Tämä teksti on ensimmäinen osa massiivissa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011 nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.
- Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
- Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
- Askel joka kohosi lentoon - esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
- Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
(Why Didn’t They Ask Evans?, 1934)
Suom. Kirsti Kattelus (kahdeksas, tarkistettu painos, 2010). WSOY, 272 s.
Romaanin esittely Agatha Christien virallisella kotisivulla
Romaanin esittely Agatha Christien virallisella kotisivulla
Kaksi on sopiva määrä henkirikoksia murhamysteeriä kohti. Niin moneen ruumiiseen walesilainen papinpoika Bobby Jones törmää päivän dekkarissa.
Bobbyn harrastus on golf, ja harhautunut golfpallo vie hänet ensimmäisen ruumiin ääreen. Joku on ottanut askelen tyhjyyteen ja pudonnut jyrkänteeltä. Onneksi mies ei sentään ole kuollut heti, joten hän ehtii vielä viimeisiksi sanoikseen lausua Bobbylle rosebudinsa: ”Miksi he eivät pyytäneet Evansia?”
Evansin henkilöllisyyttä Bobby sitten yrittää selvittää koko romaanin ajan, kunnes se lopulta valkenee sivulla 251. Kumppaninaan hänellä on lapsuudenystävättärensä, lady Frances Derwent, jonka seurassa hän kokee monta seikkailua, näyttelee välillä asianajajaa ja autonkuljettajaa, vaihtaa nimeään vielä useampaan kertaan ja törmää moneen taatusti yllättävään käänteeseen ja valepersoonaan.
Eräs teoksen tuoreeltaan arvostellut brittiläinen kriitikko totesi kritiikissään osuvasti Christien ”leikkivän sankareillaan kuin kissanpentu lankakerällä”.
Seikkailu heittää ystävykset välillä jopa vangeiksi häikäilemättömän murhaajan ullakolle, missä he valmistautuvat jo kohtaamaan tiensä pään (s. 227):
”Hän on ollut liian ovela meille”, Bobby sanoi synkeästi. ”Tiedätkö mikä minua eniten harmittaa tässä jutussa?”
”En. Mikä?”
”Ettemme vieläkään, nyt kun meidät aiotaan paiskata toiseen maailmaan, tiedä kuka Evans on.”
”Kysytään häneltä”, Frankie sanoi. ”Viimeisenä toivomuksena. Ei hän voi kieltäytyä kertomasta. Olen samaa mieltä: en kerta kaikkiaan voi kuolla saamatta uteliaisuuttani tyydytetyksi.”
Dialogi ja kerronta ovat kautta romaanin elinvoimaista ja sujuvaa, kuin kuvastaen sankariparinsa nuoruutta, kevythenkisyyttä ja elämänvoimaa. Kuoleman ja uhan jatkuva läsnäolo ei haittaa menoa, vaan huumori jopa yltyy finaalia kohti kirittäessä. Teoksen sielu piileekin kerronnan ja päähenkilöitten elävyydessä.
Romaanin alkupuolen hoksaavuudet ja vaihtuvat näyttämöt tuovat mieleeni Alfred Hitchcockin elokuvan Mies joka tiesi liikaa, jälkipuolen yltyvä meno saman ohjaajan Mutta... kuka murhasi Harryn?
Askel tyhjyyteen on riemastuttavan moniaineksinen. Astuttaessa tohtori Nicholsonin pahamaineisen hermoparantolan pihapiiriin kerronta saa jo goottilaisia aineksia (s. 123, 183). Daphne du Maurierta ja Edgar Allan Poeta ja silleen.
