Kun tuntematon ystävä köhii

Kirjamaailma tuntee Mauri Sariolan (1924 - 1985) menneiltä vuosikymmeniltä painosten kuninkaana. Kaikesta menestyksestä huolimatta kirjailijan laajaa tuotantoa on elokuvattu ja televisioitu kovin niukasti.

Esimerkiksi Sariolan ykkössankari, rikostarkastaja Olavi Susikoski, on päässyt valkokankaalle vain kahdesti: ensimmäisen kerran vuonna 1959 (Kolmas laukaus) vähän yli parikymppisen Ismo Kallion tulkitsemana ja tänään nähtävässä Tuntemattomassa ystävässä Åke Lindmanin (1928 - 2009) kuosittamana. Nuorehkona kuollut Heikki Savolainen (1922 - 75) esitti Susikoskea kuusiosaisessa televisiosarjassa 1966.

Tuntematon ystävä (ohj. Lars G. Thelestam, 1978)
Perustuu Mauri Sariolan romaaniin Susikoski virittää ansan (1970)
Yle Teema to 12.1.2012 klo 21.50
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla.
Elokuvan traileri YouTubessa.

Tuntematonta ystävää koottiin kasaan mahtavan julkisuusrummutuksen säestämänä. Tarkoituksena oli tuottaa ensimmäinen kansainvälisen tason suomalainen elokuva kansainväliselle yleisölle. Tavoite ei aivan toteutunut, mutta syntyi sentään varsin viihdyttävä kuriositeetti.

Mahtielokuvaa varten pestattiin pari kansainvälistäkin tähteä: brittiläinen televisiosuosikki Kate O’Mara (1939 - 2014) ja yya-vahvistuksena neuvostovirolainen Bruno O’Ya (tai: Bruno Oja, 1933 - 2002). He näyttelevät avioparia, joka haalii setelit taskuun vakuutuspetoksilla. Parivaljakko ottaa henkivakuutuksia yksinäisten ja vähävaraisten nimissä, hoitelee heidät sitten nurmen alle ja nostaa korvausrahat vainajan "tuntemattomana ystävänä".

Mielestäni O’Maran ja O’Yan huijauskuvio paljastetaan liian varhaisessa vaiheessa ja liian kivuttomasti. Katsoja jännittäisi sitäkin momenttia alkusuoralla mielellään vähän pitempään.

Elokuva alkaa varsin tehokkaasti kuvauksella muuttumisleikistä, johon Risto Mäkelän (1924 - 92) karhean voimakkaasti esittämä rappioalkoholisti päätyy. Näppärästi leikatussa tapahtumasarjassa pultsarista muokkautuu puoliherrasmies paksun setelitukon sponsoroimana. Mäkelässä on jälleen kerran sellaista eläimellistä karismaa, että mielelläni vertaisin häntä saksalaisten Peter Kuiperiin (1929 - 2007), joka sai esimerkiksi joistain Derrick-rooleistaan aivan erityishuomiota.

Ei aivan kansainvälistä kemiaa.

Vuosi tai pari ennen elokuvan tuotannon aloittamista Miss Universumin kruunu painettiin suomalainen Anne Pohtamon kutreille. Kansallinen riemuvoitto haluttiin tietenkin hyödyntää, joten hänet pestattiin keskeiseen rooliin elokuvaan, kansainvälisiä sisäänhankkijoita houkuttelemaan. Laskelmoinnin tulos on kuitenkin melkein irvokas, kun vain 22-vuotias amatöörinäyttelijä yrittää esittää auktoriteettista lääkäristätiä. Kovin uskottavana saati koukuttavana ei voi pitää hänen orastavaa rakkaustarinaansa 27 vuotta vanhempaan päätähti Lindmaniinkaan.

Varsinkin ikäännyttyään Åke Lindman saavutti näyttelijänä melkoisen karisman. Tämä karisma ei kuitenkaan sanottavasti loista rikoskomisario Susikosken hahmossa. Lindman on jotenkin hirveän arkinen ja pliisu, avutonkin, varsinkin lääkäristätejä esittävien miss-universumien seurassa. Sankari ei saa sädekehää edes Marokkoon sijoittuvassa loppukohtauksessa, kun kerran komisario Susikoskella ei kovasti ponnistuksesta huolimatta ole osaa eikä arpaa seuraavaksi uhriksi tarkoitetun mummon pelastumisessa hirvittävältä kohtaloltaan. Yli 80-vuotias Nanny Westerlund (1895 - 1989) voitti Jussi-palkinnon roolistaan kaikki maailman sympatiat puoleensa keräävänä köyhänä eläkeläisenä.

Kansainvälisesti alastomuuden kynnyksellä.

Pyrky kansainvälisille markkinoille näkyy myös elokuvan budjetissa. Kuvauspäivät Pohjois-Afrikassa eivät olleet mitenkään halpoja. Kate O’Marallekin maksettiin ylimääräistä liksaa kömpelöstä alastonkohtauksesta. Kuitenkin Tuntematon ystävä on jännityselokuvagenreen soveltuakseen aivan liian lyhyt, vain 81-minuuttinen. Toiminnan siirtyessä Marokon maisemiin katsoja luulee elokuvan vasta hakevan kierroksiaan, mutta itse asiassa tarina on viimeistä kymmenminuuttista vaille valmis, sillä edessä on enää televisiosarjamainen loppuratkaisu.

