Ensimmäinen tarina Hullu nainen ullakolla herätti minussa ensi katsomalla melkoista vastarintaa kaikkine inhorealistisuuksineen, mutta onneksi annoin sarjalle uuden tilaisuuden toisen tarinan Kun taas sua kaipaan lähtiessä liikkeelle.
Siitä asti olen kuulunut sarjan ihailijoihin, vaikka kaikki yhdeksän tarinaa eivät kaikkein hengästyttävimmille huipuille kapuakaan. Jälkilämmittelynä toteutettiin vielä kaksi tv-elokuvaa, matkailuohjelmamainen Fitz Hongkongissa (1996) ja monin tavoin apea Katkera paluu (2006), joista kumpikaan ei yllä alkuperäisen sarjan tasolle.
Sarjan loi käsikirjoittaja Jimmy McGovern (s. 1949), joka myös laati käsikirjoituksen suurimpaan osaan tarinoista. Moni pitää toteutuksista onnistuneimpana neljättä, Näytön tarvetta, jossa tapahtuu rasistinen maahanmuuttajan murha ja joka johtaa lonkeronsa Hillsborough’n jalkapallostadionin lähes sata ihmishenkeä vaatineeseen onnettomuuteen 1989. Tuo tarina ei kuitenkaan kuulu omiin ykkössuosikkeihini. Nostan sen edelle jopa Ted Whiteheadin käsikirjoittaman Suuren pamauksen, tarinan Fitzistä ja lahkolaisista. Siinähän rikospsykologimme kohtaa oman professori Moriartynsa Jim Carterin esittämän karismaattisen lahkojohtajan hahmossa ja yltyy tämän kanssa peräti julkiseen kilpalaulantaan tarinan päätösjaksossa. Tuo tarina ei ehkä kuitenkaan kestä kovin monta katsomista, ja siinä mielessä sen huono sijoitus monilla ranking-listoilla ei ole yllätys.
Kuitenkin, kaikitenkin pysyviin varastoihini on päätynyt toteutuksista vain yksi, mainittu Kun taas sua kaipaan, tarina Fitzistä ja änkyttäjästä eli siitä, miten rikospsykologi joutuu tekemisiin Manchesterin teollisuuskaupunkiin asettuneiden postmodernien Bonnien ja Clyden kanssa.
Kun taas sua kaipaan
(To Say I Love You, ohj. Andy Wilson, ensiesitys Britanniassa 11. – 25.10.1993, 3 x 51 min)
Graham Pricen jaksoesittely
Fitz saa uuden keikan; kaksi villikkonuorta käyttäytyy kuin nykyajan Bonnie ja Clyde. Tapaus muuttuu synkemmäksi, kun koronkiskuri iskee nuorten kimppuun, ja he maksavat pahan pahalla. (Yle.fi.)
Tarina aloittaa vyörytyksensä laitakaupungin karaokebaareista, joista nuori ja syrjäytymisuhan alla oleva Sean (Andrew Tiernan, s. 1965) hakee hetkensä huomion keskipisteenä. Alkutekstien takaa kuulemme nuorukaisen tulkitsevan Shirley Basseyn tunnetuksi tekemää paatoksellista ”I Who Have Nothing”, jonka hän vetää kaiken tukahdetun rakkaudenkaipauksensa synnyttämällä antaumuksella. Esiintyjän hiusten aina yhtä tyylikäs pönttöleikkaus on vähän eri paria kuin tulkinnan syvä vetoavuus.
Tunnesuhteen synty
Sattumoisin baariin astelee mustanpuhuva ja raukeasti käyttäytyvä nuori nainen, hiukan epämääräiseltä vaikuttava bitch (Susan Lynch, s. 1971), ja näin meidän kesken sanottuna ”ahkerampi nuorisorikollinen kuin Velmu Viurusilmä”, kuten tarinan edetessä selviää. Nuoressa naisessa on outoa sensuaalisuutta – kuin Milla Magia olisi siirtynyt Ankkalinnasta Pohjois-Englantiin ihmishahmon omaksuneena. Hän on nimeltään Tina ja hän pysähtyy kuuntelemaan Seanin esitystä keskittyneesti, jopa lumoutuneesti. Näinkö rakkaus syttyy?
