Kun luen nykyhetkessä

Silti se oli kunnioittavinta journalismia, mitä kirjallisuus on suuren yleisön aikakauslehdessä aikoihin saanut osakseen. Se oli yritys puhua kirjallisuuden sisällöstä kattavasti sen sijaan että puhuttaisiin palkinnoista tai kirjailijoiden elämästä. - Elina Hirvonen

Minulla on ollut ongelma, kaunokirjallisuuteen liittyvä. Olen sivunnut ongelmaani julkisestikin, ehkä jossain kommenttitekstissäni: joskus viime vuoden syksyllä kirjoitin, että olen pohtinut vähentää tuntuvasti kaunokirjallisuuden lukemistani. Taustalla oli kuluneina aikoina kertynyt huomioni, että kaunokirjallisuuden lukemisesta syntyvä ylijäämä tuntui usein kovin niukalta, joskus aivan olemattomalta: lukemisen jälkeen käteen jäi pahimmillaan vain kokemus lukemisesta, käytetyn ajan hukka - jopa jäytävä onttous.

Claude Monet: Lukeva nainen (1872).

Sitten yhdeksän päivää sitten Suomen Kuvalehdessä (43/2013, s. 28 - 36) ilmestyi Riitta Kylänpään kirjoittama artikkeli "Romaani sairastaa" - nykyromaanin tilaa ja puitteita kartoittava laaja katsaus, jota varten Kylänpää on haastatellut useita kirjallisuuskeskustelijoita. Artikkelin sisältö tuntui koskettelevan ongelmaani, ja haastateltavat nostavat monta muutakin tärkeää asiaa esiin. Ongelmallisimmaksi tekstissä näin Kylänpään valitseman raflaavan poleemisen esitystavan.

Kylänpään ongelmallinen esitystapa näyttää koituneen vielä ongelmallisemmaksi kuin olisin odottanut. On syntynyt jonkinasteinen kohu, jonka alle artikkelin tärkein sisältö lienee tallaantunut aika pahasti. Siksi tähän joitain perushuomioita: (1) Jos Kylänpää kirjoittaa nykyromaanin kriisistä, hän ei kirjoita ainoastaan kotimaisen vaan koko länsimaisen nykyromaanin kriisistä. (2) Haastateltavat eivät suinkaan pyri teilaamaan nykykirjallisuutta vaan nostavat positiivisiksi esimerkeiksi useitakin kotimaisia nykykirjailijoita. (3) Käsittelynsä saavat myös ne ulkoiset puitteet, jotka hankaloittavat autenttisen kaunokirjallisuuden esillepääsyä.

Malliksi pari tekstiä, joilta horisontti ei ole karannut kohun aallonkäynnissä:

• Elina Hirvonen: "Otava sensuroi tärkeän puheenvuoron kirjamessuilta"
• Tommi Melender: "Suomi-proosaa"

Itse pidän artikkelissa tärkeänä nimenomaan sitä, mitä se kertoo kaunokirjallisuudesta yliaikaisesti. Miksi kaunokirjallisuus on kautta aikojen ollut niin merkityksellistä, että sitä perinteisesti tutkitaan yliopistoissakin omissa yksiköissään? Haastateltavien puheenvuoroista nousee esiin sellaista olennaista, jonka voisin toivoa suodattuvan yhteiseksi yleissivistykseksi.

Eikä varmaan kukaan vakavissaan oleta, että länsimainen nykykirjallisuus eläisi jotain huippukauttaan. Historiaan sisältyy aina kukkuloita ja laaksoja. Ei tarvitse ruveta spengleriksi nostaakseen esimerkeiksi vaikkapa kansallisromantiikan kultakauden suomalaisessa taidehistoriassa tai antiikin kulttuurin hiipuvan iltaruskon Rooman valtakunnassa.

***

Mutta minulla oli se vuoden takainen henkilökohtainen ongelmani: että liian usein lukemisen jälkeen huomasin prosessin saldoksi jäävän puhtaan nollan.

Oireellista tai ei, tuota syksyä edeltävänä kesänä olin lukenut normaalia enemmän Paul Austeria - Kylänpään artikkelissa samainen Auster nousee aikamme kirjallisten vitsausten galleriaan. Tuoreehkona esimerkkinä, josta olen peräti raportoinut Villa Derrickeriassakin syyskuussa, nostan esiin Jennifer Eganin romaanin Sydäntorni (2006). Onko sen paikka Tammen Keltaisessa kirjastossa varmasti ihan kiistaton?

Artikkelissa ei nouse esiin sanaa umpio (samaan perheeseen kuuluva umpinaisuus kylläkin), mutta minä turvaudun nyt siihen. Romaani tai muu teos on umpio, jos se ei mitenkään viittaa itsensä ulkopuolelle, jos se ei mitenkään avaudu mihinkään suuntaan, ei anna lukijalle minkäänlaista evästystä tässä maailmassa elämiseen. Umpio vain on olemassa mitään todella merkitsemättä, käymättä edes ilmanvaihtoa ympäristönsä kanssa.

Miten umpioisuus perustelee ja oikeuttaa itsensä? Ehkä erehdyn tai ehkä en erehdy, kun suuntaan aikakoneella 1800-luvulle asti ja erääseen viattomaan sloganiin, joka yhteydestään irrotettuna kohtalotarten flipperilaudalla on ensin ymmärretty toisin ja sitten saanut suhteettoman painoarvon.

Théophile Gautier 1839.

Ranskalaisteoreetikko Théophile Gautier lanseerasi 1800-luvun alussa iskulauseen "Taide taiteen vuoksi." - "L'art pour l'art", joka osataan yhdistää erityisesti Charles Baudelairen kirjalliseen tuotantoon. Taide, niin muodoin myös kaunokirjallisuus, on arvo sinänsä, itseisarvo, jota ei pidä alistaa muiden arvojen välikappaleeksi - ei esimerkiksi palvelelemaan moraalisia tarkoitusperiä. Täten taiteella on oikeus asettua jopa moraalia vastaan, kuten Baudelaire "pahan kukkineen" uutta luovalla tavallaan manifestoi.

Vapauttaa taide moraalin ikeestä, jossa se oli elänyt - tämä saattoi olla sloganin "taide taiteen vuoksi" perimmäinen viesti? Kuitenkaan slogan ei tarkoita sitä, että taiteella ei saisi olla itsensä ulkopuolelle kurkottavaa merkitystä maailmassa. Päinvastoin osaan nähdä aidon merkityksen esimerkiksi Baudelairen runoudessa ja "itseensä sulkeutuneessa" modernistisessa keskuslyriikassa. Iskulause ei suinkaan määrää taidetta eristäytymään umpioksi. Miksi taiteen merkityksellisen keskustelun maailman kanssa muka pitäisi olla nimenomaisesti kiellettyä?

