Muiston pysyvyys, linnustaja

Jos runoilijoitten kesken järjestettäisiin SM-kilpailu siitä, kuka on kevyin, P. Mustapää sijoittuisi takuulla varsin korkealle, varsinkin jos toisena mittapuuna käytettäisiin painoarvoa per keveysyksikkö. Tällaisella painoindeksillä laskettuna Mustapää saatettaisiin jopa kukittaa voittajaksi.

Prinsessasadut ja rokokoo, antiikin nymfit ja metsän satakielet, "ja kukka, leikki, uni. Puck, Oberon" soivat Mustapään lyriikassa. Ja ennen muuta - toimivimpana kaikista hoikkana pysymisen nikseistä - siinä soi relativistisuus.

P. Mustapää: Linnustaja (1952)
(teoksessa Kootut runot, 9. painos, WSOY 2006, s. 251 - 304)

Ensipainos. (Kuva: C. Hagestamin antikvariaatti.)

Seitsemän runokokoelmaa runoilijanimi P. Mustapää eli kansanrunoudentutkija Martti Haavio (1899 - 1973) ehti julkaista. Niistä toiseksi viimeinen on Linnustaja (1952), haaveiden ja unikuvien lailla pakenevien muistojen ja muistamisen kaleidoskooppi. Läkkiseppä Lindblad on tässä vaiheessa jo jäänyt 1940-luvulle, ja Mustapää jatkaa keskeislyyrisiä matkojaan ajassa, historiassa ja yksityiskokemuksessa.

Mutta relativistisuuden runousoppi, hyvin tunnettu runo "Relatiivisuuden ylistys", aloittaa kokoelman: "Lauluja totisia / on turha kirjoittaa." Filosofi eksyy, vakavamielinen ja yksitotinen eritoten, mutta viisas tajuaa, että aate ja tunne voivat olla totta vain puolittain ja likimäärin, että sana on vain sana ja että elämässä on kaikki suhteellista.

Sitten on aika aloittaa matka.

Ollaan tiukasti maanpinnassa, mutta ei voi mitään, että runoilija, runoniekka, tai "tuo herra sotamies tai prinssi kukaties" ei saata olla sortumatta todellisuuspakoon, varsinkin kun "vallitsee jo romanttinen sää". Siinä haave sekoittuu toteen, sinne tulee tänne, kun kerran "tässä kohdassa laulu voi lähteä minne vain".

Tästä eskapismista on kuitenkin yhtä vähän iloa kuin devalvaatiosta talvipakkasella, sillä lämpimän tulvahduksen jälkeen jo kohta on vielä kaksin verroin kylmempi kuin oli äsken, eikä unelmakuvien merenneitoja voi tuoda mukanaan arkeen, sillä arki on "paikka perin ikävä ja hyvin ikävä ja aivan ikävä", eikä siellä ole merilehmiäkään eikä merihärkää tai edes saarta, joten miten unelmakuvien merenneito muka voisi viihtyä siellä.

Ei hirveän kypsyneen jalostuneen runoilijaviisaalta vaikuta... vai kuinka? Eikö P.-sedän olisi ollut parasta jättää haaveilut moisista kaihoisista humpsutuksista hamalle 1920-luvulle, siihen autuaan neitseelliseen aikaan kun "minun pieni armaani" vielä pani "lyhdynpylväät sikinsokin" (1925) ja sitten parin vuoden kainoilun jälkeen (1927) uskaltauduttiin lopulta Margueritan avecina tansseihin, joissa solistina lauleli itse Eino Grön?

Tehdään siis työtä käskettyä: Kypsytään. Pannaan pilarit paeten, nöyrrytään, vahingossa kyynistytään ja sitten taas kypsytään, kunnes "Burjattilaisessa rukouksessa" meitä odottaa muisto - ihka uutena, juuri pakkauksesta avattuna, odottamassa olipa-kerran-maata "tuolta puolen huomisen". Ah, aika viaton (ja perho sinisiipi), joka ei vielä tunne melankolisen tietoisuuden, nostalgian ja ikävän katkeraa autuutta.