Myöhemmin illalla Tina käy jututtamaan baaritiskin ääressä juomansa kanssa istuvaa Seania. Nopeasti käy selville, että nuorukainen kärsii pahimman lajin änkytyksestä. Erityisesti oman nimen lausuminen on äärettömän tuskallista. Kielen-kannat vapautuvat vain kun hän laulaa tai suuttuu silmittömästi. Onneksi Tina pystyy hoitamaan puhepuolen.Illan päätteeksi vasta tutustuneet suuntaavat Tinan asuntoon, ankeaan vuokraluukkuun, jonka seinien pahimpia kolhuja jin ja jang -verhous yrittää peitellä. Kun Tina siirtyy keittiön puolelle kahvia keittämään, katsojakin saa ensimmäisen tuntuman nuoren naisen vaikeaan historiaan esille jääneestä valokuva-albumista, jota Sean selaa. Jostain syystä kaikista valokuvista on yksi henkilö raaputettu pois.
Kyyhkyläiset muuttavat yhteen Tinan luo. Parivaljakon harkintakyvyn kypsymättömyys käy pian kovin ilmeiseksi katsojalle, kun he kaappaavat paikallisbussin. Seuraa action: hirveä kaahaaminen, matkustajien kauhu, poliisipiiritys ja Seanin pidätys.
Kalman kiihottava väristys
Tinan mielenrauhaa varjostaa väkivaltainen koronkiskuri, joka yrittää periä vippisaataviaan varsin kovaotteisesti. Lopulta kyyhkyläiset kehittelevät äärimmäisen juonen tämän pään menoksi: Tina käyttää hyväksi sex appealiaan ja houkuttelee koronkiskurin sivukujalle lemmenleikkeihin, joitten tuoksinnassa poikaystävän on kätevä lyödä miehen kallo mäsäksi.
Sean kuitenkin intoutuu vähän liikaa, eikä raivoisalle hakkaamiselle ole tulla loppua. Kuten tarinan myöhemmät vaiheet väistämättä osoittavat, hän on päässyt tappamisen makuun. Mukaan kuvioon tulee aikanaan myös videokamera, jonka avulla pannaan pystyyn kovin lyhytnäköinen flirtti poliisikunnan kanssa.
Seanin ja Tinan tappokuvion psykologiasta on monia näytteitä sotahistoriassa: Tappajan viettiradat ohjelmoituvat tappamisen aktissa uudelleen. Voiteluaineena ohjelmoitumisessa toimii seksuaalinen halu, ja koronkiskurin kuolinkohtausta seuraakin välitön ja voimakas kiihko Seanin ja Tinan välillä saman synkeän sivukujan rosoista tiiliseinää vasten. Esillä on jälleen yksi esimerkki käsikirjoittaja McGovernin taidosta soveltaa tieteitten yksittäisiä havaintoja saumattomasti fiktioonsa.
Lisää jännitettä parin tunnesuhteeseen tuo se, että ilotytön lailla itsensä verhoavan Tinan täytyy yrittää salailla menneisyytensä prostituutioon viittaavia merkkejä mustasukkaisen poikaystävänsä silmiltä.
Tutkimusryhmän saapuessa seuraavana aamuna rikospaikalle Fitz yli-inhimillisine kykyineen osaa heti esittää paikkansa pitävän analyysin tapahtuneesta. Hän tarjoaa jopa tilannetta valaisevan esimerkin elävästä elämästä: ”Muistatko, kun sotilaat palasivat Falklandilta? Naiset heiluttivat alusvaatteitaan laitureilla. Isänmaallisuuttako? Himoa. Naiset halusivat tappajia.”
Juonikuvion konventiot edellyttävät, että vaatimattomalla normaalijärjellä varustettu tutkimusten päällikkö Bilborough kuitenkin oitis tyrmää rikospsykologin näkemyksen, jotta on sitten totuuden valjetessa enemmän harmiteltavaa.
Yksityisihminen Fitz
Fitzin hahmo on käsikirjoittajan pöydällä alusta asti luonnosteltu mahdollisimman hyvin televisiossa viihtyväksi ja viihdyttäväksi. Henkilöhahmon tärkein avu on pistämätön äly, joka mahdollistaa hänen syöttää teräviä vuorosanoja liukuhihnatuotantona. Kyseessä on eräänlainen screwball-komedian päivittäminen vakavahkoon psykologiseen draamaan soveltuvaksi.
