Roland Barthes (1915 - 80) oli ranskalainen semiootikko ja filosofi. Hänen kotinsa oli strukturalismissa, mutta ei aikaakaan kun hän mursi sen rajat ja kasvoi jälkistrukturalistiksi, ja hänen merkityksensä esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa on kiistaton. Miltei kaikissa hänestä näkemissäni valokuvissa hänellä on humoristin ulkonäkö - sekoitus Nabokovia, Dario Fota ja Fernandelia. Barthesin loppukin oli vähän ihmemaailmainen, kun pesula-auto töytäisi häntä kadulla ja hän kuoli saamiinsa vammoihin. Lewis Carroll eli oikealta nimeltään Charles Lutwidge Dodgson oli ammatiltaan matemaatikko ja loogikko, mikä ei liene silkan satunnaista.
Hänen lastenkirjansa Liisan seikkailut Ihmemaassa on saanut neljä suomennosta, joista arvostetuin lienee Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin versio vuodelta 1974. Alice Martin suomensi romaanin 1995 ja jätti päähenkilön nimen alkuperäiskieliseen muotoonsa Alice. Tämä hämmästyttää hiukan, kun hän kuitenkin on monin tavoin sovittanut teoksen maailmaa suomalaislapsille tuttuun muotoon hienossa käännöksessään. Esimerkiksi toisen luvun krokotiilirunossa, jossa Carollin parodia kohdistuu Isaac Wattsin runoon "How doth the little busy bee --", Martin käyttää pohjatekstinä Kiven "Makeasti oravainen"-runoa.
Lewis Carroll: Alicen seikkailut ihmemaassa
(Alice's Adventures in Wonderland, 1865; suom. Alice Martin, WSOY 1995, 133 s)
Kuvitus John Tenniel
Markus Långin arvio suomennoksesta
Jo ennen kuin Liisa hyppäsi kaninkoloon seuraamaan kiireistä kania, ihan romaanin ensisivuilla, Barthes ilmaantui seuraani. Hän lykkäsi käteeni valokuvanlukuopuksensa Valoisa huone, melankolisen viimeisen teoksensa. Luin Liisasta ikävystymässä joen rannassa kirjaan syventynyttä sisartaan tarkkailemassa ja tajusin saman kuin Barthes ikivanhaa valokuvaa kuolemantuomitusta tarkastellessaan: että tämä Viktorian ajan Liisa, samoin kuin hänen lukeva sisarensa, on "kuollut ja kuoleva", ja jo ajat sitten; historia on vääjäämättä saattanut hänen elämänsä loppuunsa.
Liisan esikuvana toimi Alice Liddell (1852 - 1934), Carrollin tuttavaperheen tytär, jolle kirjailija myös omisti romaaninsa. Usein unohtuu, että Carroll kertomaa tarinaa Liisasta oli kuuntelemassa myös kaksi muuta Liddellin perheen tytärtä: Lorina ja Edith. Ja kaikki kolme mainitaan romaanin johdantorunossa, nimillä
prinsessa Prima, Secunda ja Tertia.
 |
| Alkuperäinen Alice (oik.) sisarineen. (Valokuva: L. Carroll.) |
Luvussa 7 heittäydytään lopulta hattumaakarin ja maalisjäniksen hulluille teekutsuille, joilla istutaan suuren pöydän ääressä mutta silti "Ei ole tilaa! Ei ole tilaa!", mitä todistaa myös koko pöytäseurueen ahtautuminen pieneksi röykkiöksi pöydän yhteen kulmaan. Tälle ihmeelliselle järjestelylle, kuten kaikelle muullekin, löytyy kuitenkin aina vääjäämätön, näennäislooginen selityksensä.
Logiikan ja näennäislogiikan ilottelussaan Liisan seikkailut on riemastuttavimmillaan ja nerokkaimmillaan. Esimerkiksi kuningattaren määritelmä valekilpikonnalle: "Se on se mistä tehdään valekilpikonnalientä", on tautologisuudessaan kerta kaikkiaan ihastuttavan naiivin osuva.
Eihän tämä järkevien aikaihmisten järkevä maailma ole yhtään vaikea eikä arvokas tai tavoiteltava vaan yksinkertaisesti vain pähkähullu!
Viimeistään tässä vaiheessa lukemista Bartes osuu jälleen eteeni. Muistamme hänet tekstin teoreetikkona... Onko Liisan seikkailut siis perinteinen luettava teos, jonka merkitys on tylsän suljettu, vai kirjoitettava teksti, joka antautuu yhä uusille tavoille lukea itseään - jonka seurassa siis on mahdollista kokea tekstin hurma? Viimeistään hullun hattumaakarin ilmaannuttua kerrontaan mukaan sivulla 69 olen jokseenkin vakuuttunut, että kysymys on jälkimmäisestä.
