Eikä yksikään pelastunut
(And Then There Were None, ohjaus René Clair, USA 1945)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla
Yle Teema la 8.10.2011 klo 21.50
Näin yksinkertainen ja samalla tehokas on Agatha Christien (1890 - 1976) tunnetuimpaan romaaniin Kymmenen pientä neekeripoikaa / Eikä yksikään pelastunut (1939) perustuvan elokuvan perusjuoni.
Miksi tuntematon herra Owen sitten on saattanut nämä kymmenen keskenään yhteen? Selviää, että kullakin heistä on kontollaan vakava rikos - he ovat syyllisiä toisen ihmisen kuolemaan, mistä Owen haluaa heidän joutuvan vastuuseen hengellään.
- palkkasoturi Philip Lombard: rikoksena sotamiesten hylkääminen viidakkoon - roolissa Louis Hayward (1909 - 1985).
- sihteeri Vera Claythorne: sukulaismiehen kuolema - June Duprez (1918 - 1984).
- emeritustuomari Francis J. Quinncannon (romaanissa Lawrence J. Wargrave): valamiehistön manipulointi - Barry Fitzgerald (1888 - 1961).
- lääkäri Edward G. Armstrong: juopuneena leikkauksessa - Walter Huston (1884 - 1950), mestariohjaaja John Hustonin isä, tunnettu erityisesti roolistaan poikansa elokuvassa Sierra Madren aarre.
- yksityisetsivä William Henry Blore: väärä vala oikeudessa - Roland Young (1887 - 1953).
- prissi Nikita Starloff (romaanissa Anthony Marston): lasten yliajo - Mischa Auer (1905 - 1967).
- kenraali John Mandrake (romaanissa John G. Macarthur): vaimonsa rakastajan lähettäminen itsemurhatehtävään - Sir C. Aubrey Smith (1863 - 1948), mm. Hitchcockin Rebekka.
- neiti Emily Brent: sukulaisen ajaminen itsemurhaan - Judith Anderson (1897 - 1992), Hitchcockin Rebekan kylmäävä rouva Danvers ja Brooksin Kissan kuumalla katolla kanaemoäiti.
- hovimestari Thomas Rogers: emännän kuoleman aiheuttaminen vaimonsa avustuksella - Richard Haydn (1905 - 1985)
- keittäjä Ethel Rogers - Queenie Leonard (1905 - 2002).
Olin tehnyt kirjani Kymmenen pientä neekeripoikaa nimenomaan sen vuoksi että tehtävän vaikeus viehätti minua. Kymmenen ihmisen täytyi siinä kuolla ilman että kertomus kävi naurettavaksi ja murhaajan henkilöllisyys ilmeiseksi. Kirja vaati todella paljon suunnittelua ja olin tyytyväinen aikaansaannokseeni. (Vanha hyvä aikani, s. 556, suom. Antti Nuuttila.)
 |
| Puolet inkkareista jo hylännyt kanootin... |
Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.
Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.
Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.
Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.
Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.
Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.
On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.
Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,
kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.
On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vierityksin,
kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.
Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.
Huomenna nähtävässä René Clairin (1898 - 1981) elokuvassa neekerit on korvattu intiaaneilla, mikä sopiikin meille hyvin, kun kerran poliittinen korrektius on nyttemmin tehnyt alkuaan viattomasta neekeri-sanasta lainsuojattoman.
Näyttämöllisesti on hieman ongelmallista, että tarinan henkilöt kuolevat kaikki vuorollaan, kunnes jäljellä ei enää yhtäkään...
Christie havaitsi tuon ongelman jo pari vuotta romaaninsa jälkeen sovittaessaan dekkariaan näytelmäkäsikirjoitukseksi. Onnekseen hän muisti lorun vaihtoehtoisen mukaelman, jossa kaksi eloon jäänyttä menevät naimisiin, jolloin hekin häipyvät mutta perustettuaan perheen saavat niin paljon jälkeläisiä, että täysi kymmenikkö on taas koossa. Samaa ratkaisua käyttää myös Clairin elokuva.
Arvatkaa, ketkä mahtavat olla nuo elokuvan kaksi kyyhkyläistä...
Romaanista on tehty lukuisia filmisovituksia, joista Clairin versio on aivan ensimmäinen. Muissa versiossa hotelli sijaitsee esimerkiksi itävaltalaisella vuorella, Iranin autiomaassa, tai sitten lähdetään afrikkalaiselle safarille. Neuvostoliittolaisversio vuodelta 1987 on yksi harvoista, joissa elokuvan loppu on alkuperäisromaanin mukainen eli kaikki kuolevat.
Clairin Eikä yksikään pelastunut ei sorru turhan tarkkaan realismiin: kuolema niittää satoaan ympäriinsä, mutta se ei järkytä henkilöitä ihan turhan paljon. Clairin version on kepeä ja paljon enemmän komediaa kuin vakavasti aiheensa suhtautuva jännäri.
Christie muuten kuulemma rakasti pelata Cluedoa.
PS. (Elokuvan jälkeen)
Nähtyäni elokuvan en voi kuin ihastella sitä, miten Clair on onnistunut tiivistämään kokonaisen romaanin alle 100-minuuttiseksi elokuvaksi seurattavuuden ja ymmärrettävyyden silti lainkaan kärsimättä. Ja loppuminuuttien näyttämökuvat ovat sukkeluudessaan erinomaisia.
Monella tavalla Eikä yksikään pelastunut tuntuu tyylillisesti vanhentuneelta, mutta siinä on monet ansiokkaat puolensa. Minun tekee mieli verrata sitä pariin muuhun merkittävään elokuvahistorian edustajaan.
Vaikka elokuva laukkaa virheettömästi kepeän tyylikkäänä, se jää kyllä toiseksi vertailussa yhteenkin 15 vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneeseen suomalaiseen rikoselokuvaan - nimittäin tyylitettelevyydessään ylivertaiseen Matti Kassilan Komisario Palmun erehdykseen (1960). Toki Mika Waltarin dekadentit alkuperäishahmot on helpompi ylöspanna näyttämölle tyyliteltyinä karikatyyreina Jussi Jurkan johdolla, mutta silti Kassilan luomus on sentään lyömätön.
Kun todellinen syyllinen Intiaanisaaren nirrinpoistotalkoisiin lopulta näyttäytyy katsojalle silmästä silmään, hän silittelee kissaa sylissään. Mietin, mahtaako kyseessä olla sama kissa, joka myöhemmin inspiroi Ian Flemingiä ja United Artists -tuotantoyhtiötä antamaan 007:n arkkivihollisen hellitellä valkoiseksi pestyä kisulia sylissään.