Tuntematon ystävä on suomenruotsalaisen Lars G. Thelestamin ainoa valkokangaselokuva. Ennen lopullista nimeämistä tuotannosta käytettiin työnimiä Kolmas uhri ja Kolmastoista uhri.

Musiikistaan elokuva on saanut tunnustusta. Miss O’Mara esittää tunnuskappaleen "Strangers Can Turn to Lovers" vain lievän epävireisesti tällä YouTube-filkalla. Säveltäjä Rauno Lehtisellä on jopa pieni rooli tanssiorkesterin jäsenenä. Aivan erityinen ilo on yrittää bongata elokuvasta kaikki pikkurooleissa pyörähtävät näyttelijät Elvi Saarniosta Marita Nordbergiin.

• => Arvosteluni elokuvasta Totuus on armoton (1963).

Sketsihahmokoetus

Putouksen kolmas tuotantokausi pyörähti käyntiin eilen lauantaina MTV3-kanavalla. Vuoden sketsihahmo -kilpailun osallistujat esiteltiin samassa yhteydessä pariminuuttisen haastattelun merkeissä.

(Kuva: MTV3.)

Tuntuma hahmoihin jää näin kevyellä tutustumalla välttämättä pinnalliseksi, mutta yritän silti kirjoittaa pari lausetta kustakin kokelaasta.

Lihamestari Piia Potka (Elena Leeve)
Esittely ohjelman kotisivulla

Hahmo on kyllä ammattitaitoisesti ylöspantu, mutta neiti Potkasta puuttuu persoonallinen koukku.

Mörköopiskelija Sulo (Jukka Rasila)
Esittely ohjelman kotisivulla

Sulon kookas olemus pysäyttää ja jopa kauhistuttaa ensinäkemällä. Luultavasti virheellisesti oletan, että hahmon persoonallisuusrepertoaari on tyhjennetty alkuminuuttien aikana. Suurimpana ongelmana näen sen, että Sulo ei kommunikoi keskustelukumppaninsa kanssa vaan jää ulkokohtaiseksi patsaaksi. Saattaisiko lapsikatsojien rakkaus kannatella tätä pelokasta hirviötä muutaman kierroksen?

Laulaja, tanssija, glamourmalli Yosefina "Yossu" Samantha Näätä (Krista Kosonen)
Esittely ohjelman kotisivulla

Viimevuotinen Mikko Zetterberg vakuutti, mutta samaa ei voi sanoa pissisneiti Näädästä. Hahmo on osuva ja armoton, mutta silti vähän kulunut stereotyyppi? Ääntenhaalinnassa Yossulla lienee rasittava sielu rasitteenaan.

Eskarilainen Jani-Petteri (Iina Kuustonen)
Esittely ohjelman kotisivulla

Hahmon silmät vilkkuvat koko ajan samalla lailla kuin viimevuotisella Sui-Hingillä... Parodiahahmo kuusivuotiaasta osuvine, persoonallisine hokemineen on onnistunut, mutta onko ristiriita Jani-Petterin iälleen tyypillisen psykologian ja syvempien psykodynaamisten harrastusten välillä omiaan kantamaan hahmon uusille tasoille? Lapsosen suloisuus saattaa tuottaa viimevuotisen Munamiehen tapaan enemmänkin ääniä laariin. Haittaakse?

Eläkeläinen Hieno Åhlgreen (Riku Nieminen)
Esittely ohjelman kotisivulla

Leskirouva Åhlgreen tuo esiin suurimman valttinsa ennen kuin on ehtinyt sanoa ensimmäistäkään sanaansa laahustaessaan hitaasti (ja arvokkaasti?) estradille. Samalla tavalla Munamies vuosi sitten shokeerasi ulkonäöllään. Saako hahmo uusia ulottuvuuksia äänisatonsa viikko viikon jälkeen uusintaakseen? Tai ehkä hänelle kanavoituu edelleen Munamiehelle osoitettuja ääniä?

Pastori Usko Eevertti Luttinen (Aku Hirviniemi)
Esittely ohjelman kotisivulla

Timo Harjakainen ja leskirouva Tyrni kommunikoivat loistavasti keskustelukumppanin ja yleisön kanssa, niin varmaan pastori Luttinenkin. Tämä on näyttelijän ehdoton valtti. Kaksimielisen sakraalinen hengenmies tuo ikävän vahvasti mieleen parin vuoden takaisen Tyrnin ja jotkut Pirkka-Pekka Peteliuksen sketsihenkilöt; itse pidän valvovaa rakennus-mestari Harjakaista moninkertaisesti tämänvuotista hengenmiestä riemastuttavampana hahmona, lähtien jo oivaltavasta ulkoasusta. Jeeveli, peeveli ja moni muu äänestänee Luttista yksin sen tähden, että hahmon takana on ennakkosuosikki. Se jo siivittänee pitkälle, vaikkei pastori tästä paljoa ylösnousisikaan.