Koko sarjalle yleensäkin on tunnusomaista, että henkilöhahmot palvelevat ensisijaisesti televisiollisuuden vaatimuksia, mutta he ovat siitä huolimatta täysiä ja uskottavia yksilöitä. Se on käsikirjoittajan ammattitaitoa se.
Tarinan alussa rikospsykologi Fitzgeraldin avioliitto on jo pahasti kuralla. Hänellä on sovittu tapaaminen asumuserossa elävän vaimonsa kanssa lounaskahvilassa, johon tämä yllättäen tuo mukanaan myös henkilökohtaisen terapeuttinsa, kuivan oloisen keski-ikäisen rillipäämiekkosen. Hahmo on parodia tavanomaisesta psyykentyöläisestä, minkä Fitz ilmaisee tokaisemalla: ”Minä en sano mitään tuon puhuvan oppikirjan kuullen.”
Tarinan puolivaiheen lähestyessä katsojalle tarjotaan yksi sarjan kaikkein muistettavimmista kohtauksista, melkoisen tasokkaaseen ruokaravintolaan sijoitettuna jopa. Fitz marssii ravintolasaliin avecinaan orastava rakkaussuhteensa, punatukkainen rikostutkija Jane Penhaligon (Geraldine Somerville, s.1967), sydänkäpynen, jota rikospsykologi mielellään kutsuu hellittelynimellä Panhandle.Kuinka ollakaan, viereiseen pöytään on tietenkin parkkeerannut vaimo terapeuttikavaljeereineen. Tuloksena on psykologinen show-painiottelu, tosin turhan lyhyt ehkä, josta ei käänteitä pidä puuttuman. Aluksi voitolla on ylivoimaisesti Fitz, taas kerran yhden tarkoitushakuisen roolin ottaneena, kunnes Panhandle kääntää tilanteen nurin populistisella irtiotolla, vaikka rikospsykologin sanavalmis coolius auttaakin tätä pysymään suht hyvin tilanteen herrana. Silti vaimo onnistuu vetämään pisteet himaan poistumalla kavaljeereineen juuri aviopuolisonsa nöyryytysnäytelmän terävimmässä kohdassa.
Emotionaalisen lohdun yksin ja hylätyksi jätetty Fitz pystyy löytämään vain rulettipöydän äärestä. Hahmona hän on sukua Batmanin traagiselle Jokerille, sellaisena kuin esimerkiksi Jack Nicholson tämän tulkitsi.
Pelihimo on rikospsykologille suurempi ongelma kuin veto alkoholin puoleen. Tarinassa hän kokeilee hiillostuksen tuloksena jopa Nimettömiin uhkapelaajiin turvautumista. Istunnossa hän on kuitenkin kuin valas kuivalla maalla tai mörkö pikkunallejen picnic-retkellä. Kiusallinen tilanne onneksi purkautuu, kun Fitz tajuaa ottaa ohjat kokouksen johtajalta omiin käsiinsä ja alkaa pahan hengen roolissaan vietellä onnettomia riippuvaisia takaisin pelipöytien ääreen. Kyseessä on tyypillinen spontaani Fitz-spektaakkeli, jonka televisiollinen taikavoima piilee asetelmien täydellisessä kääntämisessä nurin niskoin.
Fitzin sielunelämän räikeä ristiriitaisuus koukuttaa katsojan lumovoimansa valtaan. Vallitsee ristiriita rikospsykologin yli-inhimillisten hyveiden ja ali-inhimillisten paheiden ja heikkouksien välillä. Hän osaa lukea suvereenisti muita mutta itseään ei juuri lainkaan. Tuloksena on niin kiehtova sekoitus, että katsoja suostuu antamaan hahmolle anteeksi jopa siihen sisältyvät silkat mahdottomuudet, kuten kaikki rajat ylittävän ylivertaisen selvänäköisyyden.
Antaako katsoja Fitzille anteeksi jopa liikaa? Päädyn myöntävään vastaukseen, jos kuvittelen hahmon todelliseksi ihmiseksi todelliseen maailmaan. Rikospsykologi Fitzgeraldhan on äärimmäisen itsekäs ja röyhkeä; hän on ylimielinen moukka, joka jakelee ihmisille halveksuvia sukkeluuksia. Tosielämässä häntä yleisesti pidettäisiin jonkin sortin sosiopaattina.
