hänen ilmaisustaan löytyy jopa kaunokirjallista kunnianhimoa, vai mitä, rakkaat klovnit, mutta mikään tyylitaituri tai chandleri hän sentään ei ole. Jos ilmaisutapa olisi aidosti kovaotteisempi, markkinointiheitot Marlowen suuntaan eivät ehkä olisi niin hataria.

Romaanin ytimessä on katoamisarvoitus, joka laajenee murhamysteeriksi ja kuvaukseksi Veumin paosta kasvottomien vainoajiensa kynsistä. Varsinkin loppua kohti tarina käy yhä seikkailullisemmaksi ja jopa poikakirjamaiseksi. Monessa kohdassa mieleen tulevat Sivar Ahlrudin Etsiväkaksoset-kirjat vähän naiiveine juonenkuljetuksineen.

Staalesenia mainostetaan yhteiskunnalliseksi dekkaristiksi, mille romaani ei anna kovin paljon vastiketta. Pikku viitteet tiedostavuuden suuntaan tuntuvat lähinnä päälleliimatuilta, kuten heitto Yhdysvaltain meneillään oleviin presidentinvaaleihin, joissa republikaanien Ronald Reagan syrjäytti demokraattien Jimmy Carterin:

Ajattelin Ronald Reagania. Olisi helpotus, ettei tarvitsisi elää hänen presidenttikauttaan, mutta silti... En halunnut uhrata elämääni sen takia. (S. 197.)

Toisaalta kuvauksessa nopeasta muutoksesta, jonka Stavangerin kaupunki koki lyhyessä ajassa öljyrikkauksien vaikutuksesta, on dokumentaarista voimaa. Samoin esiin nousee huomio siitä, miten poliisin on helpompi suitsia rikollisuutta, jos se katsoo sormien läpi esimerkiksi laittomia peliluolia, joitten liepeillä pahempi rikollisuus usein pesii.

Kun aikaa romaanin ilmestymisestä on jo ehtinyt rientää, viini vanhetessaan tarjoaa myös aikamatkan vuoden 1980 skandinaviskalandiaan, jossa kirjeposti on yhä kovassa kurssissa mutta väritelevisio syrjäyttää jo mustavalkoista. Stavangerissa turistina vierailleille kirjan sivut tarkkoine katunäkymineen tarjoavat varmasti nostalgisen kuvapostikortin. Nipottavapipoinen nykyaika kuitenkin ehkä pitäisi poliittisesti epäkorrektina tarinakudosta hyveellisestä huorasta Elsasta, johon Veumilla on platoninen suhde.

Nainen jääkaapissa näyttäytyy minulle jonkinlaisena K-18-nuortenkirjana. Rikoskirjallisuus ei ole ensisijaista aluettani, ja siksipä pidän teoksessa eniten sen aikalais- ja paikalliskuvauksesta. Vaikka Staalesen kirjoittaa kulkevampaa proosaa kuin Wallander-kirjailija Hennign Mankell, jää tämä romaani nähtävästi ainoaksi kokeilukseni hänenkin tuotannostaan. (Ainoa nykyisistä skandinaavirikoskirjailijoista, jolle en ole antanut porttikieltoa ensiyrityksen jälkeen, taitaa olla Jo Nesbø, jolla näyttää olevan polveileva juonenkuljetus hanskassaan.)

Suomennoslaitoksen takakansitekstissä panen merkille erään juonipaljastuksen, joka romaanissa selviää vasta sivulla 177 - siis vähän ennen loppusuoraa. Monia moinen paljastelu saattaa häiritä, mutta omaa lukemistani se virvoitti antamalla mahdollisuuden tarkkailla juonenkuljetusta laajemmin myös kerronnallisen jännitteen näkökulmasta.

Meidän kotisuomalaisten itsetunnon kohotukseksi kerron vielä, että Lasse Virén on ehkä salapoliisi Veumin sankarismies. Hän tekee tämän tunnustuksensa baaritiskillä, jossa juttuseurana toimiva stetsonipää reagoi odotetusti: 

Kuka? Se pitkänmatkanjuoksija? Kaveri, jolla ei ole muuta tekemistä kuin juosta neljä - viisikymmentä kilometriä päivässä ja ottaa kaksi olympiamitalia joka neljäs vuosi? Joka kieltäytyy kaikesta mitä elämä voisi tarjota - viinistä, laulusta ja naisista - juostakseen kuin puoli-idiootti pitkin syviä suomalaismetsiä tai Kolumbian ylänköjä? Hyvä luoja, mies! Mitähän Philip Marlowe tuohon sanoisi? (S. 116 - 117.)

Otavan Crime Club on julkaissut vuosina 2005 - 07 yhteensä kolme Varg Veum -suomennosta. Kuolemaan asti sinun (2005) on käännös sarjan toisesta romaanista Din, til døden (1979) ja Ruususen unta (2006) kolmosesta Tornerose sov i hundre år (1980), jota Nainen jääkaapissa seurasi heti vuotta myöhemmin. Käännöstyö alkoi siis kronologisesti, tosin starttiromaanin unohtaen.

Yksinäinen ja kovaksikeitetty

Varg Veum on norjalainen yksityisetsivä, jota en ennen eilisiltaa tuntenut lainkaan, vaikka hänen tutkimuksiaan avaava rikossarja käy television ykköskanavalla jo uusintakierrosta.

Varg Veum: Nainen jääkaapissa

(Varg Veum (1:5): Kvinnen i kjøleskapet, ohj. Alexander Eik, Norja 2008, 87 min)

TV1 su 15.7.2012 klo 22.00
Sarjan esittely Ylen kotisivuilla
Elokuvan esittely Filmfront.no-sivustossa

Öljynporausyrityksen työntekijä katoaa ja Varg Veum tekee karmean löydön tämän asunossa. (Yle.fi.)

Yksityisetsivä Varg Veum on siinä mielessä puhdasverinen pohjoismainen rikossarjasankari, että hänellä on väitetysti voimakas sosiaalinen omatunto. Ennen yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi heittäytymistään hän on peräti toiminut sosiaalityöntekijänä, mutta muutoin sarjan mainostettu yhteiskunnallisuus ei näy ainakaan illan jaksossa.

Varg Veum pitää etsivätoimistoaan Bergenin rannikkokaupungissa. Yksityinen öljynporausyritys pestaa hänet etsimään firman kadonnutta työntekijää Arne Samuelsenia, poikkeavasti käyttäytyvää teräväpäätä, joka on päätöikseen kehitellyt arvokasta keksintöä.

Samuelsenin tyhjässä asunnossa Veum tulee avanneeksi jääkaapin, josta löytyy naisen päätön ja raajaton torso. Sitten Veum kolkataan arvaamatta, ja kun hän herää, ei asunnossa ole enää merkkiäkään telotusta naisesta. Ei ihme, että sen enempää poliisit kuin öljy-yrityksen pomotkaan eivät oikein ota uskoakseen hänen mielikuvituksellista tarinaansa.

Elokuvan mittaan tutustutaan paremmin yrityksen henkilökuntaan ja Samuelsenin salaperäiseen naisystävään Else Ljonesiin (Charlotte Grundt). Etsivä Veumin ystävätär Anna Keilhau (Kathrine Fagerland, s. 1976) puolestaan joutuu kokemaan kovia, hirveän kovia. Tarinassa herkutellaan myös poikkeavilla sukupuoli-identiteeteillä, kuten niin trendikästä on. Rutinoitunut televisionkatsoja osaa jo kohdassa 30 minuuttia arvata, mitä tuleman pitää.

Ennen eilistä Varg Veum oli minulle niin vieras, etten tiennyt edes, millaiselta hän näyttää. Trond Espen Seim (s. 1971) esittää häntä, ja hänen nukkavieru gootti-hipin olemuksensa tuo etäisesti mieleen lauluntekijä Hectorin. Jos etsivä Veum siirrettäisiin Hollywoodiin, Nick Nolte olisi varmasti omiaan esittämään häntä, kun vain olisi pikkasen nuorempi. Harmi, ettei Seimille ole suotu enempää Nolten karheaa karismaa.

Kalseita kuvia ottava kamera seuraa tarkasti, kun Veum suorittaa toimintaansa rantakaupungissa ja sen ympäristössä. Peli on kovaa Bergenissä. Kiristysrahoja vaihdetaan ovelasti ja ihmisiä mätkitään raa'asti. Ehkä minä kuitenkaan en seuraa mukana tulevina sunnuntaina... Jostain syystä Yle näyttää uusintajaksot alkuperäisestä poikkeavasta järjestyksessä, niin että kuolleetkin siinä heräävät henkiin kesken kaiken.

Nainen jääkaapissa on romaanitelevisiointi. Sen ansiosta käsikirjoittajilla on ollut käytettävissään valmis, vahva tarina, mutta kääntöpuolena on se, että puolitoistatuntinen televisiointi ei millään pysty pohjustamaan riittävästi kaikkia käänteitä. Esimerkiksi loppusuoran paljastus naisystävä Else Ljonesista toimii taatusi pysäyttävästi mahdollisessa alkuperäisromaanissa, jossa lukija on ehtinyt luoda tietynlaisen kokonaiskuvan hänestä, mutta elokuvassa paljastus on pelkkä hokkus-pokkus-temppu, melkein yhdentekevä. (Jälkikäteishuomautus 22.7.2012: Luin romaanin muutamaa päivää myöhemmin, ja paljastui, että kuvatut juonenkäänteet on istutettu tarinaan vasta elokuvan käsikirjoitusvaiheessa. Ks. arvosteluni romaanista täältä.)

Kirjailija dekkarisarjan takana on norjalainen Gunnar Staalesen (s. 1947). Hän julkaisi ensimmäisen Veum-romaaninsa 1977, ja tähän mennessä niitä on ilmestynyt 17. Romaaneista kolme on suomennettu Otavan Crime Club -sarjassa, yhtenä niistä Nainen jääkaapissa (1981/2007). Televisiointiurakka alkoi vuonna 2007, ja purkissa on jo 12 tarinaa.

PS. Ajattelin minä kirjoittaa pari sanaa Jo Nesbøstäkin, toisesta norjalaiskirjailijasta, mutta jääköön nyt. Olen nimittäin lukenut häneltä rikosromaanin Lumiukko (2007), jossa yksi ruumiista piileksii pakastimessa. Tämä tieto se inspiroi minut katsomaan illan varg-veumin, ennakkotiedot elokuvasta luettuani. (Nesbøä pidetään jonkinlaisena myöhempien aikojen kovaksikeitettynä agathachristienä, eikä suotta. Lumiukko kertoo sarjamurhaajasta, joka jättää jälkeensä ruumiita ja lumiukkoja. Arvata varmaan saattaa, että lopussa paljastuva psykologia lumiukkomurhien takana ei välttämättä ole vankin ja uskottavin mahdollinen.)

