D80-päivä

Kun Jörn Donner täytti 70 vuotta helmikuussa 2003, juhlinta oli sangen pienimuotoista. Sen sijaan ensi tiistaina, Runebergin päivänä 2013, vietettävää D80-päivää muistetaan huomattavasti näyttävämmin, ja juhlinta on jo monella taholla aloitettukin. Johtopäätös: Donnerista on vuosikymmenen aikana kasvanut entistä suurempi elävä legenda meille suomalaisille.

Jörn Donner 2011. (Kuva: Anneli Salo.)

Merkkipäivänään kymmenen vuotta sitten Donner luovutti lahjoittamansa käsikirjoituspalkinnon vähäeleisesti. Tiistain virstanpylvästään kirjailija juhlistaa julkistamalla jälleen yhden version muistelmikseen, tarua-ja-totta-elämästäni, omaelämäkerrallisen romaanin Mammutti. Sivuja teoksessa on mammutillinen, toistatuhatta.

Tänään emme muistele professori Donnerin poliittista emmekä yhteiskunnallista uraa tai uraa elokuvaohjaajana. Keskitymme hänen yhteen erityiseen sarkaansa kirjailijana.

Elokuvauraa puolestamme muistelee Yle Teema torstai-iltaisin 31.1. – 14.3., kun se kertaa seitsemän Donnerin elokuvaa vuosilta 1965 – 72. Olen nähnyt noista elokuvista ehkä 5 ¼ ja pitänyt eniten Annasta (1970). Maaliskuun 14. päivänä aion testata, kykenenkö tällä kerralla katsomaan Hellyyden (1972) loppuunsa vai luovutanko ahdistuneena jo alkusuoralla. Donner ohjasi tuon elokuvan kai osoittaakseen, että osaa tehdä myös sietämättömän kehnoja ja vastenmielisiä elokuvia. Ikävää Yle Teeman sarjassa on myös se, ettei siihen tälläkään kerralla sisälly Donnerin kahta ensimmäistä näytekappaletta pitkän fiktion ohjaajana, Venetsiassakin palkittua Syyskuista sunnuntaita (1963) ja Rakastaa (1964), jotka kumpikin valmistuivat Ruotsissa ja joista kumpaakaan ei ole näytetty suomalaistelevisiossa vuoden 1976 jälkeen.

***

Vuosi 1974 oli merkittävä Donnerin kirjailijantaipaleelle ja samalla suomenruotsalaiselle kirjallisuudelle. Tuolloin nimittäin ilmestyi Donnerin romaani Nyt sinun täytyy (suomeksi myös nimellä Viimeinen kesä). Tuo romaani ja sen yhdeksän jatko-osaa muodostanevat Donnerin painavimman annin parnasson areenoilla.

Alun perin Donner suunnitteli Sattuman leikkejä -romaanisarjansa kokonaismitaksi 12 osaa, mutta sarja saavutti maalinsa jo kymmenennessä osassaan Petollinen sydän (2001). Päätösosan julkaisun aikoihin Donner lisäsi sarjaan takautuvasti myös Presidentin (1986), vaikka tuo Kekkos-romaani nivoutuu kokonaisuuteen varsin heikosti.

Punaisena lankana sarjassa toimii teollisuusjohtaja Gabriel Berggrenin monitasoinen rakkaussuhde Angela Andersiin. Aloitusromaanin Nyt sinun täytyy alussa Gabriel on 45- ja Angela 23-vuotias ja heidän juuri syttynyt rakkautensa on salainen ja kielletty, sillä Angela on Gabrielin vaimon sisarentytär. Eletään kesää 1939, viimeistä kesää ennen suurta maailmanpaloa, ja Gabriel on matkustanut laivalla Saksaan sukulaistyttönsä mukanaan.

Sattuman leikkejä on sarja Suomen lähihistoriasta, suomenruotsalaisesta suurteollisuudesta, omistavasta luokasta, sukusiteistä, identiteetistä, vapauden paradoksista. Ja eurooppalaisuudesta. Aina sarjan päähenkilöille löytyy satunnainen juttukumppani, jonka kanssa keskustella eurooppalaisuuden ideasta. Ja jos juttukumppani sattuu olemaan sopivasti vastakkaista sukupuolta, keskustelu saattaa hyvinkin jatkua läheisemmin yhteisessä vuoteessa.

Suomen lähihistoria etenee sarjan vanhetessa viimeisestä rauhan kesästä hissukseen, välillä intervallaten, aina 1960-luvulle asti seitsemännen osan Vapauden vangit myötä, minkä jälkeen Donner astuu enää kolme harppausta, joista viimeinen päättyy kevättalveen 2000.