Dilemmani muuten sai ainakin jollain lailla tyydyttävään välipäätökseen: vastaisuudessa painottaisin tietoisesti menneisyyttä kaunokirjallisissa valinnoissani. Kirjallisuushistoriasta poimittu romaani osoittautuu kokemukseni mukaan usein nykyromaania tuottavammaksi lottokupongiksi. Sen sivuilta löytää varmemmin jotain sellaista itselle uutta, jonka kokee aidosti merkitykselliseksi - oli tämä uusi sitten käsitteellistä, aatteellista, moraalista, henkistä tahi esteettistä. Syntyy uusia välineitä elää ja toimia nykyhetkessä.

***

Taide taiteen vuoksi - viihde viihteen vuoksi? Toivottavasti en jää liian hämäräksi täydentäessäni raportointini näillä välähdyksillä taiteen (kirjallisuuden) ja viihteen dialektiikasta:

Olen moninaita kertoja ylistellyt uuden norjalaisguruni Jo Nesbøn rikosromaania Lumiukko (2007). Lumiukossa on 432 tiheästi ladottua sivua ja se muodostaa takuulla umpion, josta on turha hakea elähdyttäviä totuuksia tai viitteitä mistään suuremmasta. Silti lukiessani pidin siitä, jopa kovasti, minkä katumatta tänäänkin tunnustan. Ja luultavasti parin viikon kuluttua julkaisen kirjoituksen eräästä ehdottoman kevyestä romaanista, jonka muistoa olen ehtinyt vaalia parikymmentä vuotta ensiluennan jälkeen.

Kaiken kaunokirjallisuuden ei kuitenkaan suinkaan ole tarkoitus kääntyä pelkäksi viihteeksi. Pekka Tarkka lausuu artikkelissa: "Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta."

Uljas prinssi 007 kökkökyökkipsykiatrina

Kuka ja missä elokuvassa lienee se näyttelijätär, joka vei Hitchcockin fetissin äärimmäisen vaaleasta ja äärimmäisen viileästä kaunottaresta kaikkein kärjistyneimpään, kaikkein piinaavimpaan huippuunsa? Se saattoi hyvinkin olla Kim Novak Vertigossa (1958), mutta tänä pyhäinpäiväviikonloppuna muistuttaisin painavasti myös Tippi Hedrenin roolityöstä Marniessa (1964).

Alfred Hitchcock: Marnie - vaarallisella tiellä (Marnie, 1964)
Sub-kanava 1. ja 2.11.2013 välisenä yönä klo 0.50 - 3.20

Marnie alkaa pitkillä, intensiivisesti kohdettaan seuraavilla kuvilla tummahiuksisesta naisesta. Tummaverikön kasvoja ei vahingossakaan näytetä ennen kuin hän on saanut värihuuhdelluksi hiuksensa ja päässyt muuttumaan jälleen siksi blondiinoksi joka on: Tippe Hedreniksi - sellaisena kuin Hitchcock hänet halusi. Olisi ollut liian suuri rikos fantasiaa vastaan kuvata Hedrenin kasvot tummien hiusten kehystämänä; saattoiko Hitchcock jopa käyttää sijaisnäyttelijää?

Tämän jälkeen Hedrenin Marnie saa esiintyä fantasian vaatimana vaaleaverikkönä miltei koko ajan elokuvan loppuun asti. Ja viileyttä ei ole hänestä puuttuminen: hän on seksuaalisen trauman jäädyttämä, täysin frigidi, viettinsä kleptomaniaksi kääntänyt neurootikko - Hitchcockin unelmien täyttymys!

Hitchcockin sijaisnäyttelijänä hänen omassa, enemmän tai vähemmän salassa pysyneessä fantasiasuhteessaan vaalean-viileän Hedrenin kanssa saa Marniessa toimia Sean Connery. Kuvausten aikaan näyttelijällä jo oli pari James Bond -elokuvaa ansioluettelossaan ja tarvittava status seksisymbolina yleisesti tunnustettuna. Conneryn eläimellinen seksuaalisuus vastaan Hedrenin ehdoton torjunta.

Hitchcockin sijainen Connery käy turnaukseen vaalean-viileän fetissinsä valloittamiseksi ymmärrys aseenaan. Hän ei sorru turhautumiseen eikä väkivaltaan vaan tarttuu psykoanalyysiin. Sinun traumojesi juuret meidän on kohtaaminen ja käsitteleminen, tavoittamaton armaani.

Marnie on äärimmäisen psykoanalyyttinen elokuva, miltei pidäkkeettömän itsekritiikitön kunnianosoitus sitä edeltävien vuosikymmenten Freud-muodille. 19 vuotta aiempaa Noiduttu-elokuvaansa Hitchcock on itse luonnehtinut "puolivillaiseen psykoanalyysiin käärityksi paketiksi", mutta Marniessa psykoanalyysi saattaa vallata vieläkin suuremman roolin. Elokuva on kuvaus nuoren naisen psykoanalyysista eikä mitään muuta.

Tippi Hedren - vaalea värihuuhtelu on hänen auransa palauttanut.

Elokuvan tarjoama kuva psykoanalyyttisesta prosessista on äärimmäisen yksinkertaistettu ja siksi äärimmäisen epäuskottava. Kun Connery astuu Hedrenin henkiseksi oppaaksi matkalle katkomaan menneisyyden kipeät kahleet, hän peruskoulupohjaisia vaivattomia neuvojaan ja helppoja tulkintojaan taritessaan saattaa olla vain kökkö keittiöpsykiatrin roolissaan. Loppuhuipennuksia seuratessani tajuan syyllisyydentuntoisena, että Marniehan kykenee tarjoamaan naurua melkein yhtä anteliaasti kuin Aino Kallas parhaimmillaan mainion hervottomine Pahkasika-huumoreineen.

Mutta ehkä itse psykoanalyysiprosessin kuvaus ja kuvauksen realistisuus ei olekaan elokuvassa olennaista. Olennaista saattaa sen sijaan olla saada kuvatuksi, miten uljas prinssi Hitchcock-Connery pelastaa fetissinaisensa lohikäärmeen ja kaikkien muiden painajaismaisten vainolaisten kynsistä. Prinssi saattaa vihdoin saada prinsessansa, ja sadulla on onnellinen loppu.

Marnien jälkeen Hitchcock ohjasi enää neljä elokuvaa. Tietääkseni ja muistaakseni niissä ainoassakaan ei enää esiinny vastaavassa keskeisessä roolissa Grace Kellyn, Eva Marie Saintin, Kim Novakin tai Tippi Hedrenin kaltaista vaaleaverikköä. Oliko ohjaaja Marniensa äärimmäisyydessä saavuttanut lopulta jonkinlaisen täyttymyksen blondiinofetisismissään?

***

En halua häiritä tekstini tiukkanappisuutta tarpeettomilla sivuhuomioilla. Siksi eristän juoruilevat epäolennaisuuteni tänne kolmen tähden taa.

