Alice Munron kosmoksessa

Prototyyppisessä kaunokirjallisessa tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Siistiä, muttei kovin elämänmukaista.

Elämälle kun on ominaista se, että se koostuu lukemattomista irrallista sirpaleista, joista voi olla työlästä päättää, ovatko ne esimerkiksi alku-, keski- vai loppusirpaleita. Nuo lukemattomat sirpaleet limittyvät epämääräisen sumeasti toistensa lomaan. Eikä siinä vielä kaikki: sirpaleiden tarinaa ei edes ole olemassa, ennen kuin joku sirpaleet eletystä elämästä poimii, periaatteella tai toisella. Mistä takuu sille, että kertojan koostama tarina vastaa todellisuutta?

Kanadalaisnovellisti Alice Munron kokoelma Kallis elämä ilmestyi kotimaassaan viime vuonna. Sen 14 novellia pyrkivät vastaamaan juuri tähän elämänmukaisuuden vaatimukseen. Mosaiikkimaisista ja niin epävarmoista säikeistä tämä rakas, kallis elämä harsiutuu kokoon.

Alice Munro: Kallis elämä. Kertomuksia
(Dear Life, 2012)
suom. Kristiina Rikman, Keltainen kirjasto 449, Tammi 2013, 319 s

Hyväksi esimerkiksi kokoelman elämänmukaisuudesta kelpaa vaikkapa kolmas novelli "Lähdössä Maverleysta". Se on omalla tavallaan hyvin uskollinen todelliselle maailmalle: Alkuasetelmassa Maverleyn pikkupaikkakunnan elokuvateatteri tarvitsee uuden lippujen repijän. Eipä alkuasetelma aavista, miten tarina on jatkuva, mitä käänteitä se on sisältävä, miten se on päättyvä, mihin ja milloin. Ennen novellin loppua ei edes oikein voi tietää, mistä tarinassa on kyse - elämästä kun kysymys on. Elämään kuuluvat satunnaiset yksityiskohdat, kuten invalidivaimon perustama lukupiiri ja hyödytön käynti postissa.

Elämänmakuisesta hajanaisuudestaan huolimatta "Lähdössä Maverleysta" muodostaa todellisen juonitarinan, kuten suurin osa kokoelman kertomuksista. Juonitarina on jopa erityisen jännittävä, kun lukija ei voi olla normaaliaikaisella lailla varma edes siitä, mitä juonitarinaa tässä oikein ollaan rakentamassa. Kyseessä saattaa olla kokoelman jännittävin novelli. Jotkin irralliset ja odottamattomat repliikit siinä tarjoavat kieroja välähdyksiä malliin Roald Dahl: "Mehän voisimme kidnapata hänet" (s. 78), ja (mahdollisen tai kuvitellun syöjättären luontoa osoittavasti:) "Minä voisin käydä kokkaamassa sinulle joskus. Olisiko se hyvä ajatus?" (s. 94).

On eri asia, onnistuuko kirjailija yllättämään tai järkyttämään lukijansa vain taitavan sepittäjänkykynsä ansiosta vai heijastaako käänne myös aitoa elämänmukaisuutta. "Sorakuopan" ensimmäiset sivut lukija vastaanottaisi arvattavasti aivan toisin, jos jo siinä vaiheessa tietäisi, millainen käänne häntä odottaa. Juuri näinhän sitä käy oikeassakin elämässä: käänteet ilmestyvät arvaamatta eteen, ja niitä edeltävä historia ei olekaan pelkkää taakse jätettyä johdantoa, vastoin kuin kirjoissa niin usein.

***

Kokoelman novellit ovat useimmiten vain parikymmensivuisia. Silti niiden kaikkien ajallinen kaari on laaja, monesti useitten vuosikymmenein mittainen. 1930-luvulta alkanut kertomus voi päättyä sähköpostiaikaan. Samassa novellissa saattaa tulla käsitellyksi hyvin taloudellisessa mitassa montakin elämänkertaa. Liikutaan esimerkiksi Vancouverissa tai Torontossa, ja Kanadan laajalla maaseudulla. Hyvin usein taustalla kummittelee Munron nuoruusajan maailmansota. Kirkkoyhteisö - anglikaaninen, unitaarinen, katolinen tai muu, yhdessä novelleista jopa mennoniittalainen - on henkilöille tärkeä viitetausta.

Minun piti lukea Kallista elämää viidenteen novelliin "Turvasatama" asti, ennen kuin uskalsin vakuuttua siitä, että Munro on ihan oikeasti myös humoristi. Kirjailijan huumori kohoaa kerrotusta orgaanisen pakottomatta ja on siksi niin luontevaa, tavallisesti, mutta "Turvasataman" loppua pitäisin kyllä teennäisen naurattavaan pyrkivänä. Korkeimmillaan huumori taitaa olla novellissa "Ylpeys", joka esittelee elämän tahattomana farssina. Pohtiessaan yhden huulihalkion suunnattomia seurauksia se sijoittuu samalla naurun tasanteelle kuin taannoinen Suomalaisia tähtihetkiä -tv-sarja.

"Järvi näköetäisyydellä" sukeltaa riemastuttavan oivaltavasti muistisairaan maailmaan. Munro vangitsee novelliin suorastaan svengaavasti muistisairaan maantiestä irronneen logiikan ja vaivattoman työlään mielenliikkeen, muistisairaan ikuisen preesenstilan. Mutta vesittääkö viimeisen sivun totunnainen yllätyskäänne kertomusta? Minulla kävi kokoelman ääressä useammankin kerran mielessä, tuottavatko lopetukset Munrolle vaikeutta. Yksityisissä muistiinpanoissani luonnehtisin joitain lopetuslauseita suorastaan heikoiksi.

***

Kalliin elämän kymmentä ensimmäistä novellia seuraa erillinen kokonaisuus (s. 259 - 319), jolla on oma otsikkonsa "Finaali". "Finaali" koostuu neljästä omaelämäkerrallisesta novellista, joihin Munro toteaa sisällyttäneensä kaikkein tärkeimmän sanottavansa elämästään. Ne kertovat ratkaisevista kokemuksista, jotka tekivät Alicesta oman erillisen itsensä ja sen kirjailijan, joka hänestä lopulta tuli.

Munro parivuotiaana. (Kuva: The New Yorker.)

Omaelämäkerrallisista kirjoituksista erityisesti "Yö" antaa niin autenttisen kuvan pelottavaan erillisyyteensä heräävästä nuoresta ihmisestä, että tuntuu suurin piirtein mahdottomalta, että taitavinkaan kirjailija pystyisi jakamaan vastaavaa tietoa kuvitteellisen henkilöhahmon kautta.

Nelikon päätös "Kallis elämä" tarjoaa konkreettiset avaimet Munron kirjailijanominaislaatuun. Varsinkin äitiään tarkkailemalla nuori Alice tulee tietoiseksi siitä, miten tarinat syntyvät ja miten ne synnyttyään vaikuttavat elämään. Tuttu kertomus muuttuu ajan mukana, ja totuus siinä samalla. Järkensä valon menettäneen rouva Netterfieldin episodi osoittaa, että ilmeisimmältäkin vaikuttava tulkinta voi osoittautua virheelliseksi. Saattaako siis erehdys olla totuutta todennäköisempi lopputulos?

Miltei kaikkia Munron novellihenkilöitä erehdys ainakin leimaa. He tekevät vääriä tulkintoja sekä itsestään että toisistaan. Itsekäsitys on valheelle rakennettu. "Dolly"-novellin minäkertoja purkaa näennäisen viisaasti aviomiehestään tekemiään havaintoja:

Jatkoin kirjoittamalla, etteivät mitkään valheet ole yhtä väkeviä kuin ne, joita kerromme itsellemme ja joiden kertomista emme valitettavasti voi lopettaa, kaikki se moska sisällämme ja valheet kalvavat meidät hengiltä, kuten hän pian tulisi huomaamaan. (S. 251.)

Sitten selviää, että vuodatus osuu parhaiten juuri kertojan itsensä nilkkaan. Hänelle käy kuin "Corrie"-novellin nimihenkilölle, joka tajuaa, että "esipuhe nykyhetken todellisuuteen on kirjoitettava kokonaan uusiksi" (s. 179).