Viimeisenä kaksi suosikkiani:

Varamies Kari "Köli" Rautiainen (Jussi Vatanen)
Esittely ohjelman kotisivulla

Lakoninen varamies Rautiainen on suorastaan pelottavan ehjä ja tosi. Hahmon eleetön täyteläisyys saattaa kuitenkin sisältää liian vähän sirkusta maksaville äänestäjille. Siksi Rautiainen kuuluu mahdollisesti varhaisiin putoajiin.

Hyväntekeväisyysihminen Leena Hefner (Armi Toivanen)
Esittely ohjelman kotisivulla

Leena Hefnerin eheän groteski hahmo tekee esiintulon sekä ulkoisesti että sisäisesti täydellisenä sketsihahmona viimeisteltyine puheenparsineen. Jokaisen tuttavapiiriin kuuluu ainakin yksi vastine todellisuudessa. Ihailen. Saattaisivatko äänihanat oikutella vain siksi, että myös näyttelijä hahmon takana on naispuolinen? ja ja ja...

Kun järjestyksessä toisen sketsihahmokilpailun kisaajat paljastettiin vuosi sitten, osasin heti melko varmasti nimetä pari ensimmäistä putoajaa. Koko kilpailussa suosikkini taisivat lopulta sijoittua toiseksi, neljänneksi ja voittajana ensimmäiseksi. Tänä vuonna veikkaaminen olisi suurin piirtein toivotonta - ero kärjen ja hännän välillä on huomattavasti viime vuotta kapeampi. Olen silti arvannut hahmot listauksessani jonkinmoiseen järjestykseen.

Finaaliin pääsevät pastori Luttinen ja maailmannainen Hefner, kun varamies Rautiainen karsiutuu välistä pois jo aiemmin?

Ehkä täydennän tätä tekstiä maaliskuun alussa lyhyellä jälkikirjoituksella, sillä epäilemättä arvioni osuvat monilla tavoilla kiveen tänään. Tulevat lauantai-illat jätän kuitenkin Putous-vapaiksi eli en aio seurata kilpailua reaaliajassa.

Jälkikirjoitus 29.2.2012

Sketsihahmokilpailu päättyi lopulta viime lauantaina, helmikuun 25. päivänä. Alkaa olla lupaamani jälkikirjoituksen aika.

Minulla oli sijoitusjärjestystä kisan alkaessa arvatessani mukana paljon hyvää onnea, kuten seuranta osoittaa. Yhden todella pahan arviointivirheen tein. Nimittäin eskaria käyvä Jani-Petteri osoittautui todella mainioksi hahmoksi, josta saimme monina lauantai-iltoina todistaa uusia, persoonallisia puolia. Tammikuinen luonnehdintani paljastaa, etten luottanut näyttelijään hahmon takana riittävästi, mutta virheestäni viisastuneena tunnustan nyt pitäväni Jani-Petteriä suvereenina ykkösenä. Ei kai se haittaa?

Leena Hefner sen sijaan ei huikean debyyttinsä jälkeen pystynyt uusimaan kasvojaan, ja siksipä ihmettelenkin hänen erinomaista menestystään. Saattoiko finaaliäänestyksessä olla mukana kyllästymistä pastori Luttisen loputtomiin lohkaisuihin niin paljon, että ääni annettiin vastustajalle, henkilöstä riippumatta?

Oatesilla on asiaa

Yhdysvaltain kansallispäivän ilta 4. heinäkuuta 1996 Niagara Fallsissa. Nuori yksinhuoltajaäiti Teena Maguire on palaamassa 12-vuotiaine tyttärineen miesystävänsä luota ja päättää oikaista puiston kautta. Siellä joukko kulmakunnan nuoria miehiä raiskaa hänet.

Joyce Carol Oates, Kosto: rakkaustarina

(Rape: A Love Story, 2003.)

Suom. Kaijamari Sivill, 2010. Otavan kirjasto 218.

Äidin ja tyttären tragedia tummenee vielä paljon alkutilannetta synkeämmäksi, kun he saavat vastaansa myös median, juonikkaat lakimiehet ja naapuruston ennakkoluuloineen. Kuva tapahtuneesta vääristyy julkisuudessa, ja yhä useampi alkaa syyttää Teenaa itseään tapahtuneesta.

Kyseessä on ytimekäs moraalitarina hirvittävästä painajaisesta. Joyce Carol Oates (s. 1938) panee lukijan tuntemaan voimakkaasti, niin että lukijasta käytännössä muodostuu yksi tarinan henkilöistä.

Kostossa on kuitenkin myös sankari, amerikkalainen yksinäinen ratsastaja, paikallinen poliisikonstaapeli Dromoor, eräänlainen samarialainen. Lähimmäisenrakkaus, myötätunto ja kaipuu oikeudenmukaisuuteen saavat hänet toiminaan: hän alkaa eliminoida raiskareita, yksi kerrallaan, kun yhteiskunnalla ja sen oikeuselimellä ei tunnu olevan välineitä suojella todellisia uhreja.

