Ikäneitoja junassa

Murhaaminen on helppoa (murder is easy), jos kukaan ei epäile murhaa murhaksi vaan päättelee sen esimerkiksi tapaturmaksi tai itsetuhoksi. Siksipä Wychwoodin kylä kerääkin tällaisia helppoja murhia oikein ison kopallisen illan elokuvassa.

Neiti Marple: Neiti Pinkertonin salaisuus
(Murder Is Easy, ohjaus Hettie Macdonald, Iso-Britannia 2008)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivuilla
Yle TV1 su 16.10.2011 klo 18.55 (ensiesitys Suomessa 3.1.2010)
Satunnainen junatuttavuus sanoo olevansa menossa Scotland Yardiin kertomaan tietonsa eräästä murhasta. Luettuaan lehdestä naisen kuolemasta neiti Marple tahtoo selvittää sen syyn. (Yle.fi.)

Vuosien 1984 - 1992 ylivertaista neiti Marplea, Joan Hicksonia (1906 - 1998), ei pysty voittamaan yksikään toinen näyttelijä. Tänään kuitenkin näin ensimmäisen kerran Julia McKenzien (s. 1941) ikäneitosalapoliisin roolissa ja havaitsin ilokseni, että hänessä ei ole periaatteessa muuta vikaa kuin se, että hän ei ole Joan Hickson. (Plus lisäksi on ihmeteltävä, miksi hän on mennyt sutimaan maskaraa silmäripsiinsä melkein paakkukaupalla.)

Ilokseni havaitsin myös, että Agatha Christien alkuperäisromaania vuodelta 1939 ei ollut menty tärvelemään vääntämällä hahmoja homoseksuaaleiksi tai ties miksi perversseiksi. [Lisäys 25.10.2011: Jaksoon taisi sittenkin olla ympätty jonkinlainen insesti-tapaus, jota ei romaanista löydy.] Tällainen "trendistäminenhän" taisi olla ihan perussettiä "modernisoidun" Marplen startatessa vuonna 2004. Tuolloin remmiin astuneesta Geraldine McEwanista (s. 1932), neiti Marplen täydellisestä antiteesistä, päästiin sentään eroon 12 tv-elokuvan jälkeen.

Tietenkin tämäkin Christien romaani on supertiivistetty puolitoistatuntiseksi, koska nykykatsoja kuulemma on niin lyhytjänteinen. Toisaalta kiitosta käsikirjoittajille täytyy antaa esimerkiksi siitä, että juonen seurattavuus ei pahemmin kärsi, vaikka murhakuningattaren koukeroiset käänteet voivat olla melkoisen mutkikkaita.

Raskauttavinta jaksolle on se, että alkuperäisromaani ei ole lainkaan Marple-romaani. Siksipä juonta on jouduttu vääntämään todella paljon, jotta se mahtuisi Marple-konseptiin; lukemieni kommenttien mukaan tarina on kirjoitettu suurin piirtein uusiksi muun muassa henkilöitten motiivien suhteen.

Minulla oli Neiti Pinkertonin salaisuutta tänään katsoessani aivan omat jännityspisteeni. Nimittäin joskus yli neljännesvuosisata sitten näin Claude Whathamin (1927 - 2008) vuonna 1982 ohjaaman tv-elokuvasovituksen samaisesta romaanista. Tuossa elokuvassa ylen merkittävän Honoria Waynfletin roolin esitti itse Hollywood-legenda Olivia de Havilland (s. 1916), tuttu jo Tuulen viemästä 1939. Illan elokuvaa katsoessani yritin alusta asti päätellä, kuka on perinyt tuon vahvan roolin. Shirley Hendersonhan (s. 1965) se oli, varsin paljon vähemmän vahvaksi käsikirjoitettuna vain.

Tuulen viemän hyvis Christie-pahiksena 1982.