Itsevalheeseen sisältyy oma armonsakin, sillä se sallii anteeksiannon itselle, kuten kirjailija korostaa "Finaalinsa" loppuhuipennuksessa. Silti Munron kosmos on kovin apea. Omissa, vääjäämättömissä harhatarinoissaan elävät hahmot eivät kykene hallitsemaan todellisuuttaan kaksisesti, ja siksi elämänkamppailun lopputulos saattaa olla korkeintaan tyydyttävä. Toisaalta "kaikkihan olisi voinut mennä huonommin, paljon huonommin" (mp.).

***

Kokoelman toinen novelli "Amundsen" onnistui tekemään minuun aivan erityisen vaikutuksen. Tahattomasti ehkä, sillä en ollut sitä aloittaessani varma neljän omaelämäkerrallisen kirjoituksen sijainnista (jostain syystä suomennoksen sisällysluettelosta on jätetty tämä tärkeä tieto pois), ja muutaman sivun jälkeen aloin epäillä, että tämä hyvin alakuloiseen maailmaan sijoittuva tarina on yksi niistä. Erehdykseni muistuttaa tietenkin kirjallisuusfilosofisesta probleemista: onko fiktion loppujen lopuksi mahdotonta saavuttaa samaa koskettavuusvoimaa kuin faktan? "Amundsenissa" nuori nainen matkustaa syrjäiseen keuhkoparantolaan opettamaan sairaalan lapsipotilaita. Novelli luo hyvin moniaspektisen todellisuuden, jossa on voimakas eletyn tuntu. Kerrotussa vääjäämättömässä rakkaustarinassa olen tunnistavinani samaa tuskaa kuin Waltarin joissain pienoisromaaneissa, tällä kerralla suhteen heikomman osapuolen kokemana.

Alice Munro (s. 1931) on kirjallisuusnobelisteista tuorein, ainoastaan pari kuukautta sitten jalustalle nostettu. Kalliin elämän oli tarkoitus ilmestyä suomeksi vasta ensi vuonna, mutta palkinto pani Tammen kiirehtimään julkaisua.


Kirjailija itse on ilmoittanut, että Kallis elämä on hänen viimeinen teoksensa. Minulle se on ensimmäinen, jonka olen häneltä lukenut. Nobel-aateluus velvoittaa, ja niinpä, vaikka kokoelman satunnaisuuksia täynnä rynnistäviin tarinoihin luottaa uskoa, toivon, että joissain varhaisemmissa novelleissaan hän onnistuu järisyttämään vieläkin oikeammin. 14 on vuodesta 1968 lähtien ilmestyneiden novellikokoelmien kokonaismäärä.

Tšehov-variaatio jouluksi

Minä haluan siis puiston jouluksi. - Nimetön

rouvaspäähenkilö novellissa sivulla 99.

Tänään leikimme tšehovilaisen leikin. Samettitakkisen puistoarkkitehti - tai "puistotaiteilija" - Saarisen vanavedessä astumme vuosisadanvaihteessa rakennettuun kartanomiljööseen, jossa on kaikki tarvittavat Tšehovin näytelmämaailman elementit huvimajoineen, rappioineen, melankolioineen päivineen.

Henkioppaanamme tähän uustšehovilaiseen maisemaan toimii kirjailija Juhani Peltonen (1941 - 98), jonka 23 vuoden takaisen novellikokoelman Puisto jouluksi otsake on ikiaikaisesti vedonnut minun romanttiseen sieluuni, ja silti vasta nyt sain sen luetuksi.

Juhani Peltonen: Puisto jouluksi. Kertomuksia (1990)
WSOY, 133 s

Kartanon emäntä antaa arkkitehti Saariselle tehtäväksi kunnostaa talon tanhuat puistoksi. Emäntä vuodattaa (ja jokainen voi vuodatuksen ääressä itse pohtia, millä lailla vakavissaan Peltonen Tšehoviaan pastisoi):

Kaikki on niin rempallaan! Vuosikausia tätä on kestänyt. Kumpikaan miehistäni ei saanut mitään aikaan. Eivät yhtä rikkaruohoa nyppäisseet pois, saati että olisivat niittäneet nokkospöheikön, puhumattakaan, että olisivat peranneet puroa, kunnostaneet siltaa, huvimajaa, käytäviä... Ei! -- Tuskallista, kun taas kaikki palautuu rynnäköllä mieleen! Kuinka minä saatankin olla väsynyt kaikkeen rumaan ja ränsistyneeseen. Sietämätöntä! Miehiinkin, vaikka Te taidatte varmasti olla poikkeus. (S. 103.)

Aikaa renovaatioon on seitsemän kuukautta, sillä rouva haluaa puiston olevan valmis jouluksi. Ja Saarinen ottaa kulauksen taskumatistaan ja raahaa virttyneen ja kaipaavan pianonsa hänelle osoitettuun piharakennukseen ja aloittaa urakan.

"Puisto jouluksi" maalaa melko niukin vedoin 35 sivullaan täyteläisen maailman, johon sisältyy muun muassa talon emännän seitsenvuotias sisarenpoika Aarne, jonkin sortin kehitysvammainen... vai asperger-lapsi? vai varhaiskypsä taiteilijasielu? Näennäisesti täysin irrallisesti novellissa näyttäytyy pari kertaa myös motorisoidulla pyörätuolilla ajeleva sotaveteraani. Minusta kuitenkin tuntuu, että hänellä on ydinjuoneen kuulumattomuudestaan huolimatta kokonaisuudessa hyvinkin tärkeä tehtävä - hän on puuttuva tekijä yhtälössä, jotain mitä ilman taiteilija Peltosen kompositio ei voisi olla täydellinen.

***

Arkkitehti Saarisen ja rouvan tarinan loppuratkaisu jättää minut hieman ristiriitaisiin tunnelmiin. Maailmankirjallisuuden suurimmasta helmestä ei varmaankaan ole kyse, mutta silti kertomus pystyy vakuuttamaan minut Peltosen erityislaatuisesta lahjakkuudesta.

Niminovellia edeltää kokoelmassa kaksi muuta kertomusta. Pitkä novelli "Tohtori Amensonin Sanatoriossa" (s. 9 - 75) saattaa meidät Heidän Ylhäisyyksiensä seuraan: joukko suurlähettiläitä hoitelee urologisia vaivojaan tohtori Amensonin luotsaamassa ylellisessä parantolassa jossain päin Euroopan mannerta. Mukana on suomalaisambassadööri Ruben Tennefelt ynnä viisi hänen myöhäiskeski-ikäistä kollegaansa ympäri maailman.

Virtsaamisvaikeudet lienee varsin ilmeinen naurunaiheuttaja, eikä Peltonen suinkaan vieroksu sortumista kohkaamiseen ja koheltamiseen. Novelli todistanee kirjailijan rakkautta satiirikko Gogoliin. Viittaus "hyvissä suhteissa olevaan vapauttajavaltioon" (s. 71) tarkoittanee Neuvostoliittoa, mutta saattaisiko samassa yhteydessä luonnostellulla toisinajattelijalla olla esikuva Suomen historiassa? Yleissivistykseni ei riittäne kysymyksen ratkaisemiseen, kuten ei senkään ratkaisemiseen, onko tarinakokonaisuuden takana jokin suurempi kuvio - mahdollisesti syvällisempi satiiri tai allegoria.

"Pensasaidan takana" (s. 77 - 95) kuvaa Signeä ja Toimia, jotka löytävät myöhäisen rakkauden toisistaan. Mukana on paljonkin tšehovia, mutta silti pidän esitystä lähinnä pakinallisena. Tarinan loppukäännekin on pakinamaisuudessaan varsin totunnainen. Vaikutelma perinteisestä, 1970-lukuisesta MTV-televisionäytelmästä on lukemisessani vahva, ja tunnetusti monitaito Peltonen oli mukana sellaisiakin laatimassa.

Keskenään eripariset tekijät - erityisesti ylhäisen ja alhaisen rauhanomainen rinnaiselo - leimaavat tätä rakkaustarinaa. Myös suurlähettiläiden sanatoriokuvauksessa huumori rakentuu vastaavien jännitteiden varaan.