Ensinnä kiinnitän huomioni näyttelijöiden ikiin. Vaikka Hedren näyttää niin nuorelta ja Connery niin vanhalta jo, he ovat kumpikin syntyneet samana vuonna 1930, Hedren jopa seitsemän kuukautta Connerya aiemmin. Hedrenin katkeran kulunutta äitiä esittävä Louise Latham (s. 1922) puolestaan on vain seitsemän vuotta elokuvatytärtään vanhempi.

Tytär ja äiti, Hedren ja Latham.

Ja kun pääsemme nuorenparin Hitchcock-Connery-Hedren mukana tapaamaan Conneryn isäukkoa, jota näyttelee Alan Napier (1903 - 88), tajuan kai ensi kertaa eläissäni, että näyttelijä Connery ei isä-Napierin rinnalla olekaan mitenkään kovin pitkä vaan melkoinen pätikkä pikemminkin. IMDb kuitenkin väittää hänen olevan peräti 189-senttinen. Tämän minulle valjettua tein kiireen vilkkaa paluun Napierin IMDb-sivulle selvittääkseni, millainen jättiläinen ja goljatti mahtaa olla kyseessä. Pitkä Napier toki oli, mutta ei sen pitempi kuin 198-senttinen.

Mutta freudilaisessa viitekehyksessähän isä on pojalleen aina kaikin tavoin lannistavan ylivertainen, joten luultavasti Hitchcockin kuvaaja Robert Burks on korostanut pituuseroa. Sehän näiltä trikkivelhoilta sujuu. Muistamme esimerkiksi, miten miespuolinen Olavi Virta Nuorissa ihmisissä (1943) taitavalla kameratyöskentelyllä naamioitiin nuorta, naispuolista vastanäyttelijätärtään Kyllikki Forssellia pitemmäksi, kuten olla kuuluu.

Kolme viikkoa patinoitu kiitos

Villa Derrickeria pysytteli hiljaa ihan koko lokakuun, kuten syyskuussa lupasin. Lupaus piti, vaikka peräti kolme tekijää ilmestyi kuun mittaan vuorollaan vaatimaan sen rikkomista.

Adolph Tidemand & Hans Gude: Facebook-tulijoita (1848).

Ensimmäiseksi havahduin heti kuun alussa silmäillessäni tuoreita lukijatilastoja ja liikennettä lukija-aitiossani: uusia lukijoita ilmestyi aitioon lokakuun 7. päivän tietämissä täysin ennennäkemättömään tahtiin.

Kiitokseni siis kaikille lukija-aitiosta paikkansa löytäneille, jotka eleellänne osoititte julkisen luottamuksen verstaani tuotteita kohtaan! Pyrin olemaan luottamuksenne arvoinen ja ylläpitämään näyteikkunalle päätyvien kirjoitusten tasoa.

Lokakuun alun kirjautujat saapuivat nähtävästi lähinnä salakäytävää pitkin Facebookista, osoitteesta joka jäi minulta jäljittämättömyyksiin. Luonnollisesti esitän vastaavan kiitokseni myös tuon nimeämättömän huoneen haltialle.

Facebook ohjasi alkukuusta liikennettä blogiini parista muustakin osoitteesta, kertoo tilasto. Ensin huomiota sai esittelyni A. S. Byattin romaanista Ragnarök. Uusi Facebook-piikki osui muutamaa päivää myöhempään, ja sen kohteena oli pari viikkoa aiemmin ilmestynyt kirjoitukseni kahdesta takavuosien tv-musiikkinumerosta. Tuon turhan ohuena pitämäni tekstin julkaisemista olin jo ehtinyt katua, mutta kun sitten koetin lukea sitä uudelleen, huomasin sentään, että siitä saattaa löytyä aika monta tarttumakohtaa. Mihin niistä linkittäjä lieneekään tarttunut...

Hienotunteisuus ehkä pitää lukijoideni suun supussa, vaikka ilmaisenkin tässä julkisesti toiveeni saada vihi kolmesta arvoituksellisesta Facebook-linkittäjästäni - on toiveeni sitten epähieno tai ei.

***

Kaksi muutakin tekijää siis yritti houkuttaa minua lokakuun hiljaisuudesta ennenaikaisesti takaisin. Toinen niistä onneksi peruuntui, kun Yle Teema veti ohjelmistostaan erään uusintaesityselokuvan.

Sen sijaan tekijöistä toiseen ehkä palaan tämän pyhäinpäiväviikonlopun mittaan. Myöhässä tosin olen, sillä tekstini ei enää saata toimia erään aikakauslehtinumeron mainoksena - kyseiset irtomyyntinumerot kun vedettiin viimeistään tänään markkinoilta tuoreimman numeron tieltä.

Marraskuun 8. - merkitse se kalenteriisi.

Marraskuussa Villa Derrickeriassa on määrä tapahtua muutakin. Tarkoitukseni on muun muassa toteuttaa lopulta blogin nimen vaihto muotoon Villa Dee. Tämä onnistuu tietääkseni vaivatta, osoitteita sun muita suotta muuttelematta. Nykyiseen nimeen nimittäin liittyy tiettyjä imagorasitteita, joista haluaisin vapautua. Tahdotko esittää vastalauseen tai varoituksen kaavailulleni? Juuri siinä tarkoituksessa ilmoitan aikeestani näin ennakkoon.

Viisi kuukautta sitten Yle Teema ensiesitti Mike Leigh'n elokuvan Happy-Go-Lucky (2008). Tämä loistava elokuva tarjoaa katsojalleen parhaassa tapauksessa järisyttävän oppitunnin jokapäiväisestä anarkistisesta huumorintajusta. Siksi suosittelin sitä kesäkuussa ja suosittelen taas, kun Yle Teema esittää sen uudelleen ensi perjantaina klo 21.00.

Jokatyttö jumalten vieraana

Puuhakas musta orava Ratatöskr, 'porahammas', vilisti puun latvan ja juuren väliä kantaen pahansuopia viestejä latvuksen linnulta valppaalle mustalle Nidhøggr-lohikäärmeelle, joka lepäsi juurakon ympäri kiertyneenä ympärillään lauma kiemurtelevia matoja. (S. 19 - 20.)

Ei liene mitenkään harvinaista, että tunnen lähinnä juutalais-kristillistä, kreikkalais-roomalaista ja suomalaista mytologiaa mutta että sen sijaan minulle on jäänyt melkoisen kartoittamattomaksi skandinaavis-germaaninen mytologia Odineineen, Friggeineen, aasoineen, Valhalloineen ja ragnarökeineen. Tuo mytologia kuitenkin elää yhä, voimakkaimmin nykyään kai Wagnerin Sormus-tetralogian kautta.

Maineikas brittikirjailija A. S. Byatt (s. 1936) sattui syntymään sellaisten kirjahyllyjen katveeseen, että erityisesti skandinaavis-germaaninen mytologia kävi hänelle henkilökohtaisesti merkitykselliseksi. Sen hän toteaa ja todistaa parin vuoden takaisessa romaanissaan Ragnarök (Ragnarok, 2011), muinaisten myyttien uudelleenkirjoittamassaan, jota olisi epäkunnioittavaa ja sitä paitsi valheellista nimittää vain hänen lukupäiväkirjakseen kyseiseen tarustoon, vaikka romaanin alussa tuolta saattaisikin tuntua.