Gabrielin ja Angelan lisäksi sarjan kolmas päähenkilö on Angelan pikkuveli Jakob. Välkkyyttäni lukijana osoittanee, että ehdin hamassa nuoruudessani läpikäydä sarjasta muutamankin osan, ennen kuin tajusin, että Jakob on kirjailija Donnerin alter ego. Paljon yhteistä kirjailijalla ja nuoreksi radikaaliksi kasvavalla Jakobilla on, joskin paljon myös erottaa heitä. Donner sai järjestyksessä toisena jaetun kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 1985 sarjan kuudennesta osasta Isä ja poika (1984), jossa kulkevat rinnakkain Jakobin ja kertojan itsensä varhain kuolleen isän etsintä.

Jakob Anders on sarjan henkilöistä ainoa, joka elää aloituksesta päätösosaan ja vuoteen 2000 asti. Tosin tuossa finaaliromaanissa omakuva Jakob on hädin tuskin yhden pikaisen maininnan arvoinen. Kertojan yhtenäinen kuva Jakobista on särkynyt, kuten jo paria romaania aiemmin on särkynyt kuva Angelasta ja Gabrielistakin. Vapauden vankien jälkeen Sattuman leikkien maailma nimittäin hajoaa liiaksi, jotta kertoja enää saattaisi jatkaa aiemmilla, realismin kaltaisilla urillaan päähenkilöidensä matkakumppanina. Todistamme yhtä mahdollista postmodernismin kohtaloa, jonka kertoja voi kokea.

Sarja kuitenkin alkaa suhteellisen realistisena epiikkana Thomas Mannin buddenbrookilaisessa hengessä. Donner on samaan aikaan modernisti ja 1800-lukulainen, mainostetusti ”Pohjoisrannan Balzac”. Erityisesti näihin alkupään romaaneihin sopii kirjailijan oma luonnehdinta proosatuotannostaan: että hän kirjoittaa porvarillisia romaaneja. Mutta jo neljäs osa Angela ja rakkaus, jossa Gabrielin vaimoksi ryhtynyt Angela pakenee Keski-Eurooppaan etsimään jatkosodan aikaista rakkauttaan, alkaa kipeän postmodernistisesti:

Jostakin on tarinan alettava. Esimerkiksi näin:

Oli musta, lumeton joulukuun aamu.

Ei, se on väärin, millään tarinalla ei ole alkua eikä loppua, vaan se tulvii takaisinpäin, laskee johonkin, ehkä mereen. 

Vähitellen kerronta sirpaloituu, absurdisoituukin. Oirehdinta alkaa Gabrielin Angela-kuvasta, Gabrielin käsityksestä vaikeasta rakastetustaan, arvoituksesta nimeltä nainen nimeltä Angela. Kehitys ulos porvarillisesta realismista yltyy ajan myötä, ja Vapauden vangeissa todistamme jo Donnerin hervotonta fellinismiä.

Menneisyys on sarjan henkilöissä jatkuvasti läsnä. Gabriel, joka kohoaa lopulta sukuyrityksen Yhtyneen Metallin pääjohtajaksi, poikkeaa muista hahmoista: hän ei ole syntynyt kultalusikka suussa, vaan hän on jopa taistellut kansalaissodassa punaisten puolella. Yritystä luotsaa pitkälle Paasikiven Suomeen Gabrielin lanko, konservatiivinen Vuorineuvos. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Gabrielin mainittu ensimmäinen vaimo Karin ja professori Karl Gustav Andersson, perheystävä.

Etuoikeutetun rahayläluokan edustajat, sisarukset Angela ja Jakob, reagoivat osaansa kumpikin omalla, luonteensa määrittämällä tavalla. Mitä tehdä tällä vaikealla vapaudella? Vapauden paradoksi huipentuu kipeimmin Vapauden vangeissa, mutta jo Nyt sinun täytyy sisältää monta ajatustenvaihtoa vapauden käsitteestä. Löytääkö Angela lopulta vapautensa? Ainakin hänellä on siihen teoreettinen mahdollisuutensa siinä vaiheessa romaanisarjaa, kun hän lopulta riuhtaisee itsensä kertojan kahleista Pariisiin ja suureen kertomattomuuteen.

***

Sarjan mittaan tutustumme joukkoon originelleja, jotka ovat oikeasti keksityillä nimillä verhottuja tosielämän ihmisiä Kekkosen suomesta. On rouva Vihreä, huikenteleva innovaatiogeneraattori, jonka taustalta löytyy Marimekon henki Armi Ratia, Donnerin tuttavapiiriin kuulunut. On alkoholiin hukkuva merkkipoliitikko, jota ei nimetä Ahti Karjalaiseksi. Marlene Dietrichiä Donner sentään ei tökkää osoitekirjastaan mukaan sarjan pyörteisiin.