***

Juhani Peltonen muistetaan erityisesti Elmostaan (1978). Niin fabuloivan liioitteleva kuin tuo romaani onkin, kuvastuu siinäkin luojansa raastava alakulo. Anto Leikola puhuu Peltosen elämänmurheesta. Saattoiko Juhani Peltonen olla suomalaiselle kirjallisuudelle samaa kuin Kari Tapio suomalaiselle iskelmälle? Paitsi että huomio Peltosen ympärillä on hälvennyt vuosi vuodelta.

Nähtävästi aika monikin on sitä mieltä, että kirjallisuuden kautta aikain kolmas Finlandia-palkinto olisi pitänyt aikanaan myöntää Peltoselle romaanista Iloisin suru (1986). Varsin vahvasti sanottu, kai, kun muistaa, että esimerkiksi Bo Carpelanin Axel oli sekin mukana mittelössä tuona vuonna.

Tämän jälkeen hän lähti autiona ja alakuloisena tietämättä muuta kuin että piti ajaa eteenpäin yksin talviyössä. - Arkkitehti Saarinen jättää novellin "Puisto jouluksi" (s. 133).

***

Joulun jälkeen ennen uutta vuotta vielä ainakin yksi teksti, mahdollisesti kaksikin. Nyt toivotan teille kaikille Hyvää ja joulua!

Edith Södergran -murhat

Tänään pääsemme kurkistamaan kotityrannin arkipäivään. Kotityrannin nimi on Andreas Hallman, ja hän pitää despoottisin ottein vaimoaan ja kolmea lastaan ynnä yhtä miniäänsä oikuttelevan tahtonsa alaisuudessa.

Herra tohtori h.c. Hallman on menestynyt ja arvostettu kirjailija, itse asiassa oikea kirjallisuuden supertähti, tunnettu erityisesti naissielun syväluotaavana erittelijänä. Ja koska kuvattuun menneeseen maailmanaikaan Nobelin kirjallisuuspalkinto vielä oli sallittua säällisin väliajoin osoittaa koti-Ruotsiin, on hänet laakeroitu myös nobelein, vaikka tässä Hallmanin luonnostellut dekkaristi Maria Lang minun mielestäni kyllä vyöryttää jo vähän liiankin överisti.

Hallmanien dynastia pitelee kotipesäänsä keskiruotsalaisessa Kilan pitäjässä. Sukukartanon kohtalokkaista tapahtumista Lang on laatinut selvityksensä romaanissa Vaarallisia unia (1958).

Maria Lang: Vaarallisia unia
(Farliga drömmar, 1958)
suom. Eero Perkiö, 1959
(3. painos, yhteisniteessä Kielojen kuningas. Vaarallisia unia, Gummerus 1994)

Kirjailija Hallman vihaa tungettelevaa julkisuutta, joten ei mikään ihme, että hän on eristänyt itsensä ja lähimpänsä muurien ja lukkojen taa. Eräänä synkkänä ja syksyisenä iltana muurien ja lukkojen takana sitten vietetään pienimuotoista syntymäpäiväjuhlaa - läsnä kirjailijan perheyhteisön lisäksi vain yksityissihteeri Malin Skog sekä hyvin läheinen perhelääkäri.

Illassa neuroottisen jännittynyt tytär loihee lausumaan lempirunoilijansa Edith Södergranin runon "Vaarallisia unia" (1925). Perin epäsovelias runovalinta, muu seurue toteaa ja langettaa valinnalle luonnollisesti tuomionsa. Vielä epäsoveliaampaa kuitenkin on luvassa, kun yksi juhlijoista kemujen päätteeksi löytyy kylpyhuoneesta kuolleena.

Mitä ilmeisin ja tyypillisin suljetun paikan murha! oivaltaa rikoskirjallisuushistoriansa tunteva lukija. Ja mitä ilmeisin ja tyypillisin on käsittelykin. Heti alkusivuilta löytyy peräti neljän sivun verran palapelidekkarin perustykötarpeita: henkilöluettelo, piirroskuva Hallmanien kartanosta sitä ympäröivine muureineen sekä pohjapiirrokset kartanon kummastakin kerroksesta. Noihin piirroksiin oli idyllistä palailla pitkin luku-urakkaa!

Vaarallisia valheita lukiessani tulin kiinnittäneeksi erityishuomiota romaanin ihmiskuvaan. Miten yksilö reagoi ja toimii whodunit-genren sääntöjä noudattaessaan? Mikä katsotaan sopivaksi käytökseksi? Miten suru ja järkytys on lupa näyttää? Mistä kumpuaa esimerkiksi genren viehtymys hysteriaan ja rauhoittaviin lääkkeisiin? Aiheesta voisi panna kasaan kirjallisuustieteellisen tutkimuksen jos toisenkin.

Loppuratkaisun siintäessä pelissä vilahtaa myös perin tutuksi kaluttu teillä-ei-ole-mitään-todisteita-kortti. Epäilty puolustautuu sivulla 211: "Teillä ei ole mitään todistuksia. Ei mitään todistuksia, jotka kestäisivät tuomioistuimen edessä." Miten monta kertaa genren historiassa korttiin muka on tarttunut syytön epäilty?

***

Synttäri-illan ruumista kylpyhuoneessa joudutaan odottelemaan aina sivulle 77 asti. Sitä ennen saamme nauttia Langin taidoista psykologisen romaanin punojana, kun hän esittelee sukukartanon klaustrofobisesti tulehtunutta perheyhteisöä. Varmasti kirjailijan perhekuvaus täyttää mallikkaasti klassisen dekkarin laatuvaatimukset; epäuskottavuudesta häntä ei voine mennä syyttämään. Toisaalta itseltään enemmän edellyttävä kirjailija olisi tuonut epätervettä perhettä ja neroutta tutkiessaan kuvaan myös jotain uutta ja yllättävää, sellaista joka olisi vaatinut lukijalta hetken aikaa märehtiä, ennen kuin hän olisi hyväksynyt tämän osaksi laajennutta yleissivistystään. Pitkä miinus esimerkiksi siitä, että kirjailija Hallmanin nerokas poikkeusyksilöys ei mitenkään ilmene suoraan hänen olemuksessaan, joten meidän täytyy tyytyä vain Langin sanaan siitä: Hallman on nero ja sillä sipuli.

Vaarallisten unien hahmot on huolellisemmin luonnosteltu kuin Langin edellisen teoksen Kielojen kuningas (1957) hahmot. Suljettu yhteisö luonnollisesti antaa tähän paremmat edellytykset kuin Kielojen kuninkaan monessa eri paikassa pyörivä kuvaus monine henkilöineen. Toisaalta ympäristöjen niukkuus saattaa ikävästi puuduttaa lukijaa.

Vaikkei ehkä äärimmäisen jännittävä, monella tavalla mallikelpoinen Vaarallisten unien rakenne on. Muutama yllätyskäänne pakottaa lukijan purkamaan muutamankin palan kokoamastaan palapelistä. Näistä yllätyspaljastuksista mielestäni paras sijoittuu sivulle 161.

Murhan saa tutkittavakseen Langin vakiohahmo, rikoskomisario Christer Wijk. Pitkän aikaa hän joutuu tekemään tutkimuksiaan etätyönä Kilan kirkonkylästä ja koti-Tukholmasta käsin, mutta jahka juoni alkaa kiristää enemmän, hänen onnistuu murtaa tiensä Hallmanien linnoitukseen. Siellä, sivulla 198, hän lopulta heristelee avainjohtolankoja lukijan silmien edessä kiusoittelevasti melkein Hercule Poirot -tyyliin, niin että hänen ongelmanratkaisullinen ylivertaisuutensa käy ilmeiseksi.

Jo Kielojen kuningasta lukiessani olin aavistavinani salaa hekumoivan erotiikan joidenkin Langin kohtausten taustalla. Törmäsin ilmiöön tässäkin romaanissa, selvimmin sivuilla 79 - 80, jossa miniä-Cecilia ilmestyy ruumiin ääreen huomiota herättävän siekailemattomassa yöpaidassa. Täti Agatha olisi pitänyt etiketin siveellisyydestä tiukemmin kiinni.

