Jumalat laskeutuvat länteen

Huuliharppukostaja

(C'era una volta il West / Once Upon a Time in the West, ohj. Sergio Leone, Italia - USA 1968)

Elokuvan esittely Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kotisivulla
Kalle Kinnusen artikkeli Huuliharppukostajan kokemasta sensuurista
Roderick Heathin englanninkielinen analyysi elokuvasta

Yle TV2 la 21.4.2012 klo 22.05

Kun Huuliharppukostaja (1968) rävähtää käyntiin, katsojalta kuluu vain kymmenisen minuuttia laskeutua Sergio Leonen (1929 - 89) arkaaisen pelkistettyyn maailmaan. Ensimmäinen kohtaus ansaitsee siksi vähän laveamman käsittelyn, alkaen Charles Bronsonin (1921 - 2003) järjestämästä jäynästä.

Tai oikeastaan taustalla on Clint Eastwoodin jäynä… Hänhän esiintyi Leonen dollaritrilogian (1964 – 66) kaikissa kolmessa elokuvassa päätehtävissä, mutta kieltäytyi sitten Huuliharppukostajasta. Niinpä Bronson peri hänen manttelinsa.

1.

Alussa oli kaikki lännessä vielä kiireetöntä… Kolme ruskeaan, pitkään takkiin sonnustautunutta jengihemmoa saapuu juna-asemalle, kai odottamaan jotakuta saapuvaksi. Aikaa junan tuloon on reilusti mutta virikkeitä niukalti, jotenka he päättävät aikansa kuluksi vähän kiusata iäkästä lipunmyyjää. Pitkätakkijengiläisten pomolle Jack Elamille (1920 - 2003) seuraa tarjoaa onneksi myös kärpänen, jonka hän onnistuu pyydystämään revolverinsa piippuun surisemaan, vähän laihialaisen sähköparranajokoneen tapaan. Joutilas kommunikointirupeama jengipomon ja kärpäsen välillä tuo mieleen supisuomalainen Juutas Käkriäinen ja hänen välinpitämättömän tyytyväisyyden hetkensä.

Tässä nuhjuisessa, raukeassa ja tukahduttavan kuumassa tapahtumattomuudessa joka ikinen yksityiskohta, alkaen kärpäsen surinasta ja tuulimyllyn lavan liikkeestä, saa suhteettoman suuren merkityksen.

Lopulta juna suopuu saapumaan. Se pysähtyy, ja tavaravaunu heittää rahtinsa alas, mutta yhtäkään matkustajaa ei astu laiturille. Verkalleen juna alkaa tehdä lähtöä, joten pitkätakkikolmikkokin päättää pettyneenä vetäytyä.

Kun veturi vaunuineen lähtee matkaan, paljastuu herra Bronsonin jäynä: hän onkin astunut ulos junasta sen toiselle puolelle! Tähän kuuluisi luonnollisesti oikein räkäinen naurunrämäkkä, mutta ohjaaja Leone on tyylitietoisesti siivilöinyt sen pois.

Sen sijaan herra Bronson soittaa huuliharppuaan, pitkän ja melankolisen melodiantapaisen. Bronson katsoo herpaantumattomana vastaanottokomiteaansa ja soittaa, eikä siinä ole mitään koomista, tahallista enempää kuin tahatontakaan, vaikka niin voisi luulla, vaan paremminkin jotain rujon tyylikästä ja herkkää. Johtopäätös: me olemme päässeet perille Leonen spagettilänteen, hänen ylevän jylhään taikamaailmaansa.

Charles Bronson, kostaja.

Bronsonin tapailemaan melodiaan perustuva teema puhkeaa soimaan elokuvan musiikkiraidalla aina kohtauksissa, joissa olemme tavalla tai toisella kosketuksessa tämän salamyhkäisen hahmon sielun kanssa. Teeman on tietenkin säveltänyt Ennio Morricone (s. 1928), samoin kuin kolme muuta johtoteemaa, jotka tunnusmerkitsevät elokuvan kolmen muun päähenkilön sielunelämää.