Byattin romaani toimii vähintään yleissivistävänä lähteenä muinaiseen pohjoiseurooppalaiseen mytologiaan, ellei sitä halua muulla tavalla lukea. Keskeisten hakuteosten lähdeluettelo löytyy kirjan lopusta. Ragnarökiin tarttuminen saattaa pelottaa, jos pohjoisten tarujen hahmot ja ympäristöt ovat ennestään tuntemattomat, mutta onneksi saatan vapauttavan lohduttavasti todeta, että romaani ei suinkaan vaadi kyseisten mytologioiden tuntemista ennestään.

A. S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho
(Ragnarok. The End of Gods, 2011)
suom. Titia Schuurman, Keltainen kirjasto 441, Tammi 2013

Ragnarökin kokija on "laiha lapsi sota-aikana". Heti romaanin aloitussanat paljastavat, että tuo tyttö on kolmivuotias maailmansodan alkaessa - samanikäinen kuin kirjailija Byatt tuolloin vuonna 1939. Byatt kuitenkin kieltää romaanin "omaelämäkerrallisuuden" - tekijät vain sattuvat loksahtamaan hyvin paikalleen sillä tavalla (ks. s. 144). Laiha tyttö sota-ajassa on enemmänkin jokatyttö, miltei myyttinen olento itsekin.

Edessä on jotain aivan muuta kuin tyypillisen juonivetoinen romaani. Varhaiskypsä tyttö löytää muinaista skandinaavis-germaanista mytologiaa käsittelevät tietokirjat ja uppoaa niihin syvästi. Romaanin kertoja puolestaan uudelleenkertoo vanhat myytit siinä aistivoimaisessa rikkaudessa, jossa tyttö ne vastaanottaa ja mieltää. Pieni tyttö on tabula rasa, ja sitten tulevat myytit ja avartavat tytön maailman ja kokemuksen, kun hän kehittyvän mielikuvituksensa kautta "alkulukee" ne ensi kertaa, tuoreesti.

Milloin kuljit viimeksi metsässä kuin lapsi? Ihmisyksilön ja ihmislajin varhaisuus käyvät käsi kädessä, Byatt tulee todentaneeksi. Metsä on lapselle samalla lailla kuin varhaiselle ihmiselle ikuinen maaginen alkumetsä: täynnä henkiolentoja - puilla, kallioilla ja kaikella on sielu.

Myytit siis rikastuttavat paitsi tytön mielikuvituksen myös sen maailman, johon tyttö on syntynyt. Arki saa kehykset ja mielen myytin kautta. Taustalla on mainittu sota, ja isä on siinä mukana, lentäjänä jossain kaukana käsittämättömässä Pohjois-Afrikassa. Nykyhetken lentosotamiehet ovat myyttien Villi metsästysseurue (s. 42). Raaka, aggressiivinen ja toivoton lopunajanmytologia istuu meneillään olevaan todellisuuteen täydellisesti.

Kaikki päättyy maailman loppuun - Ragnarökiin, jumalten hämärään, jumalten tuhoon. Miten muutoin tämä hirveä sota saattaisi saada päätöksensä?

***

Varhaiskypsä tyttö on myös varhaiskypsä kulttuuri-ihminen, joka tajuaa mytologioiden fiktiivisyyden jo varhain lukiessaan rinnakkain eri kulttuuripiirien muinaisia maailmanselityksiä. Kaikki mytologiat muuttuvat hänelle fiktioksi, niin myös vallitsevan uskonnon juutalais-kristilliset myytit. Tyttö vastaanottaa nekin kaunokirjallisuuden tapaan.

Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta tyttö ei löydä oikein ketään, jolle uhrata myötätuntonsa. "Paitsi kenties käärmeen, sillä käärme ei ollut mitenkään pyrkinyt viettelijän tehtävään. Se halusi vain luikerrella puun oksissa." (S. 26.)

Skandinaavis-germaanisessa jumalperheessä tytön erikoissuosikki on Loki. Loki poikkeaa niin kovin muista jumalista, jotka istuvat staattisina valtaistuimillaan:

Loki oli ilkamoiva ja vaarallinen, ei hyvä eikä paha. Thor oli koulukiusaaja möreän ukkosen ja piiskaavan sateen mittoihin suurennettuna. Odin oli Valta, hän oli vallassa. Loki ylitti ymmärryksen, hän liekehti ihmetystä ja teki mitä huvitti. (S. 45.)

Tyttö tajuaa myös mytologioiden ylikulttuurisen samankaltaisuuden:

Kaikkea oli aina kolme, se oli tarinoissa sääntönä, niin myyteissä kuin saduissakin. Se oli Kolmen sääntö. Kristinuskon tarinassa kolmikkona ovat ärtyisä isoisä, piinattu hyvä mies ja siipiään räpyttelevä valkea lintu. (S. 32.)

Loki-jumala 1700-luvun islantilaistulkintana.

Byatt liittää romaaniinsa jälkipuheen, esseen "Ajatuksia myyteistä" (s. 136 - 148). Kannattaisiko se lukea ennen vai jälkeen varsinaisen romaaniosuuden? Innostava "Ajatuksia myyteistä" toimii Byattin omana johdatuksena, tulkintana ja lukuohjeena teokseen ja tarjoaa lisäksi ytimekkään johdannon myytin syvyyksiin. Että myytit syntyvät ihmisen kohtaamisesta käsittämättömän kanssa. Että myyttien hahmoilla ei ole omaa persoonaa eikä omaa psykologiaa vaan vain ominaisuuksia. Että myytti eroaa sadusta hyvin ratkaisevalla tavalla. Senkin, että useat myytit on uudelleenprässätty länsimaiselle lukijalle juutalais-kristillisen mankelin kautta. Ja avaapa "Ajatuksia myyteistä" näkökulman siihenkin, millaiset ovat näkymät ragnarökiin uudella vuosisadalla.

Helpoin tapa syventää omaa tuntemusta romaanin tarjoamasta maailmasta lienee Byattiltakin kiitoksensa saava tanskalaisen filosofi-kirjailija Villy Sørensenin myyttiuudelleenkirjoittama Ragnarök. Jumalten tuho (alkuteos 1982). Ja antaa Byatt avaimet tarttua myös Nietzschen varhaiskauden suureen klassikkoon Tragedian syntyyn (1872).

Muistan kiittää Titia Schuurmanin suomennostyötä. Ei ole saattanut olla helpoin mahdollinen tehtävä kääntää kaikkine erikoissanastoineen sitä erikoislaatuista elämää kuhisevaa ja yltäkylläisen runsasta kosmosta, johon myytit sota-ajan tytön johdattavat tämän tehdessä tietään maailmaan.