***

Miten julkisuus mahtoi kohdella Maria Langia 1950-luvun lopussa? Jossain vaiheessa uraansa hän oli hyvin suosittu Ruotsissa, kuten tiedämme. Kun Vaarallisia unia muistelee 1900-luvun alun superjulkkiksen Selma Lagerlöfin ahdasta elinpiiriä talonsa yläkerrassa paossa tungettelevia turisteja (s. 101), mieleen hiipii, saattaisiko kirjailija Hallmanin julma ihmismassakammo pohjata Langin tietoiseen haluun esittää kritiikkinsä tai protestinsa.

Yksi kerronnallinen ratkaisu minua Vaarallisissa unissa hieman oudoksuttaa. Lang on sirotellut tarinan joukkoon lyhyitä, minä-muotoisia raportointeja, joitten nimettömänä minänä esiintyy muitakin kuin vain sihteeri Skog. Uskoakseni jaksot ovat omiaan enemmän hämmentämään lukijaa kuin palvelemaan dekkarijännitystä.

Lisäys: Maria Lang valkokankaalla ja televisiossa

Kolmiapila ratkoo murhia 1950-luvussa. (Kuva: Moviezine.se.)

Meillä on aihetta vilkaista länsinaapurimme tuoreinta tv-elokuvatarjontaa. Kulunut vuosi 2013 on nimittäin ollut Langin filmatisiointirintamalla ennennäkemättömän vilkas. Kevättalvella ja nyt syksyllä svenssoneita on hemmoteltu yhteensä kuudella pitkällä elokuvalla, jotka perustuvat Langin dekkareihin. Pääosaa rikoskomisario Christer Wijkinä niissä kaikissa esittää Ola Rapace (s. 1971), joka on maskeerattu klassisen komeaksi rooliaan varten.

Alkuperäisromaaneja on kuitenkin muokkailtu ankarasti, niin että elokuvista jokaisessa rikoksia on mukana ratkomassa myös toinen Langin salapoliiseista, nuori harrastelijaetsivätär Puck Ekstedt (Tuva Novotny, s. 1979), yhdessä tulevan puolisonsa Einar Buren (Linus Wahlgren) kanssa. 1950-luvun epookkiin on panostettu, mutta silti ainakin sarjan aloittava Murhaaja ei valehtele yksinään on saanut Iltalehden kriitikolta varsin nuivan arvostelun.

Sarjan kuusi elokuvaa:

1. Murhaaja ei valehtele yksinään (Mördaren ljuger inte ensam, ohj. Birger Larsen; samannimisen esikoisdekkarin (1949) pohjalta)
2. Kielojen kuningas (Kung Liljekonvalje av dungen, ohj. Christian Eklöw ja Christopher Panov; samannimisen, perjantaina esittelemäni romaanin (1957) pohjalta).
3. Inte flera mord (ohj. Peter Schildt; romaanin Ei enää murhia (1951) pohjalta).
4. Rosor, kyssar och döden (ohj. Daniel di Grado; romaanin Ruusuja, rakkautta, rikoksia (1953) pohjalta).
5. Farliga drömmar (ohj. Molly Hartleb; tänään esittelemäni romaanin Vaarallisia unia (1958) pohjalta).
6. Tragedi på en lantkyrkogård (ohj. C. Eklöw ja C. Panov; romaanin Murhenäytelmä hautausmaalla (1954) pohjalta).

Me kotisuomalaiset ihmettelemme Mauri Sariolan vähäistä edustusta valkokankaalla, mutta tänään minä altistan itseni ihmettelemään vieläkin enemmän neiti Langin niukkaakin niukempaa filmatisointihistoriaa. Ennen tämänvuotista kimaraa häntä on nimittäin elokuvattu ainoastaan kahden romaanin verran, kun Arne Mattsson ohjasi vuosina 1960 - 61 filmit När mörkret faller ja Kielot kuiskivat kuolemaa, molemmissa Karl-Arne Holmsten pääroolissa komisario Wijkinä. Kumpikin romaaneista uusintafilmatisoitiin myös tuoreeseen tv-elokuvasarjaan.

Aiheesta muualla:

• Elokuvasarjan (2013) traileri YouTubessa.
• Ennakkoesittely elokuvasarjasta Svenska Dagbladetin verkkosivustossa 13.8.2012.   

Ah, neito ihanaisin kielopedissään

Aika kultaa muistot...? Jos se haluaa leikkiä oikein kieroa, se vääristää muistot kissankullaksi. Miltei niin pahasti huomaan minulle käyneen, kun nyt uudelleen luin erään tietyn, vuosia mielessäni vaalimani romaanin aikojen takaa.

Muistin romaanin äärimmäisen ihastuttavana ja romanttisena ja sadunomaisena murhatarinana, jota kielot ja keijut sulostuttavat. Keijut, romanttisuus ja sadunomaisuus nyt kuitenkin ainakin täytyy karsia pois faktalistasta, totean henkilökohtaisen totuuskomissioni edessä.

Romaanin nimi ja nimen pohjalla toimiva runositaatti sentään henkivät voimallista yltiöromantiikkaa. Kirjailija lainaa nimittäin Gustaf Frödingin runoa "Haan Kielojen kuningas kaino" (1896), jonka on sävelten kielelle sovittanut muun muassa David Wikander. Ja näin meillekin tarjoutuu tänään tilaisuus surra Kielojen-prinsessaa.

Maria Lang: Kielojen kuningas
(Kung Liljekonvalje av dungen, 1957)
suom. Eero Perkiö, 1958
(2. painos, yhteisniteessä Kielojen kuningas. Vaarallisia unia, Gummerus 1994)

Ruotsalaisdekkaristi Maria Langin romaani Kielojen kuningas (1957) avautuu heti ensisivuilla Suureen Mysteeriin, kun "klassillisen kaunis ja romanttisen kalpea" Anneli Hammar kesäkuisena perjantai-iltapäivänä  astuu kukkakauppaan ja katoaa samassa jäljettömiin. Kukkakaupan oven avaamisen jälkeen häntä eivät enää näe sen enempää saattamassa ollut paras ystävätär Dina Richardson kuin homssuinen kukkakauppias Fanny Falkmankaan.

Anneli on menossa naimisiin rikkaan, ylhäissyntyisen ja originellin Joakim Krusen kanssa, ja juuri huomisten häiden morsiusvihko olisi odottanut hänen arviotaan kukkakaupassa. Skogan pikkukaupunki (jolle kirjailija Lang käyttää esikuvana omaa kotipaikkaansa, keskiruotsalaista Noraa) on kohissut vuosisadan seurapiirihäistä jo pitkään. Tuleeko niistä nyt yhtään mitään?

Onneksi samaan aikaan toisaalla Tukholmasta kohti koti-Skogaa matkaa taittaa mustalla Mercedesillään jo yksi häävieraista: valtakunnan murhakomission päällikkö, rikoskomisario Christer Wijk. Tämä piippua polttava, terävän analyyttinen poliisimies on Langin tunnetuin etsivähahmo, vielä harrastelijapohjalta murhia ratkovaa professorintytärtä Puck Ekstedtiäkin tunnetumpi.

Luonnollisesti viaton katoaminen kääntyy lopulta murhamysteeriksi, joka niittää kaksikin uhria. Tarmokas komisario Wijk saa siis syyn tarttua toimeen. Paikallinen ylikonstaapeli Leo Berggren apunaan hän ryhtyy kovin epäsystemaattisiin tutkimuksiinsa: hän haastattelee muunneltua totuutta syöttäviä todistajia, käy katsastamassa eräänkin kieloa kasvavan vuoriniityn ja tuntee romanttisia tunteita lumovoimaista ystävätär-Dinaa kohtaan. Ja jo viidentenä päivänä ratkaisu on valmis, kun kaikki epäillyt ovat kätevästi kerääntyneet yhteen hautajaistilaisuuteen. Sanaisen arkkunsa avaamiseen arvon komisario tarvitsee vain ystävätär-Dinan hysteerisen kohtauksen sivulla 222:

Murhaaja on edelleen elossa! Hän on ... hän on täällä, tässä huoneessa, juuri nyt. Mutta kuka hän on? Jumalan tähden, Christer, ilmoita totuus... Kuka se meistä on, jota sinä ajat takaa?