Seuraavaksi Bronson tajuaa lohkaista kolmikolle kysymyksen, missä hänen hevosensa mahtaa olla, kun ratsuja on vain kolmin kappalein.

Yksi liian vähän? Vai kaksi liikaa? Miten on?

Seuraavassa hetkessä kaikki neljä luonnollisesti vetävät esiin aseensa. Mutta vain Bronson on äijä: hänen kätensä lie lännen nopeimpia, kun hän onnistuu likvidoimaan kaikki kolme vastaanottajaansa. Johtopäätös: hepoja oli kaksi liikaa. Atmosfääri on taas hetken verran raikas Bronsonin jatkaa taivaltaan synkeänä huuliharppukostajana.

2.

Samaan aikaan toisaalla yyhoo-isä Frank Wolff (1928 – 71) huolehtii pientilastaan ja kolmesta lapsestaan. Läheisessä kaupunkipahasessa hänet tunnetaan ”itsepäisenä, irlantilaisena punapäänä, joka viljelee hiekkaa jossain korvessa”. Pientilalla valmistellaan juhlaa, bonuspaksuin leipäviipalein, sillä iskä on löytänyt perheelle uuden äidin, joka on saapuva seuraavalla junalla. Patrick saisi lähteä häntä vankkureilla vastaan, mutta…

… yllättäin päälle osuu verilöyly, joka koituu koko perheen kohtaloksi. Joukko ruskeisiin, pitkiin takkeihin sonnustautuneita miehiä aloittaa odottamatta räiskinnän, joka teloittaa isän ja kaksi vanhinta lasta. Kun kuopus säntää tuvasta ihmettelemään menoa, astuu esiin ampujien pomomies. Ja katsoja saa kokea järkytyksen…

Paha paha, Henry Fonda.

Sillä pomomiehellä on yhtä siniset silmät kuin länkkärien todellisella hyviksellä Henry Fondalla (1905 – 82). Mikä pahinta, pomomies on Henry Fonda, hän itse, puoltaan vaihtanut, pahisten puolelle siirtynyt. Tällä näyttelijävalinnalla, pyhimpiä tabuja häpäisevällä, Leone korostaa sitä, miten totaalisesti vanha, turvallinen länsi onkaan joutunut sijoiltaan tässä lopun aikojen westernissä. Ilmestyskirja. Nyt.

On aika eliminoida kersa. Ylitsepursuava estetiikka merkitsee raa’an kohtauksen, kun pomomies Fonda laskee äärettömän lempeän, messiaanisten herkkyyttä tavoittavan katseensa nuoreen poikaan ja seuraavassa hetkessä ampuu tämän. Taustan musiikkiteema, suunnattoman ylevä, pomomies Fondaa varten sävelletty, langettaa suorastaan jumalallisen glorian raukkamaiselle teolle. Sisällön ja muodon välinen ristiriita on Leonen westerneille tyypillisesti ammottavuudessaan henkeä salpaava.

Musiikkiteemoista kolmantena on vuorossa jumalaisen hyvyyden sakraalinen teema. Se puhkeaa viimein ilmoille, kun pölyyn ja New Orleansin eteerisyyteen puettu Claudia Cardinale (s. 1938) on saatu alas junanvaunusta ihmettelemään, ettei kukaan olekaan häntä vastassa. Paitsi Cardinalea ja hänen olemustaan, musiikkiteema kuvittaa elokuvan mittaan sitä, mikä lännessä on vilpittömän hyvää: uudisraivaajien uurastusta, sivistyksen saapumista, uusien kaupunkien rakentumista.

Hyvä, Claudia Cardinale.

