Minä haluan siis puiston jouluksi. - Nimetön
rouvaspäähenkilö novellissa sivulla 99.
Tänään leikimme tšehovilaisen leikin. Samettitakkisen puistoarkkitehti - tai "puistotaiteilija" - Saarisen vanavedessä astumme vuosisadanvaihteessa rakennettuun kartanomiljööseen, jossa on kaikki tarvittavat Tšehovin näytelmämaailman elementit huvimajoineen, rappioineen, melankolioineen päivineen.
Henkioppaanamme tähän uustšehovilaiseen maisemaan toimii kirjailija Juhani Peltonen (1941 - 98), jonka 23 vuoden takaisen novellikokoelman Puisto jouluksi otsake on ikiaikaisesti vedonnut minun romanttiseen sieluuni, ja silti vasta nyt sain sen luetuksi.
Juhani Peltonen: Puisto jouluksi. Kertomuksia (1990)
WSOY, 133 s
Kartanon emäntä antaa arkkitehti Saariselle tehtäväksi kunnostaa talon tanhuat puistoksi. Emäntä vuodattaa (ja jokainen voi vuodatuksen ääressä itse pohtia, millä lailla vakavissaan Peltonen Tšehoviaan pastisoi):Kaikki on niin rempallaan! Vuosikausia tätä on kestänyt. Kumpikaan miehistäni ei saanut mitään aikaan. Eivät yhtä rikkaruohoa nyppäisseet pois, saati että olisivat niittäneet nokkospöheikön, puhumattakaan, että olisivat peranneet puroa, kunnostaneet siltaa, huvimajaa, käytäviä... Ei! -- Tuskallista, kun taas kaikki palautuu rynnäköllä mieleen! Kuinka minä saatankin olla väsynyt kaikkeen rumaan ja ränsistyneeseen. Sietämätöntä! Miehiinkin, vaikka Te taidatte varmasti olla poikkeus. (S. 103.)Aikaa renovaatioon on seitsemän kuukautta, sillä rouva haluaa puiston olevan valmis jouluksi. Ja Saarinen ottaa kulauksen taskumatistaan ja raahaa virttyneen ja kaipaavan pianonsa hänelle osoitettuun piharakennukseen ja aloittaa urakan.
"Puisto jouluksi" maalaa melko niukin vedoin 35 sivullaan täyteläisen maailman, johon sisältyy muun muassa talon emännän seitsenvuotias sisarenpoika Aarne, jonkin sortin kehitysvammainen... vai asperger-lapsi? vai varhaiskypsä taiteilijasielu? Näennäisesti täysin irrallisesti novellissa näyttäytyy pari kertaa myös motorisoidulla pyörätuolilla ajeleva sotaveteraani. Minusta kuitenkin tuntuu, että hänellä on ydinjuoneen kuulumattomuudestaan huolimatta kokonaisuudessa hyvinkin tärkeä tehtävä - hän on puuttuva tekijä yhtälössä, jotain mitä ilman taiteilija Peltosen kompositio ei voisi olla täydellinen.
***
Arkkitehti Saarisen ja rouvan tarinan loppuratkaisu jättää minut hieman ristiriitaisiin tunnelmiin. Maailmankirjallisuuden suurimmasta helmestä ei varmaankaan ole kyse, mutta silti kertomus pystyy vakuuttamaan minut Peltosen erityislaatuisesta lahjakkuudesta.
Niminovellia edeltää kokoelmassa kaksi muuta kertomusta. Pitkä novelli "Tohtori Amensonin Sanatoriossa" (s. 9 - 75) saattaa meidät Heidän Ylhäisyyksiensä seuraan: joukko suurlähettiläitä hoitelee urologisia vaivojaan tohtori Amensonin luotsaamassa ylellisessä parantolassa jossain päin Euroopan mannerta. Mukana on suomalaisambassadööri Ruben Tennefelt ynnä viisi hänen myöhäiskeski-ikäistä kollegaansa ympäri maailman.
Virtsaamisvaikeudet lienee varsin ilmeinen naurunaiheuttaja, eikä Peltonen suinkaan vieroksu sortumista kohkaamiseen ja koheltamiseen. Novelli todistanee kirjailijan rakkautta satiirikko Gogoliin. Viittaus "hyvissä suhteissa olevaan vapauttajavaltioon" (s. 71) tarkoittanee Neuvostoliittoa, mutta saattaisiko samassa yhteydessä luonnostellulla toisinajattelijalla olla esikuva Suomen historiassa? Yleissivistykseni ei riittäne kysymyksen ratkaisemiseen, kuten ei senkään ratkaisemiseen, onko tarinakokonaisuuden takana jokin suurempi kuvio - mahdollisesti syvällisempi satiiri tai allegoria.
"Pensasaidan takana" (s. 77 - 95) kuvaa Signeä ja Toimia, jotka löytävät myöhäisen rakkauden toisistaan. Mukana on paljonkin tšehovia, mutta silti pidän esitystä lähinnä pakinallisena. Tarinan loppukäännekin on pakinamaisuudessaan varsin totunnainen. Vaikutelma perinteisestä, 1970-lukuisesta MTV-televisionäytelmästä on lukemisessani vahva, ja tunnetusti monitaito Peltonen oli mukana sellaisiakin laatimassa.
Keskenään eripariset tekijät - erityisesti ylhäisen ja alhaisen rauhanomainen rinnaiselo - leimaavat tätä rakkaustarinaa. Myös suurlähettiläiden sanatoriokuvauksessa huumori rakentuu vastaavien jännitteiden varaan.
***
Juhani Peltonen muistetaan erityisesti Elmostaan (1978). Niin fabuloivan liioitteleva kuin tuo romaani onkin, kuvastuu siinäkin luojansa raastava alakulo. Anto Leikola puhuu Peltosen elämänmurheesta. Saattoiko Juhani Peltonen olla suomalaiselle kirjallisuudelle samaa kuin Kari Tapio suomalaiselle iskelmälle? Paitsi että huomio Peltosen ympärillä on hälvennyt vuosi vuodelta.
Nähtävästi aika monikin on sitä mieltä, että kirjallisuuden kautta aikain kolmas Finlandia-palkinto olisi pitänyt aikanaan myöntää Peltoselle romaanista Iloisin suru (1986). Varsin vahvasti sanottu, kai, kun muistaa, että esimerkiksi Bo Carpelanin Axel oli sekin mukana mittelössä tuona vuonna.
Tämän jälkeen hän lähti autiona ja alakuloisena tietämättä muuta kuin että piti ajaa eteenpäin yksin talviyössä. - Arkkitehti Saarinen jättää novellin "Puisto jouluksi" (s. 133).
***
Joulun jälkeen ennen uutta vuotta vielä ainakin yksi teksti, mahdollisesti kaksikin. Nyt toivotan teille kaikille Hyvää ja joulua!