• Villa Derrickeria uinuu lokakuun ajan ja palaa julkaisulinjalle marraskuun myötä.

Perssonin sedän ilotalokeikka

Tämä on tarina eräästä Perssonin sedästä, jolla oli hyvä virka Ruotsin poliisivoimissa kriminologina eli rikostieteilijänä. Arvaamatta hän kuitenkin menetti työnsä vuonna 1977, kun tuli hämmentäneeksi liian isojen poliittisten ja poliisikihojen viritelmiä. Tavallaan siis olosuhteiden pakosta Perssonin setä sitten päätti laajentaa toimintakenttäänsä ja sukelsi kaunokirjallisiin vesiin. Maaliskuun loppupuolella 1978 hän oli lopulta valmis nousemaan taas pintaan esikoisrikosromaaninsa Possujuhla (Grisfesten) hampaissaan.

Kustantamon julkaisupäätös syntyi vajaassa parissa kuukaudessa, ja kun teos ilmestyi, siitä tuli kohuttu menestys kuningaskunnassa, totuus kun joskus pakkaa olla tarua ihmeellisempää.

Leif GW Persson: Possujuhla
(Grisfesten, 1978)
suom. Kari Koski, Otava 2010, 316 s

Kukaan ei ole seppä syntyessään, ei edes Perssonin setä, vaikka huippuälykäs sattuukin olemaan. Minä tavallaan pidin Possujuhlasta, muustakin syystä kuin vain siksi, että halusin pitää siitä koska se kerran on Perssonin sedän esikoisromaani. Silti en ole sokea teoksen kaunokirjallisille puutteille.

Possujuhlaa lukiessa ei varmaan pidä unohtaa sen syntyajankohtaa 35 vuotta sitten, kun oltiin vielä poliittisesti niin valveutuneita ja tiedostavia koko yhteiskunnassa, myös kaunokirjallisuuden lehdillä. Varsinkin romaanin alkupuolella kerronta muistuttaa ajoittain lähinnä sosiaaliraporttia. Mutta palikoita yhteiskunnan rattaissahan me kaikki olemme, myös rikosylikonstaapeli Lars M. Johansson, tämän kuten Perssonin sedän monen myöhemmänkin poliisiromaanin päähenkilö. Sosiologin varmuudella Perssonin setä taustoittaa ylikonstaapeli Johanssonin poliittisen valveutumisen prosessin, miltei luokkavihaan yltävän.

Perssonin setä kehittää alusta asti jännityksen, vaikka romaaniteknisesti se voisi tehokkaampi ollakin. Kaunokirjalliset hevoset eivät vielä ole täysin hänen hallinnassaan. Luvut ovat kovin lyhyitä, ennen kuin seuraavassa luvussa siirrytään taas täysin eri ympäristöön ja eri ihmisiin, niin että lukijan on vaikea uppoutua kerrontaan. Fragmentaarisuus siis vaivaa romaanin alkupuolta, varsinkin kun vain jännitystä kylvävään vihjaukseen puettuja ympäristöjä ja ihmisiä on niin paljon.

Satiiriksi Perssonin sedän kertoja Possujuhlaansa nimittää, mainittu totuus kun joskus todella saattaa olla tarua ihmeellisempää. Hän kutsuu teosta leikillisesti myös "veijariromaaniksi", mikä ei kyllä pidä lainkaan paikkaansa vaan on viiltävää ja valheellista ironiaa vain. Hervoton ja väkevä Perssonin sedän naurunappulan vääntö toki on, kuten hänen kuvatessaan poliisivoimien jatkuvaa tarvetta vuokra-autoihin omista mittavista Saab- ja Volvo-varannoista huolimatta (s. 101). Mutta kypsän kirjailijan varma maku ei vielä aivan suitsi tätä vakavaa naurua.

Minä en ole ikinä erehtynyt luulemaan, ettei Perssonin setä muka olisi huumori-ihmisiä, vaikka joku hänen vastahankaisen habituksensa säikäyttämänä toista voisikin olettaa. Huumorinsa ja itseironiansa räävittömyyden hän osoittaa viimeistään sivulta 223 alkaen, kun vain epämääräisen hämäräperäisenä hahmona aiemmin sivuilla vilahdellut poliisivirkamies nimeltä Lars M. Nilsson lopulta saa perusteellisemman käsittelyn. Selviää, ettei Nilsson olekaan yhtään hämäräperäinen vaan kerrassaan täyspimeä hahmo. Hän on ammatiltaan kriminologi, yksi kuningaskunnan noin 30:sta alansa edustajasta. Perssonin setä käyttää sivukaupalla tilaa kertoillakseen rikostieteilijä Nilssonin epäsosiaalisista tottumuksista, suuruusfantasioista, paranoideista päähänpinttymistä ja ennen kaikkea totaalisesta vahingollisuudesta poliisitoiminnan sujumiselle. Nilssonin hahmossa Perssonin sedän humoristinen itseruoskinta karkaa kuitenkin jo puskafarssin puolelle.

***

Tapahtumat starttaavat käyntiin perjantaina 13. päivänä toukokuuta 1977, kun tukholmalaisessa postitoimistossa tapahtuu ryöstö keskellä kirkasta päivää. Tapaus ei varsinaisesti kuulu ylikonstaapelimme Johansson ja hänen lähimmän kollegansa, ylikonstaapeli Bo Jarnebringin, tehtäväkenttään, heillä kun on komennus suitsia Tuhkolman kaupungin rehottavaa prostituutio-ongelmaa, mutta niin vain he pääsevät mukaan postiryöstön tutkintaan. Ajan myötä ryöstötutkimukset laajenevat murhatutkimukseksi, ja eikös vain prostituutio-ongelmakin lopulta paljasta levittäneensä lonkeronsa viattoman postiryöstönkin ylle.

Possujuhla. (Kuva: Seretide.)

Varsinaiset tapahtumat ulottuvat vuoden 1977 toukokuusta seuraavan vuoden helmikuuhun, jossa tutkimusten kylmäävä lopputulos valkenee. Joukko takaumia sijoittuu muutamaa kuuta varhaisempaan hetkeen, yksi jopa niin varhaiseen aikaan kuin kesäkuuhun 1970, kun joukko satunnaisia ruotsalaisia osuu yhteen seuramatkalla Mallorcalla. Ilmassa on suuren possujuhlan eli asadon tuntua! Näitä huolettomia lomapäiviä kuvatessaan Perssonin setä on ainoan kerran vähän epäreilu vihjatessaan puberteettisen seksuaalisen turhautumisen osuuteen myöhemmissä tapahtumissa, mikä ei sitten pidäkään paikkaansa.

Entisenä poliisivirkamiehenä Perssonin setä tuntee poliisivoimien toiminnan sisältä käsin, joten kuvauksen realismia ei liene syytä kyseenalaistaa. Kovasti realistinen, valitettavasti, on myös mielikuvituksellinen näennäissatiiri yhteiskunnallisesta mädännäisyydestä, joka kalvaa niin poliittista kuin poliisieliittiäkin.

