Aristokraatteja hermoromahduksen partaalla

La belle époque 1900-luvun taitteessa oli tsaarien Venäjällä ankaraa aikaa maata omistavalle aristokratialle. Ensin uudistusmielinen Aleksanteri II vapautti maaorjat ylhäissyntyisten isäntiensä mielivallasta 1861, ja tulevina vuosikymmeninä uusi keskiluokka alkoi itse ansaitsemine rahoineen käydä yhä suuremmaksi uhaksi köyhtyvän yläluokan asemalle. Tänään saamme todistaa, miten tapahtumat tuolloin etenivät erään leskirouva Ranevskajan maatilalla viiden kuukauden aikana, toukokuun pikkupakkasesta lokakuun pikkupakkaseen.

Anton Tšehov: Kirsikkatarha. Nelinäytöksinen komedia (aiempi suomennos: Kirsikkapuisto)
(Вишнёвый сад, 1904, suom. Martti Anhava, 1999)
(Lokki / Vanja-eno / Kolme sisarta / Kirsikkatarha, Otava, 2. painos, 2007, s. 239 - 312 ja 327 - 332)
Tapani Leppäsen laaja esitys näytelmästä TeleTopeliuksessa

Wright Theatren sovitus Englannissa 2003.

Leskirouva, tilanomistajatar Ljubov Andrejevna Ranevskaja on Tšehovin viimeisen näytelmän keskushahmo. Hän on aristokraatti, sellaisena viimeinen suvussaan - todellisuudentajunsa täysin hukannut ja reaaliseen todellisuuteen täysin välinpitämättömästi suhtautuva, menneisyyden ja tulevaisuuden pilvitarhoissa liihotteleva degeneroitunut yksilö. Hän omistaa arvokkaan maatilan, kirsikkatarhan, ja omistaisi kenties vieläkin, jos suostuisi edes vähän kuuntelemaan hänen parastaan ajattelevia neuvonantajia. Mutta näytelmän lopussa hän joutuu jättämään pakkohuutokaupatun tilansa, ja kirveen hakkaava ääni kirsikkatarhassa säestää tätä vanhan aristokratian poistumista historian sivuilta.

Leskirouva Ranevskajalla on veli, Leonid Andrejevitš Gajev, joka elää yhtä lailla omassa todellisuudessa. Hänen koominen hahmonsa kelpaisi sellaisenaan kilpailijaksi sketsihahmokisaan: hänellä on omasta takaa biljardisanastosta kopsatut hokemat, ja lisäksi hän varjoharjoittelee jatkuvasti biljardiliikkeitä. Biljardi on sopivainen elämänsisältö yläluokan edustajalle.

Nykylukijan saattaa olla vaikea päästä sisään näihin 110 vuoden takaisiin belle époque -hahmoihin, varsinkin kun heidän kaikkea käytöstään leimaa slaavilainen ylenpalttisuus ja sydämellinen sangviinisuus, korotettuna toiseen potenssiin. Siksi heitä on aiheellista verrata ajastamme löytyviin elinkykynsä menettäneisiin hahmoihin.

Jacqueline Kennedy Onassiksella oli laaja yläluokkainen suku. Hänen tätinsä ja tämän tytär kuitenkin putosivat kultaisesta kelkastaan, rutiköyhtyivät ja erakoituivat niukkaan mutta menneisyyden haaveista käyttövoimaa annentavaan elämään rappioituneessa sukukartanossaan. Tästä elämästä tehtiin ensin dokumentti Grey Gardens (1975) ja sitten näytelmäelokuva Grey Gardens - harmaan kartanon naiset (2009), pääosissa Jessica Lange ja Drew Barrymore. Venäläinen turvaverkko vuosisadanvaihteessa oli vahvempi kuin vastineensa 60 vuotta myöhemmässä, individualistisessa Amerikassa, joten leskirouva Ranevskajan kohtalo ei ole läheskään yhtä raastava kuin äiti ja tytär Bouvier Bealen.

Fiktion maailmassa meillä on leskirouvalle ja hänen veljelleen lähempikin vertailukumppani, todella upee Edina Monsoon (Jennifer Saunders) ja hänen jopa vielä upeempi kamunsa Patsy Stone (Joanna Lumley), jotka ottivat todellisuudentajuttomuudestaan kaiken liikenevän ilon irti vuosina 1992 - 2012 BBC:n ystävällisesti sponsoroimana. Vain jatkuvasti tykö virtaava raha estää näitä kahta vajoamasta onnettomiin pohjamutiin.

***

Kirsikkatarhassa on kaksi positiivista sankaria, jotka näkevät todellisuuden kirkkaasti sellaisena kuin se on, tosin kumpikin oman rajallisen näkökulmansa kaventamana. On kauppias Lopahin, joka ei kätke saamaansa leiviskää maahan vaan käyttää sen vaurastuakseen. Hän edustaa uutta keskiluokkaa, sitä aristokratian asemaa uhkaavaa. Jopa hänen hysteeriseksi tulkittava reaktionsa kolmannessa näytöksessä on täysin ymmärrettävissä, kun muistaa, että hän tajuaa nyt ihan oikeasti omistavansa sen upean kartanon, jossa hänen oma isänsä ja isoisänsä aikoinaan raatoivat alhaisina maaorjina (s. 296). Uskomatonta!

Myös ylioppilas Trofimov, ikuinen opiskelija, on omanlajisensa sankari, joka pystyy teorian tasolla näkemään vallitsevan yhteiskunnan ongelman. Kirjailija Tšehov ei varmaankaan jaa Trofimovin vallankumouksellisuutta, mutta silti hänen näytelmänsä on yhtä kaikki vallankumouksellinen hengessään ja sanomassaan.

