Saska Saarikoski, lapsista kolmas, oli runoilijan kuollessa 19-vuotias, ja kokemus isästä oli vähäinen. Muutama vuosi sitten hän päätti tutustua isään tarkemmin ja luki systemaattisesti läpi koko runoilijan laajan tuotannon päiväkirjoineen kaikkineen. Tästä tutustumisesta syntyi Sanojen alamainen (2012), sitaattikokoelma, jonka temaattisesti jaoteltuihin osioihin poika Saarikoski on kirjoittanut paneutuneet esipuheet.
Saska Saarikoski (toim.), Sanojen alamainen
Otava 2012, 200 s
Poika-Saarikoskikin muistuttaa tästä lukijalle (s. 12 - 13). Hän toteaa, että runoilija ei pyrkinytkään luomaan pysyviä totuuksia, kohoamaan patsaaksi. "Minä olen elävä ihminen ja sanon huomenna toisella tavalla." Keskenään ristiriitaisten väitteiden viljeleminen edusti hänelle myös erilaisten ajatusten kokeilemista: "Minä panen päivittäin erilaisia ajatustapoja koetukselle." Järkevästi poika neuvookin lukemaan sitaatteja päähänpälkähdyksinä, jotka ajavat tehtävänsä, jos lukijakin saa niistä virikettä omaan ajatteluunsa.
Minä en kuitenkaan pidä teoksen rakennetta onnistuneimpana mahdollisena, ainakaan omassa lukemisessani. Parasta Sanojen alamaisessa ovat mielestäni Saska Saarikosken laajat johdannot, joita kronologisesti järjestetyt sitaattivyöryt sitten seuraavat. Lainaukset on välttämättä irrotettu ympäristöstään, mikä sekin on omiaan lisäämään tuntua, että useat niistä ovat aika latteita. Mieleen käy pahimmillaan Vaeltava viisaus -aforismikokoelman väljähtäneimpien antihelmien tankkaaminen. Aforismi on vaikea taiteenlaji, ja ehkäpä juuri siksi runoilija Saarikoskikaan ei aforistiikkaa sanottavammin arvostanut. Nyt hänet kuitenkaan pannaan tarjolle vähän kuin aforistikon narrinpuvussa.
Ongelma olisi ollut teknisesti ottaen helposti korjattavissa. Poika Saarikosken olisi tarvinnut vain karsia lainauksia joskus ankarallakin kädellä ja kontekstualisoida jäljelle jäävät laajemmin, juuri sillä tavalla kuin hän useille sitaateille johdantoteksteissään tekeekin. Teoksen kokoamista lienee kuitenkin vaivannut myös ajanpuute ja kiire. Kirja piti saada valmiiksi runoilijan 75-vuotispäiväksi, alkusyksyksi 2012, ja kieliasu tuntuu ajoittain hiukan viimeistelemättömältä. Myös muutama päiväkirja Saarikoskelta jäi hankkimatta luettavakseen.
Tietenkin valintaa pystyttää joukko kokonaisia sitaattimetsiä pitääkin puolustaa sillä, että ne tarjoavat autenttisen dokumentin siitä, mitä oli ajattelija Pentti Saarikoski, joka eli kerran historiassa. Ja varsinkin sitaattimetsistä viimeisessä on kovasti kiehtovaa vaeltaa, koska se tarjoaa Saarikosken luonnehdintoja muista kirjailijoista ja ajattelijoista, elävistä ja ammoin kuolleista. Esimerkiksi hän toteaa päiväkirjassaan 1978: "Suomessa on yksi joka nämä kolme ymmärtää, Dostojevskin ja Kafkan ja Chaplinin, ja se on Veijo Meri." Poika Saarikoski kertoo, että runoilijalla ei ollut milloinkaan mitään kielteistä sanottavaa kirjailija Merestä.
Minkäänlaisia kohuja kohukirjailijan ympärille poika Saarikoski ei kirjoittamisessaan pyri laatimaan. Kyseessä on hyvin tasapainoinen teos pojalta, joka kuitenkin kaipaa poissa aina ollutta isäänsä. Ehkä lukija pitää pikanttina laajaa fabulointia runoilijan 75-vuotispäivistä, joihin sähkeen välityksellä osallistuvat myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja rouva-runoilija Jenni Haukio, ja tervehdyksen sanamuodot lienee laatinut näistä jälkimmäinen. Etu- ja takakansiaukeamiin on painettu havainnollinen kartta runoilijan maailmasta ja hänen tärkeistä ihmisistään.