Monsieur Ustinov kesälaitumella

"Tuolla niitä makaa rivissä kuin ruumiita ruumishuoneella. Niissä ei ole mitään persoonallista. Ne ovat vain ruumiita. Kuin pihvejä tirisemässä auringossa."

Peter Ustinov (1921 – 2004) esitti mestarietsivä Hercule Poirotʼta kaikkiaan kuusi kertaa vuosina 1978 – 88, kolmessa elokuvateatterielokuvassa ja kolmessa tv-elokuvassa. Kun kuvausryhmä pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa 1981 ja lähti Mallorcalle panemaan purkkiin romaania Varjossa auringon alla (1941) (=> arvosteluni romaanista), oli takana jo Kuolema Niilillä -elokuvan (1978) valkokangaskierros.

Rikos auringon alla

(Evil Under the Sun, ohj. Guy Hamilton, Britannia 1982; 1.51)

Elokuvan esittely Anthony Shafferin kotisivuilla

Elokuvan traileri YouTubessa

Es. 7.4.1989 (TV1), 9.8.1992 (TV3) ja 14.8.1997 (Nelonen)

Mallorca edustaa elokuvassa piskuista, Adrianmerellä sijaitsevaa lomasaarta, joka kuuluu kuvitteelliselle Tyrenian kuningaskunnalle. Väitetään, että Tyrenia olisi saanut vaikutteita alueella sijaitsevasta Albaniasta, jota oikeastikin hallitsi kuningas lyhyen aikaa maailmansotien välissä.

Tyrenia on pikkasen hullunkurinen kuningaskunta, ja elokuvan tyylilajiin liittyy paljon muutakin hullunkurista. Aloitetaan vaikka monsieur Poirotʼn pienestä uintiretkestä, jonka hän tekee aamutuimaan, herättyään ylellisessä hotellihuoneessaan. Christien alkuperäisromaanissa vastaavaa kahluukohtausta ei ole, samoin kuin ei ole Poirotʼn hullunkurista uima-asuakaan eikä uimabaskeria. Kun salapoliisi vielä tekee muutaman kömpelön voimisteluliikkeen rantaviivalla, on tuloksena varma, halpa hohotustuokio katsomossa.

Muutoin Ustinov suoriutuu Poirotʼn roolista vähintään kohtuullisesti. Hän tekee legendaarisesta etsivästä kepeän huvinäytelmäsovituksen. Ustinovin salapoliisilla on vankka ja kunnioitusta herättävä olomuoto, mutta hänen ilmeilynsä ja elehdintänsä varistavat arvokkuuden tästä kolossaalihahmosta.

Käsikirjoitusvastuussa on maineikas Anthony Shaffer (1926 – 2001), nimi monen arvostetun brittielokuvan takana. Muutoksia alkuperäisromaaniin on runsaasti, mutta Christien henki säilyy mielestäni varsin hyvin, vaikka bling-blingiäkin on lisäilty roimalla kädellä. Muutosten pontimena on tavallisesti elokuvallisuuden vaatimusten täyttäminen. Siksi Rikos auringon alla myös alkaa varsin toisella tavalla kuin romaani.

Kun viehättävän teatterimaiset alkutekstit on ohitettu, käväistään ihan ensimmäisenä pikaisesti parin vuoden takana, erään maantieltä löydetyn kalmon ääressä. Alkuperäisromaanissa kalmoa aletaan muistella tutkijoitten keskuudessa vasta loppusuoran jo häämöttäessä.

Sitten astuu näyttämölle monsieur Poirot, jonka tarkkaavainen vakuutusvirkamies on kutsunut jakamaan huolensa erään timantin aitoudesta. Miksi arvostettu teollisuusmiljonääri, Sir Horace Blatt (Colin Blakely), yrittää saada vakuutuksen väärennetylle timantille?

Timanttia ei Christien romaanissa esiinny. Kyseessä on vain yksi elokuvallisista konkretisoinneista, joilla välttää dialogivetoinen juonenkuljetus. Tuo timantti se lopulta johtaa Poirotʼn vieraaksi Adrianmeren lomaparatiisiin. Itse asiassa sillä on melkoisen suuri rooli juonessa – se kulkee mukana läpi elokuvan ja on merkittävä tekijä myös murhamysteerin ratkaisussa. Väärennetty timantti ei kuitenkaan edes viihdegenreen istutettuna ole omiaan edustamaan kovin syvällistä elokuvallista elementtiä, ja toden totta myöhemminkään ei astuta yhtään tummempiin vesiin, vaan Rikos auringon alla on alusta loppuunsa kuplivan kevyt elokuva - vähän kuin kuohuviini, melkoisen niukalla alkoholipitoisuudella ladattu tosin.

Henkilöhahmojen persoonat on elokuvaa varten pantu uusiksi kautta linjan. Erityisesti kytköksiä henkilöiden välillä on lisätty tuntuvasti verrattuna Christien tarinaan. Käyhän Poirotʼnkin tie saarelle nimenomaan vakoilemaan timanttijuttuun sotkeutunutta Arlena Stuart Marshallia.

Mrs. Marshall ei ole murhamamman luonnostelemalla tavalla kohtalokas vamppi vaan korostetun koominen koketti, vähäsen ikääntyneempikin. Kauppiaan rouva Harriet Oleson Pienestä talosta preerialla tulee väistämättä mieleen. Brittiteatterin ylidiiva Diana Rigg (s. 1938), tuttu vuoden 1969 Bond-morsiamenakin, näyttelee häntä suurpiirteisen lavein kaarin mutta ujuttaa samalla hahmoonsa myös pahaenteistä hyytävyyttä. Näyttelijättären uran valinnut Mrs. Marshall purkaa ylenmääräistä esiintymisviettiään esimerkiksi laulelemalla hotellin baarissa muun seurueen iloksi, kuten tämä YouTube-video lahjomattomasti todistaa.

Kappaleen nimi on muuten ”Youʼre the Top”. Se oli iso hitti 1930-luvulla, yksi säveltäjänsä Cole Porterin (1891 - 1964) isoimmista. Porter vastaa koko elokuvan musiikista; ääniraita on oikein lahjakkaasti valikoitu pelkästään hänen tuotannostaan. Ja kun Poirot silmäilee hotellin vieraskirjaa, tarkkaavainen katsoja pystyy bongaamaan Mr. Porterin nimen aikaisempien vierailijoiden joukosta.

Näyttelijäkunta on kauttaaltaan nimekäs, kuten tämän lajin suurelliseen viihde-elokuvaan kuuluu. Mrs. Marshallin lannistettua puolisoa esittää Denis Quilley (1927 – 2003), joka muutamaa vuotta myöhemmin näytteli tohtori Sterndalea hurjalla karismalla Sherlock Holmesin seko-seko-tarinassa ”Paholaisen jalka” (1988).

Keski-ikäisten naiskatsojien päiväunia sulostuttamaan elokuvaan palkattiin Nicholas Clay (1946 – 2000). Hän uhkuu itsevarmuutta ja komeutta Mrs. Marshallin itseoikeutettuna rakastajana Patrick Redferninä. Alistettua vaimoa Christineä esittävä Jane Birkin (s. 1946) vastaavasti ruumiillistaa epävarmuutta, itsetunnottumuutta ja totaalista maun puutetta valkoisena liitunaamana.

Amerikkalaispariskunta Gardenerit ovat teatterituottajia, jotka yrittävät epätoivoisesti saada Mrs. Marshallin mukaan uuteen produktioonsa. Heitä esittävät Sylvia Miles (s. 1932) ja suunnattoman hivelevän äänen omaava James Mason (1909 – 84). Romaanissa esiintynyt harteikas vanhapiika Emily Brewster on vaihtanut elokuvaa varten sukupuoltaan. Hän on nyt Rex Brewster (Roddy McDowall, 1928 – 1998), vastahakoisesta Mrs. Marshallista paljastuselämäkertaa kirjoittava toimittaja.

Voimakkaasti ehostettu Maggie Smith (s. 1934) esittää hotellin omistavaa Daffney Castlea. Hän hoitaa oman toimen ohessa myös elokuvakäsikirjoituksesta tiputetun muotiguru Rosamund Darnleyn hommat, joten hänellä on suurempi rooli kuin romaanissa. Ms. Darnleyn lisäksi kiihkoileva kirkkoherra Lane ja tylsäpuheinen majuri Barry on kokonaan viskattu tarinasta ulos. Terveesti hengittääkseen elokuva ei oikein kestä yhtä paljon ihmisiä kuin romaani, joten ratkaisu on hyvin viisas.

Henkilöhahmoja ja heidän välisiä suhteitaan pohjustetaan kunnolla, ennen kuin murha astuu hiekkarannalle minuutilla 50. Kalmon ilmestyminen ennakoidaan hienovaraisesti ja mielestäni hyvin tyylikkäästi otossarjana, joka leikkaa henkilöstä toiseen ja jota Porterin musiikki hienosti alleviivaa.

Rikostutkimukset sujuvat mallikelpoisen ripeästi, sillä Poirot kutsuu seurakunnan koolle kuulemaan nerokkaan ratkaisunsa jo 35 minuutin kuluttua ruumiin paljastumisesta. Ratkaisu on täysin romaanin mukainen, vaikkakin hiukan virtaviivaistettu, ja on mukaan päässyt pari pientä lapsellistamistakin. Romaaniarvostelussa kritisoimaani psykologisen tason harhautusta elokuva ei kokeile soveltaa edes miedonnettuna, eikä kynttilöilläkään suotta leikitä.

Loppuminuuteille sijoittuu vielä nokkela yllätyskäänne: Poirotʼlla ei ole todisteita nerokkaalle ratkaisulleen, joten ylimielinen murhaaja päättää loukkaantua oikein kunnolla. Tuloksena on elokuvallisesti hyvin näyttävä kohtaus, jossa kaikki maailman harmaavarpuset saavat kokea eräänlaisen lyhykäisen kuokkavierailun huimaavissa tyylitaivaissa.

Rikoksen auringon alla ohjaaja Guy Hamilton (s. 1922) tunnetaan erityisesti useista Bond-filmeistään. Tällä kerralla hän on ohjannut jälleen tyylipuhtaan viihde-elokuvan. Siihen ei sisältyne mitään varsinaisen omaleimaista eikä itsenäisesti eloon jäävää, mutta silti se kykenee tuomaan ripauksen jännitystä ja vanhahtavaa loistoa katsojan arkipäivään.

• Löysin verkosta => laajan elämäkerta-artikkelin Christien tyttärestä Rosalind Hicksistä.