***

Kielojen kuninkaan genretys on ilmeinen: se hakee paikkansa klassisen palapelidekkarin penkiltä, täti-Agathan vieruspaikoilta. Langin lystikkäästi toteuttama sosioteetinkuvaus tulee hyvin liki Christien marplejen helpon pittoreskia pikkukyläkuvaa. Sosiologisesti katsoen Kielojen kuningas on kuitenkin ääriporvarillinen romaani, se kun ei mitenkään pyri nousemaan kuvaamansa pysähtyneen ja hierarkisen pikkukaupunkilaisuuden yläpuolelle. Ja nykyaikainen psykofeminismi mahtaisi tarjota oman sanansa kirjailijan suhtautumisesta omaan sukupuoleensa.

Oikeuslääketieteen oppikirjansa Lang on lukenut. Samoin hänellä on silmää psykologialle, mikä on rikoskirjailijalle tärkeä avu, vaikkakin hahmot luonnollisesti reagoivat ja toimivat varsin omalakisesti, klassiseen paperinukkedekkarin käytänteiden rajoittamia kun ovat. Esimerkiksi kieloista kootun morsiusvihon psykologia ei sivulla 188 avautuessaan kuitenkaan kykene kovasti vakuuttamaan. Samoin kirjailija joutuu pingottamaan joidenkin hahmojen psykologiaa, jotta palapelin osaset sopisivat säädetyille paikoilleen.

Langin kutoma teksti ei onnistu härnäämään ja yllättämään lukijan mielikuvitusta samalla lailla kuin esimerkiksi Christien teksti tavallisesti onnistuu. En siis itsekään käännellyt kirjan lehtiä järin innoittuneena. Kukkakauppaan kadonneen morsion arvoituskin saa varsin totunnaisen selityksen, kun sen hetki puolivälissä romaania koittaa. Täysi kiitos kirjailijalle kuitenkin loppuratkaisun esiin nostamista monista yksityiskohdista, jotka lukijan periaatteessa olisi itsekin pitänyt tajuta! Ja viimeisten sivujen tarjoama tulkinta eräästä kielounelmasta saattaisi jopa koskettaa sentimentaalista sielua.

***

Länsinaapurissa Kielojen kuningas on nostettu luojansa dekkarituotannon ykkösklassikoksi, mitä nyt hiukan ihmettelen pettyneiden muistojeni ääressä.

Maria Lang (oik. Dagmar Maria Lange, 1914 - 91) sai brittivastineensa mallin mukaisesti lempinimen "Ruotsin murhamamma". Hän kirjoitti vuosina 1949 - 90 päälle 40 salapoliisiromaania, jotka miltei poikkeuksetta on saatettu myös suomen kielelle. Esikoisdekkari Murhaaja ei valehtele yksinään oli lesbolaisaihelmineen omiaan herättämään kohun ilmestymisaikanaan 1949. Viittaus epätavanomaiseen seksuaalisuuteen löytyy myös Kielojen kuninkaassa. Viimeisille vuosikymmenille päästäessä protestit väsähtäneestä tusinatehtailusta yltyivät, kun uuden langin piti päätyä kirjakauppaan joka ikinen syksy.

Kielojen kuningas on filmatisoitu kahdesti. Ensimmäisestä ohjauksesta Kielot kuiskivat kuolemaa (Ljuvlig är sommarnatten, 1961) vastasi Arne Mattsson kirjailijan oman käsikirjoituksen pohjalta. Komisario Wijkiä siinä esittää Karl-Arne Holmsten.

Aivan tuoreessa tv-elokuvassa Kung Liljekonvalje av dungen (2013) rikostutkijaamme näyttelee Ola Rapace, jonka ehkä muistamme Wallander-rikossarjasta konstaapeli Lindmanina (2005 - 06) tai vähän kansainvälisemmin uusimmasta 007-filmistä Skyfall (2012). Kotisuomalainen Maria Sid tekee elokuvassa homssuisen kukkakauppias Falkmanin roolin.

***

Lukijoitani saattaa ihmetyttää, että lakastuneen Kielojen kuninkaan jälkeen tartuin vielä toiseenkin Langin dekkariin. Näin kuitenkin pääsi käymään, enkä tarkalleen edes muista, miksi ja mistä syystä. Ehkä halusin leikkiä reilua ja antaa vuosien takaiselle Langilleni uuden tilaisuuden.

Raportoin toisesta Lang-lämmittelystäni luultavasti ylihuomenna sunnuntaina. Silloin myös vähän lisätietoja Langin filmatisointihistoriasta.

Sopiiko melankolia adventtiin?

Se on sitten adventti.

Adolph Tidemand: Norjalaisia jouluperinteitä (1846).

Tänään kello kuusi nolla-nolla MTV3 tarjosi uusintana perjantailta otsikolla "Vexi Salmen joululaulut" Markku Veijalaisen keskustelutuokion sanoittaja Vexi Salmen kanssa. Salmi se sanoitti ja Kassu Halonen se sävelsi ja Vesa-Matti Loiri se esitti joululaulun "Sydämeeni joulun teen". Tämä tapahtui Herran vuonna 1988; siitä on jo 25 vuotta.

Mikä pahinta, aamun uusinta-Studio55 näytti arkistokatkelman Loirista laulamassa tuota laulua tuoreeltaan Levyraadissa. Hirveän nuori Loiri oli tuolloin katsannoltaan! Sitä päivittelivät Salmi ja Veijalainen studiossaan, ja sitä päivittelin minä kotikatsomossani. Ja siitä todellakin on kulunut jo tuo loputtoman pitkä neljännesvuosisata.

Vähemmälläkin sitä melankoliaa pukkaa. Mutta tänään ei sorruta melankoliaan eikä muihin sentimentaalisuuksiin. Sen sijaan lunastetaan kuukauden takainen lupaus edes osaksi ja vaihdetaan blogin otsake. Villa Derrickeria on tästä päivästä lähtien virallisesti Villa Dee, niin kipeää kuin se tekeekin.

Lupasin kuukausi sitten laajemmankin uusiutumismanifestin, mutta se saa vielä odottaa. Nimittäin kävi niin, että marraskuun 4. päivänä osuin erääseen blogitekstiin, josta katsoin aiheelliseksi järkyttyä, niin että Villa Deen koko kuu vähän lamaantui. Luultavasti jossain vaiheessa käsittelen järkytystäni yhdessä vakavassa blogikirjoituksessa, mutta sen jälkeen on tarkoituksena jatkaa taas niin kevyesti kuin se minulta vain luonnistuu.

Keveyden merkeissä aloitan joulukuun kevytkirjallisella diptyykillä. Kahdessa eri kirjoituksessa esittelen erään aikanaan kivasti myyneen kirjailijan kaksi romaania. Esittelyt voisivat ehkä kohteensa mukaisesti olla vähän kevyempiä, mutta me emme tartu asian tähden voivotteluun, kun kerran emme melankoliaan emmekä muuhunkaan sentimentaalisuuteen.

Itsenäisyyspäivänä perjantaina siis jälleen, hiukka yltiöromanttista silausta ilmiasussamme.

Naulaan kaksi teesiä siltaan

Juutinrauman silta yhdistää Tanskan ja Ruotsin, Kööpenhaminan ja Malmön. Ja vuodesta 2011 lähtien se on myös yhdistänyt katsojia televisiovastaanotinten ääreen, kun ruotsalais-tanskalaiset tuotantoyhtiöt panivat pystyyn yhteispohjoismaisen tv-sarjan Silta.

Sarjalle on satanut viljalti laakereita, suitsutusta ja yleisösuosiota, joten ei liene väärin, jos esitän tänään vastapainoksi muutaman kriittisen sanan.