Vallankumouksellisuuden täyttä vastakohtaa edustaa kärjistyneimmillään 87-vuotias lakeija Firs, joka elää vielä valtiaitaan syvemmin menneisyyden lumoissa. Kun keisari antoi hänelle 1861 vapauden, hän kieltäytyi siitä ja jatkoi entistä elämäänsä Ranevskajoiden hovissa.

Tšehov on totuttu näkemään melankolian dramaatikkona. Perin melankolinen onkin esimerkiksi Vanja-enon loppukohtaus, jossa onneton Sonja vuodattaa pitkän monologinsa yhtä lailla onnettomalle sukulaismiehelleen. Kirsikkatarhassa melankoliaa on paljon vähemmän. Hahmot ovat sanotusti ensisijaisesti sangviinikkoja, mutta siltikin melankolia ja melankolinen tarttuminen menneisyyden kultamaahan vaikuttavat koko ajan taustalla. Ja melankoliasta vakuuttavuutensa hakee myös Anja-tyttären lohdutus maansa menettäneelle äitipololle loppunäytöksessä:

Minä rupean ahkeraksi, suoritan lukion ja alan sitten tehdä työtä, autan sinua. Sitten me luemme yhdessä erilaisia kirjoja... eikö niin, äiti? Me rupeamme lukemaan syksyisinä iltoina, luemme monet kirjat, ja meidän eteemme avautuu uusi, ihmeellinen maailma... Tule takaisin, äiti... (S. 304.)

***

Ensi-iltansa Kirsikkatarha sai Moskovassa tammikuun 17. päivänä 1904, keuhkosairaan kirjailijan 44. ja viimeisenä syntymäpäivänä. Tšehov oli tarkoittanut näytelmänsä kansilehden mukaisesti komediaksi, paikoittain jopa farssiksi, joten hänelle oli jonninmoinen järkytys todeta, että ohjaaja Konstantin Stanislavski olikin toteuttanut sen tragediana. Itsekin miellän suomennoksen perusteella, että komediasta ja farssista tässä on kysymys.

Osip Brazin maalaus kirjailijasta (1898).

Näytelmäkokoelman lyhyessä esipuheessa suomentaja Martti Anhava, sen vaikutusvaltaisen Tuomaan poika, toteaa tiukkaan tyyliinsä, että Tšehovia on tulkittu näyttämöillä epätarkoituksenmukaisesti, niin Stanislavskin kantaesityksessä kuin sen jälkeenkin, meillä Suomessa kalimalaista perinnettä vaalien. Näytelmäkirjailija on lyyristetty ja romantisoitu. Tšehovilaiset, tunnelmalliset kuistit ovat kuitenkin pelkkää jälkikäteisharhaa, Anhava toteaa (s. 5).

Luettuani Kirsikkatarhan nyt, vuodessa 2013, tajuan, että se olisi saattanut saada tehokkaamman ilmaisumuodon, jos se olisi nähnyt päivänvalon vasta myöhemmin, ehkä 1950-luvulla. Beckettiläinen absurdismi olisi ollut iskevä tyylilaji tälle aristokratian rappeutumisen kuvaukselle. Mutta draaman historia ei ollut vielä kypsä tällaiselle vuosisadanvaihteen tienoissa. Mainitussa dokumentissa Grey Gardens (1975) äiti ja tytär Bouvier Beale ovat täysiverisiä absurdistisia hahmoja, jotka odottavat huomenna tulevaa Godot'ta tai tulevaisuudessa siintävää tšehovilaista onnea. Näitä absurdistisia hahmoja toki jo oli vuosisadanvaihteessa, jo paljon ennen, kuten Dostojevskinkin monien olioitten olemassaolo todistaa, mutta porvarillisella draamalla ja romaanilla ei vielä kehityskaarensa tuolloisessa vaiheessa ollut välineitä ja rohkeutta esittää absurdia sen täydessä karuudessa.

Varmastikaan puhdas absurdi ei olisi tarkoituksenmukaisin tapa tulkita Kirsikkatarhaa, mutta yhtä lailla on suuri virhe jättää absurdi kokonaan pois - tai jopa kieltää se! - ja tyytyä perinteiseen, turvalliseen tunnelmointiin. Jos Kirsikkatarha nyt päätettäisiin elokuvata, minä suosittelisin ohjaajaksi vaikkapa espanjalaismaestro Pedro Almodóvaria.

Joskus saattaa olla vaikea nähdä, mikä tekee esimerkiksi Shakespearesta suuren näytelmäkirjailijan. Käsittääkseni yksi tekijöistä on hänen näytelmiensä avautuvuus niin moniaalle: yhä uusiin ympäristöihin ja yhä uusiin aikakausiin. Brittiläiset draamanharratajat tuntevat hyvin Shakespeare-traditionsa, ja juuri tuon tradition tuntemus tekee heille antoisaksi nähdä jälleen uusi tulkinta esimerkiksi Hamletista. Mitä uutta hyvin tutusta näytelmästä on saatu irti tällä kerralla? Tällaista näkökulmaa klassikoihin on meillä Suomessa korostanut mm. ohjaaja Kalle Holmberg.

Päätän hiukan pateettisesti: Kirsikkatarha on prisma, monien polkujen yhtymäkohta, jonka pystyn näkemään suurena näytelmänä. Se ansaitsee tulemisen uutena tulkintana aina uudessa ympäristössä ja uudessa ajassa.