Monsieur Poirot kesälaitumella

”Katsokaapa noita, joita makaa tuolla riveittäin. Mitä ne ovat? Ne eivät ole miehiä ja naisia. Niissä ei ole mitään persoonallista. Ne ovat – vain ruumiita!” Hän heilautti kättään rannalla lojuvien ruumiiden suuntaan. ”Tuo muistuttaa minusta hyvin paljon Pariisin ruumishuonetta. Levyille nostettuja ruumiita – kuin lihakauppiaan myymäläpöydällä.” (S. 14 / kooste.)

Mestarisalapoliisi Hercule Poirot on elementissään hotellin aurinkorannalla viihdyttäessään seuralaisiaan siteeratulla tavalla. Hotellin nimi on Jolly Roger Hotel, ja se sijaitsee pienen pienellä saarella Lounais-Englannin rannikolla, ja monsieur Poirot viettää siellä unelmiensa bikinikesää, hohtavan valkoinen hellepuku ja panamahattu kostyyminaan.

Agatha Christie: Varjossa auringon alla

(Evil Under the Sun, 1941)

Suom. Eero Ahmavaara. SSKK, 1982. (Ens. painos WSOY, 1962.) 256 s.

Romaanin esittely Agatha Christien virallisella kotisivulla

1.

Ensin haluan tutustuttaa teidät siihen varmoin siveltiminvedoin luonnosteltuun väkeen, joka pitää majaansa romaanin sivujen välissä Jolly Roger Hotelissa:

Kapteeni Kenneth Marshall
Arlena Stuart Marshall – kapteenin säihkyvän kaunis vaimo.
Linda Marshall – kapteenin 16-vuotias, kömpelö tytär ensimmäisestä liitosta.

Patrick Redfern, joka näkyy langenneen satumaiseen Mrs. Marshalliin.
Christine Redfern – edellisen hiirulaismaisen sievä vaimo.

Kirkkoherra Stephen Lane – kiihkouskovainen hengenmies, joka näkee pahuuta kaikkialla, ennen muuta Mrs. Marshallissa.
Majuri Barry, evp.
Horace Blatt – nousukas ja purjeveneen omistaja.

Rosamund Darnley – menestynyt muodinluoja ja kapteenin lapsuudenystävä.
Emily Brewster – harteikas vanhapiika.

Herra Odell C. ja rouva Carrie Gardener – pakollinen amerikkalaispari.

Rouva Daffney Castle – Jolly Roger Hotelin omistajatar.
Gladys Narracott – erityisen merkittävä kerrospalvelijatar.

Hercule Poirot
Poliisiviranomaiset eversti Weston, tarkastaja Colgate ja kersantti Phillips sekä tohtori Neasdon lääketieteen edustajana.

Toisaalta… ehkä henkilöluettelo ei olisi ollut ihan tarpeen, sillä sellainen löytyy romaanin alkusivuilta, palapelidekkarin kultakauden parhaitten perinteiden mukaisesti. Luettelosta tosin uupuvat Cowanin ja Mastermanin suurperheet, jotka onnekseen sattuivat olemaan picnicillä erään tietyn murhan tapahtuma-aikaan. Eikä unohtaa sovi loistohotellin laajaa palveluskuntaakaan, vaikka sehän on luonnollisesti pelkkää tapettia seinillä henkirikoksenkin hetkellä, kuten brittiläisen luokkayhteiskunnan kokokuvaan sopii.

Henkilöluettelon yhteyteen kirjan alkulehdille on liitetty myös idyllinen pikku karttakuva siitä idyllisestä pikku saaresta, jossa Jolly Roger Hotel sijaitsee. Kyseessä on siis miljöö, jollaisessa romaanin lukija takuuvarmasti haluaisi viettää muutaman ikimuistoisen elokuun päivän. Puhelimella viestiäkseen tosin täytyy käväistä Pengerpolkua pitkin mantereella, mutta vesiputkisto on ensiluokkainen ja sitä myös käytetään, turhankin ahkerasti.

2.

Kuten henkilöluettelosta voi aavistella, hotellivieraiden yhteiselo saarella ei käy ihan kivuttomasti. Mrs. Marshall, tarinan äärimmäisen kohtalokas femme fatale, vamppien vamppi, Babylonin portto, Kleopatra, seireeni ja miehenpuolia turmelukseen saattava Kirke, aiheuttaa ongelmia miesten ja naisten ja avioparien keskinäiseen elämään.

Totta puhuen, alaston pahuus näyttää väreilevän tässä muuten niin viehättävässä yhteisössä. Sen aistimiselle erityisen herkkä on vastikään psykiatrisesta hoidosta kotiutunut kirkkoherra Lane.

Täti Christie saakin mukavan puolifilosofisen johdatuksen rikokseen pyörittelemällä pahuuden teemaa heti teoksen alussa. Sivutuotteena syntyy myös hieno nimi koko romaanille. Poirot nimittäin osallistuu aiheesta käytyyn keskusteluun näillä sanoin: ”Mutta unohdatte, neiti Brewster, että kaikkialla auringon alla on pahaa, kaikkialla on varjoakin.” (S. 19.) Poirotʼn sanat inspiroivat kirkkoherra Lanen muistamaan Saarnaajan kirjaa ja jatkamaan:

Nykyisin kukaan ei usko pahaan. Sitä pidetään enintään hyvän kieltämisenä. - - Mutta herra Poirot, paha on todellista. Se on tosiasia. Minä uskon pahaan niin kuin uskon Jumalaan. Se on olemassa. Se on mahtava. Se kävelee maan päällä.

Pahuuden esiinmarssi huipentuu luonnollisesti murhaan. Ruumis löytyy sivulta 74, Maahisten poukaman autiolle hiekkarannalle paiskattuna. Epäiltyjä on saarellinen, siis sopivasti klassisen dekkarin verran, sillä on hyvin epätodennäköistä, että kukaan muukalainen olisi uskaltautunut hotellin alueelle Pengerpolkua astellen tai vene menopelinä.

Ympärillä hohtavaa kesää ja aurinkoa yksi ruumis ei luonnollisestikaan sammuta, mutta huoleton kesän tuntu on teoksesta sen myötä peruuttamattomasti poissa. Vuorossa on monsieur Poirotʼn risteily epäillyn luota epäillyn luo, rastilta rastille - todistajien tenttauskierros.

3.

Varjossa auringon alla on niitä Agatha Christien romaaneja, joista aivan erityisesti pidin ahmiessani niitä suhteellisen varhaisessa iässä. Uudella lukemalla en ollut läheskään yhtä innostunut, mikä oli ennakoitavissakin, mutta silti edelleen voin suositella vaikkapa juuri tätä teosta aloituskirjaksi Mrs. Christien maailmaan. Kyseessä on varmasti standardi-agatha parhaimmillaan. (Spesiaalitarinat, kuten Eikä yksikään pelastanut ja Ikiyö, ovat sitten asia erikseen.)

Luin romaanin Askel tyhjyyteen (1934) viime lokakuussa, ja jotenkin Christien kerronnan nokkela elämänriemu tuntuu haalenneen – akateemistuneen, kokeneen keski-ikäistyneen vakiintumisen – niiden muutamien vuosien aikana, joka teoksilla on väliä. Varjossa auringon alla lukiessani en löytynyt juuri mitään uutta ja odottamatonta murhamammasta.

Harhautusjuoni Varjossa auringon alla on tietenkin ensiluokkainen, niin etten vahingossakaan ole unohtanut sitä kuluneina vuosina. Silti pidän romaanin heikoimpana suorituksena viimeisiä lukuja, joissa Poirot kertoo ratkaisun seurakunnalleen ja lukijalle. Hämääminen on kyllä teknisesti täydellinen, mutta siihen kytketty psykologia ei ole ihan yhtä priima. Ratkaisun avain piilee vamppi-Arlenan persoonallisuudessa, mutta lopulta juuri tuo henkilökuva ontuu vähäsen. Ehkä Arlena sentään on kokonainen viihderomaanihahmo, rimaa hipoen, mutta kokonainen romaanihahmo hän ei ole.

Lisäksi romaanin sivuharhautusjuoni mantereelta kuljetettuina kynttilöineen on oikeastaan tarpeeton, ylimääräinen, ja tapa, jolla se nivoutuu ykkösharhautusjuoneen, jopa laskee kokonaisuuden uskottavuuspisteitä hienoisesti. Mutta kun tätä ei ala märehtiä liikaa, on käsillä sanotusti standardi-agathaa laadukkaimmillaan. Aikalaiskriitikot olivatkin Christien uutuudesta kovasti innoissaan.

Romaanin viimeiset kolme sivua tarjoavat lukijalle vielä mahdollisuuden hempeillä romanttisen komedian merkeissä. Rakkaustarinan päätös on tismalleen oikeaoppinen ja poliittisesti korrekti, kun romanssin miespuolinen osapuoli määrää naispuolisen osapuolen luopumaan tulevan yhteiselämän nimissä kukoistavasta urastaan, mihin tämä luonnollisesti myöntyy vain lievästi protestoiden. ”Voi, rakkaani, en halua mitään muuta kuin elää maalla sinun kanssasi koko elämäni. Nyt – nyt se toteutuu…”

Henkilökohtaisesti itseäni pohdituttaa erityisesti eräs Poirotʼn menettely tarinassa. Miten siihen pitäisi suhtautua? Isotteleeko mestarismies vain jälkiviisaasti vai edustaako outoa fatalismia, kun hän jälkikäteen kertoo aseenkantaja Hastingsilleen, että olisi ehkä voinut estää Maahisten poukaman murhan etukäteen? Christien omin sanoin:

Ja Hercule Poirot vastasi huokaisten, niin kuin hän oli kerran ennenkin, Egyptissä sanonut, että jos joku ihminen on päättänyt tehdä murhan, ei ole helppoa estää häntä. Hän ei syyttänyt itseään siitä, mitä sitten tapahtui. Se oli hänen mielestään väistämätöntä. (S. 43.)

Romaanin kirjoitusajankohdan aikaan Christie oli jo kovaa vauhtia luopumassa watson-hahmostaan, mikä ilmenee kapteeni Hastingsin esiintymisenä teoksen mittaan vain tuossa yhdessä ainoassa, noin puolisivuisessa katkelmassa! Kuriöösia... Tuo lineaarisen jatkumon rikkova lyhyt ennakointijakso on siis monella tavalla mielenkiintoinen.

4.

John Curran kertoo Agatha Christien salaisissa muistikirjoissa, että Varjossa auringon alla valmistui jo vuonna 1938, mutta se sai levätä pari vuotta ennen lähtöään maailmalle. Se ilmestyi ensin jatkokertomuksena Yhdysvalloissa ja vasta sitten kirjamuodossa Britanniassa. Romaanin juuret ovat novellissa ”Kolmiodraama Rhodoksella”, joka ilmestyi kokoelmassa Särkyneen peilin arvoitus (1937). Sitten Christie havaitsi, että novelli on helposti laajennettavissa kokonaisen romaanin mittaan. Itse asiassa Varjossa auringon alla teknistä harhautuskuviota kirjailija kokeili jo varhaisessa Marple-novellissa ”Jouluinen murhenäytelmä” (kokoelmasta Kolmetoista, 1932).