Perillä maatilalla irlantilaisen ja hänen kolmen lapsensa ruumiit on nostettu pöydälle lähimmäisten surra. Esikoistytär on kohdannut ikuisuutensa valkoisissa kuin morsian, ja hääjuhlaansa varten matkustaneen Cardinalen musta puku sointuu hänen odottamattomaan leskimorsiamen rooliinsa.

3.

Huuliharppukostaja sijoittuu suunnilleen vuoden 1870 tienoille. Tuolloin käynnissä ollut rautatieverkon kiihkeä rakentaminen läpi Yhdysvaltain, valtamereltä valtamerelle, luo laajemman historiallisen taustan henkilöiden suhteille. Tällä tasolla erityisen merkityksellinen hahmo on Gabriele Ferzettin (s. 1925) näyttelemä rautatiemoguli Morton. Hänessä on samaa vimmaa kuin Moby Dickin kapteeni Ahabissa. Diabolisiin mittoihin Mortonin rakentamispakkomiellettä piiskaa luuytimissä piilevä, etenevä sairaus. Hän juoksee kilpaa kuolemansa kanssa.

Psykologisesti ja esteettisesti merkittäväksi kohoaa pomomies Fondan ja Bronsonin välinen, vuosikymmenien takaa versova makaaberi side. Kerronnan edetessä Bronsonin sumuisista muistoista vähitellen astuu esiin kantakuva, alkukuva, joka raastavan tehokkaasti kertoo, missä Bronsonin esittämän hahmon pakkomielteen juuret piilevät. Kantakuva kertoo myös, miksi hahmo on sijoittanut sielunsa juuri huuliharppuun ja sen raskaaseen sointiin.

4.

Herra Hobbes, 1588 - 1679.

Ihmiskäsitykseltään Huuliharppukostaja kuvittaa pysähdyttävästi yhteiskuntafilosofian klassikon, 1600-luvulla eläneen Thomas Hobbesin ajatusta ihmisten välisestä luonnontilasta, jossa vallitsee ”kaikkien sota kaikkia vastaan”. Vaikka šeriffikin jo sentään pyörii mukana menossa, luonnontilaa suitsiva, järjestäytyneelle yhteiskunnalle ominainen väkivaltakoneisto ei vielä ole kunnolla ulottunut Leonen kuvaamaan villiin länteen. Ihminen on perusluonteeltaan hobbesilaisen paha, mitä korostaa elokuvan ”hyvienkin” pakko luopua periaatteistaan selviytyäkseen eteen sattuvista tilanteista.

Maailmassa, joka on tyystin riisuttu hyvyydestä, käydään jatkuvaa valtataistelua, jossa kulloinkin niskan päällä oleva määrää seuraavan askeleen suunnan.

Leonen paisutteleva tyyli saa Huuliharppukostajassa kaikkein oopperamaisimman ilmiasunsa. Suotta elokuva ei ole saanut lisänimitystä ”väkivaltaooppera”. Kahta vuotta aiemmin valmistuneen Hyvien, pahojen ja rumien reteydestä Leone siirtyy tässä elokuvassa yhä tyylitellympään suuntaan.

Pirulliset juonet ja kostot, joita elokuvan henkilöt punovat toistensa pään menoksi, ovat arkkityyppisen kirkkaita – pyhitettyä mutapainia. Tärkein taisteluase Huuliharppukostajan maailmassa eivät silti suinkaan ole erilaiset pyssyt vaan sanat. Sanojen avulla saavutetaan yliote vastustajasta, tai sitten ei saavuteta. Hahmoja riivaa herkeämätön pelko, että jos vastustajalla sittenkin on varastossaan vielä parempi repliikki, kuningasvärisuoran sijaan ässävärisuora, jolla tämä nokittaa ja voittaa jaon.

Dialogi onkin läpi linjan oivaltavaa: lakonista, ilmaisevaa, virtuoosimaisen sanailevaa.

Hyvä paha, Jason Robards.