Silta (Bron / Broen)
pääkäsikirjoittaja Hans Rosenfeldt, pääohjaaja Henrik Georgsson
(tuotantokausi 1: 10 jaksoa, 2011; tuotantokausi 2: 10 jaksoa, 2013)
Sarjan esittely Yle TV1:n kotisivustossa
Sarjan alkuperäiskotisivusto
Jakso 2:9: TV1 su 17.11.2013 klo 22.30

Sillan ensimmäisen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa Juutinrauman sillalta löytyy ruumis, joka on puoliksi Tanskan, puoliksi Ruotsin puolella. Ja kun ruumista tutkitaan tarpeeksi, osoittautuu, että se on koottu kasaan peräti kahdesta eri vainajasta. Tämä antaa aiheen Kööpenhaminan ja Malmön poliiseille yhdistää voimansa eriskummaisan veriteon selvittämiseksi.

Pähkinää alkavat järsiä jäyhän sangviininen tanskalaispoliisi Martin Rohde ja hänen voimakkaan asiaorientoitunut ruotsalaiskollegansa Saga Norén. Rohdetta esittää einoleinolaisittain jo nuorna vanhuksen olomuodon omaksunut Kim Bodnia (s. 1965) ja Norénia Sofia Helin (s. 1972), jonka itse muistan varsin toisenlaisesta roolista Maria Blomin etevässä perhekuvauksessa Takaisin maalle - Masjävlar (2004).

Ensimmäinen tuotantokausi siis jahtaa 560 minuutin ajan äärimmäisen salaperäistä, yli-inhimillisen organisointikykyistä ynnä suunnattoman älykästä siltamurhaajaa, jonka syytelistaan kilahtaa jaksojen kertyessä aimo annos vakavia rikoksia. Lopulta tämä mysteerinen superaivo paljastuu Rohden entiseksi lähikollegaksi Jens Hanseniksi. Hänet pidätetään, hänet tuomitaan, ja toisen tuotantokauden mittaan Rohde ramppaa hänen vieraanaan vankilassa yrittämässä luoda sovittavaa psykologiaa entiseen ystäväänsä.

[TEESI 1a:] Sarjan nopeat juonenkäänteet ovat äärimmäisen mukaansatempaavia, mikä ehkä harhauttaa katsojaa huomaamasta, että koko ensikauden juonikuvio oikesti seisoo tyhjän päällä. Jensin ainoa motiivi koko massiiviselle rikossarjalle on ollut kostaa Rohdelle vanha ystävän pettäminen. Tätä varten ei kuitenkaan suinkaan olisi tarvittu moista jättimosaiikkia julkisuutta varten lavastettuine oikeudenjumalaleikkeineen! Jens olisi saattanut rakentaa tarvitsemansa asetelman paljon minimalistisemmin värkein. Jättiläisspektaakkeli pannaan pystyyn vain sitä varten, että on annostella katsojalle koukutusmateriaalia kymmenen jakson ajaksi. Ratkaisu on yksinkertaisesti antikliimaksi. Eikä murhaajan junailemaa tarkkaa kellokoneistoa edes yritetä avata katsojalle. Se jää suosista selittämättömyyksiin. Aivan kuin Hercule Poirot olisi dekkarin lopussa kyllä poiminut murhaajan epäiltyjen rivistä mutta kieltäytynyt selittämästä, miten murhaaja toteutti ovelan trikkinsä.

Superaivon (vas.) seurassa Juutinrauman junassa.

Sitä paitsi superaivo Jensin nerokas kuvio vuotaa jo ensimmäisen jakson alusta asti. Miten hän saattoi olla varma, että kaikista Kööpenhaminan poliisivoimien tutkijoista juuri hänen kostonsa kohde Rohde on saava kutsun siltaruumista tutkimaan?

[TEESI 1b:] Kun äärimmäisen nerokas superaivo lopulta saa näyttelijä Lars Simonsenin kasvot, katsojan pitäisi kyllä tuntea itsensä petetyksi - mikään tässä hahmossa kun ei oikein viittaa kaikki Gaussin käyrät ylittävään poikkeusyksilöyteen. Tämän hahmon rinnalla Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter on vakuuttavintakin vakuuttavampi kaveri. Silkkaa käsikirjoittajien laiskuutta on, että jahdattu nero toisella tuotantokaudella vain istuksii pöydän ääressä amatööripahaenteisen näköisenä, osoittamatta poikkeuskarvaansa. Entisten ystävysten välille yritellään tosin löysää kaksoisolentoteemaakin, mutta varsin valjuin tuloksin.

***

Aisopoksen sadussa kyläläiset menettävät luottamuksensa paimenpoikaan, joka liian monta kertaa kujeilee heidän kustannuksellaan varoittamalla olemattomasta sudesta. Minulle riitti yksi kerta. Kun Sillan toinen tuotantokausi alkoi Ylen ykköskanavalla syyskuussa ajamalla katsojan silmien eteen laivan, joka törmää tutuksi käyneeseen Juutinrauman siltaan vainajapoppoo ruumassa hiljaisuutta pitämässä, en olisi voinut tuntea suurempaa välinpitämättömyyttä. Sujuvaa mutta motivoimatonta juonta tässä vain kuitenkin taas juoksutetaan, ja lopusta on turha odottaa mitään järkevää syytä koko kalmolaivalle tai millekään muullekaan...

Mutta juonenjuoksutuksensa käsikirjoitusryhmä sanotusti hallitsee. Uusia henkilöitä ilmestyy tarinaan varsin tiuhaan, ja vaikka heidän kuvauksensa jää varsin ulkokohtaiseksi, katsoja saa olla vaikuttunut. Kun tänään katsoin toisen kauden kaksi tuoreinta jaksoa, panin merkille esimerkiksi lääkeyhtiön entisen tutkimusjohtajan lesken, joka poliisirupattelun päätyttyä ottaa kuvapuhelinyhteyden Thaimaassa majaa pitävään miesvainajaansa. Sillassa on niin moni kuolintieto jo osoittautunut ennenaikaiseksi, että tällaista saattoi jopa kyllästyneenä odottaa, mutta silti tämä maneerikuvio on helppo antaa anteeksi ja niellä.

Vaan paljastaako viikon kuluttua koittava finaalijakso, että esimerkiksi kuolemaa tekevän yritysjohtajan (Tova Magnusson-Norling) veljen (Sven Ahlström) siskoaan kohtaan tuntema hämärä intohimo ei mitenkään liity sarjan isoon kuvioon? Juonta juoksuttavaa saippuaoopperaako vain tietoliikennekaapelien vetäminen siskolikan kylpyhuoneeseen? [Lisäys 18.11.2013: Jakso 9/10 osoitti, että sisarusten juonikuvio ei ole pelkkä yksittäinen rasti juonirastien joukossa vaan liittyy haussa olevaan kokonaisuuteen hyvinkin vahvasti. Muutenkin toinen tuotantokausi vaikuttaa ensimmäistä "reilummalta" ja kiinteämmältä kokonaisuudelta.]

Taannoisessa suomalaisessa sketsisarjassa parodioitiin Agatha-tädin Neiti Marpleja, joissa ikineito matkaa aina uuden johtolangan tullen mekaanisesti rastilta rastille. Sillassa tämä ulkokohtainen suunnistus on vielä paljon irtonaisempaa ja hatarampaa. Kai se on ammattitaitoa, ettei tarinan koherenssi ihan karkaa tuuliin.

***

Miksi edes vaivauduin ottamaan toisenkin tuotantokauden tehtävälistalleni ensimmäisen kauden aisoposlaisen antiklimaattisuuden jälkeen? Vastaus on aika vaatimaton: toinen tuotantokausi lupasi lisävalaistusta ääriasiallisen Saga Norénin henkilökuvaan.

Ruotsalaispoliisi Norénin persoonaa leimannee jonkin sortin asperger, autismin kirjo. Hänellä on järkielämä ja viettielämä mutta näennäisesti ei tunne-elämää lainkaan. Tämä häiriö vaikuttaa suuresti Norénin jokapäiväiseen sosiaaliseen elämään. Näkee, että käsikirjoittajat ovat lukeneet ja myös sisäistäneet alan oppikirjat poikkeuspoliisin hahmoa rakentaessaan.

Tunne ja järki Juutinraumalla.