Burgh Island Hotel. (Kuva: BBC.)

Jolly Roger Hotelilla muuten on oikea esikuva todellisuudessa: Burgh Island Hotel, jossa Christie vieraili useaan otteeseen. Siellä se yhä palvelee luksusasiakkaitaan Devonin rannikolla, kuten on palvellut jo yli 80 vuoden ajan, ja vuorovesi eristää sen edelleen kahdesti päivässä muusta maailmasta. Hotellin suojista löytyy kirjailijan mukaan nimetty Christie-huone, jonka saa käyttöönsä vuorokauden ajaksi 430 punnan sopuhintaan.

***

Seuraavaksi tarkoitukseni on virittää vanha vhs-laite käyntiin ja katsoa romaanin pohjalta tuotettu suurelokuva Rikos auringon alla (1982), jossa vetovastuun rikoksen ratkaisemisesta monsieur Poirotʼna kantaa Peter Ustinov. Katsomisen tuloksista raportoin täällä.

• DeliciousDeath.com tarjoaa laajan kavalkadin romaanin erikielisten laitosten kansia.

Kertoja häkittää päähenkilön

Tämä on kaksiosaisen tekstikokonaisuuden jälkimmäinen osa. Ensimmäinen osa löytyy täältä.

Friedrich Dürrenmatt 1989.

Esittelin eilen Sean Pennin elokuvan Kunniasanalla (2001). Elokuvan käsikirjoitus ei kuitenkaan pulpahtanut maailmaan Hollywoodin työpöytien äärestä, vaan sen syntyjuuret ulottuvat kauas Eurooppaan – Sveitsiin ja vuoteen 1957. Tuona keväänä eräs elokuvatuottaja tilasi romaani- ja näytelmäkirjailija Friedrich Dürrenmattilta (1921 - 90) käsikirjoitusluonnoksen, aiheena lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset. Elettiin vielä aikaa, jolloin pedofiilejä kutsuttiin herttaisesti namusediksi, ja elokuvan tarkoituksena oli varoittaa ihmisiä lasten hyväksikäyttäjien todellisesta vaarasta.

Ohjaajaksi valittiin unkarilaissyntyinen Ladislao Vajda (1906 – 1965), jonka kanssa yhteistyössä Dürrenmatt laati lopullisen käsikirjoituksen. Valmis elokuva Rikos keskellä päivää (Es geschah am hellichten Tag) sai ensi-iltansa Sveitsissä heinäkuun 11. päivänä 1958 ja Suomessa runsasta vuotta myöhemmin.

Vanha kettu nuorena apurina.

YouTubeen on ladattu elokuvan jälkikäteen koostettu amatööritraileri, joka löytyy täältä. Kuten trailerista voi huomata, näyttelijäkuntaan kuuluu myös Siegfried Lowitz (1914 - 99), joka vuodesta 1977 lähtien kunnostautui saksalaisen ZDF-kanavan Vanhana kettuna. Elokuvassa hän esittää erästä rikostutkijoista.

Kunniasanalla ei kuitenkaan ole Rikos keskellä päivää -elokuvan suora re-make. Välissä nimittäin on vielä yksi askel: Käsikirjoituksen valmistuttua Dürrenmatt ei ollut täysin tyytyväinen tarinan loppuratkaisuun, joka hänen mielestään noudattelee ihan liiaksi rikoskirjallisuuden konventioita: etevä rikostutkija ratkaisee rikoksen ja syyllinen saadaan happy end -merkeissä kiinni vastaamaan teostaan. Siksi hän päätti työstää tarinaa edelleen, ja tuloksena oli romaani Lupaus, alaotsikon mukaan ”rikosromaanin sielumessu” – rikosromaanin kritiikki.

Friedrich Dürrenmatt, Lupaus. Rikosromaanin sielumessu
(Das Versprechen. Requiem auf den Kriminalroman, 1958.)
Suom. Eero Ahmavaara, 1960. WSOY, Korppi-sarja 9, 185 s.

Hannu Waaralan johdanto Dürrenmattin ajatteluun

Romaanin tapahtumat sijoittuvat saksankieliseen Sveitsiin, Zürichin kantoniin. Elämäntapa harvaan asutulla maaseudulla on yhä melkoisen kiireetöntä ja ”viatonta” – ei tunneta tarvetta aavistaa pahaa. Suomentaja Ahmavaara on säilyttänyt paikallistuntua luovia ilmaisuja alkukielisessä muodossaan: ”Grüß Gott”, tervehditään.

Kerronnallisesti romaani on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Tarinan minä-kertoja on nimeämättömäksi jäävä rikoskirjailija. Hän törmää sattumalta tohtori H:hon, eläkkeellä olevaan korkeaan poliisivirkamieheen, jonka kanssa tekee automatkan maaseudulta Zürichin suurkaupunkiin. Tohtori H:n aloitteesta he poikkeavat ränsistyneellä huoltoasemalla, jota pyörittelee herra Matthäi:

Talon avoimen oven vieressä istui vanha mies kivipenkillä. Hän oli ajelematon ja peseytymätön, hänellä oli yllään vaalea pusero, joka oli likainen ja tahrainen, ja lisäksi tummat, paikka paikoin kiiltelevät housut, jotka aikanaan olivat kuuluneet smokingiin. Jalassa hänellä oli vanhat tohvelit. Hän tuijotti eteensä silmät verestäen, ja jo kaukaa tunsin viinan tuoksun. Absinthia. Kivipenkin ympärillä asfaltti oli savukkeenpätkien peittämä, niitä uiskenteli sulaneessa lumessa. (S. 10.)

Lukija ei vielä tässä vaiheessa tiedä, että tuo onneton ihmisraunio nousee koko romaanin päähenkilöksi. Majatalon puolella laseja huuhtelee aamutakkiin sonnustautunut, savuketta polttava laiha nainen. Homssuisen likaista tarjoilijatar Annemarieta puolestaan ei millään uskoisi vasta 16-vuotiseksi.

Parivaljakko jatkaa matkaansa, ja tohtori H alkaa kertoa tarinaansa. Syntyvässä laajassa sisäkertomuksessa tohtori H ottaa vuorostaan paikan minä-kertojana. Tarina liittyy elimellisesti huoltamolla kohdattuun kolmikkoon. Herra Matthäi nimittäin oli vielä vuosikymmen sitten arvostettu komisario, poliisivoimien terävimpiä kykyjä…

Sisäkertomuksen lähtökohtana on 1940-luvun lopussa tapahtunut 6-vuotiaan pikkutytön raaka murha, jonka komisario Matthäi saa tutkittavakseen. Ollaan siis täysin samassa asetelmassa kuin Kunniasanalla-elokuvan alkuminuuteilla. Vaikka kerrontaratkaisut ovat kovin erilaiset, ei perusjuoni paljoakaan eroa romaanissa ja elokuvassa.

Komisarion tärkeimmäksi johtolangaksi muodostuu surmatun tytön piirustus jättiläisestä, joka jakelee siilejä. Tekijän profiloinnissa myös kaksi muuta lähiseudulla tapahtunutta lapsensurmaa osoittautuvat tärkeiksi; syyllinen on luultavasti kaikissa tapauksissa sama. Syyttömänä epäillyksi joutuu luihunpuoleinen kulkukauppuri, joka siis Pennin elokuvassa korvautuu jälkeenjääneellä intiaanilla.

Matthäi joutuu viemään viestin tapahtuneesta tytön vanhemmille ja myötätunnon ajamana vannoo ottavansa tekijän selville. Tuo lupaus on tutusti lähtökohta myöhemmin kehittyvälle pakkomielteelle.

Raastavasta aiheestaan huolimatta Lupaus on hyvin hienovarainen romaani. Se ei sisällä vähäisintäkään mässäilyä; esimerkiksi lapsensurmaajan tekojen seuraukset tytön kalmossa kertoja jättää kokonaan lukijan mielikuvituksen varaan. Kunniasanalla edustaa jo raaempaa kuvastoa.

Lukija saa tietynlaisen happy endinsä, sillä syyllinen selviää lopuksi, eikä tämä suinkaan ole jäänyt rangaistuksetta. Etevän tutkijan, komisario Matthäin, kova kohtalo edustaa kuitenkin kolkkoa naurua rikoskirjallisuuden epärealistisille konventioille. Tohtori H kaksoisvalaisee monin tavoin kuilua matemaattisen täydellisen fiktiomaailman ja satunnaisuuksien riepoman todellisen maailman välillä. Eläkeläisvirkamies on siis muun ohessa eräänlainen esseehahmo, joka lausuu lukijalle suorasanaisesti Dürrenmattin kritiikin rikoskirjallisuutta kohtaan.

Kunniasanalla lakaisee konventiokritiikin, niin rikosromaania kuin -elokuvaakin koskevan, kokonaan hus! ja pois!, mikä on mielestäni oikein viisasta. Loppuratkaisu on sinälläänkin niin tyrmäävän tehokas ja tosi, että konventiokritiikki mielestäni jopa särkee romaanin taiteellista vaikutelmaa. ”Esseehahmona” tohtori H tavallaan astuu suotta alueelle, joka kuuluisi lukijalle valistuneena vastaanottajana ja tulkitsijana.

Lupauksessa on nähtävissä myös enemmän kuin silaus 1950-luvulla vahvassa huudossa vaikuttaneesta ranskalaisesta eksistentialismista. Sivullisen (1942) päähenkilöstä Meursaultista komisario Matthäi eroaa olemalla monin verroin tietoisempi eksistentiaalisesta vastuustaan:

Kestin tytön näkemisen, mutta kun seisoin vanhempien edessä, en äkkiä enää voinutkaan kestää sitä, halusin mahdollisimman pian pois tuosta kirotusta talosta, ja siksi lupasin sieluni autuuden kautta löytää murhaajan, vain jotta minun ei olisi pitempään tarvinnut nähdä vanhempien kärsimystä, välittämättä lainkaan siitä, etten voinut pitää lupausta: minunhan piti lentää Jordaniaan. Ja sitten annoin vanhan välinpitämättömyyden vallata jälleen mieleni, Locher. Se oli inhottavaa. En puolustanut kulkukauppiasta. Annoin kaiken mennä menojaan. Minusta tuli jälleen se ei-ihminen, joka olin ollut aikaisemminkin. Pakenin jälleen rauhaan, ylimielisyyteen, muotoihin, epäinhimillisyyteen, kunnes näin lentokentällä lapset. (S. 102.)

