Valentin Vaala: Totuus on armoton (1963)
Mauri Sariolan romaaniin perustuvassa tarinassa mies lähtee tuomitsemaan maaseutukaupungin käräjiä. (Yle.fi.)
Totuus on armoton
(1963) jakautuu kai tahattomasti neljään erilliseen jaksoon - vähän
kuin neljään erilliseen elokuvatorsoon. Vain loppujaksoon asti
uskollisesti jaksava katsoja saa riemukseen havaita, että kaikilla
torsoilla sittenkin on yhteys keskenään.
Ensimmäinen
jakso sijoittuu Helsinkiin. Siinä pyritään kaikin tavoin karkottamaan
katsoja elokuvan äärestä. Kuvataan Seppälän esittämän asianajajan
arkista työtä ja suhdetta yhtiökumppaniin (Lauri-Juhani Ruuskanen, s. 1932) ja tämän morsiameen (Ritva Vepsä,
s. 1941). Karkotuskeinoista erityisen tehokas on replikointi: se on
kovasti kirjallista, kuin suoraan 1930-luvun seurapiiridraamasta - se on
hirveää.
Helsinki-kuvausta
seuraa automatka maaseudulle ja toiseen jaksoon. Seppälä nimittäin on
määrätty käräjätuomariksi oikeudenistuntoon, jossa sekatyömies Vilho
Alarik Syrjäntaka (Matti Lehtelä, 1906 - 71) on syytettynä
ryöstömurhasta. Katsoja hoksaa, että kyseessä taitaa olla
oikeussalidraama, ja mielenkiinto alkaa herätä.
Käräjien
ajan Seppälä saa yöpyä Rasinkankaan kartanossa, jota Risto Mäkelä
suvereenin pelottavasti isännöi Hankkijan mainoslätsä päässään. Heti kun
Mäkelä astuu valkokankaalle isäntämies Peterinä, katsoja tuntee
joutuneensa jonkinlaiseen kotikutoiseen humisevaanharjuun tai rebekkaan -
tätä kai on kotimainen junttigotiikka parhaimmillaan. Jollain ihmeasein
isäntämies Mäkelä pitää pahoissa pauloissaan nuorta vaimoaan, jota
Salme Karppinen väristen ilmentää.
Olen jo aiemmin ylistellyt Risto Mäkelän vahvaa näyttelijänpresensiä ja tainnut verratakin häntä saksalaisten maagiseen Peter Kuiperiin. Tässä elokuvassa Mäkelä on tuttuun tapaansa vangitseva, vaikkakaan ei yllä parhaisiin suorituksiinsa. Kyllä vain Helge Herala teki vuotta aiemmin Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvassa (1962) loimuavamman roolityön demonisena kartanonherrana.
Kesken
kaiken eksyn sivupoluille muistelemaan Risto Mäkelää laajemminkin...
Paitsi teatterinäyttelijä, Mäkelä oli myös merkittävä oopperalaulaja,
baritoni, joka lauloi päärooleja niin Tampereen Oopperassa kuin
Kansallisoopperassakin. Näyttelijän teräksenkirskuvan puheen takaa
erottaa kyllä keuhkotyöläisen äärimmäisen harjaantuneen äänen. Hän oli
naimisissa lausuntataiteilija-näyttelijä Ritva Ahosen kanssa, ja
kun muistelee vaimon säikyn-hermoherkkiä rooleja, mieleen välttämättä
putkahtaa epäkorrekti kysymys, miten ihmeessä hän uskalsi olla aviossa
Mäkelän kaltaisen alkuvoimaisen karjun kanssa.
 |
| Seppälä (oik.) ja Karppinen Aulangon maisemissa. |
Kun käräjät on istuttu
Rasinkankaan kartanon salissa, elokuvan on aika siirtyä kolmanteen
jaksoonsa. Siinä Seppälän asianajasta kuoriutuu James Stewart ja Karppisen spiraalinutturakampauskin saa selityksensä, kun hän muuntautuu Kim Novakiksi. Rakastavaiset pakenevat ison pahan Mäkelän pauloja Aulangolle, jossa heillä on ilo kohdata lyhyt onni keskenään.
Tämä jakso on parhaimmillaan jopa ultratyylikäs ja tuo mieleen vaivattomine kamera-ajoineen setämies Hitchcockin lisäksi erityisesti uuden aallon lähimaastossa pörränneen Alain Resnais'n:
rakastavaisten keskinäiset puheet eivät välitä arkielämän kareista vaan
kohoavat korkeimmillaan kynttilän valaisemina jopa imaginaarisiin
taivaisiin, missä ne kohtaavat viime vuonna Marienbadissa.