Rikospsykologimme psyykkiset selviytymiskeinot ovat hyvin jalostumattomat. Acting out on hänen tyypillinen reaktionsa. Kun aviohuolet käyvät liian piinaaviksi, hän istuutuu talonsa pimeälle takapihalle itsesäälissä rypien, ryystää viskiä ja huudattaa stereoitaan ämyrit kaakossa nukkumaan käyvien naapuriensa kiusaksi. Teini-ikäinen poika Mark yrittää huutaa isälleen ikkunasta: ”Lakkaa käyttäytymästä kuin pikkulapsi!” Vielä pahempaa: silloin kun Fitz tietää odotettavissa olevan jotain epämieluisaa kuultavaa, hän yksinkertaisesti sulkee korvansa, kuten vaimon avautuessa suhteestaan terapeuttiin.
Ylivertaisen poikkeusyksilöyden takana piilee ihminen, joka ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi.
Kaiken muun ohessa Fitz on kuitenkin myös hellä, inspiroiva ja omalla tavallaan huolehtiva isä alakouluikäiselle tyttärelleen Katielle. Ja kun vaimo on poissa ulottuvilta, hän silittää tunnollisesti poikansa t-paidat. (Non-stop-unitilassa elävä Mark lienee Jere-sarjakuvahahmon esikuva.) Mikään emotionaalisesti vaativampi, kuten rakentava keskustelu huumeitten vaaroista jälkeläisen kanssa, ei psykologian tohtorilta kuitenkaan luonnistu, joten vastuu delegoituu automaattisesti vaimolle.
Kohtaamme tarinassa muuten ainoan kerran silmätysten Fitzin iäkkään äidin (Beryl Reid, 1919 - 96). Keskenään seurustellessaan he kaksi ovat yhä huolehtiva mamma ja avuton pikkupoika, kuin muinaista symbioottista paratiisiaan tavoitellen. Hitchcockmaista.
Virkistävää näinä ankean puritaanisina aikoina on todistaa rikospsykologin jatkuvaa poliittista epäkorrektiutta. Yksi hänen strategioistaan on tahallinen provokaatio, kuten hän itsekin mainitsee.
Fitzin tärkein avu on se, että hän kykenee psykologisten kikkojensa avulla muuntamaan tilanteen kuin tilanteen aivan toiseksi käden käänteessä. Kun televisiohaastattelija kysyy rikospsykologiltamme asiantuntijalausuntoa meneillään olevaan rikostutkintaan liittyen, hän alkaakin odottamatta analysoida haastattelijan motiiveja moisen kysymyksen takana. Fitz on kuin vähän vähemmän hyväntahtoinen Peppi Pitkätossu, K-18.
Joka ikiseen arkipäivän tilanteeseen rikospsykologilta löytyy näppärä toisenlainen näkökulma, niin että katsojaa uhkaa puutuminen tai pahimmassa tapauksessa jopa ärtyminen. Miten moni kenkäpari riittäisi täyttämään lattiasta kattoon tämän odotushuoneen, jota olen viime tunnit levotonna päästä päähän tarponut?
Sielujen valtias Fitz
Tina ja Sean tajuavat pian Fitzin olevan liian hyvin perillä heidän riskipelistään, joten hänetkin pitää eliminoida. Tinan konsultaatiopyynnöksi naamioitu iskuyritys kilpistyy kuitenkin rikospsykologin verrattomaan älyyn. Nautittavaa on seurata heidän ensikohtaamistaan ja yrittää arvailla, minkä verran Fitz oikeasti jo tajuaa. Kumpi oikeastaan on kissa ja kumpi hiiri tässä leikissä? Lopputuloksena on täystyrmäys pariskunnan aikeelle, niin että jopa Tinankin rautainen pokka valahtaa nolosti rikospsykologin tarkkaavaisten silmien edessä.
Kun taas sua kaipaan esittelee Fitzin vahvana rikostutkijana, mutta myös taitavana yksilöpsykologina. Oikeastaan koko päätösjakson keskipisteessä on Tinan psykoanalyyttinen purkautuminen Fitzille kuulusteluhuoneessa.
Yhteiset tappokarkelot hitsaavat aikanaan siteen ehdottoman lujaksi. Kuten ylpeä Tina toteaa: ”Mun mieheni tappoi mun takiani.”
