Kirjoitin sarjasta jo perjantaina ("Komisario Lewisin äärellä"). Tekstin julkaisun jälkeen palasin hämäriin muistikuviini sarjan aiemmilta tuotantokausilta ja tajusin jopa pitäneeni kohtuullisesti monista varhaisemmista jaksoista. Kulussa olevat jaksot käsikirjoitustiimi sen sijaan tuntuu laatineen melkoisen kunnianhimottomin elkein. Aiemmilta tuotantokausilta löytyy myös tarinoita, joihin katsoja pääsee sisään tarvitsematta kovasti pinnistellä saadakseen haltuunsa henkilöt ja muut yksityiskohdat.
Lasken Komisario Lewisin siihen brittiläisten rikossarjojen jatkumoon, joka vähät välittää kalseasta ja ankaeasta realistisuudesta ja joka sen sijaan keskittyy palapelin innokkaaseen näpertelyyn. Tämän näpräämisen katkaisevat välillä epäuskoiset riemunkiljaisut, kun jokin täysin ennakoimaton yllätyskäänne on pannut palapelin kokoajan ennakko-odotukset ihan uusiksi. Samaan jatkumoon kuuluvat erityisesti lukuisat Agatha Christie -televisioinnit, samoin kuin esimerkiksi sovitukset Ruth Rendellin wexfordeista ja myös P. D. Jamesin dalgliesheistä.
Christie ja muut saavat tässä tekstissä vuoronsa myöhemmin, mutta ensin keskityn kokonaan Lewisiin.
1.
Lauantai-iltainen "Mielensisäiset esteet" alkaa tavalla, jota ehdin jo perjantaisessa tekstissäni noitua: "Kutsu koekaniinit!" alkukuvan puhuva pää (lääketutkijaa esittävä Douglas Henshall) kehottaa, ja sitten katsoja saa ruutunsa täyteen toisiinsa sekoittuvia henkilöitä, joista yksi tietenkin murhataan ja muista tulee epäiltyjä.
Tässä, kuten tuotantokauden kolmessa aiemmassakin jaksossa, ihmiset ovat keinotekoisesti yhteen saatettuja, joten katsoja joutuu pänttäämään heidät ulkolukuna kaaliinsa.Toista oli kunnianarvoisan komisario Morsen aikoihin 1990-luvulla, kun katsojalle annettiin aikaa kaikessa rauhassa tutustua päähenkilöihin yksi kerrallaan. Ensin esiteltiin päähenkilö omassa yksilöllisessä elinpiirissään, sitten häneen orgaanisesti ja luonnollisesti liittyvät hahmot, kuten rakastettu aviopuoliso ja lapset edellisestä liitosta. Ytimessä oli siis esimerkiksi perhekuvaus, ei joukko satunnaisia naamiaisvieraita tai koekaniineja. Kun ydinryhmä oli käynyt katsojalle riittävän tutuksi ja familiääriksi, saattoi kameran eteen astua sivuhenkilöitäkin, kuten salaperäisiä tarkkailijoita, joilla yhtä lailla oli orgaaninen ja luonnollinen rooli salaperäisinä tarkkailijoina.
 |
| Lewis kammarin rakastetun äitihahmon seurassa. |
On selvää, että Komisario Lewisin kaltaiset sarjat nojaavat tuttuihin, katsojalle tuotantokausi tuotantokaudelta yhä rakkaammaksi käyviin vakiohenkilöihin. Heidän seurassaan on turvallista ja leppoisaa nauttia päivän viimeiset plöröt ja kahvitteluleivonnaiset. Saattaisiko totuus olla jopa niin raadollinen, että rikos ratkaisuprosesseineen on vain pelkkä sivuseikka, excuse, joka tekosyynä katsoja pääsee nauttimaan hyvien tv-tuttujen seurasta jälleen puolitoistatuntinen? Varmasti näinkin on, eikä siinä mitään pahaa.
Pidän hyvin mahdollisena, että edustan vanhan polven sukupuuttoon kuolevia dinosauruksia, kun en tajua tätä rikossarjojen varsinaista tehtävää vaan suu vaahdossa ja hullun kiilto silmissä messuan katsojan suunnattomasta vaikeudesta pysytellä juonen kärryillä. Kyllähän se rikos selviää ja rikollinen joutuu lopussa vastuuseen, ihan varmasti, vaikken minä olisikaan joka ikisestä yksityiskohdasta reaaliaikaisesti selvillä!
Näillä eväillä ei suurempaa haittaa koidu siitäkään, että henkilöhahmot sekoittuvat keskenään katsojan mielessä. Tavallaanhan katsoja ei olekaan kiinnostunut heistä vaan vakiohahmoista, rikostutkijoista, joitten seurassa hän saa kunnian seurailla epäiltyjen häärimisiä. Vakiohahmot matkaoppaina siis tehdään hupiretki eläintarhaan, jossa kunkin jakson henkilöt kyyhöttävät omassa häkissään tai terraariossaan tai akvaariossaan. Mitä väliä sillä, vaikka henkilöitä ei erotakaan toisistaan? Onhan simpanssitkin veikeitä, vaikka ne on ihan saman näköisiä kaikki.
 | ||
| Mielensisäiset esteet: Eläintenhoitajamme esittelemässä oppaillemme kuolleena havaittua yksilöä. |
Minusta tuntuu, että käsikirjoittajat olisivat voineet istuttaa tämän persoonallisuuspoikkeaman paljon elimellisemminkin tarinaan, ihan perusteisiin saakka - samalla lailla kuin onnistuttiin transsukupuolisuuden käsittelyssä eräässä varhaisemmassa jaksossa. Syndrooma on tarinan loppuratkaisun kannalta kovasti tärkeä, mutta Lewis vetää asiaan liittyvän todisteaineiston lähinnä yhdentekevästi hatusta eli epäillyn vaatekaapista ja muistiinpanoarkistosta. De Clereambaultin häiriö lienee käytetty jännitysmarkkinoilla jo kliseeksi, mutta silti kritisoin jaksoa siitä, että se hyödyntää tämän valttikympin arvoisen kortin vain ristinelosen tasolle.
