(Murder on the Orient Express (jakso 12:4), ohjaus Philip Martin, GBR 2010)
YouTubesta löytyvä traileri
Filmaamatta sarjaa varten jäi vielä muutama Poirot-dekkari, kuten Kuolleen miehen huvimaja ja Norsun muisti. Muistan haastattelun lähes kahden vuosikymmenen takaa, jossa Suchet vannoi, että Poirot'n uran (ja myös elämän) päättävää Esirippua ei filmata, ennen kuin kaikki muut romaanit ja novellit on taltioitu. Myös tuo romaani jäi luonnollisesti muuntamatta tv-elokuvamuotoon.
Moni pitää Suchetia kaikkien aikojen parhaana Poirot-tulkkina, eikä syyttä. Esimerkiksi huippunäyttelijä Peter Ustinov oli rooliin jo ulkoisen olemuksensa vuoksi liian mittava. Monelle Suchetin kilpailijaksi kelpaa vain Albert Finney (s. 1936), joka on esittänyt salapoliisia yhden ainoan kerran, alta neljäkymppisenä, kun Sidney Lumet'n ohjaama Idän pikajunan arvoitus sai ensi-iltansa 1974. Tänään näimme ihan saman romaanin televisioelokuvasovituksen.
Muistan 1980-luvulta, kun Lumet'n elokuva esitettiin suomalaistelevisiossa. Parin päivän kuluttua sanomalehdistö uutisoi, miten elokuvan nähnyt mieshenkilö oli näkemästään vaikuttuneena murhannut (muistaakseni kuristamalla) kanssakatselijansa heti lopputekstien jälkeen.
Lumet'n Idän pikajunan arvoitus on tyylitelty versio; jotkut sanovat sen lähestyvän campia. Elokuvateatterielokuvana on luonnollista, että se miehitettiin vetävillä huippunimillä, kuten Sean Connery, Lauren Bacall, Ingrid Bergman, kauneudessaan parhaimmillaan jumalaista lähestyvä Jacqueline Bisset, John Gielgud, Vanessa Redgrave ja Anthony Psyko-Perkins. Kun tarkistin etukäteen vuoden 2010 version näyttelijäkuntaa, olin hiukan pettynyt, etten tunnistanut heistä nimeltä kuin amerikkalaisen Barbara Hersheyn.
 |
| Poirot ja uhri ennen pitkien puukkojen yötä. (Kuva: ITV.) |
Yksi matkustajista puukotetaan yön hiljaisuudessa vaunussa, jossa matkustajana on Poirot ja tusinan verran muuta sekalaista seurakuntaa. Lähtökohtana on siis salapoliisiromaanin klassisen kauden tyypillinen suljetun paikan arvoitus.
Vaikka Christien maailmaa on totuttu pitämään paperinukkien kansoittamana todellisuuspakoisena maailmana, löytyy Idän pikajunan arvoituksesta tietty historiallinen realisminsakin uuden vuosisadan silmin katsottuna. Nimittäin se kuvaa pienoiskoossa sitä vielä maailmansotien välissä elänyttä ja hengittänyttä kosmopoliittista Eurooppaa, jossa toisiensa kanssa vuoropuheluun saattavat päätyä niin vanhavenäläinen ruhtinatar, amerikkalainen kovaääninen turisti kuin saksalainen seuraneitikin. Uuden sodan päätyttyä 1945 rautaesirippu jakoi Euroopan Länneksi ja Idäksi.
Eroja vuosien 1974 ja 2010 filmatisoinneissa on, kummankin eduksi. Lumet'n elokuvan henkilöhahmot ovat voimakkaita karikatyyreja, mikä mielestäni sopii tämän romaanin kohdalla mitä parhaiten. Sen sijaan uudessa versiossa hahmot ovat saattaneet typistyä miltei pelkiksi paperinukeiksi. Muistan raudanlujan hienostuneen Dame Wendy Hillerin (1912 - 2003) raudanlujan hienostuneena ruhtinatar Dragomiroffina vuodelta 1974. Eileen Atkinsille (s. 1934) uusintatulkinta ei anna samanlaisia mahdollisuuksia revitellä vanhan hyvän ajan tyyliin.
Televisioelokuva on tiivistetty 88 minuuttiin. Kun Suchet vuonna 1989 aloitti mestarietsivänä 50-minuuttissa novellisovituksissa, muistan minuutteihin sisältyneen paljon löysää ja turhaa. Siirryttäessä romaanien filmatisointiin ongelma vaihtui päinvastaiseksi. Mielestäni tämä elokuva nousee siivilleen vasta viimeiselle vartilleen päästyään, sillä hetkellä kun Poirot on jo ehtinyt paljastaa uskomattoman totuuden harhautusten takaa.
Tuohon viimeiseen neljännestuntiin sijoittuu ainakin alkuvaiheessa melko pinnallinen moraalipohdinta, eikä Christie kovin usein sitä syvemmälle tainnut yltääkään. Vähän lisäsyvyyttä tuo uusi tilanne, jossa yksi syyllisistä ehdottaa Poirot'n likvidoimista. (En muista, löytyykö tämä käänne Christien alkuperäisestä vuoden 1933 romaanista.) Seuranneessa keskustelussa on aitoa moniäänisyyttä. Erityisesti muistan erään naispuolisen matkustajan sanat Poirot'lle - ne kuuluvat suunnilleen näin: "Jos on tullut kohdelluksi oikeudettomasti, tuntee itsensä lannistetuksi[?]."
Lopetus jää uudessa versiossa mielestäni onnistuneesti avoimeksi. Siinä Poirot astelee puhemiehenä paikallisten poliisiviranomaisten kuultavaksi, eivätkä taustalle jäävät vaunun matkustajat voi olla varmoja siitä tavasta, jolla tämä tilanteen virkamiehille esittelee.
Kylmässä ja lumisateessa kävellessään Poirot vaikuttaa niin harmaalta ja vanhalta... Hänen piti käydä vanhaksi ja hauraaksi vasta ihan viimeisen juttunsa myötä Esiripussa, mutta tämä toteutuu tässä todellisuudessa jo nyt. Se on mielestäni hieno lopetuskuva yli kaksi vuosikymmentä kestäneelle Poirot-sarjalle.
- Marraskuussa 2011 uutisoitiin, että Poirot-tarinoitten televisiointisarja aiotaan sittenkin saattaa täydelliseksi (ks. uutisointini asiasta tuoreeltaan täältä). Käsittelen hanketta tarkemmin tekstissäni "Poirot-pakka on kohta täysi".