Mikä tekee aiheelliseksi kutsua Barthes esiin saman tien kolmannen kerran, nyt imaginaarisen ystävänsä, surrealistitaiteilija Salvador Dalín seurassa. Ja antaa heille haasteeksi lukea tekstiä Liisan seikkailut ja toteuttaa Ihmemaan hurma. Siis kutimet esiin, Roland ja Salvador!
Ei se ehkä niin yksinkertaista ole... Dalí tunnetusti ei ollut parhaimmillaan tilaustöiden kanssa, kun kerran ei kukkokaan käskemällä laula. Hyväksi esimerkiksi käy yhteistyö ohjaaja Hitchcockin kanssa elokuvan Noiduttu merkeissä. Ja Dalí taitaa olla muutenkin turhan yliarvostettu, kupla, josta psykoanalyysin soveltajana esimerkiksi Freudilla ei ollut kummoistakaan sanottavaa.
Ja jos halutaan olla ihan rehellisiä tylsälle ja kursailemattomalle historiankirjoitukselle, niin Dalí aivan oikeasti tarttui Liisan seikkailuihin, kun vielä elossa oli. Tältä BuzzFeedin verkkosivulta löytyy tusinan verran taiteilijan Liisa-kuvituksia, eivätkä ne taida oikein vakuuttaa, kovasti ainakaan. Mutta Barthespa ei ollut tuossa projektissa mukana rassaamassa espanjalaismaestron urautuneita ajatustiehyitä!
***
Bruno Bettelheimin monella tavalla viisas kirja Satujen lumous ei aivan kulje yhtä tahtia Liisan seikkailujen kanssa. Bettelheim toteaa, että kammottava ja raaka satukaan ei voi tuottaa lapsen sielulle vahinkoa, kunhan tämä vain vakuutetaan siitä, että kaikki kerrottu tapahtuu satumaassa, jolla ei ole mitään yhteyttä omaan maailmaamme. Lapsi on siis täysin turvassa tuon kummallisen maailman pahoilta äitipuolilta, tulta syökseviltä lohikäärmeiltä, erkeiltä ja muilta olennoilta. Carrollin Ihmemaassa totisesti tapahtuu paljon kammottavaa ja raakaa, eikä tässä vielä syytä hätääntyä, mutta kun tämä kaukainen satumaailma on välittömässä yhteydessä Liddellin sisarusten jokapäiväiseen maailmaan - kolmikon keskimmäinen Alice on jopa mitä omakohtaisimmin mukana satunsa painajaismaisissa pyörteissä.
Lasten maailmaan joskus aikuiskontaktin saanut voisi ihmetellä, eikö sisarustrion, Alicen varsinkin, täytynyt tuntea syvää ahdistusta, suoranaista paniikkia, kuvitteellisessa Ihmemaassa seikkaillessaan. Kokeiltaa itse korvata sadun Liisan nimi oman pilttinne nimellä ja testatkaa, miten monta sivua tämä kestää jatkaa mukananne.
 |
| Loogisessa maailmassa käy joskus ahtaaksi. (Tennielin kuvitusta.) |
Viime vuonna ilmestyi suomeksi Isä Brown -kirjailija C. K. Chestertonin teologis-filosofinen teos Oikea oppi (1908). Siinä hän kritisoi tieteellisen ajattelun ylivaltaa, jonka rinnalle olisi syytä voimakkaammin nostaa sadun logiikka. Sadun logiikka tunnustaa maailman moniaineksisuuden ja ristiriitaisuuden, jonka edessä ihminen saattaa olla täysin avuton.
Liisan seikkailuillaan Carroll auttaa lasta tekemään identiteettityötä täysin chestertonilaisessa sadun logiikan hengessä. Ihmemaa on lapselle peilikuva siitä kummastuttavasta maailmasta, jossa hän perin avuttomana pyrkii selviämään parhaansa mukaan. Joskus hän on liian pieni, joskus liian iso, ja aina jokin kumma uusi sääntö tulee rikkomaan hetken eheyden.
Kroketti on raakaa ja herttuatar on ruma (kuin synti), todettu on, mutta mikä ihme se ilmastonmuutos on, joka jotenkin uhkaa meitä? Johan sitä Liisan seikkailut luettuaan alkaa ymmärtää tietämättömiä ihmisiä. Ja omaa itseään myös, parhaassa tapauksessa.
Saattaisiko tämä isojen ihmisten maailma muuttua paremmaksi, jos isotkin ihmiset uskaltaisivat lähestyä sitä sadun logiikalla, seisahtuneeseen järjellisyyden myyttiin tukeutumatta? Silloin maailman järjettömyys ehkä ei enää olisi yhtä pyhää. Keisarin vaatetusta sitä arvioidaan Carrollin Ihmemaassakin, mitä rankimmalla kädellä. Karnevaalia ei saisi sulkea yksin lastenhuoneeseen.
