Tämä on kaksiosaisen tekstikokonaisuuden jälkimmäinen osa. Ensimmäinen osa löytyy täältä.
Esittelin eilen Sean Pennin elokuvan Kunniasanalla (2001). Elokuvan käsikirjoitus ei kuitenkaan pulpahtanut maailmaan Hollywoodin työpöytien äärestä, vaan sen syntyjuuret ulottuvat kauas Eurooppaan – Sveitsiin ja vuoteen 1957. Tuona keväänä eräs elokuvatuottaja tilasi romaani- ja näytelmäkirjailija Friedrich Dürrenmattilta (1921 - 90) käsikirjoitusluonnoksen, aiheena lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset. Elettiin vielä aikaa, jolloin pedofiilejä kutsuttiin herttaisesti namusediksi, ja elokuvan tarkoituksena oli varoittaa ihmisiä lasten hyväksikäyttäjien todellisesta vaarasta.
 |
| Friedrich Dürrenmatt 1989. |
Ohjaajaksi valittiin unkarilaissyntyinen Ladislao Vajda (1906 – 1965), jonka kanssa yhteistyössä Dürrenmatt laati lopullisen käsikirjoituksen. Valmis elokuva Rikos keskellä päivää (Es geschah am hellichten Tag) sai ensi-iltansa Sveitsissä heinäkuun 11. päivänä 1958 ja Suomessa runsasta vuotta myöhemmin.
 |
| Vanha kettu nuorena apurina. |
Kunniasanalla ei kuitenkaan ole Rikos keskellä päivää -elokuvan suora re-make. Välissä nimittäin on vielä yksi askel: Käsikirjoituksen valmistuttua Dürrenmatt ei ollut täysin tyytyväinen tarinan loppuratkaisuun, joka hänen mielestään noudattelee ihan liiaksi rikoskirjallisuuden konventioita: etevä rikostutkija ratkaisee rikoksen ja syyllinen saadaan happy end -merkeissä kiinni vastaamaan teostaan. Siksi hän päätti työstää tarinaa edelleen, ja tuloksena oli romaani Lupaus, alaotsikon mukaan ”rikosromaanin sielumessu” – rikosromaanin kritiikki.
Friedrich Dürrenmatt, Lupaus. Rikosromaanin sielumessu
(Das Versprechen. Requiem auf den Kriminalroman, 1958.)
Suom. Eero Ahmavaara, 1960. WSOY, Korppi-sarja 9, 185 s.
(Das Versprechen. Requiem auf den Kriminalroman, 1958.)
Suom. Eero Ahmavaara, 1960. WSOY, Korppi-sarja 9, 185 s.
Kerronnallisesti romaani on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Tarinan minä-kertoja on nimeämättömäksi jäävä rikoskirjailija. Hän törmää sattumalta tohtori H:hon, eläkkeellä olevaan korkeaan poliisivirkamieheen, jonka kanssa tekee automatkan maaseudulta Zürichin suurkaupunkiin. Tohtori H:n aloitteesta he poikkeavat ränsistyneellä huoltoasemalla, jota pyörittelee herra Matthäi:
Talon avoimen oven vieressä istui vanha mies kivipenkillä. Hän oli ajelematon ja peseytymätön, hänellä oli yllään vaalea pusero, joka oli likainen ja tahrainen, ja lisäksi tummat, paikka paikoin kiiltelevät housut, jotka aikanaan olivat kuuluneet smokingiin. Jalassa hänellä oli vanhat tohvelit. Hän tuijotti eteensä silmät verestäen, ja jo kaukaa tunsin viinan tuoksun. Absinthia. Kivipenkin ympärillä asfaltti oli savukkeenpätkien peittämä, niitä uiskenteli sulaneessa lumessa. (S. 10.)
Lukija ei vielä tässä vaiheessa tiedä, että tuo onneton ihmisraunio nousee koko romaanin päähenkilöksi. Majatalon puolella laseja huuhtelee aamutakkiin sonnustautunut, savuketta polttava laiha nainen. Homssuisen likaista tarjoilijatar Annemarieta puolestaan ei millään uskoisi vasta 16-vuotiseksi.