Olemme lopulta saapuneet Linnustajan ydinmaille, ikää kartuttavan minän tiluksille, joilla muisto häilyy, etsii kuvaansa, muuttaa muotoaan, pakenee, ei tunne itseään. Muisto - se jonka saimme ja jota "tuskin saimme ensinkään". Muisto - se jonka ohimoita päivä hyväili "ja yhä hyväilee". Silti, kuten runo jatkuu:

Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.

Miten saada muistosta edes hetkellinen ote? Linnustaja pyydystää saaliinsa ansaan, vaan mitä jää jäljelle elävän linnun laulusta? Tuhat vuotta, hetkistä lyhyin ja ikuisuus karkaavat muistamisessa kaikki samaan perspektiiviin. Mutta ihme ei sentään ole mahdoton - aika voi seisahtaa ja "ei-ollut, ollut, mennyt, tuleva, / näin nähtiin, yhtyivät". Ja finaalin lähestyessä enkelit huutavat: "Sen, minkä kadotitte, omistatte."

Kunnes loppufanfaarin tullen synteesi on valmis. Linnustajan kaikki aihelmat kerääntyvät yhteen. Kumahtaa kolmesti, kuten jo kerran kumahti. Puhuja on viimein valmis lausumaan ääneen sen, mikä yhdistää toisiinsa kokoelman alun haavekuvaukset ja loppupuolen vaellukset muistamisen jäljillä. Ja runoilijallakin on oma tehtävänsä tässä synteesissä - myönteinen vai kielteinen, se saa tässä jäädä selvittämättömiin.

Nyt temppelissä seisten edessäsi
ajasta aikaan toistan sen -

***

Tämä oli tarina kokoelman Linnustaja yhdestä mahdollisesta lukemisesta. Tätä ei pidä katsoa suositukseksi siitä, miten kokoelma tulisi lukea, eikä varsinkaan kokeilla kotona ilman tarvittavia turvavälineitä ja riittävän valvonnan järjestämistä.

Kuten lyriikka yleensäkin, Linnustaja on sanan parhaassa merkityksessä monitulkintainen. Joittenkin kokonaisuuteen kuuluvien runojen suhteen olen silti luonnollisesti hyvinkin saattanut erehtyä. Vastuun virheistä kannan allekirjoittanut eli minä yksin.

***

Linnustaja hakee tyyliaineksensa moniaalta. Leipätyönsä puolesta Mustapää tunsi kansanrunouden erinomaisesti, ja esimerkiksi runo "Linna itäisellä maalla" perustuu 1700-luvulta periytyvään arkkiveisuun. Useissa runoissa viitetausta on uskonnollinen ja kristillinen. Ja varsinkin satukuvastoa lukiessa mieleen käyvät yhteydet runoilijan myöhemmän vaimon Aale Tynnin lyriikan kuvastoon. Viitteet antiikin tarustoon vilisevät varsinkin kokoelman jälkipuolella, ja jouduinkin konsultoimaan pari kertaa omaa antiikin mytologian ensyklopediaani.

P. Mustapää on usein lokeroitu siihen väliin - että hän ei edustanut enää traditionaalista, tiukan mitallista lyriikkaa tyyliin Koskenniemi, Sarkia tai Kailas mutta ei kyllä ihan vielä modernististakaan runoa. 62 vuotta Linnustajan ilmestymisen jälkeen tuntuu, että Mustapää olisi voinut rajummin rikkoa muotoa. Kun runon etenemisessä tapahtuu taivaat ja maat järisyttävä sisäinen muutos, ei tämä ilmene muodossa vastaavana halkeamana tai edes muutosta peilaavana särönä. Universumi on särkynyt, mutta kuormajuhta kameli muoto vain jatkaa kulkuaan, eivätkä koiratkaan siksi välttämättä haukkuile kovin ärhäkästi.

Ja säikähdyimme äänen kiivaudesta.