Mona ja muu Niskasen aika

Yle Teemalla alkoi helmikuun 2. päivänä elokuvasarja, joka jatkuu vielä parin viikon verran ja joka on omiaan kirkastamaan kanavan profiilia erityisenä laatukanavana. Teema nimittäin on näyttänyt valmistumisjärjestyksessä kaikki Mikko Niskasen (1929 - 90) näytelmäelokuvat ja miltei kaikki pitkät televisioelokuvat.

Kattavasta retrospektiivistä jää puuttumaan ainoastaan elokuvakohtainen taustoitus, vaikka joidenkin elokuvien yhteydessä näytetäänkin aiempiin tv-esityksiin liittyviä haastatteluita uusintana. Tosin Peter von Baghin kolmituntinen dokumentti Ohjaaja matkalla ihmiseksi - Mikko Niskasen tarina (2010) esitettiin uusintana elokuvasarjan alkaessa. Kolmiosainen dokumentti taitaa sanoa ainakin jotain kaikista Niskasen elokuvista.

Mikko Niskanen: Mona ja palavan rakkauden aika (Suomi 1983)

Yle Teema to 26.4.2012 klo 21.55

Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla

Lukiolaistyttö Mona löytää uskonnollisesta herätyksestä täyttymyksen etsinnälleen ja kohtaa ympäristön reaktiot. Elokuva on Anna-Leena Härkösen ensimmäinen roolityö. (Yle.fi.)

Viimeksi Teeman Niskas-sarjassa oli vuorossa Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Se edustaa melko puhtaasti nuorisokuvausta, jonka Niskanen oli jo ehtinyt jättää 1960-luvulle mutta jonka pariin hän palasi vuonna 1982 Ajolähdön merkeissä. Ajolähtö on ohjaajan loppukauden kiitetyin teos, ja Mona tuli ulos vain vuotta myöhemmin.

Monan ja palavan rakkauden ajan päähenkilönä on nuori lukiolaistyttö Mona, jota Anna-Leena Härkönen (s. 1965) esittää ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Pinnallisessa nuorisokulttuurissa hän kaipaisi elämäänsä jotain syvempää. Jo elokuvan alkumetreillä Monan kaveripoppoo osuu mielijohteesta helluntailaisten herätyskokoukseen rälläämään, mikä jättää tytön mieleen uskonnon mahdollisena lääkkeenä kaipuuseen.

Duoda, duoda, saarnaajaa herätysteltassa näyttelee melkoisen suvereenisti Markku Hannula. Hän on yksi niistä Niskasen amatöörinäyttelijälöydöistä, jotka esiintyivät vain tämän tuotannoissa, Hannulakin kaikkiaan peräti kahdeksassa. Pulakapinassa (1977), joka pohjautuu historiankirjoista tuttuun konikapinaan Nivalassa vuonna 1932, Hannula esittää Nikke Pärmiä (1887 - 1957), Suomi-alitajuntaan jäänyttä upseeria, joka kai jo nuorella iällä pääddi unohdaa d-kirjaimen ja korvada sen d:llä.

Niskasen veljen Sakari Niskasen esiintymisiä on ollut ilo bongailla retrosarjan mittaan siitä lähtien, kun hän 1970-luvun alussa tuli mukaan ensembleen. Esimerkiksi Kahdeksassa surmanluodissa ohjaaja itse ampuu hänet, oman veljensä, viikon valvomisen ja juomisen jälkeen, kun veli yhtenä neljästä poliisista tulee rauhoittelemaan malttinsa menettänyttä päähenkilöä. Monassa Sakari Niskasella on tavallista pienempi rooli kokousteltan ovivahtina.

Erkki Pajala (1929 - 92) näyttelee helluntailaiskokouksessa puhuvaa entistä keikkamuusikkoa, joka on löytänyt vapautuksen alkoholista uskon avulla. Pajala on ehkä hakenut jylhän julistukselliseen rooliinsa mallia edesmenneen Tapio Rautavaaran olemuskielestä. Niskanen itse puolestaan tekee viimeisen mainittavan näyttelijäntyönsä omassa elokuvassa Monan äidin, Liisamaija Laaksosen, työnjohtajana.

Jo Ajolähtö, vaikka monella tavalla ansiokas, on kirvoittanut joittenkin elokuvaharrastajien kynästä melkoista pilkkaa, mutta Mona on tainnut tyhjentää koko pankin. Elokuvan paatoksellisuus tarjonneekin aika annoksen tahatonta huumoria ja myös pohjaa camp-kultille. Samoin on tunnustettava, että ikääntyvä Niskanen ei välttämättä päässyt enää kovin hyvin sisälle nuorison maailmaan, kuten eräs elokuvan esiintyjistä on myöhemmin todennut. Tämä siitäkin huolimatta, että käsikirjoituksen laatijakuntaa kuului mm. 17-vuotias Härkönen.

Uskonnollisuus pääteemana oli Niskasen tuotannolle ennestään tuntematon. Valinnan taustalla oli ohjaajan oma, luultavasti lyhyeksi jäänyt uskonnollinen herääminen vuosikymmenen alussa. Monan kääntymystä seuraavat, odottamattomat tapahtumat saavat melko kursorisen käsittelyn elokuvan loppupuolella.

Ero esimerkiksi maallisten ja uskovaisten välillä on elokuvassa jyrkkä ja asetelmallinen. Kaukana realisimista on kohtaus, jossa Monan entiset toverit seuraavat häntä ja pilkkaavat suureen ääneen hänen uutta vakaumustaan. Mutta juuri tuo kohtaus sai minut tajuamaan, millä tavalla Mona elokuvana ehkä toimisi paremmin... Sivuviitteitä oivallukseen antoi myös se, että nuori Härkönen on jossain määrin nuoren Natalie Woodin näköinen...

West Side Story (1961) - paatosta ja asetelmallisuutta.

Jospa Mona ja palavan rakkauden aika olisi toteutettu musikaalina, legendaarisen West Side Storyn (1961) malliin? Paatos, Monan uskonnollinen yhtä hyvin kuin West Side Storyn eroottinen, sulautuu musikaalin lajityyppiin mitä luontevimmin. Samoin on laita jyrkänkin asetelmallisuuden ja tunteiden mittaamattoman kirjon suhteen. Esimerkiksi mainitsemani pilkkasaattue soveltuisi mitä parhaiten spektaakkelimaiseksi joukkokohtaukseksi. Samoin Monan äiti pystyisi kertomaan uskonnollisuuteen liittyvän hirveän kokemuksensa parhaiten aariamaisessa laulunumerossa, jota ympäröivä melske hiljenee kuulemaan.

Musikaali ei toki olisi ollut Niskasen ohjaajanluonteelle lainkaan ominaista. Samoin kallis musikaalielokuva olisi menestyäkseen vaatinut tarpeeksi erottuvan musiikin ja sille säveltäjän. Monahan sai tylyistä kritiikeistään huolimatta kohtuullisen yleisömäärän.

Tämän jälkeen Niskanen ohjasi vielä kaksi elokuvaa, toukokuun ensimmäisinä torstaina nähtävät kaksi Päätalo-tulkintaa.