Parivaljakko jatkaa matkaansa, ja tohtori H alkaa kertoa tarinaansa. Syntyvässä laajassa sisäkertomuksessa tohtori H ottaa vuorostaan paikan minä-kertojana. Tarina liittyy elimellisesti huoltamolla kohdattuun kolmikkoon. Herra Matthäi nimittäin oli vielä vuosikymmen sitten arvostettu komisario, poliisivoimien terävimpiä kykyjä…
Sisäkertomuksen lähtökohtana on 1940-luvun lopussa tapahtunut 6-vuotiaan pikkutytön raaka murha, jonka komisario Matthäi saa tutkittavakseen. Ollaan siis täysin samassa asetelmassa kuin Kunniasanalla-elokuvan alkuminuuteilla. Vaikka kerrontaratkaisut ovat kovin erilaiset, ei perusjuoni paljoakaan eroa romaanissa ja elokuvassa.
Komisarion tärkeimmäksi johtolangaksi muodostuu surmatun tytön piirustus jättiläisestä, joka jakelee siilejä. Tekijän profiloinnissa myös kaksi muuta lähiseudulla tapahtunutta lapsensurmaa osoittautuvat tärkeiksi; syyllinen on luultavasti kaikissa tapauksissa sama. Syyttömänä epäillyksi joutuu luihunpuoleinen kulkukauppuri, joka siis Pennin elokuvassa korvautuu jälkeenjääneellä intiaanilla.
Komisarion tärkeimmäksi johtolangaksi muodostuu surmatun tytön piirustus jättiläisestä, joka jakelee siilejä. Tekijän profiloinnissa myös kaksi muuta lähiseudulla tapahtunutta lapsensurmaa osoittautuvat tärkeiksi; syyllinen on luultavasti kaikissa tapauksissa sama. Syyttömänä epäillyksi joutuu luihunpuoleinen kulkukauppuri, joka siis Pennin elokuvassa korvautuu jälkeenjääneellä intiaanilla.
Matthäi joutuu viemään viestin tapahtuneesta tytön vanhemmille ja myötätunnon ajamana vannoo ottavansa tekijän selville. Tuo lupaus on tutusti lähtökohta myöhemmin kehittyvälle pakkomielteelle.
Raastavasta aiheestaan huolimatta Lupaus on hyvin hienovarainen romaani. Se ei sisällä vähäisintäkään mässäilyä; esimerkiksi lapsensurmaajan tekojen seuraukset tytön kalmossa kertoja jättää kokonaan lukijan mielikuvituksen varaan. Kunniasanalla edustaa jo raaempaa kuvastoa.
Lukija saa tietynlaisen happy endinsä, sillä syyllinen selviää lopuksi, eikä tämä suinkaan ole jäänyt rangaistuksetta. Etevän tutkijan, komisario Matthäin, kova kohtalo edustaa kuitenkin kolkkoa naurua rikoskirjallisuuden epärealistisille konventioille. Tohtori H kaksoisvalaisee monin tavoin kuilua matemaattisen täydellisen fiktiomaailman ja satunnaisuuksien riepoman todellisen maailman välillä. Eläkeläisvirkamies on siis muun ohessa eräänlainen esseehahmo, joka lausuu lukijalle suorasanaisesti Dürrenmattin kritiikin rikoskirjallisuutta kohtaan.
Kunniasanalla lakaisee konventiokritiikin, niin rikosromaania kuin -elokuvaakin koskevan, kokonaan hus! ja pois!, mikä on mielestäni oikein viisasta. Loppuratkaisu on sinälläänkin niin tyrmäävän tehokas ja tosi, että konventiokritiikki mielestäni jopa särkee romaanin taiteellista vaikutelmaa. ”Esseehahmona” tohtori H tavallaan astuu suotta alueelle, joka kuuluisi lukijalle valistuneena vastaanottajana ja tulkitsijana.
Lupauksessa on nähtävissä myös enemmän kuin silaus 1950-luvulla vahvassa huudossa vaikuttaneesta ranskalaisesta eksistentialismista. Sivullisen (1942) päähenkilöstä Meursaultista komisario Matthäi eroaa olemalla monin verroin tietoisempi eksistentiaalisesta vastuustaan:
Kestin tytön näkemisen, mutta kun seisoin vanhempien edessä, en äkkiä enää voinutkaan kestää sitä, halusin mahdollisimman pian pois tuosta kirotusta talosta, ja siksi lupasin sieluni autuuden kautta löytää murhaajan, vain jotta minun ei olisi pitempään tarvinnut nähdä vanhempien kärsimystä, välittämättä lainkaan siitä, etten voinut pitää lupausta: minunhan piti lentää Jordaniaan. Ja sitten annoin vanhan välinpitämättömyyden vallata jälleen mieleni, Locher. Se oli inhottavaa. En puolustanut kulkukauppiasta. Annoin kaiken mennä menojaan. Minusta tuli jälleen se ei-ihminen, joka olin ollut aikaisemminkin. Pakenin jälleen rauhaan, ylimielisyyteen, muotoihin, epäinhimillisyyteen, kunnes näin lentokentällä lapset. (S. 102.)