Fitz manipuloi nuorta naista kuulusteluhuoneessa häikäilemättömästi. Hän käyttää sumeilematta hyväkseen uhrinsa empatia-aistia lausumalla tälle muutaman harkitun sanan Bonnie ja Clyde -elokuvasta, aivan kuin oikeasti jakaisi saman tunnemaailman tämän kanssa: ”Minä itkin, ihan tosissani.” Sitten on vuorossa maton vetäminen uhrin jalkojen alta, ja tuloksena on haluttu murtuminen, paljaaseen avoimuuden tilaan joutuminen. Siinä tilassa Tina kertoo sielunsa valtiaalle kaiken, alkaen surkeasta lapsuudestaan ja elämästään koirana.
Tosin varsin epäammattimaisesti rikospsykologimme panee sanoja suuhun avautujalleen, mutta varmasti se on dramaturgisesti tehokkaampi siten.
Aito, käsin solmittu
Toteutuksen kaikkia hienouksia on mahdoton ottaa esiin. Missään ei falskata; viimeistelty kekseliäisyys näkyy kaikissa yksityiskohdissakin.
Moniin tehokkaisiin leikkauksiin kiinnittää huomion. Esimerkiksi Fitzin analysoidessa murhaavaa pariskuntaa suorassa lähetyksessä televisiossa siirrytään televisioruudun kautta keilahalliin, jossa Tina ja Sean seuraavat asiantuntijan lausuntoa ilmeisen kiinnostuneina. Tämä ei ole ainoa huumorin hienovarainen pilkahdus. Itse asiassa äärimmäisen elastinen, huomiota hakematon huumori verhoaa koko tuotannon erinomaisella silauksellaan.
Kun taas sua kaipaan sisältää monia vaativia rooleja, joista näyttelijät selviytyvät vähintään moitteetta. Mukana on monta pirullisen tarkkaa suoritusta, kuten Tina vilpittömine silmineen, kun hän valehtelee vaivaa tuntematta häntä kuulemaan tulleelle poliisille.
Vaikka seksi on tarinassa keskeisessä roolissa, ei aiheen käsittelyyn liity lainkaan alastomuutta tai aiheessa rypemistä. Kieli on kuvailmaisua jonkin verran rosoisempaa, mutta tyylitajuisuudessaan sentään jotain aivan muuta kuin erään nykysuomalaisen megatrendin mukainen infantiili loitsiminen. Kääntäjä on syystä tai toisesta antanut joillekin englanninkielisille voimasanoille vahvemman suomalaisen asun.
Tarina sisältää aivan varmasti riittävän määrän yllätyskäänteitä. Siksi kiinnitän ihmetellen huomion päätösjakson alun kamerakikkailuun, jossa katsoja huijataan luulemaan, että Fitz on nyt saanut potkut, vaikka kyseessä oikeasti on vain sosiodraamaharjoitus rikospsykologin itsensä johtamassa koulutustilaisuudessa. Halpaa sirkustemppuilua verrattuna toteutuksen muutoin niin laadukkaaseen tasoon.
Vaikka tarinassa on lopulta henkilöitä aika paljon, katsojalle ei missään vaiheessa tule tunnetta liikakansoitetusta näyttämöstä. Christie-dramaturgit voisivat ottaa mallia McGovernilta.
Yhden erityiskiitokseni annan Fitzin ja Panhandlen orastavan rakkaustarinan hienovaraiselle, vivahteikkaalle kuvaukselle. Merkit naispoliisin suhtautumisesta täytyy osata erikseen lukea. Miten Panhandle reagoi Fitzin sanoihin? Miten hän ottaa sen, että Fitz sieppaa hänet tahdottomaksi nukekseen rikospaikkarekonstruktiossa?
Ja loppukohtauksessa Fitz saa vielä kerran loistaa, todellisena sankarina, fyysisenä sankarina peräti, sen kaikkein machoimmassa merkityksessä – tarinan pahimmalle antisankarille kun ei kelpaa mikään muu kuin (dramaturgisesti) paras.
Jälleen yksi riemuvoitto Fitzille ja hänen cooliudelleen! Sitten onkin enää vuorossa Panhandlen järkyttyneen huojennuksen purkautuminen.