Christien dekkareissa on aina mittava määrä henkilöitä. Aivan kuin joutuisimme astumaan cocktail-tilaisuuteen täynnään meille ennestään tuntemattomia ihmisiä. Siksi hyvään kuluttajasuojaan kuuluu esitellä heidät:
Vierasluettelo
Lady Frances ”Frankie” Derwent
Badger Beadon – Bobbyn änkyttävä ystävä, joka kokeilee vaihteeksi käytettyjen autojen kauppaa
George Arbuthnot – Frankien lääkäriystävä
Alex Pritchard – mies, joka askelsi tyhjyyteen
Roger Bassington-ffrench – mies, joka tuuraa Bobbya ruumisvahtina
Henry Bassington-ffrenc – Rogerin Hampshiressa asuva veli, jolla vaimo Sylvia ja 7-vuotias poika Thomas
tohtori Jasper Nicholson – Bassington-ffrenchien naapuri, joka pyörittää hermo- ja huumevieroitusklinikkaa
Moira Nicholson – vaimo, joka on hermoherkkä joskaan ei sentään huumeriippuvainen (vastoin kuin eräs…)
Siinä meidän arkitason ystävämme. Romaanin harhautuksen ydin piilee siinä, että arkitason lisäksi on olemassa myös pyhätaso, joka valkenee meille vain pikkuhiljaa. Tuossa toisessa todellisuudessa dynamoina tuntuvat toimivan…
herra ja rouva Thompson, jotka astuvat esiin vasta sivulla 201
heidän entinen kokkinsa, puutarhurinsa ja sisäkkönsä
John Savage – Thompsonien rikas vieras, joka harrasti suurriistanmetsästystä ennen itsemurhaansa
Alan Carstairs – Savagen ystävä, johon rouva Bassington-ffrench (ja eräs muukin…) törmäsi kerran
rouva Rivington – Carstairsin ja rouva Bassington-ffrenchin yhteinen ystävätär
Lisäksi näiden kahden maailman tienoilla, ympäristössä ja välimaastossa onnettomasti harhailevat…
herra Leo ja rouva Amelia Cayman.
Harhauttamisen huiput ja aallonpohjat
En ollut vuosikausiin lukenut ainoatakaan Agatha-tädin dekkaria, ja Askel tyhjyyteen yllätti hyvin positiivisesti. Olen vaikuttunut tästä varhaisesta christiestä. En esimerkiksi muista aiemmin äkänneeni vastaavaa yhteyttä joittenkin Sherlock Holmes -kertomusten taustatarinarakenteeseen.
Kirjailija on sommitellut osaset hienosti yhteen: juoni avautuu kuin priimaluokan vetoketju. Tulos on äärimmäisen nokkela, mutta ajoittain myös jopa nokkavan nokkela, peräti ärsyttävän nokkela. Esimerkiksi harhautusjuoni kirjan toisen murhan takana osoittautuu melkoiseksi antikliimaksiksi.
Ja miksi rikolliset luopuvat pyrinnöistä eliminoida Bobby ensimmäisen murhayrityksen epäonnistuttua? Bobbyn listiminen olisi ollut kaikkein järkevintä, joskaan ei tarinan kannalta kiehtovinta…
Erityisesti ihmettelen erään rikollisen häikäisevää taiturillisuutta petoksen saralla. Tämän mestarillinen, toisesta maailmasta peräisin oleva kyvykkyys kameleonttina on vain omiaan vieraannuttamaan lukijaa kerronnasta. Pitikö hänet käsikirjoittaa moiseksi yli-ihmiseksi vain siksi, että lukija saisi kokea vielä yhden yllättävän paukun? Reilun pelin säännöt eivät aivan täyty…
Christien kirjoittaessa käsikirjoitustaan dekkarin kultakausi ei vielä ollut historiaa, joten varmasti on melkoisen epäreilua tarkastella teosta uuden vuosisadan näkökulmasta. Vuonna 2011 silmä välttämättä kiintyy lukuisiin genren konventioihin. Mainitsen vain itserakkaan murhaajan tavan kerskua uhreilleen hetkellä, jona hän luulee voittaneensa pelin lopullisesti - tuttu tapa paljastaa lukijalle taas jotain kiehtovassa muodossa.
Palapelidekkari on oma genrensä, eikä sitä pitäisi arvioida normaalilogiikan sääntöjen mukaisesti. Silti huomautan, että tapahtumien sarjaan sisältyy aivan liikaa juonenkehittylyn kannalta onnekkaita sattumia. Kaikenlaista tietenkin sattuu (s. 233)… totisesti sattuu (s. 267)… En yhtään ihmettele, että täti Christie panee Frankien lausumaan jo sivulla 159: ”No, sattumia on”, kuin yrittäen vakuuttaa lukijaa tapahtuneen järjellisyydestä.
Toinen keino saada lukija hyväksymään kaikkien käänteiden uskomattomuus on panne pääpari itse vertaamaan tapahtunutta romaaniin. Tämä keino toistuu pitkin teosta. Frankie toteaa vaikkapa (s. 160): ”Eikö olekin outoa? On kuin olisimme joutuneet kirjan kansien sisään. Me olemme keskellä tuntematonta kertomusta. Se on hirveän omituinen tunne.”