Vuoden 1982 Neiti Pinkerton on sovitettu nykyhetkeen, mutta silti se on paljon uskollisempi Christien alkuperäisromaanille. Tuolloisessa nykyhetkessä maalaiskylän murhakimaraa alkaa selvittää tietokone-ekspertti, joka alun junakohtauksessa osuu istumaan samaan loosiin kuin Scotland Yardiin matkalla oleva neiti Pinkerton, Helen Hayes (1900 - 1993) - Hollywoodin legendoja hänkin. Tänä iltanahan neiti Pinkertonin junamatkatoveriksi istutetaan asiaan kuulumattomasti meidän ikäneitomme.

Whathamin Pinkertonissa murhadominosarjalle katalyysin antavaa amerikkalaisneito Bridget Conwayta esittää puolilegenda Lesley-Anne Down (s. 1954), loisteliaitten varhaisvuosiensa jälkeen mm. Kauniitten ja rohkeitten 820 jaksoon päätynyt näyttelijätär. Vuoden 2008 Pinkertonia varten rooliin on pestattu tuntemattomampi Margo Stilley (s. 1982), tietyllä tavalla hyvin viehättävä 1950-lukulaisessa kuosissaan ja hoikkuudessaan.

Palapelidekkarin konventioita vähänkin tunteva pystyy jo kohdassa 29 minuuttia päättelemään, että Miss Conwayn paljastus adoptointitaustoistaan on tavalla tai toisella avain mysteerin ratkaisuun. Ja odottamattomat kuolintapaukset senkun jatkuvat farssimaisuuden rajoja kurkotellen, eikä kukaan Marplen gängin ulkopuolella osaa nähdä moisessa viikatteen heilunnassa pienoisyhteisön sisällä mitään epäilyttävää.

Toivottavaa mutta kovin epätodennäköistä on, että jokin tv-kanava sponsoroisi vertailua varten myös vuoden 1982 sovituksen Wychwoodin piskuisen kylän julmasta vuodenajasta. Ja bonuksena saisimme myös ihailla legenda- de Havillandin ikimuistoista voimanäytöstä finaalissa kasvihuoneitten edustalla.

PS. Vuoden 1982 Neiti Pinkertonin salaisuus on nähtävissä YouTubessa kymmeneen osaan pilkottuna, alkaen tästä nauhasta.

Stalkkereita keskenämme

Joskus törmää hienoihin televisio-ohjelmiin sattumalta. Minulle kävi tänään niin.

Yksipuolinen rakkaus (Unrequited Love, 2005, 76 min; ohjaus Chris Petit, Englanti)
Yle Teema su 9.10.2011 klo 15.40
Gregory Dartin kirjaan stalkkauksesta perustuva, draamaa ja dokumenttia yhdistelevä taideteos. (Yle.fi)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Elokuvan englanninkielisen dvd-julkaisun esittely
Englanninkielinen arvostelu Gregory Dartin alkuperäisestä teoksesta

Katsoin elokuvaa ensin hajamielisesti, ja jouduin myös poistumaan television äärestä pariin otteeseen. Siksi en ole ihan varma, löytyykö eräs hieno tulkinnallinen aukko ohjelmasta itsestään vai syntyykö se siitä, että seuraamiseni ei ollut herpaantumaton.

Yksipuolisen rakkauden tarinatason taustalla on katkennut rakkaussuhde, todellinen tai kuviteltu - ei merkitystä. Nyt toinen rakkauden osapuolista väijyy entistä rakastettuaan, urkkii tämän liikkeitä, pyrkii pitämään yhteyttä puhelimen ja muitten viestinten avulla - stalkkaa tätä.

Onko stalkkeri dokumentin draamaosuuksissa näyttelevä mies vai nainen, jää minulle sanotusti epävarmaksi. Kamera tarkkailee naista (kuin miehen silmä), mutta toisaalta nainen tuntee paljon sanottavaa jääneen sanomatta (naisen tarve jatkaa viestintää).

