Me(e)dioita ja marilynejä

Meediolla poiketessa, etenkin kun puheeksi sattuu Marilyn Monroe (1926 - 62), on tapana haikailla toisenlaisten elämänratkaisujen perään ja päätyä johtopäätökseen, että jos Marilyn vain olisi jaksanut pysyä toisen aviomiehensä Joe DiMaggion (1914 - 99) kelkassa, hän eläisi yhä (ks. alaviite 1).

Tämä meedion viesti on saanut kaikupohjaa yhdessä jos toisessakin mielessä, varmaan siksi, että ihmisille on ominaista pyrkiä löytämään vaihtoehtoisia, kauniimpia tarinoita aktuaalisen, vähän raaemman totuuden rinnalle. Ja tottahan pesäpalloilija DiMaggio rakasti Marilyniä syvästi! Hän se järjesti tämän hautajaisetkin ja vieraili uskollisesti tämän haudalla vuodesta toiseen.

DiMaggion jälkeen Marilyn ehti vielä mennä naimisiin ja erota näytelmäkirjailija Arthur Millerin (1915 - 2005) kanssa, näytellä muutamassakin elokuvassa... Ja aloittaa psykoanalyysin. Illan dokumentti keskittyy näihin viimeisiin aikoihin.

Marilynin viimeiset sessiot

(Marilyn, dernières séances, ohj. Patrick Jeudy, Ranska 2008)

Es. Yle Teema la 28.11.2009, ke 1.9.2010 ja su 29.7.2012. Es. myös Ava-kanavalla
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Paljastava dokumentti Hollywood-ikonista pohjautuu tähden psykoanalyyttisiin terapiaistuntoihin tämän viimeisinä vuosina. (Yle.fi.)

Millainen ihminen Marilyn Monroe todella oli? Vaikka hänestä on jäänyt todisteeksi jälkipolville kilometrikaupalla filminauhaa ja hyllyntäyteinen kirjoja, vastaus tuntuu piiloutuvan rajatilaiseen usvaan. Syvänäköinen Arthur Millerkään ei Ajan uurteissaan kai pystynyt sanottavaan objektiivisuuteen entistä vaimoaan muistaessaan. Kun Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, 2004) ilmestyi vajaa vuosikymmen sitten, väitettiin sen päässeen lähimmäs totuutta. Itse olen vasta ehtinyt selata teoksen läpi, mutta tällä vähäiselläkään kokemuksella en ihmettele, että teosta mainostetaan moisella lauseella.

Ranskalaisohjaaja Patrick Jeudy on keskittynyt ranskalaisia ja yhdysvaltalaisia suurjulkkiksia käsitteleviin henkilödokumentteihin. Marilynin viimeisiin sessioihin hän on laatinut myös itse käsikirjoituksen psykoanalyytikko Michel Schneiderin samannimisen romaanin (2006) pohjalta.

Dokumentin asiasisältö on jokseenkin vahva, ja psykoanalyytikko Ralph Greensonin (1911 - 79) hiukkasen överiksi menevien, vuosiin 1960 - 62 sijoittuvien terapiaistuntojen kautta rakentuva näkökulma tarjoaa vähintään yhtä hyvän ikkunan tähden elämään kuin useat muutkin vastaavat tuotannot.

Dokumentti on kuitenkin ranskalainen, sanan kaikkein pahimmassa merkityksessä - dokumentti edustaa ranskalaista populaaridokumenttia kliseisimmillään, tavalla jonka vuoksi olen oppinut kammoamaan gallien dokumenttituotantoa jopa jenkkien vastaavaa enemmän. Marilynin viimeiset sessiot siis paisuttelee tyhjiä kielikuvia, joitten tarkoitus on luoda höttöistä lisädraamaa tapahtumille, vaikka ne sellaisenaankin olisivat ihan varmasti riittävän dramaattisia. Elokuvan kertojanääni suoltaa yhä uusia näennäishenkeviä rihkamakorulauseita ja puhaltelee helpon värikkäitä, katkeransuloisia saippuakuplia kriitikittömän katsojan ihailla.

Kielikuvastossa shakkilauta on vakaasti edustettuna. Marilynin vertaaminen pelilaudan valkoiseen kuningattareen pystynee säväyttämään pysäyttävänä metaforana, mutta kun näyttelijättären elämän muillekin tärkeille hahmoille Jack-presidentistä alkaen annetaan oma shakkilautaeläinhahmonsa, vajotaan syvälle sepitteellisen epätulkinnan alhoihin. Tunteilevaa tyhjänpuhuntaa edustaa hyvin parikin kertaa toistuva pohdinta siitä, mikä Marilynin oikein lopulta surmasi - lapsettomuusko ehkä? psykoanalyysiko ehkä?