Tällainen
onni ei tietenkään voi jatkua ikuisesti, joten James Stewart ja Kim
Novak saavat jo pian riisua ihokkaansa ja muuntautua Jussi Jurkaksi ja Elina Pohjanpääksi. Paluumatkalla onnesta takaisin Rasinkankaan kartanoon Hitchcock&Resnais nimittäin muuntuu vaihteeksi Waltari-filmatisoinniksi Verta käsissämme. (Tuossa elokuvassa kolmiodraaman petetty kolmas osapuoli muuten oli itse Tauno Suuri, suomalaisen näyttelijätyön maestro ja ylialfa, johon isäntämies Mäkelä kovasti yllättäin täten vertautuu. Sivumennen sanoen Erkki Viljos, vara-taunopaloista ylin ja ensimmäinen, esittää päivän elokuvassa viisasta nimismies Arraa.)
 |
| Seppälä (vas.) ja Karppinen pahassa kiipelissä. |
Kun Verta käsissämme puntaroi syyllisyyden problematiikkaa, Totuus on armoton
ei vaivaudu samanlaisiin syvyyksiin vaan käyttää liikenneonnettomuutta
lähinnä pelkkänä juonen rakennuspuuna. Kun pohtii, kehen lakimies
Seppälän auto osuu, välttämättä huvittuu tahattomasti, sillä ratkaisu on
niin tavattoman näppärä ja kätevä ja samalla tavattoman vieras
todennäköisyyksille. Haaveria seuraava oikeudenistunto solmii muutkin
irrallaan repsottavat narut yhteen, vaikkakin perimmäinen totuus
isäntämies Mäkelän ja Karppisen avioliiton esihistoriasta jää ikävän
avoimeksi.
Totuus on armoton on ohjaajansa Valentin Vaalan
(1909 - 76) viimeinen näytelmäelokuva. Se ei saanut ilmestyessään
hääppöisiä arvosteluita, eikä sitä ole ylistelty myöhemminkään. Minä
olisin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kun vain ensin on
kartoittanut rehellisesti kaikki elokuvan heikkoudet, jäljelle jää
varsin katsomisen arvoinen teos. Hienon kokonaisuuden mahdollistavia
värkkejä ei vain ole osattu käyttää optimaalisesti hyväksi. Mahdollisten
aikalaiselokuvaviitteiden lisäksi tuotannossa on paljon muutakin
mielenkiintoista, esimerkiksi Seppälän lakimieskumppani Ruuskasen
psykologinen kypsyminen loppupuolella.
 |
| Nuorehko menestyskirjailija sorvinsa ääressä. (Kuva: MTV3.) |
Mielenkiintoiseksi elokuvan tekee myös se, että taustalla on suuri viihdekirjailija Mauri Sariola
(1924 - 85), jonka samannimiseen lakimiesromaaniin vuodelta 1960
tuotanto perustuu. Tuossa vaiheessa kirjailijan ura oli vasta muutaman
vuoden vanha, joten tiedossa ei vielä ollut, miten lyhykäiseksi
Sariola-filmografia lopulta olisi jäävä.
Ohjaajan lisäksi käsikirjoitusta oli laatimassa nimekäs Juha Nevalainen
(1921 - 88). Saamieni tietojen mukaan toteutus on melkoisen uskollinen
alkuperäisromaanille, joten luultavasti voimakkaampi muokkaustyö olisi
kohentanut lopputulosta tuntuvastikin.
Jaksojen
välinen hajanaisuus tekee katsojalle vaikeaksi mieltää, mistä
elokuvassa perimmältään on kysymys, mihin ongelmaan ehkä olisi auttanut
esimerkiksi ennakointijakso ihan alussa, heti alkutekstien jälkeen:
lakimies Seppälä ja rakastettu Karppinen onnensa maisemissa Aulangolla,
mistä paluu tapahtumien alkupisteeseen vaikka ihan perinteisen
kliseisellä kalenterileikkauksella. Vanhakantainen replikointi onneksi
ei häiritse enää ensimmäisen jakson jälkeen.
Elokuva ryöppyää niminäyttelijöitä pienissä sivurooleissa. Mukana ovat muun muassa aina jyhkeä ja vanhatestamentillinen Eino Kaipainen, Aarne Laine, Hilkka Helinä sihteerinä, Marita Nordberg nimismiehen rouvana ja sokerina pohjalla Irma Seikkula
hänelle niin hirmuisen sopivassa roolissa, syytettynä aviomiehensä
murhasta. Unohtaa ei sovi kirjailija Sariolan Sammatissa sijaitsevan
kesämökin rantasaunaakaan, jonka verannalle kamera pääsi parissa
kohtauksessa tarkkailemaan tilannetta.
- Vuoden 1963 jälkeen Sariola on päätynyt suurelle kankaalle ainoastaan kerran, vuonna 1978. Noista 34 vuoden takaisista tunnelmista raportoin tässä tekstissäni.
