Syvästi onneton Julie Kohler aikoo hypätä ikkunasta, mutta hänen äitinsä onnistuu estämään sen. Seuraavassa otoksessa hän jo pakkaa laukkuaan matkaa varten. Mukaan tulee vain mustia ja valkoisia vaatteita, ja muihin väreihin madame Kohler ei koko elokuvan mittaan tartukaan. Matkakassan hän jakaa merkityksellisesti viiteen setelipinoon.
Uusi kohtaus, uusi olomuoto – uusi kampaus ja uusi asustus: valkoinen iltapuku aamupäivällä kello kymmenen. Madame Kohler yrittää tavoittaa erästä herra Blissiä monin tavoin. Lopulta he kohtaavat juhlissa, jossa salaperäinen, nimeään paljastamaton nainen tuijottaa miestä kuin patsas, kuin koston enkeli ja jumalatar, kuin ylempään potenssiin korotettu femme fatale, kuin toisesta todellisuudesta laskeutunut nemesis.
Kun heidät lopulta esitellään toisilleen, madame Kohler ei vieläkään lausu juuri sanaakaan, joten esittelijä ja Bliss (Claude Rich, s. 1929) juttelevat hänestä kolmannessa persoonassa: ”Hän ei tahdo sanoa nimeään. Hän on aave.” Naisen suorastaan sakraalinen etäisyys korostuu hänen sanoistaan. Yritittekö tavoittaa minua puhelimella? ”En tiedä.”
Kunnes nainen ja Bliss jäävät kahdestaan parvekkeelle ja nainen esittäytyy lopulta sanomalla: ”Olen Julie Kohler”, syöksee miehen parvekkeelta alas kuolemaan ja juoksee pakoon olympokselleen. Tämän jälkeen kamera keskittyy naisen valkoiseen huiviin, joka lennähti parvekkeelta jo ennen Blissiä. Kyseinen huivi jatkaa matkaansa ilmavirtojen vietävänä, ja mandoliinikonsertto, kai Vivaldin säveltämä, säestää tätä matkaa kertoen ylen tyylikkäästi: elokuvan ensimmäinen näytös on päättynyt.
Morsian pukeutui mustaan
(La Mariée était en noir, ohj. François Truffaut, Ranska 1968; 1.43)
Es. Yle Teema pe 8.6.2012 klo 21.00
(MTV1 27.12.1975 ja 2.8.1982, TV1 28.7.1997)
Perusjuoni osoittautuu hyvin yksinkertaiseksi: Vuosia sitten madame Kohler astui onnellisena ulos kirkosta vasta vihittynä vaimona, ja viiden miehen ryyppyremmi ampui hänen miehensä kirkon portaille. Nyt nainen kiertää kostamassa noille viidelle.
Madame Kohler matkaoppaanamme tutustumme vuorotellen kuhunkin viiteen miehenpuoleen. Heissä kaikissa näyttää olevan jotain yhteistä: todellinen nainen, naiseus, on heille täysin vieras maanosa. Kukin heistä heijastaa madame Kohleriin omia, puutteellisia naiskäsityksiään, luonnollisesti vastakaikua saamatta.
Ensimmäinen uhri Bliss on naistenmies, joka jakaa yltäkylläiset fantasiansa naiseudesta miespuolisen ystävänsä kanssa. Yhdessä he esimerkiksi kuuntelevat salaa äänitetyltä nauhalta, miten Blissin naisystävän nailonsukat suhisevat vastakkain. Toinen uhri, Michel Bouquetʼn (s. 1925) esittämä Robert Coral, puolestaan on yksinäinen ja äärimmäisen ujo naisten suhteen.
Michael Lonsdalen (s. 1931) tulkitsema Clément Morane on viisikosta ainoana noussut aviosäätyyn. Hän on pienen pojan isä ja pyrkyri, ylimielinen pikkupoliitikko. Hän luulee hallitsevansa naiset, kun kerran kaiken muunkin, ja itsevarmuudessaan hän ei viitsi edes yritellä viettelyelkeitä, koskapa hyvin tiedossa on, että naisethan ovat heikkoina poliitikkoihin.
 |
| "Jahtaan naisia." "Pieni karkeus piristää naisia." |
Seuraava uhri, taidemaalari Fergus (Charles Denner, 1926 – 95), pyrkii luomaan suhteen madame Kohleriin syvän sielullisella tasolla. Hän kelpuuttaa tämän mallikseen ja luonnostelutyön ohessa suorastaan leuhkien avautuu loputtomista naiseuteen liittyvistä pakkomielteistään. Madame Kohler itse kohoaa lopulta hänen saavuttamattomaksi pakkomielteekseen.
Denner muuten esiintyy myöhemminkin Truffautʼn ohjauksessa, esittäen pääosan toisessa pakkomiellekuvauksessa Mies joka rakasti naisia (1977). Viidestä uhrista pienin rooli on pikkurikollinen Delvauxʼlla (Daniel Boulanger, s. 1922).
Elokuva palaa yhä uudelleen niille hääkirkon portaille, joilla nainen menetti aviomiehensä. Ja taustalla soi yhä uudelleen Mendelssohnin häämarssi täydessä vavisuttavuudessaan, alkuteksteistä alkaen. Yhä uudelleen kuin traumassa, ja todellinen trauma se madame Kohlerille onkin. ”Kuolin mieheni kanssa”, kuten hän paljastaa papille rippituolissa.
Elokuva palaa yhä uudelleen niille hääkirkon portaille, joilla nainen menetti aviomiehensä. Ja taustalla soi yhä uudelleen Mendelssohnin häämarssi täydessä vavisuttavuudessaan, alkuteksteistä alkaen. Yhä uudelleen kuin traumassa, ja todellinen trauma se madame Kohlerille onkin. ”Kuolin mieheni kanssa”, kuten hän paljastaa papille rippituolissa.