***
Saarikosken uran kehitys goetheläisestä yksinäisestä taiteilijanerosta postomodernistisen satunnaiseksi kirjoittajayksilöksi, "sanojen alamaiseksi", "pilveksi tuulessa", tulee pojan esityksessä konkreettisesti selitykseksi. Kovin erilaiseltahan runoilija näyttää varhaisissa, eteerisissä runopoikavalokuvissaan kuin myöhemmissä, menninkäismäisissä potreteissa Sillanpään kalotti päässään. Muodonmuutoksessa on kyse astumisesta alas modernismin olympolaiselta vuorelta, muukalaisen yhyttyminen mukaan jokapäiväiseen elämään, tulevaisuuden suunnannäyttäjäksi barrikadeille. Minulle on kuin onkin varattu paikka ihmisten keskellä. Nuori runoilija ei kuitenkaan olisi millään kyennyt tunnistamaan ja tunnustamaan varttuneempaa itseään. Tämän sitaatit todistavat havainnollisesti.
Tietoisuuden ja minuuden arvoitus oli runoilijalle akuutti joka hetkessä. Saska Saarikoski erittelee neljä aspektia, joitten kautta tuo arvoitus oli isän elämässä jatkuvasti läsnä: mitä on olla luova taiteilija? miten teen julkisena ihmisenä rajan ympäröivän maailman kanssa? mikä muodostaa autenttisen perustan häilyvälle minälleni? miten alkoholistin minä voi olla niin muuttuvainen juomistapahtuman eri vaiheissa? Saarikosken identiteettityö ei päässyt milloinkaan lähellekään päätöstään.
Toipilaan päiväkirjoista (1970) Saska Saarikoski on poiminut katkelman, joka sellaisenaan toimii runousoppina ainakin yhdelle kirjoittamisen tavalla:
Haluan kirjoittaa harvaa tekstiä, siihen tulee luonnollinen rytmi niin kuin puheeseen, jossa on kaikenlaista. Täytyy etsiskellä, kokeilla eri vaihtoehtoja, kuljeskella. Ei saa kirjoittaa harkitusti. Kirjoittajan pitää olla avoin, en löydä sanaa, hän ei saa pyrkiä mihinkään vaikutukseen. Että tällaiseen ilmaisuun pääsee, se vaatii harjoitusta, mutta ei niinkään kielen kuin itsensä harjoittamista. On kirjoitettava monta tyhmää lausetta löytääkseen yhden viisaan, ja juuri tämä harhailu tekee kirjan: itse asiassa sitä viisasta lausetta ei löydykään, se on keskipiste jonka ympärillä kaikki kiertää. (S. 39.)Pari vuotta aiemmin, Kirjeessä vaimolleni (1968), Saarikoski kirjasi reseptin, jota romaaniin onnistuneesti ja kekseliäästi sovittava kirjailija voi olla varma noususta maailman bestseller-listojen kärkeen:
Kaikkien kirjojen pitäisi muuten olla kirjeitä, sillä kirjeen saaminen on aina mukavampaa kuin kirjan saaminen ja kirjeessä voi olla latteuksia mutta kirjassa ei voi, profeetat kirjoittivat kirjoja, apostolit kirjeitä. (S. 39.)
***
Sitaateista löytyy paljon yksittäisiä helmiä. Runoilija pohtii muun muassa vapaan mitan todellista merkitystä (s. 52), kirjallisuuden luonnetta omana todellisuutenaan (s. 60), Goethea elävän runon vihollisena (s. 63), tabusanojen syntyä (s. 55) sekä voitetun sodan todellisia voittajia (s. 114). Saska Saarikoski tuo myös uuden ratkaisuvaihtoehdon runoilijaa piinanneeseen pulmaan, ken on maassa kaunehin, hän vaiko Haavikko (s. 121 - 122).
Kääntämisestä Saarikoski toteaa, että se on "kalan siirtämistä vesistöstä toiseen" (s. 54). Runoilijahan on tunnettu myös suomentajana, vaikka hutilointi vaivaa ainakin monien englanninkielisten teosten kääntämistyötä. Poika toteaakin isän kummastelleen sitä, ettei kukaan pannut merkille tuloksen joskus arveluttavaa laatua. Myöhempinä päivinään hän katuikin käännöstyönsä huolimattomuutta. (S. 35 ja 198.)
Väläytetään vielä näkymä runoilijan yksinäisyyteen, todelliseen tai kuviteltuun, traagiseen tai itsesääliseen, toteavaan tai narsistisen poseeraavaan:
Sen jälkeen kun en oikein jaksanut pitää Mustapäästäkään enää (hän on nirso keikari), ajattelin että no ehkä tämä Juvonen... mutta nyt taitaa käydä niin että luen hänetkin pois. Lopulta minä tietysti olen yksin, ilman ystäviä, keskustelukumppaneita, kanssarunoilijoita edesmenneittenkään joukossa. (Päiväkirjasta 1978 / s. 183.)