Oatesin lyhyt romaani on hyvin viisas kirja, sillä se ei anna lukijan jähmettyä alkuasetelman luonnolliseen viha-tunnekuvioon. Lukijan tunne jalostuu tarinan myötä. 

Kostoa voi hyvin verrata saksalaisnobelisti Heinrich Böllin Katharina Blumin menetettyyn maineeseen (1974), joka kuitenkaan ei tarjoa mahdollisuutta vastaavaan lukijan tunnetyöhön vaan pidättäytyy katkerassa vihassa. Böllille aihe, keltaisen lehdistön raateleviin kynsiin joutuva yksilö, oli ehkä siinä määrin omakohtainen, että hän ei romaania kirjoittaessaan kyennyt etäännyttämään kokemustaan riittävästi. Oates etäännyttää aivan konkreettisestikin valottamalla tapahtunutta tulevaisuuden aikaperspektiivistä.

Erikseen mainitsen Kostossa kritiikin äidinrakkautta kohtaan - emon vaalivaa suhtautumista täysi-ikäisiin poikasiinsa. Nämä naiset kaikkein pahimpina haluavat vyöryttää syyn tapahtuneesta raiskaajapojiltaan uhrille itselleen.

Romaanin alkukielinen nimi Raiskaus on suomennettu "miedonnetusti" Kostoksi. Sitä arvostelisin. Ehkä raiskaajat ja heidän läheisensä pyrkivat kostamaan tapahtuneen uhreille, mutta samaa kostomentaliteettia ei löydy itse uhreista tai heidän laupiaasta auttajastaan. Konstaapeli Dromoor ei ole koston enkeli.

Oikeudentuntoinen arkkitehti (Charles Bronson).

Oatesin romaanin lukeminen sattui sopivasti samoihin aikoihin kuin MTV3 esitti Michael Winnerin elokuvan Väkivallan vihollinen 2 (Death Wish 2, Yhdysvallat 1981). Siinä, kuten muissakin sarjan elokuvissa, Charles Bronsonin esittämä arkkitehti tuskastuu yhteiskunnan tehottomuuteen väkivaltarikollisten käsittelyssä ja alkaa listiä näitä omaehtoisesti omankädenoikeutuksella.

Tietyllä tavalla arkkitehdin moraalissa ja toimintatavassa voi nähdä uljuutta. Esitys on elokuvasarjassa kuitenkin monin verroin suoraviivaisempi ja sävyttömämpi kuin Oatesin romaanissa. Se latistuu pelkäksi toimintaviihteeksi.

Oikeamielinen arkkitehti Paul Kersey on oikeusistuin ja pyöveli yhdessä ja samassa yksilössä. Päähenkilönsä toiminnan sokeassa ihailussa Väkivallan vihollinen ei ota huomioon niitä suunnattomia riskejä, joita puuhaan sisältyy. Esimerkiksi syytön voi tulla uhratuksi.

Paljon realistisempi ja kauasnäköisempi on Wallander-sarjaan kuuluva ruotsalainen tv-elokuva Varas (Tjuven, 2009). Siinä asuntoalueella tapahtuneeseen varkaussarjaan kyllästynyt joukko perheenisiä perustaa partion, joka kiertää vartioimassa alueella yöaikaan. Sitten he yhyttävät eräästä talosta salaperäisesti poistuvan maahanmuuttajamuukalaisen, jonka ottavat tarpeettoman karkeaan käsittelyynsä.

• Joyce Carol Oates on monipuolinen amerikkalaiskirjailija, joka on kuulu tuotteliaisuudestaan. Muutaman vuoden takaisessa lehtijutussa väitetään, että hän nukkuu ainoastaan pari tuntia vuorokaudessa ja syö vain kerran päivässä pystyäkseen käyttämään kaiken liikenevän ajan mahdollisimman tehokkaasti kirjoittamiseen.
• Akateemisen kirjakaupan tuoreesta alennuskatalogista löytyy peräti kaksi Oatesin romaania: tämä Kosto sekä Haudankaivajan tytär, kumpikin kovakantisina ja 9,90 €:n hintaan.

Vaikenijoita Norjassa

Viime kesä oli kiireinen. Niinpä säilöin kahdeksanosaisen norjalaissarjan Berliininpoppelit (2007 - 08) kovalevylle ja katsoin sen vasta eilen ja tänään miltei yhdeltä istumalta. Kyseessä on kertomus keskisessä Norjassa asuvan Neshovin suvun merkittävistä kuukausista. Berliininpoppelit on harvoja tällä vuosisadalla näkemiäni jatkuvajuonisia sarjoja, varmasti yksi hienoimmista.