Vai onko todellista, molemminpuolista rakkaussuhdetta koskaan edes ollut?

Tämä on elokuvan draamatasoa. Toisella tasolla on dokumentti, ja nämä kaksi tasoa luovat yhdessä yhä uusia tasoja. Kyseessä ei siis ole perinteinen draamadokumentti vaan draaman ja dokumentin liitto, taiteellisesti mitä onnistunein.

Kamera tarkkailee naista. Kenen kamera se on? tai onko sillä edes väliä? sillä onhan nykyaikainen suurkaupunki Lontoo täynnä valvontakameroita, jotka nekin kaikki tarkkailevat naista. Meitä stalkataan koko ajan.

Ohjelman kertoja rinnastaa draamatason naisen ja miehen välisen, pakkomielteisen suhteen toisenkinlaiseen tapaan käyttää kameraa: Alfred Hitchcockin pakkomielteeseen blondiinoja filmitähtiään kohtaan. Stalkkaava osapuoli stalkkaa entistä rakastettuaan samalla tyydyttymättömällä intensiteetillä kuin Hitchcock tarkkailee elokuvissaan Grace Kellyä tai Kim Novakia tai Tippi Hedreniä.

Kuvat ja teksti virtaavat elokuvassa samalla höyhenenkevyellä logiikalla kuin ranskalaisessa uudessa elokuvassa: Alain Resnais, Marguerite Duras. Loppuminuuttien synteettisessa huipennuksessa teksti nousee puhtaaksi aforistiikaksi.

Yksipuolisen rakkauden tämänpäiväinen näytös oli jo kolmas tai neljäs Ylen kanavilla, joten luultavimmin se on jo elämänsä suomalaisessa televisiossa elänyt, valitettavasti.

Elokuva perustuu yliopistotutkija Gregory Dartin kirjaan Unrequited Love vuodelta 2003. Ohjauksesta ja käsikirjoituksen muokkauksesta vastaava Chris (tai Christopher) Petit (s. 1949) on viime vuosina keskittynyt dokumenttiohjauksiin, mutta hänen ansioluettelostaan löytyy myös sellaisia valtavirtaohjauksia kuin P. D. James -sovitus Sopimaton tehtävä naiselle (1982) tai hieno Neiti Marple -filmatisointi Lomahotellin murhat (1989). Draamatasolla näyttelevät Rebecca Marshall ja Vibeche Standal eivät ole ammattilaisnäyttelijöitä.

Ylikomisario Wexford kuollut

Vain kuukausi sitten kirjoitin esittelyn BBC:n hienosta Ylikomisario Wexford -sarjasta, jossa nimiroolia esitti George Baker.

Hän kuoli tämän viikon perjantaina, 7. lokakuuta.

Tämä BBC:n uutinen kertoo, että itse Bond-kirjailija Ian Fleming olisi halunnut Bakerin astuvan agentti 007:n rooliin, mikä kuitenkaan ei toteutunut, ja roolin sai Sean Connery.

Muistokirjoitus James Bond International Fan Clubin kotisivuilla

=> Ylikomisario Wexford -teksti, jossa on tilaa mahdollisille kommenteille.

Opas Intiaanisaarelle

Huomenna myöhäisillasta teemme retken Intiaanisaarelle, jolle ei kannata uskaltautua ilman kunnollisia varusteita. Huolellinen varustautuminen on erinomaisen tärkeää siksikin, että retkiä tuolla kohtalokkaalle saarelle ei järjestetä turhan usein: edellisen kerran siellä oli mahdollisuus käydä yli kolme vuosikymmentä sitten, kesäkuun 21. päivänä 1980, silloin Yle TV2:n sponsoroimana.

Eikä yksikään pelastunut
(And Then There Were None, ohjaus René Clair, USA 1945)
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivulla
Yle Teema la 8.10.2011 klo 21.50

Kahdeksan toisilleen tuntematonta on kutsuttu autiolla saarella sijaitsevaan hotelliin, jossa heidän tarpeistaan huolehtii kaksi palvelusväen edustajaa. Tapahtuu murha, ja toinen, ja kolmas, ja ei aikaakaan kun saarella ei ole enää (lähes) yhtäkään pelastunutta...

