Silti se oli kunnioittavinta journalismia, mitä kirjallisuus on suuren yleisön aikakauslehdessä aikoihin saanut osakseen. Se oli yritys puhua kirjallisuuden sisällöstä kattavasti sen sijaan että puhuttaisiin palkinnoista tai kirjailijoiden elämästä. - Elina HirvonenMinulla on ollut ongelma, kaunokirjallisuuteen liittyvä. Olen sivunnut ongelmaani julkisestikin, ehkä jossain kommenttitekstissäni: joskus viime vuoden syksyllä kirjoitin, että olen pohtinut vähentää tuntuvasti kaunokirjallisuuden lukemistani. Taustalla oli kuluneina aikoina kertynyt huomioni, että kaunokirjallisuuden lukemisesta syntyvä ylijäämä tuntui usein kovin niukalta, joskus aivan olemattomalta: lukemisen jälkeen käteen jäi pahimmillaan vain kokemus lukemisesta, käytetyn ajan hukka - jopa jäytävä onttous.
 |
| Claude Monet: Lukeva nainen (1872). |
Kylänpään ongelmallinen esitystapa näyttää koituneen vielä ongelmallisemmaksi kuin olisin odottanut. On syntynyt jonkinasteinen kohu, jonka alle artikkelin tärkein sisältö lienee tallaantunut aika pahasti. Siksi tähän joitain perushuomioita: (1) Jos Kylänpää kirjoittaa nykyromaanin kriisistä, hän ei kirjoita ainoastaan kotimaisen vaan koko länsimaisen nykyromaanin kriisistä. (2) Haastateltavat eivät suinkaan pyri teilaamaan nykykirjallisuutta vaan nostavat positiivisiksi esimerkeiksi useitakin kotimaisia nykykirjailijoita. (3) Käsittelynsä saavat myös ne ulkoiset puitteet, jotka hankaloittavat autenttisen kaunokirjallisuuden esillepääsyä.
Malliksi pari tekstiä, joilta horisontti ei ole karannut kohun aallonkäynnissä:
- Elina Hirvonen: "Otava sensuroi tärkeän puheenvuoron kirjamessuilta"
- Tommi Melender: "Suomi-proosaa"
Itse pidän artikkelissa tärkeänä nimenomaan sitä, mitä se kertoo kaunokirjallisuudesta yliaikaisesti. Miksi kaunokirjallisuus on kautta aikojen ollut niin merkityksellistä, että sitä perinteisesti tutkitaan yliopistoissakin omissa yksiköissään? Haastateltavien puheenvuoroista nousee esiin sellaista olennaista, jonka voisin toivoa suodattuvan yhteiseksi yleissivistykseksi.
Eikä varmaan kukaan vakavissaan oleta, että länsimainen nykykirjallisuus eläisi jotain huippukauttaan. Historiaan sisältyy aina kukkuloita ja laaksoja. Ei tarvitse ruveta spengleriksi nostaakseen esimerkeiksi vaikkapa kansallisromantiikan kultakauden suomalaisessa taidehistoriassa tai antiikin kulttuurin hiipuvan iltaruskon Rooman valtakunnassa.
***
Mutta minulla oli se vuoden takainen henkilökohtainen ongelmani: että liian usein lukemisen jälkeen huomasin prosessin saldoksi jäävän puhtaan nollan.
Oireellista tai ei, tuota syksyä edeltävänä kesänä olin lukenut normaalia enemmän Paul Austeria - Kylänpään artikkelissa samainen Auster nousee aikamme kirjallisten vitsausten galleriaan. Tuoreehkona esimerkkinä, josta olen peräti raportoinut Villa Derrickeriassakin syyskuussa, nostan esiin Jennifer Eganin romaanin Sydäntorni (2006). Onko sen paikka Tammen Keltaisessa kirjastossa varmasti ihan kiistaton?
Artikkelissa ei nouse esiin sanaa umpio (samaan perheeseen kuuluva umpinaisuus kylläkin), mutta minä turvaudun nyt siihen. Romaani tai muu teos on umpio, jos se ei mitenkään viittaa itsensä ulkopuolelle, jos se ei mitenkään avaudu mihinkään suuntaan, ei anna lukijalle minkäänlaista evästystä tässä maailmassa elämiseen. Umpio vain on olemassa mitään todella merkitsemättä, käymättä edes ilmanvaihtoa ympäristönsä kanssa.
Miten umpioisuus perustelee ja oikeuttaa itsensä? Ehkä erehdyn tai ehkä en erehdy, kun suuntaan aikakoneella 1800-luvulle asti ja erääseen viattomaan sloganiin, joka yhteydestään irrotettuna kohtalotarten flipperilaudalla on ensin ymmärretty toisin ja sitten saanut suhteettoman painoarvon.
 |
| Théophile Gautier 1839. |
Vapauttaa taide moraalin ikeestä, jossa se oli elänyt - tämä saattoi olla sloganin "taide taiteen vuoksi" perimmäinen viesti? Kuitenkaan slogan ei tarkoita sitä, että taiteella ei saisi olla itsensä ulkopuolelle kurkottavaa merkitystä maailmassa. Päinvastoin osaan nähdä aidon merkityksen esimerkiksi Baudelairen runoudessa ja "itseensä sulkeutuneessa" modernistisessa keskuslyriikassa. Iskulause ei suinkaan määrää taidetta eristäytymään umpioksi. Miksi taiteen merkityksellisen keskustelun maailman kanssa muka pitäisi olla nimenomaisesti kiellettyä?
Dilemmani muuten sai ainakin jollain lailla tyydyttävään välipäätökseen: vastaisuudessa painottaisin tietoisesti menneisyyttä kaunokirjallisissa valinnoissani. Kirjallisuushistoriasta poimittu romaani osoittautuu kokemukseni mukaan usein nykyromaania tuottavammaksi lottokupongiksi. Sen sivuilta löytää varmemmin jotain sellaista itselle uutta, jonka kokee aidosti merkitykselliseksi - oli tämä uusi sitten käsitteellistä, aatteellista, moraalista, henkistä tahi esteettistä. Syntyy uusia välineitä elää ja toimia nykyhetkessä.
***
Taide taiteen vuoksi - viihde viihteen vuoksi? Toivottavasti en jää liian hämäräksi täydentäessäni raportointini näillä välähdyksillä taiteen (kirjallisuuden) ja viihteen dialektiikasta:
Olen moninaita kertoja ylistellyt uuden norjalaisguruni Jo Nesbøn rikosromaania Lumiukko (2007). Lumiukossa on 432 tiheästi ladottua sivua ja se muodostaa takuulla umpion, josta on turha hakea elähdyttäviä totuuksia tai viitteitä mistään suuremmasta. Silti lukiessani pidin siitä, jopa kovasti, minkä katumatta tänäänkin tunnustan. Ja luultavasti parin viikon kuluttua julkaisen kirjoituksen eräästä ehdottoman kevyestä romaanista, jonka muistoa olen ehtinyt vaalia parikymmentä vuotta ensiluennan jälkeen.
Kaiken kaunokirjallisuuden ei kuitenkaan suinkaan ole tarkoitus kääntyä pelkäksi viihteeksi. Pekka Tarkka lausuu artikkelissa: "Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta."