Mutta on yliopistomies Donald Stolt, joka ilmestyy Donnerin mielikuvituksesta sekoittamaan Jakobin avioliittoa Isässä ja pojassa. (Ihan kerrotulla tavalla se ei sentään käynyt, kuten osoittaa Inga-Britt Wikin vastine romaanille, Ei onnellista rakkautta vuodelta 1988, toisessa pääosassa avioliiton toisena osapuolena Jens Decker -niminen nuorukainen.) Donald Stolt jatkaa urhoollisena sivuhenkilönä sarjan loppuun, aina viimeisille sivuille, joilla hän saa television asiantuntijakommentaattorina saattaa meidät Tarja Halosen tasavaltaan, kengät aina yhtä kiiltäviksi kiillotettuina.

 Vapise, Matti! (Kuva: MTV3.)

Tiedämme hyvin, kenestä on kysymys. Donner paljastaa hänet itsekin Elämänkuvia-muistelmansa (Kirjapaja, 2004) sivuilla 64 – 65 peridonnerilaiseen tyyliinsä. Kyseessä on tietenkin kirjailijan ”kuvaamattoman kateuden, pelon ja luonnottoman mielenkiinnon kohde”, jota kohtaan tuntemansa ”kateuden ja alemmuuskompleksin” kirjailija muuntaa fiktioksi. Tuo elävä fiktiohahmo ”koko ajan tietää kaiken, osaa kaiken, ajattelee oikein ja on aina oikeassa”, mikä kutistaa kirjailijan ”omissa silmissään mitättömyydeksi”. Puheena on arvon professori emeritus Matti Klinge, jota Donner ei voi pitää muuna kuin romaanihenkilönä. Myös tänään ilmestyneen Suomen Kuvalehden haastattelussa (5/2013, s. 48 – 55) Klingen nimi vilahtaa tavalla, joka tuo elävästi mieleen vuoden takaisen sketsihahmokilpailijan Jani-Petterin latautuneen suhteen Tero Högfors -nimiseen luokkatoveriin.

***

Kirjailija Donner on puhunut valkoisen paperin kammostaan. Olen ollut aistivinani, ehkä virheellisesti, että tuon kammon takana piilee pettymys ja pelko – tietoisena siitä, että huolimatta menestyksestä niin monella rintamalla alun odotukset eivät ole tulleet täysimääräisinä katetuiksi. Donnerin varhaiskypsä alku 1950-luvun alussa, alle 20-vuotiaana, oli niin lupaava, ja 1960-luvullakin todistimme yhtä ja toista, mutta nousukiito ei saanutkaan jatkua loppuunsa asti.

Silti Donner on legenda, ja tuon asemansa kiistatta ja itse ansainnut.

Lisäys 29. marraskuuta 2017

Marraskuun 28. päivänä 2017 julkisuuteen nousi tieto Donnerin tyttären Susanna Donnerin lokakuisesta kuolemasta 36-vuotiaana. Samana päivänä Donnerin pojan Jakobin vaimo Anu Lehtola-Donner kirjoitti Facebookissa julkisesti näin:

Viikkoa ennen äitiäni kuoli Jakobin sisarpuoli ja suremme hänen kohtaloaan vaikka emme häntä juurikaan tunteneet. Tapasimme muutamia kertoja ja hän asuikin Thaimaassa pitkään aikuisiällään. Nyt kun asia on julkisuudessa, on ihan pakko sanoa, että kyllä isänsä kylmyydellä, lapsensa torjumisella ja välinpitämättömyydellä sekä sillä, ettei Susanna ollut Jörnin mieleinen teinitytär sitten kun he lopulta hieman tutustuivat Susannan aloitteesta, on raskas osuus siinä, että Susanna ajoi itsensä päihteillä kuolemaan 36 -vuotiaana, kahden lapsen äitinä. Susanna oli vaan liian hieno ihminen pistääkseen isänsä tilille isättömyydestään ja isänsä hänestä lausumista täysin rakkaudettomista ja rumista julkisista kommenteista . Kuten ovat muutkin Jörnin täysin hylkäämät lapset, paljon isäänsä korkeatasoisempia ihmisinä. Mietin usein, kykeneekö Jörn lainkaan suremaan tai kokemaan vastuuta tai syyllisyyttä onnettomasta vanhemmuudestaan, olemattomasta isyydestään, lapsiensa haukkumisesta julkisuudessa. Että te jotka jollain tapaa ihailette Jörn Donneria – ja teitä on Suomessa paljon – ette tunne tätä kylmää ja täysin epäkypsää ihmistä julkisuuden takaa.