[TEESI 2:] Siitä huolimatta Norénin henkilö falskaa, ja pahasti. Hän on hyvin etevä poliisi, kiitos erityisen älyllisen tarkkaavaisuutensa. Hänen analyyttinen syvänäköisyytensä perustuu siihen, että hän on perehtynyt tarkasti ja laajasti psykologiakirjallisuuteen. Älyllään hän on ottanut haltuunsa sen mitä ei kykene omaksumaan tunteellaan, ja menestyksellisesti hän soveltaa oppimaansa kohtaamiinsa kriminaalisieluihin. Tämä lienee täysin uskottavaa, mutta uskottava sen sijaan ei ole analysti-Sagan rinnalla elävä arki-Saga.

Yhdeksi sarjan koukuista on tarkoitettu arki-Sagan kommeltava eriparisuus maailmassa, jossa kaikilla muilla on täyden spektrin tunne-elämä. Kollega Rohde jopa ottaa tehtäväkseen opastaa häntä sosiaalisen elämän perusprinsiippeihin. Tästä syntyy sarjan ärsyttävä perushuumori. Nimittäin jos Norén kykenee työtään varten sisäistämään oppikirjojen poikkeuspsykologian, ei häneltä yksinkertaisesti ole voinut jäädä syrjään normaalin arjenkaan psykologia, josta kyllä on laadittu oppikirja jos toinenkin. Jatkuvalla syötöllä hän kuitenkin reputtaa kaikki arjen kahvipöytätilanteet, vaikka kykenisi ne järjellään leikiten ratkaisemaan. Kun Norénin miesystävä tuo hänelle kukkia, on silkkaa katsojan aliarvioivaa naruttamista yrittää vakuuttaa, että hän muka tulkitsisi eleen iltapäivälehtien matalien stereotypioiden mukaisesti. Saga Norénista on tehty koominen norsu, joka sisyfosmaisesti tunkee itseään samaan posliinikauppaan hamaan maailmanloppuun asti.

Luulisin, että käsikirjoittajat tiedostavat ongelman, hyvinkin, mutta tuotantoporras on vaatinut helppoa yleisönkalastusta. Uskottavuudesta viis, jos se uppoaa riittävän moneen katsojaan! Tämäkin seikka paljastaa silti, että vaikka Siltaa on ollut tekemässä hyvin ammattitaitoinen työryhmä, puuttuu ryhmältä kuitenkin itsetunto täysin. Sen myötä puuttuu paljon.

Toisella tuotantokaudella Norén siis on hankkinut itselleen miesystävän. Miesystävä Jakobia esittää lämminhenkinen, sydämellinen ja herttainen Daniel Adolfsson. Koska rakkauden polut ovat arvaamattomat, en väitä suhdetta reaalisesti mahdottomaksi, mutta katsojana kyllä toivoisin Jakobin hahmoon syvennystä, joka edes jollain lailla avaisi hänen sydämensä aivoituksia tässä yksipuolisessa rakkaussuhteessa. Nyt hän vain lyö päätään seinään jaksosta toiseen tekemällä samoja, turhia rakkauden tekoja pohtimatta lainkaan, miten rationalisoida käytöstään.

Rakastuneen silmin.

Vaikkei käsikirjoitus täydellinen olekaan, Sofia Helin luo Noréninsa hienosti. Pitkän aikaa mietin, että hän on ottanut roolisuoritukseensa mallia mekaanisesta nukesta, joka on lievästi vikaantunut. Vasta viikko sitten luin haastattelun, jossa näyttelijä itse kertoo sen sijaan käyttäneensä mallina lintua: "Mietin, millaista on yrittää lujasti ymmärtää jotain, jota ei ymmärrä. Se muokkasi ruumiinkieltäni ja pään liikehdintää."

***

Vaikka televisio on blogini toinen painopistealue, en taida katsoa televisiota kovinkaan paljon. Erityisesti juonelliset jatkosarjat tuottavat minulle tuskaa - niiden takia kun täytyisi askarrella digiboksin kovalevyn kanssa yhä uudestaan monena viikkona peräkkäin. Reaaliaikaisseurantaa en harrasta, sillä viikon amnesia jaksojen välissä tekee liian paljon tuhoa.

Siltaan päätin heinäkuussa vastahakoisesti tarrautua, koska pelkään menettäneeni käsitystä televisiosarjahistorian uusimmista trendeistä. Käsittääkseni ainakin amerikkalaisessa Lost-sarjassa (2004 - 10) on käytetty Sillan kaltaista yleisön naruttamista, eikä moista enää nykyään pidetä rikkeenä, vastoin kuin ennen.

Kesäisen mieroni takia menetin kokonaan pari ensimmäisen tuotantokauden jaksoa, kun en jaksanut loputtomasti juuttua tietokoneen ääreenkään, vaikka Yle Areena säilöö jaksot kuukauden ajaksi. Katsomiseni ei kuitenkaan nähtävästi pahemmin kärsinyt, päätellen siitä, että osaisin vastata kysymyksiin, jotka olivat jääneet vaivaamaan joitain sarjan keskustelusivuilla.

Lisäys 25.11.2013, toisen tuotantokauden päätösjakson jälkeen. Ilmassa oli aavistus tahatonta komiikkaa, kun sarja eilen sunnuntaina päättyi kuviin, joissa Martin Rohde pidätetään rikoksesta, jota hän ensimmäisen tuotantokauden lopussa ei tehnyt.

Päätösjakson viimeisten hetkien psykologia kaikkine äkkiliikkeineen ja suggestioalttiuksineen on mielestäni varsin luokattomasti motivoitu. Se ei kykene vakuuttamaan. Sillan käsikirjoitus jää kyllä kovin kauas esimerkiksi monta kertaa hehkuttamani Fitz ratkaisee -sarjan (alkuperäiset 9 tarinaa 1993 - 95) tanakasta peruskivisyydestä. Fitz ratkaisee pysyy šokeeraavuudestaan huolimatta kautta linjan vakaan uskottavana, eikä siinä vielä kaikki: se kykenee lisäksi tarjoamaan laajennusta katsojan psykologiseen perspektiiviin. Mielessäni on nyt esimerkiksi katolinen tarina Veljellistä rakkautta (1995).

***

Villa Derrickerian täksi kuuksi mainostettu pikku uudistuminen on lykkääntynyt. Raportoin ehkä asiasta lähiviikkoina.

Rikkinäisten pilvilinnat

Hänet muistetaan piipustaan, poikkeuksellisista naissuhteistaan ja komisario Maigret'staan. Tänään tosin ei ole tarkoitus keskittyä Georges Simenonin (1903 - 89) ennätyksiä lyöneeseen rikoskirjatuotantoon vaan hänen taiteeseensa psykologisen romaanin saralla.

Käsillä olevan tarinan kannalta kaikki alkoi New Yorkissa vuonna 1945. Tuolloin Simenon kohtasi nuoren kanadanranskalaisen Denyse Ouimet'n, johon hän rakastui miltei yhdellä silmäyksellä. Pitkän odotuksen jälkeen Simenon sai lopulta eron ensimmäisestä vaimostaan ja pääsi naimisiin mademoiselle Ouimet'n kanssa, mutta jo sitä ennen vuonna 1946 ilmestyi romaani Kolme huonetta Manhattanilla, joka sai innoituksensa tulevan avioparin järisyttävästä kohtaamisesta.

"Ensimmäinen rakkausromaanini", Simenon totesi romaanistaan, jonka johdattelemana meille tarjoutuu tilaisuus vaellella samoja New Yorkin aavemaisen tunnelmallisesti kuvattuja katuja kuin monsieur Simenon ja mademoiselle Ouimet kerran. Tosin rehellisyyden nimissä tunnustan, että hajamielisyyden tilassani mielsin kaupungin välillä Pariisiksi, vaikka kirjan takakansimainos voimakasta paikallisväriä hehkuttaakin.

Ja monsieur Simenonille ja mademoiselle Ouimet'lle kirjailija on luonnollisesti kehittänyt fiktiivistetyt vastineet. Menestyksekkään näyttelijänuransa Ranskaan jättänyt François Combe on 48-vuotiaana jonkin verran esikuvaansa vanhempi. Itävaltalais-unkarilainen, kiintopisteensä hukannut ex-rouva Kay Miller lienee vielä kauempana yläluokkaisessa quebeciläiskodissa varttuneesta mademoiselle Ouimet'sta.

