lauantai 9. marraskuuta 2013

Rikkinäisten pilvilinnat

Hänet muistetaan piipustaan, poikkeuksellisista naissuhteistaan ja komisario Maigret'staan. Tänään tosin ei ole tarkoitus keskittyä Georges Simenonin (1903 - 89) ennätyksiä lyöneeseen rikoskirjatuotantoon vaan hänen taiteeseensa psykologisen romaanin saralla.

Käsillä olevan tarinan kannalta kaikki alkoi New Yorkissa vuonna 1945. Tuolloin Simenon kohtasi nuoren kanadanranskalaisen Denyse Ouimet'n, johon hän rakastui miltei yhdellä silmäyksellä. Pitkän odotuksen jälkeen Simenon sai lopulta eron ensimmäisestä vaimostaan ja pääsi naimisiin mademoiselle Ouimet'n kanssa, mutta jo sitä ennen vuonna 1946 ilmestyi romaani Kolme huonetta Manhattanilla, joka sai innoituksensa tulevan avioparin järisyttävästä kohtaamisesta.

"Ensimmäinen rakkausromaanini", Simenon totesi romaanistaan, jonka johdattelemana meille tarjoutuu tilaisuus vaellella samoja New Yorkin aavemaisen tunnelmallisesti kuvattuja katuja kuin monsieur Simenon ja mademoiselle Ouimet kerran. Tosin rehellisyyden nimissä tunnustan, että hajamielisyyden tilassani mielsin kaupungin välillä Pariisiksi, vaikka kirjan takakansimainos voimakasta paikallisväriä hehkuttaakin.

Ja monsieur Simenonille ja mademoiselle Ouimet'lle kirjailija on luonnollisesti kehittänyt fiktiivistetyt vastineet. Menestyksekkään näyttelijänuransa Ranskaan jättänyt François Combe on 48-vuotiaana jonkin verran esikuvaansa vanhempi. Itävaltalais-unkarilainen, kiintopisteensä hukannut ex-rouva Kay Miller lienee vielä kauempana yläluokkaisessa quebeciläiskodissa varttuneesta mademoiselle Ouimet'sta.

Georges Simenon: Kolme huonetta Manhattanilla
(Trois chambres à Manhattan, 1946)
suom. Sinikka Kallio, 3. painos, Suuri suomalainen kirjakerho 1973. (Ens. painos Otava 1972)

Rakkauselämän kuviot voivat olla perin eriskummaisat. Kipeästi uusia roolitöitä tarvitseva Combe saa todistaa sen heti romaanin alkusivuilla kuunnellessaan naapurinsa ja tämän rakastajattaren kohtaamisten ääniä vaatimattoman Greenwich Villagen -vuokra-asuntonsa ohuiden seinien läpi.

Tänä nimenomaisena lauantaiaamuyönä klo 3 monsieur Combe ei enää jaksa jäädä odottamaan rakastajattaren tuttuja oksentamisrituaaleja vaan pakenee pimeän suurkaupungin kaduille löytääkseen oman eriskummaisan rakkautensa eräästä yöruokapaikasta:
Tiskin ääressä istui nainen, mutta ei hän tarkoituksellisesti mennyt istymaan viereiselle tuolille, hän havahtui vasta kun valkotakkinen neekeri pysähtyi hänen eteensä ja kysyi mitä hän halusi tilata.

Oli kuin markkinatunnelma, kaikki olivat väsyksissä, jokainen istui ja puolittain torkkui eikä viitsinyt vielä mennä kotiin nukkumaan. Oikea New Yorkin tunnelma, brutaali ja piittaamaton. Jokainen sai olla niin kuin oli. (S. 8.)
Meidän täytynee tulkita, että vaikka rakastavaiset eivät sitä heti itse tajua, he tunnistavat alusta asti sen, mikä heitä yhdistää: rikkinäisyys, menneisyyden haavat, yksinäisyys, juurettomuus vieraassa kaupungissa, vieraassa todellisuudessa,vailla pohjaa. Vaimon uskottomuus on ajanut Comben traumaan ja pakenemaan vanhan mantereen turvallisesta huomasta, ja Kayn historia on ehkä vieläkin pirstaleisempi. (Kolme huonetta Manhattanilla käyttää miehestä sukunimeä ja naisesta etunimeä, joten mekin käytämme.)