Berliininpoppelit
Berlinerpoplene (ohj. Anders T. Andersen (jaksot 1 - 3) ja Sirin Eide (4 - 8), Norja 2007 - 08)
Sarjan norjankieliset kotisivut
Yle FST5 6.7. - 24.8.2011, 8 x 48 min (ensiesitys 3.3. - 21.4.2010 / Yle FST5)

Neshovien sukutarina alkaa joulunalusaikaan 2006, kun perheen iäkäs äiti Anna saa aivohalvauksen ja joutuu sairaalaan. Puoliso Tormod (Espen Skjønberg, s. 1924) ja 56-vuotias esikoispoika Tor (Nils Sletta, s. 1943) jäävät kotitilalle seuraamaan potilaan voinnin kehittymistä. Maatila on rappioitunut monin tavoin; sikoja pitävä Tor tulee toimeen lähinnä vanhempiensa eläkkeen varassa. Näihin rapistuneisiin miljöihin valtaosa sarjan tapahtumista sijoittuu.

Annalla ja Tormodilla on kaksi muutakin poikaa. Margido (Bjørn Sundquist, s. 1948) elää läheisessä kaupungissa hautausurakoitsijana. Kapea uskonnollisuus rajoittaa hänen elämäänsä, ja hän on ikuinen vanhapoika. Sen sijaan kuopus, Kööpenhaminaan kotiutunut 39-vuotias Erlend (Jon Øigardenin, s. 1971), osaa ottaa elämästä nautinnon irti. Hän työskentelee menestyksekkäänä somistajana ja elää rekisteröidyssä parisuhteessa pullean päätoimittajansa (Morten Rose, s. 1975) kanssa. Erlendin postmoderni kaupunkilaisuus on räikeä vastakohta synnyinkodin perinteikkyydelle.

Kohtalokas jouluateria. (Kuva: NRK.)

Neshovien perheellä on lukuisia tabuja ja salaisuuksia, joista merkittävin paljastuu kolmannen jakson finaalissa, kun suku on kokoontunut jouluaattoiltana yhteiselle aterialle. Häpeällisinä pidetyt salaisuudet lienevät ratkaiseva syy perheen suunnattomille kommunikaatiovaikeuksille.

Perheen sisällä ei puhuta, ei varsinkaan tärkeistä asioista. Kommunikaatiokyvyttömyys on vahvin lähde sarjan synkeälle huumorille, joka kulkee mukana läpi kerronnan, vaikka välillä miltei huomaamattomissa. Ruotsalaisten Arla-mainosten estetiikka on pinnalta vähän samaa sukua. Ilman huumoriaan Berliininpoppelit ei kykenisi kohoamaan saavuttamaansa koskettavuuteen.

Hautausurakoitsija, isä, sikatilallinen, tytär ja somistaja. (Kuva: NRK.)

Tor hälyttää Annan kuolinvuoteelle myös Oslossa asuvan tyttärensä Torunnin (Andrine Sæther, s. 1964), jonka ei ole annettu pitää yhteyttä perheeseen. Itse asiassa Tormod saa tietää vasta vaimonsa hautajaisjärjestelyiden yhteydessä tulleensa jo 37 vuotta sitten isoisäksi. Torunn kohoaa sarjan edetessä merkittävimmäksi tekijäksi juonen kannalta.

Tor turvassa possun seurassa. (Kuva: NRK.)

Berliininpoppelit etenee kiireettömästi, mutta silti siinä ei ole mukana mitään turhaa. Sarjan realismi tuo mukanaan vahvan elämän tunnun. Silti arkisen kerronnan taustalla vallitsee jatkuvasti suuri draama. Esimerkiksi television pimah-taminen ja uuden hankkiminen voisi latistua tavanomaiseksi arkikuvaukseksi, mutta ei tässä sarjassa.

Erityisen vaikuttavana pidän isä-Tormodin ja poika-Torin suhteen hienovireistä kuvausta. Jo ensimmäinen jakso tarjoaa eläviä välähdyksiä, jotka viestivät, ettei isä-Tormod olekaan se seniili vanhus, jona poika häntä pitää ja kohtelee. Seura tekee kaltaisekseen. Sosiaalisten ympyröitten laajetessa isä osoittautuukin boheemiksi vanhaksi herraksi, varsin virkeäksi sellaiseksi. Vanhaherra Skjønberg tekee loistavan roolityön!

Psykologisesti hyvin vahva on kuvaus, miten sarjan alussa Tor samastuu voimakkaasti äitiinsä ja sitten loppujaksoissa tytär Torunn omaan isäänsä Toriin. Ehkä Torunnin sielullisen muutoksen yllättävä, miltei perustelematon nopeus on kiireettömän kerronnan ainoa tyylirikko.

Epätraditionaalinen sosiaalisuus. (Kuva: NRK.)

Yksi Berliininpoppelien kantavista teemoista on suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, kun sen merkitys perheen kommunikoi-mattomuuteen avartuu sarjan vanhetessa. Varmasti sarja kykenee myös pehmentämään katsojien suhtautumista asiaan. Itse esimerkiksi pidin Erlendin päätoimittajakumppania varsin sympaattisena olentona.