Dürrenmatt on Sveitsin kirjallisuushistorian arvostetuimpia nimiä. Erityisesti hänen näytelmiään, kuten Vanhan naisen vierailua, esitetään jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Lupaus taitaa kuitenkin kuulua kirjailijan välitöihin. Tähän mielipiteeseeni vaikuttaa erityisesti romaanin kerronnallinen rakenne, joka tekee kokonaisuuteen liittyvien osasten kokoamisen lukijan silmien eteen varsin hankalaksi.
Minä-kertojalla on rajoituksensa, jotka korostuvat loppuratkaisussa; elokuvan kaikkitietävä kamera kykenee ilmaisemaan asioitten oikean tilan paljon ongelmattomammin, tehokkaammin ja sujuvammin. Lisäksi lukija ei romaanissa pääse riittävän lähelle päähenkilö Matthäin sielua ja aivoituksia, kun tohtori H:n edustama minä-kertoja pysyttelee koko ajan etäisyyden päässä hänestä.
Pennin Kunniasanalla kohentaa tarinaa ja sen uskottavuutta muutoinkin monin tavoin. Esimerkiksi tapahtumat eivät elokuvassa kiidä suotta epärealistisen vinhaan, kun ne on tajuttu jarrutellen sirotella puolentoista vuoden aika-akselille.
Dürrenmatt tuntuu myös jättäneen hahmojensa psykologian tuumimisen aika vähälle huomiolle, luonnosmaisuuden asteelle. Ihmiset reagoivat kirjallisen tuntuisesti. Ehkä aikuisten ja lasten välisten suhteiden kuvaus edustaa autenttista aikalaiskuvausta 1940-luvusta, mutta silti erityisesti poliisit tuntuvat olevan pahasti tietämättömiä lasten erityisluonteesta ei-aikuisina. Aika puistattava on esimerkiksi kuvaus siitä, miten valtionsyyttäjä ryntää äkkiarvaamatta kovistelemaan nukkensa kanssa leikkivää 7-vuotias Annemarieta (s. 147).
Häiritsevästi onnutaan myös ihan maalisuoralla. Nimittäin sivulla 165 astuu kerrontaan mukaan kuolemaa tekevä, 90-vuotias rouva Schrott, joka makaa sairaalassa odottamassa viimeistä voiteluaan. Edessä on vuolaasti ryöppyävä tarinointi, joka maalaiskomediallisessa humoristisuudessaan edustaa mielestäni melkoista tyylirikkoa verrattuna tohtori H:n aiempaan, neutraalin hillittyyn kerrontaan. Rouva Schrott on kuin joku sketsihahmokilpailija; hänen vertaamisensa alkuvuoden Putous-sketsisarjan 112-vuotiaaseen Hieno Åhlgreeniin (Riku Nieminen) on vähintäänkin relevanttia. Rouva Schrott ei räävittömyydessään mitenkään jää toiseksi myöhemmälle sielunsisarelleen.
Dürrenmattin tarina on elokuvattu muutamaan kertaan myös vuosien 1958 ja 2001 välissä. 1979 sen ohjasi televisiolle italialainen Alberto Negrin nimellä La promessa. Hollannissa tarina sovitettiin peräti teatterielokuvaksi vuonna 1996. Rudolf van den Bergin ohjaamassa englanninkielisessä sovituksessa The Cold Light of Day keskeistä roolia esitti Richard E. Grant. Heti seuraavana vuonna valmistui saksalainen tv-uusinta Es geschah am hellichten Tag, ohjaajana Nico Hofmann ja pääosassa Matthäina Joachim Król.
Lupaus julkaistiin suomeksi WSOY:n Korppi-sarjassa, jossa ilmestyi vuosina 1959 - 66 yhteensä 21 nidettä. Sarjan ensimmäinen toimittaja ja kantava voima oli varatuomari Eero Ahmavaara (1915 - 61), joka muistetaan myös useista rikosromaanisuomennoksistaan. Monet Korppi-sarjan teokset saivat myöhemmin uusintapainoksen saman kustantamon SaPo-sarjassa, niin Lupauskin. (Viihdeviikarit-kustantamo elvytti Korppi-sarjan nimen 1986, mutta tuhkasta nostettu sarja tuotti ainoastaan yhdeksän nimikettä ja sammui uudelleen jo seuraavana vuonna 1987.)