Realismin julman realistisuuden paljastivat suurelle yleisölle ne monet ylintä valtiojohtoa koskevat paljastukset, jotka järisyttivät lintukotoa 1970-luvun mittaan. Kyseessä ovat erityisesti ns. bordellivyyhti (Bordellhärvan) ja tapaus Geijer (Geijeraffären), jotka kytkeytyivät toisiinsa. Tapahtumien tähden ruotsalaiseen yleissivistykseen kuuluu varmaan vielä pitkään tuntea oikeusministerinä vuosina 1969 - 76 toimineen Lennart Geijerin nimi. Juuri kyseisissä jutuissa Perssonin setäkin poltti sormensa ja tuli potkituksi ulos työhuoneestaan. Oikeusministeri se muuten huseeraa Possujuhlassakin, tosin eriniminen.

Possujuhlaa yhteiskunnallisempi tuskin pohjoismainen yhteiskunnallinen rikosromaani voisi olla - ja vielä niin lukemattoman monella kriittisyyden tasolla. Lausun tämän täydellä kiitoksella, vaikka jotkin kauneusvirheet muistankin.

Romaania lukiessa mieleen muuten kannattaa tallentaa myös nuori ja lupaava poliisimies Kjell Göran Hedberg, ylhäisten suosikki ja paatunut kriminaalisielu. Hänet kohtaamme nimittäin myöhemmin myös romaanissa Putoaa vapaasti kuin unessa (2007), Perssonin sedän kaunokirjallisessa panoksessa Palme-murhan selvittämiseen.

***

Myös maineikas elokuvaohjaaja Bo Widerberg (1930 - 97) liittyy käsillä olevaan romaaniin. Hän nimittäin ohjasi sen perusteella kuusi vuotta myöhemmin elokuvan Mies Mallorcalta (Mannen från Mallorca, 1984). Ja aina yhtä palvelualtis piraattitallennepalvelu YouTube haluaa pistouvata meille ilmaiskopion tästä filkasta. Beck-sarjassa punatukkaista niskatukinaapuria Valdemaria esittävällä Ingvar Hirdwallilla on elokuvassa pikkurooli erään hyvin, hyvin salaisen konnapoliisin lähijuoksupoikana Forsina, mutta olisi ollut liian kova urakka minulle bongata hänet 102-minuuttiselta nauhalta.

Kesäaikaan Yle TV1 puolestaan tarjosi meille kotisuomalaisille näytteen ruotsalaisesta Viikon rikos -rikosmakasiinista (Veckans brott, 2010 - ). Sehän on Camilla Kvartoftin juontama, melkoisen tylsä show kuningaskuntaa kohauttaneista, tavallisesti ratkaisemattomiksi jääneistä rikoksista. Eihän makasiinia kestäisi katsoa, ellei Perssonin setä olisi siinä mukana haluttomana oraakkelina: hän istuu valtaistuinjakkarallaan kuin jokin Siinailta poimittu vastahakoinen Jumala, joka lausuu tympeät ja verkkaiset mutta sitäkin painavammat sanansa juontaja Kvartoftin asettamiin pähkinöihin. TV1 lupasi alkukesästä sarjaa 12 jakson verran, ja minäkin ehdin nähdä niistä ainakin kaksi, mutta sitten sarjan juoksu äkkiä katkesi kahdeksanteen osaansa, juuri kun seuraavassa jaksossa olisi pöydälle nostettu pääministeri Palmen murha.

Kirjoitin Perssonin sedästä jo viime keväänä ("Hajahuomioita Leif GW -sedästä"), ja sen jälkeen kiintymykseni häneen on saattanut vain syvetä. Ymmärrän täysin kaikkia niitä ruotsalaisia, jotka palvovat hänen televisioesiintymisiään. Varmaan osansa hänen suosioonsa on 1970-luvun tapahtumissa, varsinkin kun selvisi hänen sijaiskärsijän roolinsa erottamisnäytelmässä, ja kiireen vilkkaa hänet tuolloin rehabilitoitiinkin.

***

Perssonin sedän romaanituotanto:

• Possujuhla (Grisfesten, 1978)
• Edunsaajat (Profitörerna, 1979)
• Samhällsbärarna (1982)
• Hyvinvointivaltion romahdus -trilogia:
• Kesän kaipuusta hyiseen viimaan (Mellan sommarens längtan och vinterns köld, 2002)
• Toinen aika, toinen elämä (En annan tid, ett annat liv, 2003)
• Putoaa vapaasti kuin unessa (Faller fritt som i en dröm, 2007)
• Evert Bäckström -sarja:
• Lindamurha (Linda - som i Lindamordet, 2005)
• Ken lohikäärmeen surmaa (Den som dödar draken, 2008)
• Den sanna historien om Pinocchios näsa (2013)
• Matkan pää (Den döende detektiven, 2010)
• Gustavs grabb (2011, omaelämäkerta)

Ja vuoksi jonkin nyyhkylaulun?

Oletteko muistaneet viikon mittaan itkeskellä riittävästi viiden päivän takaisen "Kaksi kohtausta Armia"-tekstini pohjalta? Jos ette, ei se mitään, sillä haluan tarjota teille uuden, entistä riittoisamman itketyspaketin.

(Kuva: TheMusic1022.)

Me keskitymme tänään täysin amerikkalaisen lauluntekijän Bobby Russellin (1940 - 92) säveltämään ja sanoittamaan iskelmään "Honey (I Miss You)" vuodelta 1968, jonka vinyylille lauloi Bobby Goldsboro. Suomalais-coveria varten sen sanoitti Jyrki Lindström (1943 - 91) nimellä "Hän", ja sen ovat levyttäneet ensin Markku Suominen ja sitten Fredi.

Viime sunnuntaina jo mainitsinkin kappaleen, kun olin ensin kuunnellut sen hätäisesti sekä Suomisen että Fredin tulkintana. Moni pitää varmaan Suomisen coveria luonnollisuudessaan onnistuneempana, mutta Fredin version päätössäkeistöpä päätti alkaa myöhemmin samana sunnuntaina soida päässäni vaatien huomioni, ja heti huomisin nostinkin kappaleen YouTubesta tutkimuspöydälleni kunnolla analysoitavaksi. Fredin pauhaava orkestraatio kaikkine äänitehosteineen on lainattu suoraan alkuperäisestä Goldsboron bling-bling-sovituksesta, eli se haiskahtaa pahasti tšaikovskilta, mutta ehkä sovituksen krokotiilinkyyneleet tarjoavat oikotien aitoihin kyyneliin.

Tänään siis runo ja tulkinta - laulusanoitus ja muutama hyvin kunnioittava sana siitä.