Ajoittain tarina muistuttaa tietokonepeliä, jossa pelaajan täytyy päästä ulos suljetusta huoneesta löytämällä oikeat esineet ja käyttämällä niitä oikein. Mielivaltaista! Esimerkiksi Frankie menee katsastamaan rikollisten entisen talon, josta kaikki johtolangat on tietenkin tarkasti putsattu pois. Löytyy kuitenkin avonainen juna-aikataulu! Aukeamalöytö osoittautuu tarpeettomaksi, vaikka se antaakin lukijan silmissä vahvistusta myöhemmälle, vähän hataralle oivallukselle. Silti… miksi moinen rikollisten huolimattomuus?
Etiketti hallussa
Miten jäykkä luokkayhteiskunta Englanti olikaan 1930-luvun alussa! Askel tyhjyyteen kuvittaa sitä monin tavoin.
Jo sankariparin toveruus on ongelma, he kun ovat kotoisin kahden puolen aitaa… Lady Frances on aristokraatti jo syntyjään, joten hän osoittaa eri reilun tyypin elkeitä suostuessaan leikkimään läheisen pappilan kakaran kanssa. Vartuttua on lupa kutsua tämä rahvaanpenikka aatelislinnaan, jos tennisseuraa ei muuten löydy.
Mutta annetaan Bobbyn itsensä avautua nöyryyttävästä alhaissyntyisyydestään (s. 46):
Kuulehan, Frankie, ei se kannata, ja sinä tiedät sen. Täällä se käy. Täällä ei ole paljonkaan tekemistä, ja kai minä olen tyhjää parempi. Tarkoitan että olet aina hirveän mukava minulle ja niin edespäin, ja olen siitä kiitollinen. Mutta tarkoitan että tiedän, etten ole yhtään mitään – tarkoitan –
Ei ihme, että lady ja papinpoika päättävät kirjan lopussa muuttaa yhdessä Keniaan voidakseen jatkaa suhdettaan rauhassa ja muita häiritsemättä.
Tuossa maailmassa teekin tietysti juodaan visusti sinä hetkenä kuin määrätty on, antamatta esimerkiksi maailmanlopun häiritä rituaalia (s. 57).
”Se vain kuulosti mukavalta ja vapaalta ja vastuuttomalta.” (S. 45.) – Bobby ja Frankie ovat autuaan nuoria, vähän yli 25-vuotiaita; Christie itse oli romaania kirjoittaessaan 43-vuotias. En osaa olla ihmettelemättä, miten antaumuksellisesti hän pystyy porautumaan nuorten ja vastuuttomien kallon sisälle. Siinä maailmassa jokainen varttunut on auttamattomasti kalkkis.
Hyväksi malliksi käy Bobbyn isä, kirkkoherra (s. 14): ”Kenelläkään yli viisikymmenvuotiaalla ei ole järjen häivää – he murehtivat itsensä hengiltä ihan tyhjänpäiväisten asioiden takia, joilla ei ole mitään merkitystä. Heidät on kai kasvatettu ihan väärin, eivätkä he nyt enää voineet itselleen mitään. Isä ressukka, hänellä ei ole järkeä enempää kuin kananpojalla!”
Vaan miten nämä nuoret ja rohkeat mahtavat suhtautua seksiin?
Erotiikka on lievää, kainoa ja verhottua. Aina kun siihen edes viitataan, kuuluu punastua. Jännittävään rikosseikkailuunsa Bobby ja Frankie sen sijaan antautuvat täysin rinnoin; he ovat kuin kaksi isoksi venähtänyttä Viisikon jäsentä. Lukijaa alkaakin jossain vaiheessa askarruttaa, onko heiltä mahdollisesti jäänyt sukukypsyminen väliin…
Onneksi sentään ei, kai. Huojentavaa on lopulta sivulta 127 lukea Frankien avautumisesta ystävälleen: ”Bobby, luuletko että Roger saattaisi ihastua minuun?” Frankien myöhempi kohtaaminen samaisen Roger-pojan kanssa hohkaa jo väkevän tihkuvaa sensuaalisuutta (s. 170):
Roger sanoi hiljaa:
”Jos haluatte, Frankie, te pystytte tekemään miehelle mitä vain tahdotte…”
Sykähdyttävä jännitys väräytti Frankieta – mutta samalla hän hämmentyi. Hän vaihtoi kiireesti puheenaihetta.
Romaanin mittaan käy ilmeiseksi, että Bobby ja Frankie eivät tunne sellaisia tunteita toisiaan kohtaan. Siksi yllättävä onkin kirjan viimeinen käänne parilla viime sivulla. Enää ei ole kyse käänteestä rikosrintamalla vaan sydänrintamalla. Nimittäin…
Bobby kertoo todellisista tunteistaan Frankieta kohtaan: hän ihailee ja on aina ihaillut tätä. Ja Frankie tuntee samoin!