Koko rakkaustarina suodattuu romaanin näkökulmahenkilönä toimivan Comben tietoisuuden kautta. Aluksi tuo häneen tarrautuva vieras nainen tuntuu vastenmieliseltä melkein. Ensimmäinen merkki Comben tunteen syvyydestä on vain määrätön, hillitön mustasukkaisuus. Ja kun mustasukkaisuus saa suhteen syvetessä yhä äärimmäisempiä ilmenemismuotoja ja kun todistamme Kayn haltioituneen hyväksyvää reaktiota tähän äärimmäisyyteen, voimme vain todeta, että juuri oikea psyyke on löytänyt juuri oikean psyykensä, jotta he toisiinsa kietoituisivat.
Jo silloin kun he olivat tulleet tuohon makkarabaariin, jo silloin kun he vielä eivät edes tienneet toisistaan oli kaikki jo ennalta määrätty, heidän tietämättään... (S. 173.)
Pelokas riippuvaisuus lyö puitteet suhteelle. Freudin koulussa kasvatuksensa saanut nykyihminen tajuaa, että on kysymys jostain hyvin perustavasta ongelmasta. Kiintymyssuhdeteoriat varmasti osaisivat selittää, mistä on kysymys, mutta onneksi meidän ei kaunokirjallisuuden lukijoina tarvitse redusoida lukemistamme psykoteorioihin. Menneinä aikakausina kohtalo kera jumalien ja jumalatarten oikkujen olisi johtanut rakastavaisia, mutta nyt heidän yhteistä historiaansa ohjaa mainitusti psykologian vääjäämättömyys. Tämä antaa ainutlaatuisen lohduttomuuden leimansa Kolmelle huoneelle Manhattannilla. Simenon on usein mainittu psykologisen romaanin mestariksi, ja etevyyden laatunsa hän todistaa tänäkin iltana. Kirjailija Simenon kuvaa hyvin tarkasti mutta ei selitä mitään.

Ensipainos 1946.
Simenonille tyypillistä on aiheesta huolimatta kirjoittaa hillitysti, tehoja tavoittelemattomasti. Nuiva lukija voisi kuvitella tämän karkottavan lukijoita, varsinkin kun juoni nojaa niin voimakkaasti psykologiaan, ei tapahtumien tuomaan jännitteeseen. Miten samankaltaisia vesiä hämmentänyt Alberto Moravia esimerkiksi olisi kirjoittanut toisin? Tai Erich Maria Remarque Taivas ei tunne suosikkeja -romaaneineen? Teoksen viimeiseen neljännekseen ja sen tarjoamaan nousuun päästyä nuiva lukija kuitenkin joutuu perumaan tuomionsa, kun romaanin omat siivet avautuvat. Tosin jos sama nuiva lukija on kovin turvallisuushakuinen, hän ehkä tulkitsee, että psykologia tuossa vaiheessa käy epäuskottavaksi. Oma julmettu käsitykseni kuitenkin on, että näennäisessä epäuskottavuudessaan loppuneljännes päinvastoin on niin tosi kuin vain mahdollista. Meidän on vain uskominen Simenonia ja hänen Combeaan, jolla on "tyhjät kädet täynnä rakkautta" (s. 181).

Kolme huonetta Manhattanilla saattaisi oikealle vastaanottajalle sattuneena muuttaa maailmaa, sitä jossa lukija on elänyt joko omaan epävarmuuteensa ripustautuneena Combena, johonkuhun hänen kaltaiseensa tarrautuneena Kayna tahi heidän lähipiiriinsä kuuluvana. Tunnista itsesi, tunne itsesi, kuten viisaus vaati jo kauan ennen Sokrateen aikoja.

Mutta minkä verran Simenon itse tunsi itsensä romaania kirjoittaessaan? Viimeinen, vain nelisivuinen luku antaa monitulkintaisen käsityksen asiasta. Tuossa lyhyessä luvussa melodraama löytää ensimmäisen kerran tiensä teoksen sivuille ja kerronta käy sitä mukaa suorastaan falskiksi. Neljä sivua taritsevat ekstaattisen fantasiamaisen kuvan tästä rakkaudesta, vaikka unelmoidun paratiisin perustukset ilmiselvästi ovat hiekalla vain. Onko Simenonin falskius mestarillisen tahallista vai sokean traagisen tahatonta?

Sen verran viimeistään me jälkiviisaat tiedämme, että monsieur Simenonin ja mademoiselle Ouimet'n rakkaus ei saanut kestää ikuisuuteen, vaikka toisin tarkoitettu oli.

***

Kolme huonetta Manhattanilla siirsi valkokankaalle vuonna 1965 joukko hohdokkaita nimiä. Tuon elokuvan Kolme huonetta Manhattanilla (Trois chambres à Manhattan) ohjasi erityisesti Paratiisin lapsistaan tunnettu Marcel Carné (1906 - 96). Epätoivoisesti rakastavaa pääparia esittävät Maurice Ronet ja monista klassikkoelokuvista tuttu Annie Girardot.

Geneviève Pagella on pikkurooli Comben vaimona. Mustaa kapakkalaulajaa esittävän Virginia Veen tunnetuimpia levytyksiä on englanninkielinen cover suomalais-ranskalaisen Valto Laitisen sävellyksestä "C'est toute une musique". Ja aloittipa itse Robert De Nirokin mittavan valkokangasuransa pikkiriikkisellä näyttäytymisellä tässä nimenomaisessa filmissä.

Yle TV1 on esittänyt Carnén elokuvan kesäkuussa 1973.