Tarinan päätös on myös varsin tehokas. Siinä hautausurakoitsijasetä Margido vain lakonisesti "kiittää kaikesta" veljentytärtään Torunnia, kun tämä katoaa tarinasta arvaamattomasti - jopa arvaamattomammin kuin siihen ilmaantui.

Torin nuoruudenihastusta, Torunnin käheä-äänistä ja muutenkin käheää äitiä, joka karkotettiin suvusta, muuten esittää Frøydis Armand (s. 1949). Jos hän vaikuttaa etäisesti tutulta, se saattaa johtua siitä, että hän esitti yhtä pääroolia Aviovaimoja-trilogiassa (1975 - 1996), jolla norjalainen elokuva teki eräänlaisen maailmanvalloituksensa takavuosina.

Berliininpoppelien taustalta löytyy kolmiosainen romaanisarja. Norjalaisen Anne B. Ragden (s. 1957) trilogia Berliininpoppelit (Berlinerpoplene, 2004), Erakkoravut (Eremittkrepsene, 2005) ja Vihreät niityt (Ligge i grønne enger, 2007) kohosi kotimaassaan ja ulkomaillakin suurmenestykseksi, joka suomennettiin vuosina 2007 - 09.

Romaanisarjan 900 sivua tiivistettiin televisiosovitusta varten 380 minuutiksi.

Välähdyksiä kulkurin kaupungista

Kaupungin valot (City Lights, ohjaus Charlie Chaplin, Yhdysvallat 1931)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Yle Teema su 30.10.2011 klo 18.08

Charlie Chaplin oli mestari ohjaamaan elokuvia, jotka ovat samaan aikaan komedioita ja tragedioita. Kaupungin valot - tarina kulkurista, sokeasta kukkaistytöstä ja viinaanmenevästä miljonääristä - on lajityypin tunnetuimpia ja arvostetuimpia edustajia.

Elokuva näytettiin Teema-kanavalla syksyisen Elokuvan juhlaviikko -teeman merkeissä. Sen esitteli katsojille kahdeksanminuuttisessa johdannossa elokuvaohjaaja, akateemikko Aki Kaurismäki, jonka positiivisella tavalla persoonallinen juonto sisältää lukuisia arvokkaita näkökulmia tuohon elokuvaan ja elokuvahistoriaan yleensäkin.

Kaupungin valot syntyi 1930-luvun taitteessa, jolloin oltiin suurella ryminällä siirtymässä äänielokuvan kauteen. Chaplin - tunnetusti konservatiivisena teknisten innovaatioiden suhteen - suhtautui tuohon elokuvan uuteen ulottuvuuteen pitkään karsaasti. Kaupungin valot onkin alusta loppuun asti mykkäelokuva, ellei lyhyttä äänifilmiparodiaa oteta lukuun.

Kaurismäki korostaa Chaplinia ymmärtäen, että äänifilmin synty vei elokuvailmaisua käytännöllisesti katsoen vuosikymmenen taaksepäin, kun näyttelijät jouduttiin asemoimaan jäykästi paikoilleen, jotta ääni saatiin talteen alkuaikojen alkeellisilla laitteilla. Elokuvanäyttelemisen elävyys, joka oli saavutettu juuri ennen äänen ilmestymistä, siis oli teknisen kehittymättömyyden vuoksi hukassa vuosien ajan.

Akateemikko Kaurismäki tuo esiin myös mielenkiintoisen kehityslinjan lähikuvan hiljattaisesta vakiintumisesta hyväksytyksi elokuvan keinoksi. Chaplin ei näytä tälläkään sektorilla kuuluneen aivan edelläkävijöihin. Illan elokuvassa näyttelijät rajataan suurimmaksi osaksi pelkkiin suuriin kokokuviin, ennen kuin pääparia uskalletaan lähennellä arasti puolilähikuvan merkeissä ihan loppukohtauksessa.

Kukkaistyttöä näytelleen Virginia Cherrillin (1908 - 1996) välit ohjaaja-vastanäyttelijä Chapliniin eivät olleet mitenkään lämpimät. Hänen elokuvauransa kesti vain muutamia vuosia eikä koskaan noussut todella siivilleen. Cherrill muuten oli aviossa neljä kertaa, 1930-luvun puolivälissä lyhyen aikaa jopa toisen kuulun sarja-avioitujan, Cary Grantin (1904 - 1986), kanssa. Grant yhdistetään nykyään muistoissa 1950-lukuun ja Hitchcockin kultakauteen, hänen neljä vuotta nuorempi ensimmäinen vaimonsa paljon kaukaisempaan mykkäfilmin aikaan.

Kulkurin ja kukkaistytön jylhä rakkaustarina käsittelee hyvin pelkistetysti perusteemoja: lohdutonta köyhyyttä ja mahdotonta rakkautta muun muassa. Äärimmäisen yksinkertainen, tekisi mieli sanoa arkaainen, ilmaisu on suunnattoman tehokas ja vaikuttava. Elokuvaa katsoessani mietin, olisiko vastaavalle ilmaisulle tilaisuutta nykyelokuvan aikana vai pystyykö moinen puhuttelemaan vain alkuaikojen ilmaisussa, "jumalten kautena".