Dürrenmatt on Sveitsin kirjallisuushistorian arvostetuimpia nimiä. Erityisesti hänen näytelmiään, kuten Vanhan naisen vierailua, esitetään jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Lupaus taitaa kuitenkin kuulua kirjailijan välitöihin. Tähän mielipiteeseeni vaikuttaa erityisesti romaanin kerronnallinen rakenne, joka tekee kokonaisuuteen liittyvien osasten kokoamisen lukijan silmien eteen varsin hankalaksi.

Minä-kertojalla on rajoituksensa, jotka korostuvat loppuratkaisussa; elokuvan kaikkitietävä kamera kykenee ilmaisemaan asioitten oikean tilan paljon ongelmattomammin, tehokkaammin ja sujuvammin. Lisäksi lukija ei romaanissa pääse riittävän lähelle päähenkilö Matthäin sielua ja aivoituksia, kun tohtori H:n edustama minä-kertoja pysyttelee koko ajan etäisyyden päässä hänestä.

Pennin Kunniasanalla kohentaa tarinaa ja sen uskottavuutta muutoinkin monin tavoin. Esimerkiksi tapahtumat eivät elokuvassa kiidä suotta epärealistisen vinhaan, kun ne on tajuttu jarrutellen sirotella puolentoista vuoden aika-akselille.

Dürrenmatt tuntuu myös jättäneen hahmojensa psykologian tuumimisen aika vähälle huomiolle, luonnosmaisuuden asteelle. Ihmiset reagoivat kirjallisen tuntuisesti. Ehkä aikuisten ja lasten välisten suhteiden kuvaus edustaa autenttista aikalaiskuvausta 1940-luvusta, mutta silti erityisesti poliisit tuntuvat olevan pahasti tietämättömiä lasten erityisluonteesta ei-aikuisina. Aika puistattava on esimerkiksi kuvaus siitä, miten valtionsyyttäjä ryntää äkkiarvaamatta kovistelemaan nukkensa kanssa leikkivää 7-vuotias Annemarieta (s. 147).

Häiritsevästi onnutaan myös ihan maalisuoralla. Nimittäin sivulla 165 astuu kerrontaan mukaan kuolemaa tekevä, 90-vuotias rouva Schrott, joka makaa sairaalassa odottamassa viimeistä voiteluaan. Edessä on vuolaasti ryöppyävä tarinointi, joka maalaiskomediallisessa humoristisuudessaan edustaa mielestäni melkoista tyylirikkoa verrattuna tohtori H:n aiempaan, neutraalin hillittyyn kerrontaan. Rouva Schrott on kuin joku sketsihahmokilpailija; hänen vertaamisensa alkuvuoden Putous-sketsisarjan 112-vuotiaaseen Hieno Åhlgreeniin (Riku Nieminen) on vähintäänkin relevanttia. Rouva Schrott ei räävittömyydessään mitenkään jää toiseksi myöhemmälle sielunsisarelleen.

Dürrenmattin tarina on elokuvattu muutamaan kertaan myös vuosien 1958 ja 2001 välissä. 1979 sen ohjasi televisiolle italialainen Alberto Negrin nimellä La promessa. Hollannissa tarina sovitettiin peräti teatterielokuvaksi vuonna 1996. Rudolf van den Bergin ohjaamassa englanninkielisessä sovituksessa The Cold Light of Day keskeistä roolia esitti Richard E. Grant. Heti seuraavana vuonna valmistui saksalainen tv-uusinta Es geschah am hellichten Tag, ohjaajana Nico Hofmann ja pääosassa Matthäina Joachim Król.

• Lupaus julkaistiin suomeksi WSOY:n Korppi-sarjassa, jossa ilmestyi vuosina 1959 - 66 yhteensä 21 nidettä. Sarjan ensimmäinen toimittaja ja kantava voima oli varatuomari Eero Ahmavaara (1915 - 61), joka muistetaan myös useista rikosromaanisuomennoksistaan. Monet Korppi-sarjan teokset saivat myöhemmin uusintapainoksen saman kustantamon SaPo-sarjassa, niin Lupauskin. (Viihdeviikarit-kustantamo elvytti Korppi-sarjan nimen 1986, mutta tuhkasta nostettu sarja tuotti ainoastaan yhdeksän nimikettä ja sammui uudelleen jo seuraavana vuonna 1987.)

Jack Nicholson ja punahilkat

Olen pitänyt erityisesti monista veteraaninäyttelijä Jack Nicholsonin (s. 1937) myöhäisistä elokuvarooleista, alkaen ehkä vuodesta 1989 ja Batmanin Jokerista. Sittemmin näyttelijä on vuosi vuoden jälkeen kerännyt yhä enemmän mummomaisen lempeää pehmeyttä olemukseensa.

Tänään valkokankaan valtaa Kunniasanalla (2001), Sean Pennin (s. 1960) kolmas ohjaustyö. Siinä Nicholson esittää eläkkeelle siirtyvää poliisimiestä nimeltä Jerry Black.

Elokuva alkaa lohduttomilla ennakkokuvilla aivan tarinan lopusta. Siinä epätoivon riivaama Black hoipertelee polttavan kesäauringon alla ja yrittää saada mielessään järkeä kaikelle tapahtuneelle. Mutta palataan lohdullisempaan alkuasetelmaan, siihen jossa Blackin työtoverit pystyttävät läksiäisjuhlat pidetyn kollegan kunniaksi. Onnelliset eläkepäivät ja kalastusretket odottavat…

Kunniasanalla

(The Pledge, ohj. Sean Penn, USA 2001)

Jari Rantalan arvostelu elokuvasta

Elokuvan traileri YouTubessa

Kesken läksiäiskemujen tulee hälytys – 7-vuotias tyttö on raiskattu ja surmattu vuoristossa. Enää kuusi tuntia aikaa virassa, mutta Black haluaa tutkijaryhmän mukana tapahtumapaikalle. Hän on myös vapaaehtoinen kertomaan tapahtuneesta tytön vanhemmille. Näiden pohjaton järkytys saa myötätuntoisen Blackin tekemään epäonnekseen jotain, jolla on myöhemmin suunnattomat vaikutukset hänen omaan elämäänsä: hän ei yksin lupaa vaan hän vannoo tytön äidille selvittävänsä surmatyön tekijän. Ja Black on vanhan liiton mies, kunnian mies…

Pian tarjoutuu ilmeinen epäiltykin, henkisesti vajavainen intiaani (Benicio Del Toro, s. 1967), jolla on takataskussaan tuomio alaikäisen raiskaamisesta. Syyllinen siis näyttää selvältä, mutta Black ei voi olla tyytyväinen. Hän heittää auvoiset eläkepäivät tiehensä ja alkaa yksityisesti selvittää tapahtunutta.

Surmatun tytön Ginnyn koulutoverilta Black saa kuulla Velhosta, vuoren kokoisesta jättiläisestä, joka antoi Ginnylle piikkisikoja. Koulun aulasta löytyy myös Ginnyn piirros jättiläisestä, ja siitä Black saa parhaat eväät alkaa profiloida surmaajaa. Näyttäisi siltä, että tekijällä on useampia vastaavia rikoksia tunnollaan.

Sitten seuraa elokuvan idyllijakso, ainakin päällisin puolin: Talven lumet ovat sulaneet, on tullut kesä, ja Black vuokraa järviseudulta rantamökin, jolla kalastella itsekseen. Iltojen raukeassa soljunnassa on aikaa paistella päivän kalansaalis pikku keittiössä. Siinä ohessa poliisimies hieroskelee kauppoja paikallisesta huoltoasemasta, jota Harry Dean Stantonin (s. 1926) esittämä ikääntyvä miekkonen pitää tyttärensä kanssa. Stantonin muistamme erityisesti Paris, Texasin (1984) loistavasti tulkittuna päähenkilönä, ja onhan hänellä joukko rooleja David Lynchin elokuvissakin.

Kotoisa idylli jatkuu huoltsikan pitäjänä. Tekemällä oppii, Black näyttää tuumivan, kun vanhanmallinen luottokorttiprässi ei heti oikein suostu yhteistyöhön. ”Anteeksi nyt, nämä toimivat puolen aikaa.”

Huoltoasemaa pitämällä on kätevä tarkkailla asiakkaita. Ja paikallisessa kapakissa voi tutustua vaikka Loriin, nukkavieruun ja kolhuja kokeneeseen kaunottareen, joka jakelee juomia baaritiskin tuolta puolen. Häntä esittää Robin Wright Penn (s. 1966), ohjaaja Sean Pennin tuolloinen vaimo. Lorilla on myös sopivan ikäinen yh-tytär, Chrissy, vähän kuolleen Ginnyn näköinen…

J. Nicholson panee Punahilkka-satua uusiksi.

On hirtehistä seurata vaikkapa kuvausta shoppailuhetkestä, johon Black seuraa mukana makutuomarina. ”Tosi nätti. Väri sopii hänelle”, poliisimies lausuu Chrissy-tytölle sovitettavasta punaisesta mekosta, ihan varmasti kaksinaiset aatokset mielessään.

Nähdessäni Kunniasanalla ensimmäisen kerran ihastuin heti sen viipyilevään kerrontaan, josta hätäisempi voisi virheellisesti päätellä, että kyseessä täytyy olla harvinaisen pitkäpiimäinen elokuva. Kiireettä soljuvat kuvat päästävät katsojan lähelle Nicholsonin esittämää eläkeläispoliisia, joten saamme kaikessa rauhassa tutustua hänen sielunelämäänsä.

Elokuvassa on mukana pienissä rooleissa monta tuttua kasvoa. Brittisuuruus Vanessa Redgrave (s. 1937) esittää alkuminuuteilla kuolleen tytön isoäitiä, ja Helen Mirren (s. 1945) psykiatrin roolissa on näyttelijäkunnan toinen englantilaisvahvistus. Mickey Rourke (s. 1952) puolestaan näyttelee erään jo vuosia sitten kadonneen tytön isää. Ikäistään vanhemmalta vaikuttavalla Tom Noonanilla (s. 1951) on vahva luonnerooli maallikkosaarnaajana.

Loppuratkaisu on hyvin poikkeuksellinen mutta samalla äärimmäisen tosi. Poikkeuksellisuudessaan ratkaisu on myös emotionaalisesti suunnattoman raaka, vaikka yksikään syytön ei suoranaisesti joudukaan kärsimään. Elokuvan lopussa paljon jää epäselväksi Blackille, mutta katsoja ei onnekseen joudu jakamaan samaa julmaa kohtaloa, kiitos kaikkitietävän kameran.

