 |
| (Kuva: TheMusic1022.) |
Viime sunnuntaina jo mainitsinkin kappaleen, kun olin ensin kuunnellut sen hätäisesti sekä Suomisen että Fredin tulkintana. Moni pitää varmaan Suomisen coveria luonnollisuudessaan onnistuneempana, mutta Fredin version päätössäkeistöpä päätti alkaa myöhemmin samana sunnuntaina soida päässäni vaatien huomioni, ja heti huomisin nostinkin kappaleen YouTubesta tutkimuspöydälleni kunnolla analysoitavaksi. Fredin pauhaava orkestraatio kaikkine äänitehosteineen on lainattu suoraan alkuperäisestä Goldsboron bling-bling-sovituksesta, eli se haiskahtaa pahasti tšaikovskilta, mutta ehkä sovituksen krokotiilinkyyneleet tarjoavat oikotien aitoihin kyyneliin.
Tänään siis runo ja tulkinta - laulusanoitus ja muutama hyvin kunnioittava sana siitä.
***
Olen siinä mielessä epäeksakti, että kokoan analyysini ainekset sekä Russellin englanninkielisestä alkuperäissanoituksesta että Lindströmin suomennoksesta, joka löytyy Kari Rydmanin litteroimana hänen samaa iskelmää käsittelevästä hienosta analyysistaan "'Hän uskoi jopa mainoksiin'". Vaikka suomalaisversiossa on omat löysät säkeensä, on siinä myös nerokkaat huippukohtansa, ja nostaisinkin sen alkuperäissanoitusta onnistuneemmaksi.
"Hän" - kaipaava ja katuva aviomies muistelee kuollutta vaimoaan. Vaimo oli kovin lapsenmielinen ja naiivi tunneihminen, eikä miehellä useinkaan riittänyt ymmärrystä tämän tavalle elää maailmassa. Nyt on loputtomien tunnontuskien aika, kaikkia vähätteleviä ja tylyjä reaktioita muistellen. Laulun alussa ja lopussa vaimon olemisen työn symboliksi nousee tämän aikoinaan istuttama puu, jolle sillekin mies oli kerran nauranut.
Vaimo kuoli vuosi sitten - ainakin näennäisesti aivan odottamatta, täysin paatoksellisen ja pateettisen nyyhkyviihteen konventioiden mukaisesti. Mutta entä jos kyseessä ei olekaan nyyhkykuolema vaan kuoleman avaimet löytyvät piilotettuina laulun sanoihin? Ei tarvita Hercule Poirot'ta mysteerin selvittäjäksi, vaan myötätuntoinen mielikuvitus riittää. Tila vihlaisevalle oivallukselle on valmis, muttei siitä sen enempää.
Laulu sisältää joukon kohtauksia nuorenparin yhteisestä elämästä. Sanoituksen hienoin hienous on mielestäni juuri näissä autenttisissa välähdyksissä, sillä niissä me kykenemme näkemään pikkuvaimon juuri sellaisena kuin hän oli ja todistamaan hänen elämänsä ainutlaatuisuuden. Nostan jälleen esiin erityisesti oivaltavan säkeistön rikki menneestä pölynimurista, jonka vaimo peloissaan piilotti sängyn alle.
Välähdykset tuovat vaimon hyvin lähelle kuuntelijaa, niin että hän kykenee samastumaan puolison tuskaan nykyhetkessä. Avain tuskaan on sen tajuaminen, että vaimo on kuollut. Elämään liittyy kuolema; elämä päättyy kuolemaan; ei ole elämää ilman kuolemaa. Tämä itsestäänselvyyksien ketju löytyy sanoitusten ytimestä, mutta se ei ole turha vaan peräti hyvin tarpeellinen. Tarpeellisuuden todistavat jäljelle jääneen puolison tuska ynnä kuuntelijan myötätunto. Laulu toimii meille muistutuksena, mementona, ainutlaatuisen elämän ja kuoleman välttämättömästä liitosta.
Vaimolle tämä memento ei suinkaan ollut vieras. Hänen viisas kunnioituksensa elämää ja sen yllä päilyvää kuolemanuhkaa kohtaan paljastuu jopa kahdesti, kun hän lapsenomaisella tavallaan yrittää varjella hapuilevana kohoavaa elämää surmalta: ensin suojatessaan puuntaintaan ensilumelta ja sitten pannessaan koiranpennun turvaan peiton alle kuoleman pelossa.
Miksi "Hän" vetoaa meihin? Voisimme tietenkin yrittää mennä syvemmälle ihmiseen ja pohtia, mitä laulu kertoo ihmisen olemuksesta... Että perusasioiden ääreen virittynyt ihminen tajuaa elämän lahjan ikuisen ainutlaatuisuuden, jonka kunnioittaminen on ylin arvo sinänsä, ja että kuolema todetusti paitsi riistää elämän antaa sille myös sen erityisen merkityksen. Muussa tapauksessa pikkuvaimo eläisi yhä eikä ymmärtämättömän aviomiehen tarvitsisi tuntea katumustaan eikä muita raskaita tunteitaan.
Eikä laulu tarvitsisi kuuntelijaansa.
***
Arvoitus: mitä oraakkeli Sibylla lausuukaan elämästä ja kuolemasta Eliotin Aution maan aloitussanoissa?
Ensi torstaina, lokakuun 3:ntena, muuten saa Yle Teema -kanavalla televisioensi-iltansa ohjaaja Tapio Suomisen pitkä esikoisohjaus Narrien illat (1970). Kyseessä on näennäisdokumentti, jonka pääosaa iskelmälaulaja Markku Suomisena esittää ohjaajan veli Markku Suominen, "Hän"-iskelmän ensimmäinen levyttäjä. Muusikko Suominen kuoli neljä kuukautta sitten 63-vuotiaana.
Ja Villa Derrickeriassa tapahtunee vielä tänä iltana, kunhan vain keksin edes jonkin tolkun otsikon tekeillä olevaan romaaniesittelyyni. Me köröttelemme aikakoneella lähimenneisyyteen ja julmaan todellisuuteen, joka on satiiriakin satiirimpi mutta paradoksaalisesti sitäkin todempi.
