tiistai 22. helmikuuta 2011

Gideonista ja tyttärestä

Belgialaisen rikoskirjailijan Georges Simenonin tytär Marie-Jo teki itsemurhan 25-vuotiaana Pariisissa vuonna 1978. Tyttären itsemurhan taustalla oli poikkeuksellinen kiinnittyminen kuuluisaan isään, ja menetys vaikutti kirjailijaan syvästi.
 
Stephen Poliakoffin televisioelokuva Gideonin naiset (Gideon's Daughter, 2005) käsittelee tavalla tai toisella vastaavaa suhdetta isän ja tyttären välillä. Elokuva tuo yhteyden myös avoimesti esille, kun Gideonin tytärtä esittävä Emily Blunt (s. 1983) laulaa Marie-Jon inspiroiman laulelman "Papa" päättäjäisjuhlassaan. Isä  Gideon, aina jäyhän vaikuttava Bill Nighy (s. 1949), on yleisön joukossa kuin ainoa, jolle laulu on osoitettu.
 
Gideonin naiset ensiesitettiin Suomessa 2006, ja tuolta katsomalta mieleeni jäi voimakkaimmin tuo pariminuuttinen lauluesitys. (Samoin kävi monelle muullekin, kuten keskustelupalstat ja YouTube-lataukset osoittavat.) Keskeinen teema elokuvassa on isän ja tyttären välinen suhde. Kaikki muu - avovaimo, seurapiirikutsut, työ, kokoukset, millennium - on Gideonille vain toissijaista, joutavaakin, taustaa tytärsuhteen rinnalla. Jopa uusi naissuhde pienen poikansa menettäneeseen naiseen (Miranda Richardson) on miltei vain taustaa. Elokuvan kaksi muutakin vanhempi - lapsi-suhdetta peilaavat Gideonin vaikeita tuntoja.
 
Kritisoisin elokuvan nimen Gideonin tytär suomenkielisen nimen kääntymistä muotoon Gideonin naiset. Se suotta siirtää huomiota pois siitä, minkä Poliakoff on halunnut jo elokuvan nimessä osoittaa olennaiseksi.
 
Yhdessä neljä viikkoa aiemmin nähdyn Ystävien ja krokotiilien (2005) kanssa Gideonin naiset muodostaa aikalaiskuvausparin. Ystävissä ja krokotiileissä kuvauksen jatkumo tosin oli pitempi, useita vuosikymmeniä. Gideonin naisten yhteiskunnallisena taustana ovat prinsessa Dianan kuolema 1997 ja lähestyvä vuosituhannenvaihde hössötyksineen. Elokuvilla on kuitenkin kovin vähän varsinaisia kytköksiä toisiinsa. Ainoa konkreettinen yhteys on virkamies Sneath, jota esittää Robert Lindsay (s. 1949). Gideonissa hän toimii kertojana, ja Ystävissä ja krokotiileissä hänen näkökulmansa on myös tärkeä yhtenä henkilöistä.

Tusinasta Poliakoffin seurassa vietettävästä keskiviikkoillasta on takana jo seitsemän (ks. aikataulut tästä blogitekstistäni), joten taivun pieneen välitilinselvitykseen. Poliakoff on persoonallinen, omaääninen tekijä, mutta jotkin häneen tavaramerkin lailla liittyvät ominaispiirteet alkavat maneereina hiukan häiritä. Esimerkiksi Kadonneeseen prinssiin (2003) hän leikkaa raikkaasti naiiveja kuvia, joissa Venäjän ylihienostuneen tsaariperheen tyttäret näyttäytyvät Englannin prinssien kuvittelun siivilöiminä. Pitääkö samaa keinoa käyttää sellaisenaan uudelleen kahden vuoden kuluttua täysikäisten Gideonin ja uuden naisystävän välisessä keskustelussa?

Hiukan samalla lailla vähän vaivaannuttavaa on katsoa Francois Truffaut'n myöhempiä elokuvia, joihin hän jäljentää tyylioivalluksiaan maneerimuodossa.

Sukupuun (2001) olen nähnyt kahdesti - 2003 ja tänä vuonna. Uudella katsomalla se ei enää kyennyt säväyttämään samalla lailla. Viimeinen osa tavallaan sitoo langat yhteen liian siististi ja konkreettisesti. Mystisen kipeä arvoitus saa liian yksiselitteisen ratkaisun. (On kuin jumalat olisivat jättäneet vuorensa.)

Tulevista viidestä elokuvasta en ole aiemmin nähnyt ainoatakaan. Huomenna esitettävässä Arvoitusten talossa (2007) päähenkilöä, eksentristä miljonääriä Elliotia, esittää britti-ikoni Michael Gambon (s. 1940), ennestään Poliakoff-tuttu hienosta roolistaan Sukupuun isänä. TV-maailman arvostelija Kaisu Tervonen ei anna huomisesta elokuvasta kovin mairittelevaa kuvaa: "Tv-elokuva jää hahmojensa tapaan melko yhdentekeväksi."