***

Kunniasanalla sai ensi-iltansa runsaat kymmenen vuotta sitten. Tarinalla on kuitenkin polveileva taustansa historiassa, yli neljä vuosikymmentä varhaisemmassa ajassa, kun eräs keskieurooppalainen elokuvatuottaja otti yhteyttä erääseen hyvin arvostettuun kirjailijaan.

Voisi varmaan ajatella, että historia kuuluu esitellä kronologisessa järjestyksessään, siis Pennin elokuva vasta lopuksi, mutta koska se on mielestäni niin paljon ehyempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä, päädyin valitsemaani ratkaisuun.

Tekstikokonaisuuden jälkimmäinen osa löytyy täältä. Siinä teemme aikamatkan 1950-luvun saksankieliseen Eurooppaan.

Carverin sunnuntaikalastajat Ausseissa

Hän ja Gordon Johnson ja Mel Dorn ja Vern Williams pelaavat yhdessä pokeria ja keilaavat ja kalastavat. He kalastelevat joka kevät ja alkukesä ennen kuin kyläilemään tulevat sukulaiset ehtivät tielle. He ovat siivoja miehiä, hyviä perheenisiä, miehiä jotka hoitavat työnsä. Heillä on poikia ja tyttäriä, jotka käyvät koulua yhdessä meidän poikamme Deanin kanssa.

Amerikkalaisnovellisti Raymond Carver (1938 - 1988) julkaisi kertomuksensa "Niin paljon vettä niin lähellä kotia" ("So Much Water So Close to Home") kokoelmassa What We Talk About When We Talk About Love (1981). Se on ilmestynyt suomeksi novellivalikoimassa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Tammen Keltainen kirjasto 201, 1986; s. 69 - 77).

Raymond Carver, 1938 - 88.

"Niin paljon vettä niin lähellä kotia" lähtee käyntiin kalastusretkestä, joka ei ole sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Saldona on muun muassa ihmisruumis... Kertomuksen alussa kertoja, kalastusseurueeseen kuuluneen Stuartin vaimo, raportoi retken tapahtumat sillä tavalla kuin hänen miehensä on ne hänelle palattuaan kertonut.

Novellin yhdeksään sivuun mahtuu paljon tapahtumia, ulkoisia ja sisäisiä. Tavalliseen tapaansa Carver jättää paljon kertomatta - lukijan pitää päätellä itse. Jokin kertomuksen alussa avoin saa vastauksen, mutta paljon myös jää vaille ratkaisua. Lukijan on tärkeää huomata, että kalastusretken kammottavat vaiheet ovat kertomuksen kannalta oikeastaan pelkkä sivuseikka, kun polttopiste on Stuartin ja hänen vaimonsa suhteessa.

Uskooko vaimo Stuartin kertomusta? Onko vaimolla edes syytä uskoa? Saattaisiko Stuartin ja hänen kumppaniensa versio tapahtumien kulusta ollakin vain valhe, jolla välttää vankeustuomio?

Jo Robert Altman käytti "Niin paljon vettä niin lähellä kotia"-kertomusta yhtenä pohjatekstinä loistavassa ja kiitetyssä episodielokuvassaan Short Cuts - Oikopolkuja (1993). Elokuvassa Stuartin osan esitti Fred Ward.

Myös australialainen elokuvaohjaaja Ray Lawrence (s. 1948) tarttui samaiseen kertomukseen ja ohjasi pelkästään sen pohjalta elokuvan Jindabyne (2006). Ja Yle Teema esittää elokuvan huomenna perjantaina klo 21.30.

Lawrence sijoittaa tapahtumat Australian Uuteen Etelä-Walesiin, ja sisältöä on muokattu muutenkin reilulla kädellä. Esimerkiksi kengurumantereen aboriginaaleista ei Carverin kertomuksessa luonnollisesti ole aavistustakaan. Temaattinen keskiö näyttää siirtyvän avioliiton kuvauksesta kalastusretken tapahtumien moraaliseen pohdintaan. Päähenkilöä, Stewart Kanea, esittää Gabriel Byrne (s. 1950), joka on suomalaisillekin tuttu 106-osaisen Terapiassa-sarjan tohtori Paul Westonina. Laura Linneyllä (s. 1964) on rooli hänen vaimonaan Clairena.

Kriitikoiden näkemykset Jindabynestä menevät ristiin, ja moni katsoja on noussut avoimeen vastarintaan elokuvaa kohtaan. Siksi jouduin miettimään hetken, uhratako kaksi tuntia kalliista perjantai-illasta elokuvaan vai ei, kunnes päätin toimia pikkuisen laveamman kautta ja pohjustukseksi kirjoittaa tämän johdatuksen, alkuperäiskertomus kun löytyi kirjahyllystäni.

Tulevina aikoina Yle lähettää joukon elokuvia, joita haluan erikseen mainostaa:

• Yle Teema pe 20.4. klo 21.30 - Alexander Payne: About Schmidt (2002). Jack Nicholson tekee yhden uransa vaikuttavimmista rooleista eläkkeelle siirtyvänä virkamiehenä.
• Yle TV2 la 21.4. klo 22.05 - Sergio Leone: Huuliharppukostaja (1968). Moni pitää tätä dollaritrilogian (1964 - 66) jälkeen ilmestynyttä lännenelokuvaa Leonen kaikkein parhaana ohjaustyönä. Näyttämöllä hääräävät mm. Claudia Cardinale, Henry Fonda ja Charles Bronson, taustanaan Ennio Morriconen musiikkiraita vaikuttavimmillaan.
• Yle Teema su 22.4. klo 18.00 - Sergei Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin (1925). En ole eläissäni nähnyt yhtään venäläismestari Eisensteinin elokuvaa, joten jo oli aikakin Yle Teeman pystyttää sarja hänen tuotantonsa ympärille. Panssarilaiva Potemkin lienee ohjaajan uran maineikkain, ja sen kuuluisaa rappukohtausta on siteerattu ja parodioitu monissa elokuvissa, mm. yhdessä Mies ja alaston ase -jatko-osassa. Eisenstein saattaa vaatia paneutumista avautuakseen nykykatsojalle. Montaasi on avainsana hänen tekijyyteensä.

Jälkikirjoitus 15.4.2012. Jindabyne sai tv-esityksensä perjantaina. Minä tosin olin melkoisen huono katsoja, sillä jopa hylkäsin elokuvan puolen tunnin jälkeen, mutta peruin kuitenkin päätökseni jo parin minuutin kuluttua. Carverin alkuperäisnovelliin verrattuna kerrontaa on elokuvassa luonnollisesti lavennettu ja myös muunnettu tuntuvasti. Silti olin tunnistavinani Carver-tatsin läpi koko elokuvan! Mitä tulee Jindabynen moraaliseen ja psykologiseen pohdintaan, en sanoisi sen porautuvan niin hirveän ihmeellisen syvälle ainakaan.

Tukanleikkuutarina (2/2)

Huomenna sunnuntaina TV1 lähettää uusintana Sherlock Holmes -tarinan ”Kotiopettajatar” (1984). Sopivasti minulla on tuo jakso säilöttynä vuoden 2010 uusintakierrokselta, joten julkaisen kaksiosaisen tekstikokonaisuuden tarinan merkeissä. Kokonaisuuden ensimmäisessä osassa arvioin Arthur Conan Doylen alkuperäisen kertomuksen vuodelta 1892. Tämä jälkimmäinen puolisko keskittyy tarinan tv-toteutukseen.

Kotiopettajatar
The Copper Beeches (Sherlock Holmesin seikkailut 2:1, 25.8.1985) - Es. su 20.11.2011 klo 16.00 / TV1
Kuvagalleria Natasha Richarsonin ihailijoita ja ihailijattaria varten
Jakso YouTubessa (1 - 6)

Violet Hunterille tarjotaan houkuttelevaa paikkaa kotiopettajattarena, mutta kummalliset määräykset herättävät hänen epäluulonsa. (Yle.fi.) 

Granadan maineikkaan Sherlock Holmes -sarjan (1984 - 1994) jaksot alkavat usein lyhyellä ennakointi-insertillä, joka tarjoaa katsojalle väläyksen tarinan ytimeen. Niin tänäänkin: harmaaseen pukuun ja partaan pukeutunut nuorehko mies yrittää vakoilla syrjäisen kartanon tapahtumia mutta saa kintereilleen mastiffin näköisen, pelottavan koiran.

Parhaimmillaan nämä ennakkoinsertit ovat mitä tyylikkäimpiä, vaikka joskus harvoin ne saattavat hajottaa katsojan keskittymistä, varsinkin jos mukana on useampia ihmisiä.

Holmesilla, Sherlock etualalla.

Alkutekstit vyöryvät loppuunsa ja palaamme rauhaisalle Baker Streetille, jonka varrella sijaitsevan talon ikkunasta tohtori Watson (David Burke, s. 1934) tarkkailee sumuisia Lontoo-näkymiä. Sitten kaikki jatkuukin Conan Doylen alkuperäisen novellin hengessä: Sherlock Holmes (Jeremy Brett, 1933 - 1995) alkaa luennoida taideteoriaansa ystävälleen, eikä repliikkeihin ole tehty suuremmin muutoksia.

Uskollisuus alkutekstille on siis suuri. Näyttelijät saavat osoittaa luovan lahjakkuutensa lähinnä siinä, miten he tuovat käsikirjoituksen repliikit esiin. Nykyisen televisioteorian mukaan moniminuuttinen kaksinpuhelu olisi varmasti liian hidastempoinen.

 => Perehdytys juonitasoon löytyy novelliarvioinnistani Tukanleikkuutarina (1/2).

Letti vielä hyvin, kaikki vielä hyvin.

Kohdassa 6 minuuttia Violet Hunter ilmaantuu upeine tukkineen Natasha Richardsonin (1963 – 2009) kehoon kääriytyneenä. Hänen hiuksiaan sitten ihailee ja hipelöi useampikin tarinan hahmoista jakson kuluessa.

Nuori kotiopettajatar alkaa kertoa salapoliisille tarinaansa, joten jo kohta pääsemme takauman merkeissä tutustumaan myös arvon herra Jephro Rucastleen. Tämän luonneroolin tulkitsee upean laveasti Joss Ackland (s. 1928), joka teki ensiesiintymisensä valkokankaalla jo 1949 ja jatkaa edelleen aktiivista uraansa. Ackland on herra Rucastlen täydellinen ruumiillistuma. Häneltä taatusti onnistuu juonenkuljetuksen vaatima ajoittainen kaskutehtailukin.

