Tulen ulos kaapista

Olen pitänyt tätä salaisuutta kaapissa visusti kätkettynä jo yli 20 vuoden ajan. Ajattelin pitää sen piilossa vastakin, joten varmuuden vuoksi jätin edes millään tavalla vihjaamatta asiaan kesäkuisessa ennakkotekstissäni tämäniltaisesta Marple-elokuvasta kirjoittaessani.

En siis maininnut, että illan tarinassa Syyttävä sormi (2006) esiintyy eräs tietty lempinäyttelijäni. Eikä siinä vielä kaikki, hän ei edes ole pelkkä lempinäyttelijä vaan olen rakastanut häntä (palavasti?) jo vuodesta 1989 lähtien. Kaikki nämä viikot pelkäsin, että jätän epähuomiossa katsomassa illan elokuvan, ennakkotekstini kun mainitusti näyttää sen kohdalla pelkkää viivaa.

Kuka siis on varjeltu rakkauteni kohde? Kenen salainen ihailija olen ollut ikuisuuden melkein?

Siinä hän on, eräs Imogen Stubbs.

Kyseessä on Imogen Stubbs (s. 1961), myöhemmältä porvarilliselta nimeltään Lady Nunn, joskaan en tiedä, onko hän joutunut luopumaan aatelisnimestänsä erottuaan sittemmin miehestään. Tosin Syyttävän sormen katsojana ei paljoa rakkaasta Imogenista kostu, hän kun kuolee rouva Symmingtonina jo kohdassa 24 minuuttia ja pitää suuren osan siitä ajasta, jonka elää saa, naurettavia aurinkolaseja silmillään. Hän on yhtä houkka, bimbo ja höppänä kuin niin monet muutkin tarinan miehistöstä. 

Neiti Marple: Syyttävä sormi

(Marple: The Moving Finger, ohj. Tom Shankland, Britannia 2006)

TV1 su 8.7.2012 klo 18.55

Kuvagalleria elokuvan henkilöistä Aveleyman.com-sivustossa
Sisarukset muuttavat maaseudun rauhaan. Kyläläiset saavat uhkauskirjeitä, ja pian alkaa tulla ruumiita. Jane Marple ratkoo arvoitusta, mutta ehtiikö murhaaja edelle? (Yle.fi.)

Mutta sitten itse illan elokuvaan... Lyhyesti sanottuna se on tyylittelevyydessään yksinkertaisesti ihana. Moni ei pidä Agatha-tädin tarinoiden tällaisesta mukailusta, mutta minusta se on juuri oikea tapa taikoa niihin uutta elämää ja lumoa.

Syyttävän sormen tyylittely osuu täydellisesti. Siitä on tehty pikkusievä ja heleissä, kirkkaan voimakkaissa väreissä kylpevä satu. Elokuvan alkukuvissa sisaruspari Jerry ja Joanna Burton (Aku Hirvinientä muistuttava James D'Arcy ja Emilia Fox) pompsahtelee satuautollaan kohti satumaailmaa satuauringon paistaessa taivaalla. Perillä heitä odottaa St. Mary Meadin satumainen, 1950-luvun mukaisesti lavastettu pikkukylä, jota kansoittavat eräs neiti Marple ja suuri joukko muita satuhahmoja. Pikkukylän rauhaa tosin häiritsee nimettömien kirjeiden virta, joka on niin katkera, että joukko kyläläisiä jopa päätyy niitten satuttamana riistämään hengen itseltään, kai.

Sisarukset tulevat St Mary Meadin kylään veli-Jerryn toipumiseksi moottoripyöräonnettomuudesta. Jerry toimii myös pitkin tarinaa eläytyväisenä kertojana, mikä vain lisää viehättävää, vänkyrän vinohattuista pittoreskin tuntua. Christie taitaa käyttää samaa kertojaratkaisua alkuperäisromaanissaan.

Uuden vuosisadan Marple-filmatisointien taso on ollut suunnattoman kirjava. Tämän tarinan somat lavastusratkaisut ja yhä uudet taustakuvat, kuten sinisistä sinisin ilta tai suunnaton satukuu piipun takana yömaisemassa, osaavat pitää lumouksessaan alusta loppuun asti. Tyylittelyn kekseliäisyys lyö vertoja suurille valkokangastuotannoille, kuten Jonathan Lynnin farssille Cluedo - pelaa henkesi edestä (1985) originelleine karikatyyreineen. Kuviteltavissa olevan tuolla puolen on yrittää aavistella, millaisen satuspektaakkelin näistä värkeistä olisi ohjaajana loihtinut joku Tim Burton. Syyttävän sormen takana on lähinnä tv-ohjauksia tehnyt Tom Shankland, ja käsikirjoituksesta vastaa Kevin Elyot, jolla on pari muutakin uusio-Marplea ansioluettelossaan.

Oikeastaan tällainen satutulkinta on juuri omiaan Christien tarinoihin, sillä näin meidän kesken sanottuna nehän ovat perimmiltään pelkkää satua - ne eivät ole totta eivätkä sellaiseksi pyri tekeytymäänkään. Illan elokuvasta en lausu yhtään negatiivista sanaa, sillä omaatuntoani luonnollisestikin kolkkaa edelleen eräs viimesyksyinen arvosteluni, mutta tartteeko sitä silti joka ikiseen filmatisointiin saada uuskliseinen homoseksuaalisuusjuonne mukaan?

Heti lopputekstien vaiettua ryntäsin IMDb:n kimppuun hamuamaan lisätietoja illan näyttelijäkatraasta. Sisar-Joannaa esittävä, satusöötiksi maskeerattu Emilia Fox (s. 1974) on suurta sukua: hänen isänsä kuuluu lempinäyttelijöideni aateliin - ja komisario Lewisin pikku apulainen Hathawaykin on hänen serkkunsa, tämän tekstin lisäyksessä mainitulla tavalla.

Kirkkoherra Calthrop.

Omissa maailmoissaan huseeraavaa kirkkoherra Calthropia esittää itse kiistelty ja kauhisteltu ohjaajasuuruus Ken Russell (1927 - 2011). Hänen vaimonsa roolissa näemme komediennen kykyjään hienovireisesti säännöstelevän Frances de la Tourin (s. 1944). Hämmästystä ei herättäne tieto, että hän esitti hömppäkirjailija Salome Otterbournea Poirot-televisioinnissa Kuolema Niilillä (2004). (Älkää menkö kielimään tästä arvon rouva de la Tourille, mutta erehdyin sekoittamaan hänet Naistenosasto B4 -komediasarjassa (2009 - 10) apuhoitaja Kim Wildeä esittävään Jo Brandiin, joten olin suunnattoman hämmästynyt, kun koko hemmetin sarjaa ei löytynyt hänen IMDb-ansioluettelostaan.) Neiti Hollandina hemaiseva Kelly Brook (s. 1979) näyttää olevan Brittilandian keltaisen lehdistön peruskauraa, joten hänestä ei tämän enempää.

PS. Lukekaa tämä teksti kiireen vilkkaa ja nopeasti, sillä yön yli nukuttuani ehkä tulen tunnontuskiini ja putsaan pois Imogen-kultaan liittyvän arkaluontoisen paljastukseni.