***

Olen siinä mielessä epäeksakti, että kokoan analyysini ainekset sekä Russellin englanninkielisestä alkuperäissanoituksesta että Lindströmin suomennoksesta, joka löytyy Kari Rydmanin litteroimana hänen samaa iskelmää käsittelevästä hienosta analyysistaan "'Hän uskoi jopa mainoksiin'". Vaikka suomalaisversiossa on omat löysät säkeensä, on siinä myös nerokkaat huippukohtansa, ja nostaisinkin sen alkuperäissanoitusta onnistuneemmaksi.

"Hän" - kaipaava ja katuva aviomies muistelee kuollutta vaimoaan. Vaimo oli kovin lapsenmielinen ja naiivi tunneihminen, eikä miehellä useinkaan riittänyt ymmärrystä tämän tavalle elää maailmassa. Nyt on loputtomien tunnontuskien aika, kaikkia vähätteleviä ja tylyjä reaktioita muistellen. Laulun alussa ja lopussa vaimon olemisen työn symboliksi nousee tämän aikoinaan istuttama puu, jolle sillekin mies oli kerran nauranut.

Vaimo kuoli vuosi sitten - ainakin näennäisesti aivan odottamatta, täysin paatoksellisen ja pateettisen nyyhkyviihteen konventioiden mukaisesti. Mutta entä jos kyseessä ei olekaan nyyhkykuolema vaan kuoleman avaimet löytyvät piilotettuina laulun sanoihin? Ei tarvita Hercule Poirot'ta mysteerin selvittäjäksi, vaan myötätuntoinen mielikuvitus riittää. Tila vihlaisevalle oivallukselle on valmis, muttei siitä sen enempää.

Laulu sisältää joukon kohtauksia nuorenparin yhteisestä elämästä. Sanoituksen hienoin hienous on mielestäni juuri näissä autenttisissa välähdyksissä, sillä niissä me kykenemme näkemään pikkuvaimon juuri sellaisena kuin hän oli ja todistamaan hänen elämänsä ainutlaatuisuuden. Nostan jälleen esiin erityisesti oivaltavan säkeistön rikki menneestä pölynimurista, jonka vaimo peloissaan piilotti sängyn alle.

Välähdykset tuovat vaimon hyvin lähelle kuuntelijaa, niin että hän kykenee samastumaan puolison tuskaan nykyhetkessä. Avain tuskaan on sen tajuaminen, että vaimo on kuollut. Elämään liittyy kuolema; elämä päättyy kuolemaan; ei ole elämää ilman kuolemaa. Tämä itsestäänselvyyksien ketju löytyy sanoitusten ytimestä, mutta se ei ole turha vaan peräti hyvin tarpeellinen. Tarpeellisuuden todistavat jäljelle jääneen puolison tuska ynnä kuuntelijan myötätunto. Laulu toimii meille muistutuksena, mementona, ainutlaatuisen elämän ja kuoleman välttämättömästä liitosta.

Vaimolle tämä memento ei suinkaan ollut vieras. Hänen viisas kunnioituksensa elämää ja sen yllä päilyvää kuolemanuhkaa kohtaan paljastuu jopa kahdesti, kun hän lapsenomaisella tavallaan yrittää varjella hapuilevana kohoavaa elämää surmalta: ensin suojatessaan puuntaintaan ensilumelta ja sitten pannessaan koiranpennun turvaan peiton alle kuoleman pelossa.

Miksi "Hän" vetoaa meihin? Voisimme tietenkin yrittää mennä syvemmälle ihmiseen ja pohtia, mitä laulu kertoo ihmisen olemuksesta... Että perusasioiden ääreen virittynyt ihminen tajuaa elämän lahjan ikuisen ainutlaatuisuuden, jonka kunnioittaminen on ylin arvo sinänsä, ja että kuolema todetusti paitsi riistää elämän antaa sille myös sen erityisen merkityksen. Muussa tapauksessa pikkuvaimo eläisi yhä eikä ymmärtämättömän aviomiehen tarvitsisi tuntea katumustaan eikä muita raskaita tunteitaan.

Eikä laulu tarvitsisi kuuntelijaansa.

***

Arvoitus: mitä oraakkeli Sibylla lausuukaan elämästä ja kuolemasta Eliotin Aution maan aloitussanoissa?

Ensi torstaina, lokakuun 3:ntena, muuten saa Yle Teema -kanavalla televisioensi-iltansa ohjaaja Tapio Suomisen pitkä esikoisohjaus Narrien illat (1970). Kyseessä on näennäisdokumentti, jonka pääosaa iskelmälaulaja Markku Suomisena esittää ohjaajan veli Markku Suominen, "Hän"-iskelmän ensimmäinen levyttäjä. Muusikko Suominen kuoli neljä kuukautta sitten 63-vuotiaana.

Ja Villa Derrickeriassa tapahtunee vielä tänä iltana, kunhan vain keksin edes jonkin tolkun otsikon tekeillä olevaan romaaniesittelyyni. Me köröttelemme aikakoneella lähimenneisyyteen ja julmaan todellisuuteen, joka on satiiriakin satiirimpi mutta paradoksaalisesti sitäkin todempi.

Kaksi kohtausta Armia

Suuri tanssinopettaja kuoli viime keskiviikkona. Suuri tanssinopettaja oli ollut julkisuudessa vuosikymmeniä, ja - niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa - jo 1940-luvulta lähtien hän oli ehtinyt toimia myös tyyliguruna useille menneille sukupolville.

Vasta kuolinuutisointi paljasti minulle, miten tärkeä suuren tanssinopettajan rooli olikaan ollut 1970-luvun Lauantaitanssien kulisseissa. Kaikki eivät muista Lauantaitansseja, mutta minä muistan - muistan, miten ohjelma synkensi kaikki lapsuuteni lauantai-illat. Muistan ne loputtomat tylsät hetket, kun vain odotin, milloin Lauantaitanssit-lähetys tajuaa loppua. Lapsuus ei ole aina vain huoleton.

Mikä sai minut luonnollisesti vetäytymään YouTuben ääreen. Ja kun palasin YouTuben äärestä, minulla oli laukussani kaksi kohtausta mukanani tänne tuotavaksi.

1.

YouTube: Suuret rakkauslaulut  (6.43)

Parempi myöhään on Seppo Ahdin ja Neil Hardwickin käsikirjoittama kymmenosainen sketsisarja.

Kun Mainostelevisio esitti sarjan vuonna 1979, en tajunnut sen huumorin suurta laadukkuutta ja älykkyyttä. Puolustukseksi voin koettaa vedota vain tuolloin vallinneeseen asiaintilaan - vähäiseen ikääni.

Mutta meidän ei ole tarkoitus tänään seisahtaa vain abstraktisti ylistelemään Parempi myöhään -sarjaa vaan keskittyä siinä yhtenä lauantaina esitettyyn sikermään ikivihreitä ja suuria rakkausiskelmiä. Sikermän esittää meille sarjassa vieraileva kolmikko Heikki Hietamies, Jukka Virtanen ja Armi Aavikko. Yksi heistä on laulamisen ammattilainen, kaksi eivät niinkään, ei varsinkaan Hietamies.