Georges Simenon: Kolme huonetta Manhattanilla
(Trois chambres à Manhattan, 1946)
suom. Sinikka Kallio, 3. painos, Suuri suomalainen kirjakerho 1973. (Ens. painos Otava 1972)

Rakkauselämän kuviot voivat olla perin eriskummaisat. Kipeästi uusia roolitöitä tarvitseva Combe saa todistaa sen heti romaanin alkusivuilla kuunnellessaan naapurinsa ja tämän rakastajattaren kohtaamisten ääniä vaatimattoman Greenwich Villagen -vuokra-asuntonsa ohuiden seinien läpi.

Tänä nimenomaisena lauantaiaamuyönä klo 3 monsieur Combe ei enää jaksa jäädä odottamaan rakastajattaren tuttuja oksentamisrituaaleja vaan pakenee pimeän suurkaupungin kaduille löytääkseen oman eriskummaisan rakkautensa eräästä yöruokapaikasta:

Tiskin ääressä istui nainen, mutta ei hän tarkoituksellisesti mennyt istymaan viereiselle tuolille, hän havahtui vasta kun valkotakkinen neekeri pysähtyi hänen eteensä ja kysyi mitä hän halusi tilata.

Oli kuin markkinatunnelma, kaikki olivat väsyksissä, jokainen istui ja puolittain torkkui eikä viitsinyt vielä mennä kotiin nukkumaan. Oikea New Yorkin tunnelma, brutaali ja piittaamaton. Jokainen sai olla niin kuin oli. (S. 8.)

Meidän täytynee tulkita, että vaikka rakastavaiset eivät sitä heti itse tajua, he tunnistavat alusta asti sen, mikä heitä yhdistää: rikkinäisyys, menneisyyden haavat, yksinäisyys, juurettomuus vieraassa kaupungissa, vieraassa todellisuudessa,vailla pohjaa. Vaimon uskottomuus on ajanut Comben traumaan ja pakenemaan vanhan mantereen turvallisesta huomasta, ja Kayn historia on ehkä vieläkin pirstaleisempi. (Kolme huonetta Manhattanilla käyttää miehestä sukunimeä ja naisesta etunimeä, joten mekin käytämme.)

Koko rakkaustarina suodattuu romaanin näkökulmahenkilönä toimivan Comben tietoisuuden kautta. Aluksi tuo häneen tarrautuva vieras nainen tuntuu vastenmieliseltä melkein. Ensimmäinen merkki Comben tunteen syvyydestä on vain määrätön, hillitön mustasukkaisuus. Ja kun mustasukkaisuus saa suhteen syvetessä yhä äärimmäisempiä ilmenemismuotoja ja kun todistamme Kayn haltioituneen hyväksyvää reaktiota tähän äärimmäisyyteen, voimme vain todeta, että juuri oikea psyyke on löytänyt juuri oikean psyykensä, jotta he toisiinsa kietoituisivat.

Jo silloin kun he olivat tulleet tuohon makkarabaariin, jo silloin kun he vielä eivät edes tienneet toisistaan oli kaikki jo ennalta määrätty, heidän tietämättään... (S. 173.)

Pelokas riippuvaisuus lyö puitteet suhteelle. Freudin koulussa kasvatuksensa saanut nykyihminen tajuaa, että on kysymys jostain hyvin perustavasta ongelmasta. Kiintymyssuhdeteoriat varmasti osaisivat selittää, mistä on kysymys, mutta onneksi meidän ei kaunokirjallisuuden lukijoina tarvitse redusoida lukemistamme psykoteorioihin. Menneinä aikakausina kohtalo kera jumalien ja jumalatarten oikkujen olisi johtanut rakastavaisia, mutta nyt heidän yhteistä historiaansa ohjaa mainitusti psykologian vääjäämättömyys. Tämä antaa ainutlaatuisen lohduttomuuden leimansa Kolmelle huoneelle Manhattannilla. Simenon on usein mainittu psykologisen romaanin mestariksi, ja etevyyden laatunsa hän todistaa tänäkin iltana. Kirjailija Simenon kuvaa hyvin tarkasti mutta ei selitä mitään.

Ensipainos 1946.

Simenonille tyypillistä on aiheesta huolimatta kirjoittaa hillitysti, tehoja tavoittelemattomasti. Nuiva lukija voisi kuvitella tämän karkottavan lukijoita, varsinkin kun juoni nojaa niin voimakkaasti psykologiaan, ei tapahtumien tuomaan jännitteeseen. Miten samankaltaisia vesiä hämmentänyt Alberto Moravia esimerkiksi olisi kirjoittanut toisin? Tai Erich Maria Remarque Taivas ei tunne suosikkeja -romaaneineen? Teoksen viimeiseen neljännekseen ja sen tarjoamaan nousuun päästyä nuiva lukija kuitenkin joutuu perumaan tuomionsa, kun romaanin omat siivet avautuvat. Tosin jos sama nuiva lukija on kovin turvallisuushakuinen, hän ehkä tulkitsee, että psykologia tuossa vaiheessa käy epäuskottavaksi. Oma julmettu käsitykseni kuitenkin on, että näennäisessä epäuskottavuudessaan loppuneljännes päinvastoin on niin tosi kuin vain mahdollista. Meidän on vain uskominen Simenonia ja hänen Combeaan, jolla on "tyhjät kädet täynnä rakkautta" (s. 181).

Kolme huonetta Manhattanilla saattaisi oikealle vastaanottajalle sattuneena muuttaa maailmaa, sitä jossa lukija on elänyt joko omaan epävarmuuteensa ripustautuneena Combena, johonkuhun hänen kaltaiseensa tarrautuneena Kayna tahi heidän lähipiiriinsä kuuluvana. Tunnista itsesi, tunne itsesi, kuten viisaus vaati jo kauan ennen Sokrateen aikoja.

Mutta minkä verran Simenon itse tunsi itsensä romaania kirjoittaessaan? Viimeinen, vain nelisivuinen luku antaa monitulkintaisen käsityksen asiasta. Tuossa lyhyessä luvussa melodraama löytää ensimmäisen kerran tiensä teoksen sivuille ja kerronta käy sitä mukaa suorastaan falskiksi. Neljä sivua taritsevat ekstaattisen fantasiamaisen kuvan tästä rakkaudesta, vaikka unelmoidun paratiisin perustukset ilmiselvästi ovat hiekalla vain. Onko Simenonin falskius mestarillisen tahallista vai sokean traagisen tahatonta?

Sen verran viimeistään me jälkiviisaat tiedämme, että monsieur Simenonin ja mademoiselle Ouimet'n rakkaus ei saanut kestää ikuisuuteen, vaikka toisin tarkoitettu oli.

***

Kolme huonetta Manhattanilla siirsi valkokankaalle vuonna 1965 joukko hohdokkaita nimiä. Tuon elokuvan Kolme huonetta Manhattanilla (Trois chambres à Manhattan) ohjasi erityisesti Paratiisin lapsistaan tunnettu Marcel Carné (1906 - 96). Epätoivoisesti rakastavaa pääparia esittävät Maurice Ronet ja monista klassikkoelokuvista tuttu Annie Girardot.

Geneviève Pagella on pikkurooli Comben vaimona. Mustaa kapakkalaulajaa esittävän Virginia Veen tunnetuimpia levytyksiä on englanninkielinen cover suomalais-ranskalaisen Valto Laitisen sävellyksestä "C'est toute une musique". Ja aloittipa itse Robert De Nirokin mittavan valkokangasuransa pikkiriikkisellä näyttäytymisellä tässä nimenomaisessa filmissä.

Yle TV1 on esittänyt Carnén elokuvan kesäkuussa 1973.

• Petri Immosen 20 vuotta sitten Helsingin Sanomissa ilmestynyt esittely Pierre Assoulinen Simenon-elämäkerrasta tarjoaa monta kiintoisaa näkökulmaa ilmiöön nimeltä Georges Simenon.