Millä tavalla sukua arkaaiselle ilmaisulle on Aki Kaurismäen itsensä mykkäelokuvakokeilu Juha (1999)?

Kaupungin valojen rakkaustarinassa komedia antaa oman voimakkaan säväytyksensä traagisuudelle. Sen sijaan miljonäärijaksoista pystyn löytämään lähinnä vain komediaa, jopa pelkkää komediaa komedian vuoksi. Huvittavaa on, miten eriparisena näen nuo kaksi aihelmaa. Itse asiassa miljonäärijaksoja katsoessani mieleni teki monta kertaa vauhdittaa etenemistä kaukosäätimen avustuksella.

Kaurismäki muuten esittää oletuksen, että Hella Wuolijoki ja Bertolt Brecht saivat idean yhteiseen Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti -projektiin juuri Chaplinin elokuvan miljonääritarinasta.

Kasvoista kasvoihin.

Moni muukin kuin Kaurismäki on korostanut Kaupungin valojen loppukohtauksen äärimmäistä kauneutta. Siinähän näkönsä saanut tyttö tunnistaa vihdoin kulkurin häntä avustaneeksi (vale)rikkaaksi herrasmieheksi ja näkee ensi kertaa tämän kasvoista kasvoihin.

Minuun kohtaus ei tehnyt vastaavaa vaikutusta, vaikka yritin katsoa sen uudelleenkin. Sen sijaan muistan kyllä hyvin Chaplinin seuraavan elokuvan Nykyajan (1936) loppukuvan, jossa myyttinen kulkuri kävelee Paulette Goddardin kanssa kohti horisonttia ja tuntematonta.

Saksalais-suomalainen mielenmaisema

Rikospaikalla: Borowskin tango
Tatort 761: Tango für Borowski (ohj. Hannu Salonen, Saksa 6.11.2009)
Elokuvan esittely Suomen Berliinin-suurlähetystön sivuilla
Komisario Borowski -sarjan esittely Yle TV2:n kotisivuilla
Yle TV2 to 1.12.2011 klo 22.35 
Borowski etsii Ilomantsista murhasta vangittua saksalaista poikaa. Oikea murhaaja löytyy Kalevalan myyttien pimeimmästä paikasta. (Yle.fi.)

Ylikomisario Borowski salaisine unelmineen Suomessa.

Näyttelijä Axel Milberg (s. 1956) on esittänyt rikosylikomisario Klaus Borowskia vuodesta 2003 lähtien jo 18 jakson verran yhteiskeskieurooppa-laisessa Rikospaikalla-sarjassa. Alusta asti hänen rinnallaan on kulkenut psykologinen asiantuntija Frieda Jung, ylikomisarion salaisten romanttisten fantasioiden kohde, jota esittää Maren Eggert (s. 1974). Tosin käsillä olevan Borowskin tangon jälkeen Jungia ei valitettavasti ole löytynyt yhdenkään Borowski-tarinan näyttelijäluettelosta.

Olen katsonut vain pari Borowski-elokuvaa, mutta kokemukseni perusteella ylikomisario eroaa useimmista television rikostutkijoista siinä, että hän on melkoinen antisankari, jolla hommat ei aina klaarannu tuosta vain. Apulaisena toimiva rouva Jung on onneksi välkympi, vaikka hapuilua hänenkin päättelynsä usein edustaa.

Tunnelma Borowski-tarinoissa on lämminhenkisen maalaiskomediamainen, vaikka Kielin suurkaupungissa elelläänkin. Sarja hakee viehätyksensä päähenkilöittensä kotikutoisuudesta. Rouva Jungkin on sopivan tavanomaisen näköinen vielä tavanomaisemman näköisen Borowskin unelmanaisena.

Suomalaislähtöinen elokuvantekijä Hannu Salonen (s. 1972) on ohjannut useita Rikospaikalla-sarjan jaksoja. Luonnolliselta tuntuu, että lopulta syntyi idea ylikomisario Borowskin tuomisesta vierailulle Suomeen Salosen johdattelemana. Tässä jaksossa Boroskin tango ohjaaja on poikkeuksellisesti toiminut myös käsikirjoittajana Clemens Murathin rinnalla.

Saksalainen nuorisorikollinen on saanut paikan pohjoiskarjalaiselta kuntoutusleiriltä huumeista vieraantuakseen. Häntä syytetään nyt tuoreesta suomalaistytön murhasta, mikä tuo Borowskin apulaisineen Suomeen.

Ilomantsin poliisikunta on vähän samasta puusta veistettyä kuin kieliläiskollegansa. Siksi ei ole ihme, että nuorukainen pääsee karkuun vanginkuljetusmatkalla, jossa Borowskin ja tämän lähimmän suomalaiskollegan (Janne Hyytiäinen) oli tarkoitus huolehtia hänen vartioinnistaan.
 

