Idän pikajunan urilla

Matkakirjojen siivillä, kengissä, hyteissä ja matkustamoissa olen matkustanut elämäni mittaan vain muutaman harvan matkan. Ensimmäisenä vertaistensa joukossa näistä kohoaa mieleeni John Steinbeckin asuntoautokierros Yhdysvaltain ympäri reportaasiromaanissa Matka Charleyn kanssa (1962). Matkaseurana kirjailijalla oli puudeli Charley ja näyttämönä 1960-luvun kuohuvat alkutahdit.

Matka Charleyn kanssa on melkoisen tiedostava ja satunnaisissa kohtaamisissaan yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa myös julma. Vielä julmempana koin muutamaa vuotta aiemmin, ala-asteiässä lukemani Eric Knightin nuortenromaanin Lassie palaa kotiin (1940), ja tavallaan jotain samankaltaista etsin kai myöhemmin Steinbeckinkin romaanista lemmikkikoirineen ja vaelluksineen.

Tänään emme mene merta edemmäs kalaan vaan hyppäämme tunnustetun suomalaiskirjailijan kokemukseen, emmekä edes irtoa Euroopan maaperältä, vaikka käymmekin kolkuttelemassa Aasian portteja Istanbulin metropoliissa. Antti Tuurin (s. 1944) matkakirja Bospor Express (2013) kutsuu meitä astumaan laivaan.

Antti Tuuri: Bospor Express. Kertomus matkasta
Otava 2013, 202 s

Vuonna 2011 ilmestyi turkin kielellä Tuurin romaani Taivaanraapijat. Sen kunniaksi kirjailija sai samaksi syksyksi kutsun istanbulilaisille kirjallisuusfestivaaleille. Tuuri on kyllästynyt lentämiseen, ja siksipä matka taittui vähemmän sutjakkaasti mutta sitäkin jännittävämmin junalla Itämeren rantamista ottomaanien asuinsijoille. Ensimmäisen luokan interrail-kortti kouraan ja menoksi!

Bernsteinilainen viisaus toteaa, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike. Tämä pätee Tuurinkin matkakirjaan. Neljä päivää perillä Istanbulissa ei ole läheskään yhtä kiehtovaa luettavaa kuin kuvaus matkoista sinne ja takaisin. Tosin kyllä minä Tuurin innoittamana aion Hagia Sofian katsastaa, jahka Istanbuliin kerkeän, mitä tuskin on tapahtuva tämän elämän puitteissa. Löytyyhän tuosta muinaisesta kirkosta jopa graffiti, jonka ilkiö viikinki nimeltä Halvdan joskus 1200 vuotta sitten kaiversi ja jonka myöhemmät arkeologit ovat ystävällisimmin putsanneet esiin.

Sekä meno- että paluumatkalla kaikkein hurjimmat koettelemukset liittyvät pikajunaan nimeltä Bospor Express, joka vipeltää hurjaa kyytiä läpi Balkanin: Belgradista Istanbuliin. Siitä on totisesti leikki kaukana, kun Tuuri ottaa jo tunti sitten matkaan ampaisseen kiitäjän urhoollisen taksikuskin avustamana kiinni ja joutuu sitten vielä odottamaankin pikamenijäänsä väliasemalla parinkymmenen minuutin verran.

Serbia mainitaan nyky-Euroopan vaarallisimmaksi maaksi turistille, joten Tuurikin päättää kompata tätä totuutta. Taisivat nämä maankolkat olla paljonkin turvallisemmat niihin aikoihin kun murhamamma Christie risteili samoilla raiteilla suunnitellessaan dekkariaan Idän pikajunan arvoitus (1934). Tuuri jopa käväisee muutaman kerran juomassa ylihintaisen cappuccinon siinä samassa Pera Pace -hotellissa, jonka huoneessa nro 411 täti-Agatha perimätiedon mukaan kirjoitti tuon romaaninsa.

Tuurin suurin innoittaja matkakirjalle tulee kuitenkin lähempää, Suomesta. Mika Waltari oli innokas Istanbulin-kävijä, mistä todisteeksi meille ovat jääneet matkakirjat Lähdin Istanbuliin (1948) ja Yksinäisen miehen juna (1929). Yksinäisen miehen junalla Tuurikin matkustaa, vaikka samaan vaunuosastoon tietenkin saattaa sattua kiintoisia matkustajia ja perillä Ottomaniassa odottaa joukko kirjallisuusihmisiä sekä parvi kaunottaria, joiden kauneudesta Tuurin teksti on mitä näkyvimmin vaikuttunut.

Mielestäni mielenkiintoisin tuttavuus, joka Tuurin matkalle sattuu, on Bulgarian rautateitten pääjohtajan tytär Sofian rautatieasemalla. Tämä kotimaansa EU-mainetta ponnekkaasti remontoiva nuori nainen on tiettävästi täsmälleen se mitä väittääkin olevansa.

***

Bospor Express alkaa Budapestin rautatieasemalta kuin romaani, tai vähän kuin Hitchcockin trilleri. Tuuri on vähän kuin Cary Grant ja sveitsiläinen selkärepputyttö vähän kuin Eva Marie Saint, joka raahannee ohjaaja Hitchcockia viulukotelossaan. Vasta toinen luku sivulta 13 alkaen kertoo, mistä tässä leikissä on kysymys, mutta romaanimainen kerronta ei onneksi häviä mihinkään. Tarinan jännitteet tosin eivät ole romaanimaisia vaan matkakirjamaisia.

Bospor Express kuvattuna Istanbulissa. (Kuva: Wikipedia.)

Tuurin matka sinne ja takaisin on viihdyttävä ja myös helppolukuinen. Kyseessä on varsin hyvänmielenkirja, kun kerran mitään järisyttävää matkan varrella ei sentään tapahdu. Kirjailija kokee monenlaista, jännittää aikataulujen pitävyyttä, kirjoittaa Moleskine-muistikirjaansa - ja muistelee kuolleitaan. Tosin tämä manan majoille menneiden muistelu on sillä tavalla irrallista, ettei se esimerkiksi heijastu muuhun kerrontaan, joten teoksen kokonaisuudessa se jää satunnaisuudeksi. Tuuri ajattelee paljon ja myös kirjaa ajatuksensa luettavaksemme, mutta elämää suurempia ajatuksia eteen osuu harvemmin. Ehkäpä joku kuitenkin saa mieliteon kirjata omaan moleskineensa ylös sen, mitä kirjailija pohtii piirtäjä Hokusain innoittamana taiteilijanimen perinnöksi antamisesta (s. 197).

Bospor Express paljastaa ainakin minulle jotain aivan uutta yksityishenkilöstä nimeltä Antti Tuuri. Tilanteen tullen hän saattaa olla varsin koleerinen, eikä pyri sitä peittelemään. Yllätyin myös hänen piirtämisharrastuksestaan. Ja agraariset kuvaelmat junan ikkunasta Balkanin syrjäseuduilla tuovat tietenkin kirjailijalle elävästi mieleen lapsuuden 1950-luvun Pohjanmaalla, sen ajan mummot ja papat ja käsityöläisyyden.

Sujuvassa kerronnassa jotkin kielelliset seikat kiinnittivät huomioni. Erityisesti sanajärjestys, esimerkiksi saksalaistyyliset verbikoreografiat, herätti joskus ihmetykseni. Se ei kuitenkaan estä minua mainitsemasta Tuurin aiempia matkakuvauksia Islannista ja Saksasta. Parin vuoden takainen Matkoilla Euroopassa saattaa vetää minua puoleensa noita kahtakin voimakkaammin.