Tyylilajin taustalla lienevät osaltaan ranskalaisen koululaitoksen painotukset, jotka nostavat vaa'alle erityisesti filosofian ja kielen omana strukturalistisena kokonaisuutenaan? Oppeja puolijauhoisesti soveltamalla sitten pahimmillaan haukkaillaan hampurilaista ilman pihviä ja kuorta.

No, tyylianalyysini lienee turhan julma, sillä eihän dokumentti soljuvassa sujuvuudessaan näin hirveä liennyt... Erityisen koskettavuuden elokuva pystyy saavuttamaan tunnusmusiikkivalinnallaan: Brenda Leen (s. 1944) country-klassikko "I'm Sorry" vuodelta 1960 saattaa ensin tuntua epäasianmukaiselta, mutta minulle juuri se jäi osuvuudessaan päällimmäiseksi muistikuvaksi dokumentin aiemmalta katsomiskerralta. (Tämä YouTube-video auttanee tarvittaessa pääsemään Miss Leen loihtimaan tunnelmaan mukaan.)

Mutta palataan vielä meediomme kanavoimaan skenaarioon.

Marilynin ja pesäpalloilija DiMaggion avioliitossa oli omat, raskaat ongelmansa, ja siksipä liitto hajosi jo yhdeksän kuukauden jälkeen. Kovalla työllä ja tahdonvoimalla vaihtoehtoinen, valoisampi todellisuus ehkä olisi sittenkin ollut mahdollinen.

Marilyn sadistisena hoiturina (1975).

Se olisi tiennyt sitä, että Marilyn ja kirjailija Miller eivät olisi koskaan päätyneet yhteen. Ei olisi milloinkaan syntynyt elokuvaa Sopeutumattomat (1961), Millerin monimielistä rakkaudenosoitusta vaimolleen, eikä Marilyn sen myötä olisi milloinkaan esiintynyt yhdessä parhaimpiin lukeutuvassa roolissaan. Muutama muukin Marilyn-elokuva olisi ehkä jäänyt syntymättä.

Kun pohtii pesäpalloilijanvaimo Marilynin myöhempiä rooleja, mielikuvituksen on järkevää kiidättää paikalle omat portinvartijansa, eli on syytä harkita tarkkaan. 1960-luvun mittaan Marilyn varmaan olisi jatkanut pyrkimystään kehittää itseään näyttelijänä, ja Joen tuki olisi varmasti käynyt kullanarvoiseksi kaikkien selätettyjen vaikeuksien jälkeen.

Olisiko 39-vuotias Marilyn ollut liian nuori syrjäyttämään Vivien Leigh'n Narrilaivan (1965) pääosasta? Entä millaisen ylihoitajattaren roolin hän olisi mahtanut luoda Yksi lensi yli käenpesän -filkkaan (1975), kun Louise Fletcherkin pokkasi siitä reaalitodellisuudessa akatemiapalkinnon?

Marilyn elokuvauransa finaalissa 1992.

Olen jokseenkin varma, että Marilyn olisi päättänyt loisteliaan filmiuransa vuonna 1992 elokuvan Basic Instinct - vaiston varassa myötä. Hän olisi ollut tuolloin siistissä 66 vuoden iässä ja varmasti noukkinut Hazel Dobkinsin pienen mutta näkyvän roolin Dorothy Malonen nenän edestä heittäen.

Sen jälkeen vailla puutetta ja kurjuutta siintävät eläkevuodet, joita valitettava leskeksi jääminen vuosituhannen taitteessa varmasti olisi varjostanut jonkin verran, mutta toisaalta sen jälkeen täysi vapaus mennä minne haluaa ja milloin haluaa - ihan oman mielen mukaan.

Luulenpa, että nyt syyskesän kynnyksellä 2012 Marilyn (kunnioitettavat 86 wee) piipahtaisi mielellään talvisesonkiaan elävässä Argentiinassa. En erehtyne olettaessani, että hyvä ystävä Adolf - ensi huhtikuussa jo 124 wee! - mielellään ottaisi hänet jälleen kerran avosylin vastaan ylellisellä haciendallaan. Jos lykky kävisi, vierailulle osuisi samaan aikaan myös 77-vuotias Elvis, ei ehkä ihan nuoruutensa mitoissa sentään, vaikka nykyaikainen vatsalaukkukirurgia melkein ihmeisiin kykeneekin.

Pelattaisiin konsolipelejä, muisteltaisiin illalla takkatulen ääressä vanhoja, hyviä aikoja.
_____________________________
(1) Viittaan tässä erityisesti meedio Kenny Kingstoniin, joka tunsi Monroen henkilökohtaisesti jo 1950-luvulla.