Herra Rucastle (keho, liikunta ja elehdintä luonnollisesti voimallisesti mukana tukemassa ilmaisua): Suntiomme George on erikoinen tyyppi. Joku kysyi häneltä tietä Winchesteriin. George on kuin linnunpelätti olemukseltaan. Hänen kätensä ja jalkansa harottavat joka suuntaan. Lisäksi hänellä on kummallinen hattu. --

Conan Doylen tekstistä poiketen kamera kehtaa näyttää, peräti hyväilevin sävyin, miten neiti Hunter viimeisen kerran harjaa pitkän hiuksistonsa, samoin kuin sen, miten hän harjaussession huipennukseksi poikkaisee lettinsä silmissään lohduton katse. Kohtaus tuo kerrontaan kaivattua elokuvallisuutta.

Herra ja rouva Rucastle vieraskoreina.

Kun tulee aika saapua Copper Beechesin kartanoon, pikkuinen kotioppilaskin odottaa jo innokkaana uutta kasvattajaansa pihatantereella, kuollut jyrsijä kohteliaasti kädessä lahjaksi annettavaksi. Poikasella on punainen tukka kuin irlantilaisella. Mietin mistä hän sen on perinyt, isälläkin kun on harmaa, melkein valkoinen, kuontalo.

Tapahtumien edetessä neiti Hunter löytää lopulta tarinan ylimääräisen letin, joten on aika hälyttää Holmes Watsoneineen hätiin. Treffeillä majatalossa kaksi lettiä sitten heiluvat havainne-esimerkkinä tapahtuneesta.

Opettajatar täydentää tarinansa etsiväparille, minkä jälkeen on jälkiruoan eli actionin vuoro. Kuten alkuperäisnovellissa, myös tv-toteutuksessa liikaa tapahtuu tuossa toimintakimarassa. Toisaalta jos jaksaa olla painottamatta todennäköisyyksiä ja realismia, on tapahtumien kulku mitä ammattitaitoisimmin, jopa elegantisti, toteutettu.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vielä kun jaksaisi kasvattaa letin takaisin.

Televisiosovitus ei korosta liikaa tarinan goottilaisia elementtejä. Esimerkiksi kun neiti Hunter nousee kielletyn siiven torniin, on tilanne sävyltään enemmän satumainen kuin kauhistuttava. Kotiopettajatar on portaissa kulkiessaan kuin viktoriaaninen prinsessa Ruusunen, tosin typistetyllä letillä varustettuna.
 

Näyttelijävalinnat ovat erinomaiset, kuten brittiläiseen televisiolaatuun kuuluu. Vähemmän tunnettu näyttelijätär Lottie Ward esittää rouva Rucastlen osan kylmän pahaenteisesti. Patience Collier (1910 - 1987) on moninaamainen työnvälitystoimiston pitäjätär yhdessä viimeisistä rooleistaan.

Lopputekstejä muuten kuvittavat Conan Doylen kertomusta varten tilatut Sidney Pagetʼn (1860 - 1908) alkuperäispiirrokset.

Tukanleikkuutarina (1/2)

Kolmen päivän kuluttua, sunnuntaina 20.11.2011 klo 16.00, TV1 lähettää uusintana Sherlock Holmes -tarinan ”Kotiopettajatar” (1984). Sopivasti minulla on tuo jakso säilöttynä, joten julkaisen kaksiosaisen tekstikokonaisuuden tarinan merkeissä. Tässä ensimmäisessä osassa arvioin Arthur Conan Doylen alkuperäisen kertomuksen vuodelta 1892. Jälkimmäinen, tv-toteutukseen keskittyvä osa löytyy täältä.

Arthur Conan Doyle: ”Kotiopettajattaren seikkailu”
(”The Adventure of the Copper Beeches”, kokoelmassa Sherlock Holmesin seikkailut, 1892)
Suom. O. E. Juurikorpi
Kertomus alkukielellä

Kuten näette, herra Holmes, minulla on jokseenkin tuuhea ja kauniskin tukka, jonka hiukan kastanjanruskeaan vivahtava väri on varsin harvinainen. – Neiti Violet Hunter.

(Kuva: Sidney Paget.)

”Kotiopettajattaren seikkailu” on yksi niistä Sherlock Holmes -tarinoista, joissa neuvoton ja jopa pelokas kotiopettajatar ottaa yhteyttä Baker Streetin guruun apua saadakseen.

Tänään kotiopettajattaren nimi on Violet Hunter. Toinen kuuluisa kotiopettajatar, ”Yksinäisen polkupyöräilijän” (1905) säikähtänyt neitonen, on muuten hänkin etunimeltään Violet, mutta sukunimenään hän kantaa hiukan tavanomaisempaa Smithiä.

Tarinan alussa eletään turhautuneissa tunnelmissa, sillä Mr Holmes on jälleen tilapäisesti työttömänä. Siksipä hän selailee levottomana lehtien pikkuilmoituksia ja räksyttää paralle tohtori Watsonille tämän kirjoittamien tapausselostusten puutteellisuuksista. Holmesin yleissivistyksessähän on tunnetut aukkonsa, ja siksi hän katsoo asiakseen läksyttää Watsonia tarinoitten turhista kaunokirjallisista kuvailuista, sen sijaan että rakas tohtori olisi vain tyytynyt yksinkertaiseen rikoksen selvittämistyön erittelyyn.

Toisaalta Holmesin turhautuneisuuden voi ymmärtääkin. Hän nimittäin odottaa juuri saapuvaksi erästäkin Violet Hunteria, joka on lähestynyt häntä huippujännittävän kirjeen välityksellä: 

Tahtoisin kovasti mielelläni kysyä Teiltä neuvoa, otanko vastaan minulle tarjotun kotiopettajattaren toimen. Tulen luoksenne huomenna aamupäivällä puoli yksitoista, jos Teille sopii.

Ja täsmälleen ilmoittamanaan aikaan neiti Hunter saapuukin, reippaana ja kasvot täynnä kesakoita, iloa ja älykkyyttä. Hänkin on kärsinyt työttömyydestä, kunnes eräässä välitystoimistossa tärppäsi. Siellä näet oli paikalla muuan herra Jephro Rucastle, ”harvinaisen lihava, vanhanpuoleinen herrasmies, jonka hymyilevät kasvot näyttivät aivan kuin valuvan kauluksen päälle ja joka katsoi minuun melkeinpä kiusallisen tutkivasti”.

”Erinomainen! Erinomainen!” herra Rucastle hykerteli nuoren naisen nähtyään. Ja erinomaiselta tilaisuus kuulosti neiti Hunteristakin, kun hän kuuli palkkatarjouksen ennakkomaksuineen kaikkineen. Velvoitteetkin tuntuivat kohtuullisilta, kasvatettavana yksi rasavilli kuusivuotias.

Mutta sopimukseen sisältyy yksi uskomaton ja hirvittävä vaatimus: neiti Hunterin pitäisi poikkaista ihanat hiuksensa ihan lyhyiksi. ”Vaimoni päähänpisto.” Tämä panee nuoren naisen miettimään koko tarjousta uudemman kerran.

Holmes kehottaa neiti Hunteria tekemään ratkaisun itse, vaikkakin huomauttaa, ettei noissa olosuhteissa päästäisi omaa sisartaan lähtemään. Salapoliisi siis jää odottamaan, mitä tuleman pitää, ja parin viikon kuluttua kotiopettajatar ottaa uudelleen yhteyttä.

Neiti Hunter on kotiutunut syrjäiseen Copper Beechesin kartanoon suhteellisen onnellisesti. Silloin tällöin hänen pitää käydä tiettyyn siniseen pukuun sonnustautuneena istumaan ikkunan viereen ja kuuntelemaan herra Rucastlen mainion huvittavia juttuja. ”Nauroin niin että olin menehtyä.”

Ihme palmikko... (Kuva: Sidney Paget.)

Mutta kartanoon liittyy kaikenlaista uhkaavaa… Liittyy Carlo, nälkäisenä kaiken aikaa pidettävä, vasikan kokoinen verikoira, joka yöaikaan vartioi taloa puutarhassa käyskennellen. Liittyy mies, jolla on harmaa puku ja leukaparta. Liittyy autio lisäsiipi, joka aikaansaa kauhistuttavia luonteenpiirteitä muuten niin lempeässä herra Rucastlessa. Ja liittyy eräs hiuspalmikkokin.

Holmesilla on tarjota selitys kaikelle heti neiti Hunterin päätettyä selontekonsa. Sen jälkeen tarinan viimeiset sivut kattava toimintakohtaus saattaakin alkaa. Toiminta on jollain tavalla niin kömpelöä ja amatöörimäista, ettei millään voisi uskoa maailmankuulua salapoliisi Sherlock Holmesia sen suunnittelijaksi. Lisäksi pahikseksi täysin muuntunut herra Rucastle osoittaa uskomatonta intuitiokykyä osaamalla ennakoida kotiopettajattaren joukkojen saapumisen.

Melko usein mestarisalapoliisin tapaukset sijoittuvat syrjäisiin ja väristyksiä synnyttäviin kartanoihin. Kotiopettajattaremme kauhusta alaääniä hakeva tarina on tavallistakin goottilaisempi selvitys ”synkän talon synkästä salaisuudesta” sekä pohjattomasta ahneudesta ja sen seurauksista. Goottilaisesti tarinassa myös sivutaan ullakon hullun naisen motiivia kahteenkin otteeseen.

Kun hyvin varhaisessa iässä luin ”Kotiopettajattaren seikkailun” ensimmäisen kerran, oli se yksi niistä Holmes-tarinoista, jotka tekivät minuun suuren vaikutuksen. Uudellakin lukemalla se on säilyttänyt voimansa, vaikka lopputohina vähän toistyylinen onkin.

Vasta jälkikäteen tajusin, että tarinan logiikkaa horjuttaa aika pahasti neiti Hunterin rajoittamaton liikkumisvapaus Copper Beechesin ympäristössä. Mutta jätettäköön tuo kömmähdys huomiotta, niin elämää saattaa jatkaa varsin tyytyväisenä eteenpäin.

Vuonna 1927 Arthur Conan Doyle muuten laati listan 12 parhaana pitämästään Holmes-tarinasta. Mitalisijat menivät ”Kirjavalle nauhalle”, ”Punatukkaisten säätiölle” ja ”Tanssiville kuvioille”, mutta ”Kotiopettajattaren seikkailua” tusinasta ei löydy, enkä ole siitä välttämättä kovin kummastunut, sillä varsinaista originellia uutta kiehtovaan tarinaan ei sisälly.

Jälkisanojen tapaan

Conan Doyle kuoli 1930, mutta onneton Mr Holmes vain ei saanut rauhaa. Näihin päiviin asti salapoliisi on joutunut jatkamaan seikkailujaan tarinoissa, joita ovat kilvan laatineet monet muut kirjailijat. Vuonna 1975 ilmestyi Manly Wade Wellmanin ja hänen poikansa Wade Wellmanin kirjoittama Sherlock Holmes's War of the Worlds. Tuossa opuksessa myös Violet Hunter esiintyy uudelleen! Isä ja poika Wellman nimittäin ovat iskeneet silmänsä tohtori Watsonin toiseen, nimeämättömä pysyttelevään vaimoon, joka esiintyy parissa Conan Doylen myöhäisessä Holmes-tarinassa. Kirjailijapari paljastaa, että tuo toinen rouva Watson on juuri neiti Hunter eikä kukaan muu.