2.
Olen kirjoittanut Villa Derrickeriaan niin negatiivisia arviointeja palapelidekkareista ja niiden televisioinneista, että ainakin itseäni hirvittää. Enkö voisi vain yksinkertaisesti todeta, että palapelitelevisioinnit eivät ole minua varten?
 |
| Kun televisio eli kultakautta. |
BBC:n Marplen tasoista palapelisarjaa ei nykymaailmassa varmaan enää voisi toivoakaan. Tämä näkyy neiti Marplen uusintatelevisiointikierroksella, joka lähti käyntiin Britanniassa vuonna 2004. Uudet marplet on laadittu nykytrendin mukaisesti lyhytjänteiselle katsojalle, joka jaksaa istua tuskin puoltatoista tuntia yhden ja saman tarinan ääressä. Siksi kokonaiset romaanit on tiivistetty minimiin.
Marple-romaani ei kuitenkaan kestä vahingoittumattomana ylenmääräisiä änkeämisiä, ei millään. Viime vuosisadan televisio olikin palapelidekkarille paljon nykyistä armeliaampi. Vanha televisio tajusi, että dekkari vaatii tietyn kiireettömyyden lähteäkseen kypsymään katsojan mielessä. Hicksonin Marple-uran aloittanut Ruumis kirjastossa (1984) oli kai yli tunnin pitempi kuin uusintaversio 20 vuotta myöhemmin. Sitä paitsi uusmarpleihin on lisätty kaikenlaisia lisäkonstailuja, jotta adhd-katsoja takuulla ei vaihda kanavaa virikekiintiönsä täyteen saadakseen.
Anglia Television sovitti P. D. Jamesin tiiliskiven Kuoleman maun 1988 kuusiosaiseksi sarjaksi, jonka yhteiskestoksi tuli viisi tuntia. Tarpeellisia hetkiä jokainen. Tuoreimmalle James-televioinnille, Murhahuoneelle vuodelta 2004, lohkesi tv-aikaa alle kahden tunnin verran, vaikka alkuperäisteos on vain sata sivua Kuoleman makua ohkaisempi. Itse en ole viitsinyt tarttua Dexterin Morse-kronikoinnin päättävään 400-sivuiseen Katumuspäivä-romaaniin ollenkaan, koska se 100-minuuttisen televisioinnin (2000) perusteella vaikuttaa niin äärettömän tylsältä.
Vertailu parinkymmenen vuoden taa osoittaa mielestäni jotain myös henkilöhahmojen kaventumisesta. Todellisia persooniakin on yhä vähemmän. Ehkä ohjelma-ajan niukkeneminen selittää osan mutta ei kaikkea. Esimerkiksi Morse-sarjan jäljittelemättömät poikkeusyksilöt loistavat spin-off-sarja Lewisissa poissaolollaan.
Järkytyin yrittäessäni katsoa uuden vuosisadan marpleja, joissa Geraldine McEwan sai vuoronsa nuuskijaikineitona. Uudet henkilöhahmot nimittäin tuntuivat hirveän muovisilta verrattuna BBC-marplejen henkilöihin. Muistan ikuisesti Frederick Trevesin (1925 - 2012) roolityön kavalana tohtori Kennedynä Neiti Marplen viimeisessä jutussa (1987). Hahmo ei ole suuri persoonallisuus, mutta hän on suunnattoman voimakkaasti ja aidosti läsnä joka kuvassa. Samoin T. P. McKenna (1929 - 2011) teki vielä vuonna 2000 vaikuttavan sivuroolin arveluttavana professorismiehenä Morse-tainassa Katumuspäivä.
Onko näyttelemisen filosofia kokenut viime aikoina siirtymän huonompaan? Ainakin televisiotuotantojen budjetit ovat tiukentuneet. Suomalaiset veteraaninäyttelijät muistelevat haikeina vanhoja hyviä aikoja, jolloin televisiota varten vielä oikeasti harjoiteltiin yhdessä. Enää siihen ei osoiteta juuri lainkaan resursseja, minkä vuoksi takavuosikymmenien kiitetyimmät tv-produktiot loistavat vain tavoittamattomina ideaaleina nykynäyttelijöiden silmissä.
Tietoni Britanniassa tapahtuneesta kehityksestä ovat samansuuntaisia: Anteliaat budjetit ovat historiaa tässä television suurvallassakin - kaihoisina muistetaan esimerkiksi vuoden 1981 Mennyt maailma -sarjan satumaisen tarkkuuden mahdollistaneita resursseja. Harjoittelu, henkilöhahmojen hitsaaminen elämään ja toimimaan keskenään, lienee sekin kokenut saman kohtalon kuin Suomen televisiossa.
 |
| Piper & Fox. (Kuva: Splash News.) |
Laurence-poika on nainut näyttelijäverta myös omaan perheeseensä. Hän on ollut vuodesta 2007 aviossa laulaja-näyttelijä Billie Piperin (s. 1982) kanssa, ja heillä on jo kaksi lastakin. IMDb muuten torppaa villeimmät kuvitelmat herra Foxin pituudesta, sillä hän on ainoastaan 191 sentin mittainen.