Juttua aletaan selvittää tosissaan, leppoisasti kuten aina Borowski-tarinoissa, vaikka yötön yö saksalaistutkijoitten lepoa haittaakin. Kohdataan lisää suomalaispoliiseja ja pohjoiskarjalaisia, joista aika moni on aikamoinen originelli, enemmän tai vähemmän vinksahtanut jopa. Melko moni suomalaisnäyttelijöistä vääntää kotimaisen lisäksi myös saksaa kohteliaisuudesta vierasta kohtaan.

Ylikomisario suomalaisuutta harjoittelemassa.

Tutustutaan itäsuomalaisen syrjäseudun arkeen, jossa voisi olla iloa enemmänkin; monen poikamiehen ja vanhanpojan elämä on varsin riemutonta. Samanlaista lienee monilla Euroopan autioituvilla laita-alueilla kaukana keskuksista. Suomen luonto on kamera-ajoissa sentään upea! Käydään lavatansseissa ja saunassa.

Jaksossa yritetään myös laskeutua alas kansanmytologian syvänteisiin, vaikka minusta elokuvan tarjoamat loitsimis- ja muut menot pikku-ukkoineen kaikkineen tuntuvat melkoisen sepitetyiltä. Mikä on niitten suhde todelliseen kansanperinteeseen?

Juonessa on muitakin kömpelyyksiä, kuten jokseenkin väkisin väännetyltä tuntuva sarjamurhaajakuvio. Toisaalta se selittää kätevästi monien saksalaistenkin katoamisen alueen äärettömiin metsiin menneinä vuosina... Käsikirjoitus ei taida edustaa Rikospaikalla-sarjan parasta a-ryhmää.

Tango borowskilaisittain.

Katsoin Boroskin tangon muutaman päivän viiveellä tv-ensi-illasta, ja evääksi olin saanut aika negatiivisia arvioita elokuvasta. Ei jakso sentään niin hirveänä minulle näyttäytynyt kuin etukäteen pelkäsin.

Suomalaisuuden kuvauksessa pahimpana tyylirikkona pidän suomalaisten ikuista kiroilemista. Niin monet kotimaiset tuotannot ovat täynnä kiroilua, joten kai suomalaisten täytyy johdonmukaisuuden nimissä kiroilla eurooppalaisissa yhteistyötuotannoissakin...

Ylikomisario Borowkin tango pohjoiskarjalaisdaamin kanssa paikallisessa tanssiparatiisissa muuten sujuu mallikkaasti, oikein suuren maailman tyyliin.

Jälkikirjoitus 8. joulukuuta: Seuraavan jakson, Makuasioita, alkuminuuteilla ylikomisario Borowski saa kirjeen Helsingistä. Kuoren lähettäjätiedot paljastavat, että rouva Jung näyttää jääneen asumaan Suomeen ja sillä tavalla elegantisti poistuneen sarjasta.

Arvaamattomuuden rajoista

Revanche
(Revanche, ohjaus Götz Spielmann, Itävalta 2008)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Yle Teema ke 16.11.2011

Ravanche, revanssi, kosto on illan elokuvan teemana, jota se käsittelee kiitettävän moniulotteisesti.

Revanche tutkii teemaa sitä varten rakentamansa hienon asetelman varassa: Pikkurikollinen Alex suunnittelee pankkiryöstön taloutensa korjaamiseksi, mutta pakomatkalla poliisin harhaluoti osuu tyttöystävään, joka kuolee. Sureva Alex vetäytyy maalle äidinisänsä vieraaksi. Sattumalta poliisi vaimoineen asuu naapurustossa, ja Alex alkaa käsitellä katkeria tuntemuksiaan poliisia kohtaan tämän vaimon kautta.

Elokuva on yksinkertaisuudessaan loistava psykologinen draama tai psykotrilleri. Katsoessani sitä ihmettelen vain yhtä asiaa: näennäisen irrallista alkuneljännestä, joka tuntuu pohjustavan pääteemaa vain heikosti ja koostuvan suureksi osaksi itsetarkoituksellisesta alastomuudesta. Tarina saa laatuvaihteensa päälle vasta kun Alexin prostituoituna työskentelevä tyttöystävä heittää nirrinsä pakoauton pelkääjän paikalla.

Ohjaaja Götz Spielmannin (s. 1961) uralla elokuva on yhdestoista.

Alex ja poliisin vaimo.

Revanchea kiitän lisäksi psykologisesta uskottavuudesta henkilöitten käytöksessä ja reaktioissa. Elokuva osaa kuvittaa mainesanan arvoisesti myös ihmisen arvaamattomuutta, jopa ihmiselle itselleen. La donna è mobile: poliisin vaimo Susanne johdattelee jurottavan Alexin seksisuhteeseen kanssaan.

Liian moni fiktio koostuu henkilöittensä jatkuvista epäuskottavista reagoinneista, mikä romauttaa tarinan pätevyyden. Revanchen yksi ja ainoa epäuskottava käänne puolestaan saa katsojan päinvastaisesti pohtimaan Susannen epäloogista käytöstä ja jäljittämään sen takana piilevää totta psykologiaa.