***
Morsian pukeutui mustaan on monessa suhteessa äärimmäisen tyylikäs ja äärimmäisen esteettinen elokuva. Samalla se on kuitenkin myös äärimmäisen pervertti elokuva, ahdistavalla tavalla. Jo alkutekstien taustakuva, jossa monistuskone tuottaa yhä uusia kopioita madame Kohlerin torsokuvasta, ilmentää kyseistä kieroutuneisuutta halvassa kioskikirjamaisuudessaan. Tämä perverttiys kumpuaa oikeastaan välttämättömästi siitä suorastaan sairaalloisen vinoutuneesta suhteesta, joka elokuvan miehillä on naiseuteen. Yksikään elokuvan miehistä ei osaa vastata Freudin vuosisata sitten asettamaan kysymykseen, mitä nainen haluaa, ja joutuu maksamaan sen hengellään. Madame Kohler on heille alusta loppuun yhtä suljettu kuin kaikki jugendtaiteilija Gustav Klimtin omaan itseensä keskittyneesti eristäytyneet naiset.
 |
| Ikuinen paluu kirkon portaille. |
Poistuessaan taiteilija Fergusʼn asunnosta madame Kohler leikkaa irti kasvot itseään esittävästä öljymaalauksesta, jotta poliisit eivät saisi tunnistettavaa kuvaa hänestä. Minua jää askarruttamaan erityisesti, miksi hän sittenkään ei suttaa kasvojaan myös alastonfreskosta, jonka Fergus on maalannut hänen eroottiseksi kunniakseen, vaikka ehtii jo ottaa siveltimen esiin tarkoitusta varten.
***
Truffaut julkaisi pari vuotta ennen Morsianta haastattelukirjan Hitchcock (suom. 1983; alkuteos Le Cinéma selon Alfred Hitchcock tai Hitchcock/Truffaut, 1966). Teosta varten Truffaut haastatteli ohjaajalegendaa kymmeniä tunteja tulkin avustuksella. Hitchcockhan oli hyvin arvostettu Ranskan uuden aallon tekijöiden keskuudessa.
 |
| Truffaut haastattelee Hitchcockia. |
Morsian pukeutui mustaan on nähty Truffautʼn kunnianosoituksena vanhemmalle kollegalle, mitä se epäilemättä onkin. On väitetty, että elokuvan kuvamaailma on angloamerikkalainen ja hitchcockilainen ja äänimaailma ranskalainen, mutta minä näkisin myös kameratyössä gallialaista ominaislaatua. Jotkut kriitikot ovat lisäksi halunneet tulkita elokuvan pelkkänä Hitchcock-pastissina, mikä kyllä tekee vääryyttä Truffautʼn työlle, sillä elokuvasta löytyy sellaisiakin ulottuvuuksia, joihin Hitchcock ei olisi ikinään yltänyt.
Juonenkuljetuksen lisäksi Truffaut kunnioittaa Hitchcockia myös monilla tietoisilla tapahtumapaikkavalinnoillaan, kuten junavaunuilla ja lentokentillä. Musiikinkin ohjaaja tilasi Hitchcockin hovisäveltäjältä Bernard Herrmannilta (1911 – 75). Eikä sovi unohtaa alkuperäisromaania, johon elokuva perustuu. Kyseessä on rikoskirjailija Cornell Woolrichin (1903 – 68) salanimellä William Irish kirjoittama Morsian pukeutuu mustaan (The Bride Wore Black, 1940; suom. 1983). Hitchcockin Takaikkuna (1954) nimittäin pohjaa samaisen Woolrichin alkuperäistekstiin. (Myös Truffautʼn jo seuraava vuonna ulos tullut Mississipin velho ja Fassbinderin naiskuvaus Martha (1973) löysivät perustansa Woolrichin tuotannosta.)
Elokuva poikkeaa alkuperäisromaanista monella tavalla. Woolrich/Irishin käsistä tarina tuli ulos perinteisenä etsivätarinana, jossa merkittävässä roolissa ovat teknisen piiriin kuuluvat seikat, kuten johtolankojen seuraaminen. Morsiamen ja hänen uhriensa toiminta nähdään siis romaanissa vain hyvin etäältä, etsivän näkökulmasta. Truffautʼn käsikirjoitustiimin ansiosta keskiöön elokuvassa asettuukin psykologia, ihminen.
Katsoessani Morsian pukeutuu mustaan uudelleen lähes 15 vuoden tauon jälkeen pidin elokuvasta huomattavasti enemmän kuin monet muut siitä kirjoittaneista. Esimerkiksi Truffautʼn sanotaan jostain syystä suurin piirtein inhonneen sitä jälkikäteen. Yleisö kuitenkin otti elokuvan omakseen ja soi sille anteliaat lipputulot.
Uuden vuosisadan tullen Quentin Tarantino lähetti maailmalle elokuvan Kill Bill (2003 – 04), joka on perusasetelmaltaan hyvin samanlainen. Siitä, oliko Tarantino edes nähnyt Truffautʼn elokuvaa omaansa suunnitellessaan, liikkuu erilaisia tietoja.
- Kirjailija Woolrichin ja hänen alkuperäisromaaninsa lyhyt suomenkielinen esittely löytyy Kirjasammon sivuilta.
- Pari vuotta ennen Morsian pukeutui mustaan -elokuvaa Truffaut ohjasi Fahrenheit 451:n (1966), joka perustuu tiistaina kuolleen Ray Bradburyn samannimiseen romaaniin vuodelta 1953.