Tämä käänne kertoo paljon Christien luonteesta sanataiteilijana: Hän on taitava ja sujuva kirjailija mutta samalla auttamattoman ohut. Hahmot ovat pelkkiä paperinukkeja, jotka vaihtavat asua tuosta vain. Samoin identiteettiä.
Christien hahmot ovat oikeastaan sielua ja persoonaa vailla, ja siksi heiltä käy niin kätevästi olemuksen äkillinen muutos lukijan silmien edessä. Christie-paperinuket ovat täysin pohjustamattomia, mikä mahdollistaa loikat pyhimyksestä konnaksi tai pelkästä hyvästä toverista rakastetuksi yhdessä silmänräpäyksessä.
Askelta tyhjyyteen lukiessani jopa ihmettelin, miksi rikoskuningatar ei ole tehnyt pääparistaan rakastavaisia heti kirjan alkumetreiltä alkaen ja siten vanginnut myös lukijoittensa lemmenkipeät sydämet valtaansa.
Nykykonventio on vallan toinen. Jos Bobby ja Frankie seikkailisivat aikamme Britanniassa, he viettäisivät keskenään ainakin yhden tai pari ihanan kuumaa lemmenyötä yksityiskohtaisesti kuvailtuna. Sen sijaan vuoden 1934 siveässä Englannissa kolmikon asettuessa majaksi paikalliseen hotelliin huonejako on varsin toisenlainen (s. 241): ”Bobby ja Badger kahden hengen huoneeseen, Frankie äärimmäisen pieneen yhden hengen huoneeseen”.
Neiti Marple diskolavalla
Askel tyhjyyteen on sovitettu televisiolle ainakin kahdesti: ensimmäisen kerran noin 30 vuotta sitten ja jälkimmäisen kerran vuonna 2008. Toteutuksista tuoreemman näemme ylihuomenna sunnuntaina. Olen tietoisesti pidättäytynyt ennakkotutustumasta kumpaankaan versioon ennen tämän tekstin kirjoittamista.
Ylihuominen Askel tyhjyyteen on muokattu jaksoksi Neiti Marple -sarjaan. Ja sehän vihloo…
Tämän romaanin luonne tulee siitä, että sankaripari tasaveroisina kumppanuksina hakee ja hapuilee totuutta kohti. Kumpikaan ei ole ylivertaisen älykäs, vastoin kuin neiti Marple - tai Hercule Poirot vielä enemmän. Neiti Marple vain istuu nojatuolissaan ja kutoo ja nöksää, milloin ei hyväntahtoisesti osallistu keskusteluun. Neiti Marple -formaattiin sovitettuna tarinasta jää välttämättä puuttumaan riemukas ja herttaisen amatöörimäinen kilvoittelu ratkaisun jäljittämisessä.
Romaanin lumovoima piilee sen äärimmäisessä liikkuvuudessa, dynaamisuudessa, elämän riemussa. Sen sijaan neiti Marple on nojatuolissaan paikallan pysyvä, staattinen – se, jonka ympärillä tapahtuu, ei se, jolle tapahtuu. Neiti Marple ei seikkaile. Neiti Marple ei pukeudu tuntemattomaksi ja jännitä täynnä elämän hurmaa. Neiti Marple ei hakeudu lauantai-iltana diskoon irrottelemaan tanssilavalla.
Vaikka sovitus Marple-muottiin varmasti on tehty brittiläisellä diskreetillä ja ammattitaidolla ja tulos varmasti on kohtuullinen, ei se ole voinut onnistua tekemättä väkivaltaa alkuperäisteokselle.
Nyt olen kai valottanut riittävästi ennakkoluulojani ylihuomisen elokuvan suhteen! Seuraavaksi kirjoitan lähteitteni avulla ennakkoesittelyn sunnuntaisesta versiosta. Aikomukseni on myös vertailla sitä vuoden 1980 versioon. Viimeisenä kokonaisuuteen kuuluvana tekstinä julkaisen vielä oman arviointini sunnuntain elokuvasta, toivottavasti mahdollisimman pian lähetyksen jälkeen samana iltana.
Kun elokuva nyt kerrankin päätetään katsoa, valmistaudutaan siihen oikein kunnolla…
Varasin tekstini kirjoittamista varten liian vähän aikaa, ja siksi seuraavat ainekset jäävät mahdollista myöhempää muokkausta varten:
- s. 185: Macbeth-tulkinta
- s. 185: tahditon vieras
- s. 215: kerronta pahimmillaan
- s. 235: aivojen toimintatavan analyysia