Mutta ennen kuin päätäme tämän tekstin, palaamme vielä sunnuntaihin, tammikuun 6. päivään vuonna 1957. Tuona talvipäivänä ansaittuja eläkepäiviään viettävä Sherlock Holmes lähti kotoaan kävelylle kalliopolulle, istahti penkille ihailemaan näkymiä ja kuolahti. Tämän selostuksen salapoliisin kuolemasta omana 103-vuotissyntymäpäivänään on dokumentoinut Holmes-elämäkerran kirjoittanut William S. Baring-Gould. (=> Lisätietoja Baring-Gouldin Holmes-maailmasta).

Askel sekasortoon

Tämä teksti on päätösosa massiivisessa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011  nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.

1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
   
2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
3. Askel joka kohosi lentoon - esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta  Askel tyhjyyteen (2008)

Tänä iltana nousemme täti-Agathan maailmaan Bachin "Toccatan ja fuugan" tahdittamin juhlavallisuuksin. Nuori Bobby Attfield se siinä kotikylän kirkossa soittelee urkuja, ennen kuin tunnusmusiikki keskeyttää hänet varsin epäkohteliaasti. Niinpä hän lähtee käveleskelemään rannalle ja purkamaan turhautumistaan kiviä mereen nakkelemalla.

Neiti Marple: Askel tyhjyyteen
(Why Didn't They Ask Evans?, ohjaus Nicholas Renton, Iso-Britannia 2008)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivuilla
Elokuvan esittely ITV:n kotisivuilla 
Laurel Annin positiivinen arvostelu elokuvasta
Ceri Radfordin positiivinen arvostelu The Telegraphissa
Yle TV1 su 23.10.2011 klo 18.55 (ensiesitys 4.4.2010, Yle TV1)
Neiti Marple auttaa ystävättärensä poikaa selvittämään mitä tarkoittivat kuolevan miehen kuiskaamat arvoitukselliset sanat, joiden vuoksi joku on valmis vaikka toiseen murhaan. (Yle.fi.)

Neiti Marple -elokuva Askel tyhjyyteen alkaa varsin tehokkaasti. Parin ensiminuutin aikana katsojalle ehditään esitellä Bobby, toinen tarinan päähenkilöistä, sekä karmea löytö, johon hän törmää kiviä nulikkamaisesti viskoessaan: rantajyrkänteen alla makaa kuolemaa tekevä mies, joka äkkiarvaamatta kuin kauhuelokuvien zombi tarttuu Bobbya ranteesta ja lausuu viimeisillä voimillaan illan avainsanat: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?"

Evansin salaisuutta sitten jäljitetään täysillä, kunnes se selviää elokuvan lopussa.

Bobbyn äiti, hassahtava ruustinna Attfield, puolestaan saa vieraakseen rakkaan ystävättärensä neiti Marplen, jolle Bobby komennetaan sanomaan päivää. Ruustinna on parantumaton juoruilija eikä tietenkään malta olla vuotamatta välittömästi kertomusta poikansa pikku löydöstä neidille, vaikka uusi sisäkkö ei ole vielä edes ehtinyt kantaa teetä pöytään.

Junassa Bobby kohtaa sattumalta kulmakunnan ylhäisötytön Frankien, jolle nuorukainen päättää kertoa sattuneen. Ja Frankie keksii miltei tuosta vain, että jutussa on jotain hämärää. Murha se oli eikä tapaturma. Ja nyt joku yrittää huijata sinua tekaistuin kirjein, Bobbyseni. Vaan eipä kerrota poliiseille – selvitetään juttu itse! On niin jännää olla salapoliisi oikeasti.

Seitsemän ensimmäisen minuutin jälkeen elokuva on jo kadottanut kykynsä koukuttaa katsojaa ja kaikki muut mahdollisuutensa. Nimittäin tällainen palapelidekkari vaatii tietyn horjumattoman logiikan luodakseen uskottavan perustan jännitykselle ja katsojalle halun jatkaa tapahtumien seuraamista. Illan elokuva kuitenkin aloittaa yhdistelemällä pirstaleita Christien alkuperäisromaanista ja käsikirjoittajan uudelleenluomaa, hyvin horjuvaa logiikkaa. Pahinta on, että tässä heikossakin logiikassa on katsojan hyvin vaikea pysytellä kärryillä. Talo on hiekalle rakennettu...

Parivaljakko virittää otaksumalleen konnalle ansan lähettämällä tälle tiedon jyrkänteenalusmiehen viimeisistä sanoista - eli luopuu vapaaehtoisesti ainoasta valttikortistaan ja paljastaa miehelle kaikki korttinsa. Miksi ihmeessä? Bobbylle pari kohtausta myöhemmin tapahtuva pikku pyöräilyonnettomuus on sitten takuulla kyseisen konnan tekemä murhayritys… Mutta ei tämä vielä mitään – myöhemmin parivaljakon argumentointi vajoaa juupas – eipäs-tasolle, kun pitäisi päättää, kuka on murhaaja. Siinä on kaksi todellista amatööriä sanan pahimmassa merkityksessä…

Savagen linnan neuroottista asujaimistoa.

Jäljet johtavat rankasti pelkistetyn logiikan mukaisesti läheiseen Savagen linnaan, jonka muurien sisään Frankie päättää itsekin ujuttautua oikein pellit ryskyen. Siellä häntä on vastassa originelli ja pahankurinen Savagen perhe ja joukko heidän läheisiään – miltei kaikki mysteerin ratkaisuun tarvittavat henkilöt. Mahtaako linnan vastikään menehtyneen isännän kuolemalla olla jokin yhteys Bobbyn jyrkänteen alta löytämään mieheen?

Evanskin seurueesta löytyy. Tämä herra on aikoinaan toiminut kuolleen isännän palkollisena Kiinanmaalla mutta nyttemmin keskittynyt viljelemään orkideoita. Siitähän riemu nousee! ja kohdassa 25 minuuttia Frankie jo leuhkii ratkaisseensa jutun miltei kokonaan. Ihan itse!

Orkideaentusiasti nimeltä Evans.

Mutta ei juttu suinkaan niin yksinkertainen ole. Sen todistaa neiti Marple ilmaantumalla Savagen linnaan vain neljä minuuttia myöhemmin Frankien kotiopettajattareksi naamioituneena. Kolmiapila Frankie, Bobby ja Marple näyttää olevan valmis ottamaan homman haltuun tosissaan.

1950-luvun epookki on toteutettu huolellisesti, kuten brittiläinen perinne on. Savagen linnaa esittää toteutuksessa Surreyn kreivikunnassa sijaitseva, 1500-luvulla rakennettu Loseley House, mikä tuo jaksoon erityistä loistokkuuta ja juhlan tuntua.

Alusta asti johtolankoja availlaan liukuhihnalta, kertaakaan edes tupakkitaukoa pitämättä, ja tulos on yhtä kliseisen kiehtova kuin Rubikin kuutio miljoonannen kerran ratkaistuna. Bobbykin verhoaa kehonsa autokuljettajan valepukuun täysin vailla katsojan motivointia tekeytymisen syystä.

Vapaa-ajan viettoa Savagen linnassa.

Onneksi sentään puoliväliin tultaessa tajutaan istahtaa teekupposen ääreen herra Evansin orkideapuutarhassa. Mutta sitten on taas kiire jatkamaan sen mätön tarjoamista, jonka käsikirjoittaja on vasemmalla kädellään laatinut.

Juoni laukkaa niin että kehenkään hahmoista ei saa kosketusta, joten siitäkin syystä he käyvät yhdentekeviksi käytännöllisesti katsoen kaikki. Näyttelijät näyttelevät niin kuin tehokasvattamossa tuotetussa, mahdollisimman konventionaalisessa palapelissä kuuluu näytellä. Yhdessäkään näyttelijässä ei ole särmää, vaikka sitä Christien kirjassa olisi ollut runsain mitoin tarjolla vaikkapa goottilaisen kauhuisan Moiran pelokkaassa hahmossa. Savagen linnan teini-ikäiset lapsukaiset kieltämättä olisivat kurittomuudessaan varsin piristäviä, elleivät he olisi niin teennäisiä.

Toteutus herättää vain kysymyksiä.

Miksi luoda romaanin tohtori Nicholsonin tehtäviä jakamaan täysin uusi hahmo, komentaja Peters, vaikka henkilöitä on muutenkin liikaa? Miksi liuottaa Evansin arvoituksen tehokas punainen lanka mauttomaksi litkuksi istuttamalla pöytään ensin vale-Evans? Miksi mennä merta edemmäs kalaan eli Kiinaan vanhaa tragediaa kehittämään? Miksi lisätä täysin uusia sivujuonia esimerkiksi maailmansodan aikaisista hyväksikäytöistä, sen sijaan että turvattaisiin alkuperäisjuonen laatuisiin koukkuihin? Miksi monimutkaistaa harhautusten takana oleva äärimmäisen yksinkertainen peruskaava lisäämällä kaavaan uusia tekijöitä - siis lisää palvelijoita Savagen linnaan?

Kuvittelisin, että Christien romaanin aineksista saisi tarkoituksenmukaisemmalla karsinnalla jäntevämmän ja kiehtovamman Marple-puolitoistatuntisen. Minä esimerkiksi olisin mieluummin istuttanut neiti Marplen Bobbyn toistaitoisen ystävän Badgerin rooliin. Hän olisi voinut tarkkailla parivaljakon puuhasteluita salaa korkeitten nojatuolinselkämysten takaa tai avonaisista ikkunoista, jotta elokuvan neiti Marple -status ei olisi kärsinyt, ja astua eturintamaan pelastajattarena siinä vaiheessa, kun Bobby ja Frankie odottavat varmaa kuolemaa murhaajan vankeina ullakolla. Tuossa tilanteessa ystävä Badger pelasti sankarit sattumalta ja moukan tuurilla kattoikkunasta sisään rysähtämällä, mutta neiti Marple olisi voinut astua vintille homman totaalisesti klaaraten, kuin amerikkalaiset Normandiaan kerran.

Miksi neiti Marple yleensä piti ympätä käsikirjoitukseen mukaan? No, Marple on menestyvä tuotemerkki, jonka nimellä tuontayhtiö ITV saa ainakin elokuvan mainostauot varmasti täyteen mainoksia. Samoin Marple-brändi takaa tuotteen vaivattoman ulkomaanlevityksen. (Päivitetty 24.10.2011.)