Sikermä alkaa kuolemattomalla "Love Storylla" ja päättyy yhtä kuolemattomaan "Päivien kimallukseen" ("Niin paljon kuuluu rakkauteen"), vähän virsilaulannan tyyliin esittetyinä kumpikin. Niitten välissä kuulemme rakkausiskelmien koko tyylillisen ja sisällöllisen sateenkaaren ja kirjon.

Erityisen elähdyttävänä haluan mainita Hietamiehen tulkitseman, kohdasta 4.16 alkavan katkelman "Hän"-kappaleesta. Kyseessä on alkuaan Bobby Goldsboron vuonna 1968 esittämä traaginen balladi "Honey", jonka suomenkielisen cover-version levytti Jyrki Lindströmin sanoituksen pohjalta ensin Markku Suominen ja sittemmin Fredi. Hietamies laulaa hiukan haparoivalla baritonillaan pölynimurin rikkoneesta rakastetusta, joka peloissaan pyrkii piilottelemaan sitä sängyn alla, ja minä olen äärimmäisen vaikuttunut näistä vaivattoman sulavista suomennossanoista, jotka laskeutuvat sävelkulun ylle täydellisen istuvasti. Kuunnelkaa!

Kyseinen iskelmä oli minulle ennestään tuntematon, joten vasta kun hain siitä Googlen avulla tietoja, paljastui karu totuus, että sanoitus nostetaan kaikkein aikojen surkeimpien laulusanoitusten joukkoon monilla keskustelupalstoilla. (Luottakaa kuitenkin mieluummin Kari Rydmanin analyysiin täällä hänen blogissaan.)

Miksi haluan nostaa esiin tämän Hietamiehen, Virtasen ja Aavikon seitsenminuuttinen rakkauspotpurin? Siksi koska sen täydellisen ymmärtävän huumorin tähden.

Vaatii todellista älyä ja yhtä todellista tyylitajua ja makua luoda tällainen huumori, joka ei mitenkään alleviivaa itseään. Koko esityksen päälle lasketettu huumori piileksii rytmityksessä ynnä vivahteissa, pienemmissä ja isommissa. Nyanssit - Hietamies suuntaa katseen tai katsahtaa, Virtanen riisuu lukulasit nenältään, Aavikko on aidosti se mitä on. Ja he kaikki ovat hyvin tietoisia siitä, että huumori nimenomaan ei ole niin vakava asia.

Ainoa tyylirikko on yleisön päällenauru, joka kai kuuluu välttättömästi 1970-luvun televisiokerrontaan. Päällenauru on paha tyylirikko yksistään senkin tähden, että tämä on aivan liian hienoa huumoria naurettavaksi.

Kun katson Hietamiestä, ihmettelen, miten Laila Hietamies, nykyinen Hirvisaari, mitenkään milloinkaan saattoi ikinä päästää itsensä eroon hänestä. Ja luen Hietamiehestä sen lempeän melankolian, jonka varaan hän perustaa juontajantaiteensa viimeistellyn huumorin. Hietamieshän on suomalaisen televisiohistorian kaikkien aikojen paras juontaja. (Kuka sitten, ellei hän?)

Erityisesti kannattaa myös kuunnella Armi Aavikon laulua. Hänhän oli jo tuolloin täysi laulaja! vaikka hänen koko uraansa ja myöhemmin muistoaan leimaa vain julmetun iso camp-maine Dannyn ja "Tahdon sulle olla hyvin hellän" merkeissä.

YouTube: Mainoskatko (0.30)

2.

YouTube: Vanha holvikirkko (2.44)

Pysymme Mainostelevision tarjonnassa mutta hyppäämme 12 vuotta myöhempään ajankohtaan. On marraskuu 1991, ja joukko suomalaislaulajia on kerääntynyt tv-yhtiön studioon musiikkiohjelman O Solo Mio merkeissä. Neumann, Kalevi Korpi, Anita Hirvonen ja Armi Aavikko nousevat lavalle ja esittävät yhdessä ruotsalais-suomalaisen klassikon "Vanha holvikirkko", taustanaan mieskuoro Aikamiehet.

Kyseessä on melkoinen sekametallisoppa. Kappaletta on toki harjoiteltu yhdessä, mutta tuntua lastentarhan kevätjuhlasta ei ole haluttu kokonaan pyyhkiä pois.

Jos ei etukäteen tietäisi, että käsillä on Dingo-yhtyeen keulakuvana suomalaista populaarikulttuuria edellisellä vuosikymmenellä järisyttäneestä ilmiöstä, esityksen aloittaneen Neumannin sooloa voisi pitää varsin haparoivana. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole radioesitys, niin että katsoja sentään silmillään pystyy todistamaan heikkokeuhkoisen aloittajan suvereeneja rokkikukon elkeitä kaikkine epäsosiaalisine maneereineen.

Kalevi Korvella sen sijaan onneksi on oikea ääni, melkein oopperasellainen, vaikka se onkin vähän hukassa. Saattaisiko hän olla flunssainen? Käsittääkseni kyseessä on yksi Korven viimeisistä esiintymistä, ennen kuin hän joutui kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteensa, jossa hänen vaimonsa kuoli ja hän itse vammautui.

Sitten lauluun yhtyvät Aavikko ja Hirvonen. Taltioinnissa on käsittämätöntä sekametallicharmia. Enkä saata olla ajattelematta, mitä itse mahdoin tehdä noina päivinä lähes 22 vuotta sitten. Tiedostin ainakin olla katsomatta kyseistä O Solo Mio -ohjelmaa.

Esityksen varsinainen huumori piilee kuitenkin videon kommentointiosiossa. Eräs kommentoija nimittäin kiinnittää huomionsa Neumannin käytökseen lavalla. Hän toteaa: "Dingolla on toisella puolella Armi Aavikko, ja häiskä ottaa kainaloon Kalevi Korven", ja toteamusta seuraavat asiaankuuluvat päivittelyt.

Asiassa on huvittavuutensa, kun tilannetta tarkastelee ja taltiontia katsoo kommentoijan osoittamasta näkökulmasta. Neumannin reagointia muuten kannattaa siinä tapauksessa seurata ihan loppuun asti, aina videon viime sekunteihin, kun valot himmenevät esiintyjien yllä.

Se oli aamu toukokuun, kun lehteen puhkes oksat puun ja heräsin
Niin huomasin, et yksinään ol' joutunut hän lähtemään pois jonnekin
Ja niin kuin tyhjän näyttämön, hän jätti taa tän yksiön, nyt hiljaisen
Ja nyt kun vuosi siitä on, saa puukin jälleen kukinnon, kuin muistaen

Katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihallain
Hän istutti sen aikanaan, ja nauroin hänen taimeaan. Oksa vain.
                                                          (Suom. sanat Jyrki Lindström.) 

PS. Jos et aivan ymmärtänyt kuplettini juonenkuljetusta, ole toki viitseliäs ja ilmaise se kommenttiosiossa.