Elokuvan hahmot ovat vahvasti tyypiteltyjä. Voisi luulla, että tämä tyypittelevyys latistaisi heitä, mutta itse asiassa heidän potenssinsa tyypiteltyinä hahmoina kohoaa niin suureksi, että heistä muodostuukin kokonaisia ihmisiä. He eivät sorru stereotyyppisyyteen vaan nousevat arkkityyppisyyteen. Tyyppi-näkökulmasta elokuvan kiinnostavimpia hahmoja on Jason Robardsin (1922 - 2000) esittämä lainsuojaton Cheyenne, neljäs päähenkilö, josta ei heti pysty näkemään, kuuluuko hän hyviin vai pahoihin, meihin vai heihin. Robardsille omistettu musiikkiteemakin korostaa hänen luonnettaan pelin monikasvoisena jokerikorttina.

Huuliharppukostaja on mestarillinen elokuva. Se kohoaa tyylilliseen loistoonsa heti alkukohtauksissa, joskin täytyy huomata, ettei tuo loisto yllä läpi kahden ja puolen tunnin kerronnan rikkeittä. Heikoimmillaankin elokuvan tyyliä voisi luonnehtia… kovaksikeitetyksi.

Varmasti aiheellisesti voi kysyä, ihannoiko Leone väkivaltaa estetisoimalla sen. Samoin aiheellisesti voi kyseenalaistaa elokuvan sukupuoliroolit. Miehinen katse vallitsee, ja nainen vikisee. Itse panin merkille erityisesti erään inhimillisen heikkouden, joka näyttää olevan ominainen varsinkin elokuvan naisille (ja kaikkein raukkamaisimmille miehille): kun ihmisihanne on olla lakonisesti cool, Cardinalen pidäkkeettömän vihainen purkaus Cheyennelle elokuvan alkupuolella on vähän kuin tyylirikko.

5.

Lopputeksteihin päästyä jonkinlainen järjestys on saavutettu länteen. Mikä parasta, hyvyys – ainakin jonkinmoinen sellainen, ainakin positiivinen toiveikkuus tulevaisuuden edessä – on voittanut, kun Cardinale astuu uudisraivaajien keskelle virvoituksen tuojattarena. Taustan musiikkiteemana soi tietenkin Cardinalelle omistettu.

Ohjaaja Leone on luonnehtinut elokuvaansa kuolemantanssiksi. Kaikki hahmot, paitsi ei Cardinale, ovat kuoleman merkitseviä ja myös hyvin tietoisia tilastaan. Kuolema on johtotähti elokuvan joka henkäyksellä.

Huuliharppukostajan sisäkuvaukset tehtiin Cinecittàn studioilla Roomassa. Ulkokuvat sen sijaan sijoittuvat Espanjaan ja Yhdysvaltoihin - Utahin ja Arizonan osavaltioitten maisemiin. Kuvaajana toimi Tonino Delli Collin (1922 - 2005), joka tunnetaan myös mittavasta yhteistyöstään italialaisohjaaja Pier Paolo Pasolinin kanssa. Hänen Leonen tyyliä puhtaasti noudattava kameratyöskentelynsä ja huikeat maisemakuvansa ansaitsevat erityismaininnan. Alkuperäinen laajakangasversio (2,35:1) tekee luonnollisesti parhaiten oikeutta näkymille.

Alun perin Leone ei ollut halukas tarttumaan elokuvahankkeeseen. Saatuaan valmiiksi dollaritrilogiansa hän olisi mieluummin jo keskittynyt suureen unelmaansa, joka realisoitui lopulta vuonna 1984 elokuvana nimeltä Suuri gangsterisota, mutta hänet onnistuttiin maanittelemaan takaisin spagettilänteen. Elokuva sai kuitenkin valmistuttuaan melkoisen laimean vastaanoton, mikä tyrehdytti rahahanat Leonelta koko hänen loppuelämänsä ajaksi. Huuliharppukostajan jälkeen hän saattoikin ohjata enää kaksi kokonaan omaa elokuvaa.