Näin yksinkertainen ja samalla tehokas on Agatha Christien (1890 - 1976) tunnetuimpaan romaaniin Kymmenen pientä neekeripoikaa / Eikä yksikään pelastunut (1939) perustuvan elokuvan perusjuoni.

Miksi tuntematon herra Owen sitten on saattanut nämä kymmenen keskenään yhteen? Selviää, että kullakin heistä on kontollaan vakava rikos - he ovat syyllisiä toisen ihmisen kuolemaan, mistä Owen haluaa heidän joutuvan vastuuseen hengellään.
Muistan varhaisemmilta vuosiltani, miten vaikea Christien alkuperäisromaaniin oli päästä sisään, kun piti pikavauhtia tutustua kymmeneen henkilöön teoksen ensimmäisessä luvussa. Siispä ystävällisimmin esittelen tarinan kymmenen kuolemaantuomittua rikoksineen etukäteen teille:

• palkkasoturi Philip Lombard: rikoksena sotamiesten hylkääminen viidakkoon - roolissa Louis Hayward (1909 - 1985).
• sihteeri Vera Claythorne: sukulaismiehen kuolema - June Duprez (1918 - 1984).
• emeritustuomari Francis J. Quinncannon (romaanissa Lawrence J. Wargrave): valamiehistön manipulointi - Barry Fitzgerald (1888 - 1961).
• lääkäri Edward G. Armstrong: juopuneena leikkauksessa - Walter Huston (1884 - 1950), mestariohjaaja John Hustonin isä, tunnettu erityisesti roolistaan poikansa elokuvassa Sierra Madren aarre.
• yksityisetsivä William Henry Blore: väärä vala oikeudessa - Roland Young (1887 - 1953).
• prissi Nikita Starloff (romaanissa Anthony Marston): lasten yliajo - Mischa Auer (1905 - 1967).
• kenraali John Mandrake (romaanissa John G. Macarthur): vaimonsa rakastajan lähettäminen itsemurhatehtävään - Sir C. Aubrey Smith (1863 - 1948), mm. Hitchcockin Rebekka.
• neiti Emily Brent: sukulaisen ajaminen itsemurhaan - Judith Anderson (1897 - 1992), Hitchcockin Rebekan kylmäävä rouva Danvers ja Brooksin Kissan kuumalla katolla kanaemoäiti.
• hovimestari Thomas Rogers: emännän kuoleman aiheuttaminen vaimonsa avustuksella - Richard Haydn (1905 - 1985)
• keittäjä Ethel Rogers - Queenie Leonard (1905 - 2002).

Syvemmälle elokuvan taustoihin pääsemiseksi teemme kiepin Agatha Christien omiin sanoihin siitä, miten hänen klassikkoteoksensa syntyi:

Olin tehnyt kirjani Kymmenen pientä neekeripoikaa nimenomaan sen vuoksi että tehtävän vaikeus viehätti minua. Kymmenen ihmisen täytyi siinä kuolla ilman että kertomus kävi naurettavaksi ja murhaajan henkilöllisyys ilmeiseksi. Kirja vaati todella paljon suunnittelua ja olin tyytyväinen aikaansaannokseeni. (Vanha hyvä aikani, s. 556, suom. Antti Nuuttila.)

Puolet inkkareista jo hylännyt kanootin...

Christiellä on tehokas keino useissa dekkareissaan luoda pahaenteistä kauhuntuntua sovittamalla rikossarja viattoman lastenlorun puitteisiin. Romaani Kymmenen pientä neekeripoikaa edustaa tuon keinon huipennusta. Christien käyttämä loru on Frank Greenin suunnilleen vuonna 1869 riimittelemä sovitus vanhasta amerikkalaisesta värssystä. Kuolemantapaukset tapahtuvat tarinassa yksi kerrallaan lorua mukaillen:

                Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
                vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

                Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
                vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.

                Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
                yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

                Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
                nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

                Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
                vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

                Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
                niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

                On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
                syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.

                Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,
                kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

                On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vierityksin,
                kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.

                Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
                hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.

Huomenna nähtävässä René Clairin (1898 - 1981) elokuvassa neekerit on korvattu intiaaneilla, mikä sopiikin meille hyvin, kun kerran poliittinen korrektius on nyttemmin tehnyt alkuaan viattomasta neekeri-sanasta lainsuojattoman.

Näyttämöllisesti on hieman ongelmallista, että tarinan henkilöt kuolevat kaikki vuorollaan, kunnes jäljellä ei enää yhtäkään...

Christie havaitsi tuon ongelman jo pari vuotta romaaninsa jälkeen sovittaessaan dekkariaan näytelmäkäsikirjoitukseksi. Onnekseen hän muisti lorun vaihtoehtoisen mukaelman, jossa kaksi eloon jäänyttä menevät naimisiin, jolloin hekin häipyvät mutta perustettuaan perheen saavat niin paljon jälkeläisiä, että täysi kymmenikkö on taas koossa. Samaa ratkaisua käyttää myös Clairin elokuva.

Arvatkaa, ketkä mahtavat olla nuo elokuvan kaksi kyyhkyläistä...

Romaanista on tehty lukuisia filmisovituksia, joista Clairin versio on aivan ensimmäinen. Muissa versiossa hotelli sijaitsee esimerkiksi itävaltalaisella vuorella, Iranin autiomaassa, tai sitten lähdetään afrikkalaiselle safarille. Neuvostoliittolaisversio vuodelta 1987 on yksi harvoista, joissa elokuvan loppu on alkuperäisromaanin mukainen eli kaikki kuolevat.

Clairin Eikä yksikään pelastunut ei sorru turhan tarkkaan realismiin: kuolema niittää satoaan ympäriinsä, mutta se ei järkytä henkilöitä ihan turhan paljon. Clairin version on kepeä ja paljon enemmän komediaa kuin vakavasti aiheensa suhtautuva jännäri.

En ole vielä milloinkaan nähnyt elokuvaa, mutta uskoisin sen edustavan samaa kepeyden genreä, jonka vie seuraavaan ulottuvuuteen (ja entistä komediallisemmalle tasolle) Jonathan Lynnin farssi Cluedo - pelaa henkesi edestä (1985). Lynnin elokuva on sovitus tunnetusta murhaajanjäljityspelistä, joka tuli markkinoille 1949 - muutama vuosi Christien romaanin ja Clairin elokuvasovituksen jälkeen...

Christie muuten kuulemma rakasti pelata Cluedoa.


PS. (Elokuvan jälkeen)

Nähtyäni elokuvan en voi kuin ihastella sitä, miten Clair on onnistunut tiivistämään kokonaisen romaanin alle 100-minuuttiseksi elokuvaksi seurattavuuden ja  ymmärrettävyyden silti lainkaan kärsimättä. Ja loppuminuuttien näyttämökuvat ovat sukkeluudessaan erinomaisia.

Monella tavalla Eikä yksikään pelastunut tuntuu tyylillisesti vanhentuneelta, mutta siinä on monet ansiokkaat puolensa. Minun tekee mieli verrata sitä pariin muuhun merkittävään elokuvahistorian edustajaan.

Vaikka elokuva laukkaa virheettömästi kepeän tyylikkäänä, se jää kyllä toiseksi vertailussa yhteenkin 15 vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneeseen suomalaiseen rikoselokuvaan - nimittäin tyylitettelevyydessään ylivertaiseen Matti Kassilan Komisario Palmun erehdykseen (1960). Toki Mika Waltarin dekadentit alkuperäishahmot on helpompi ylöspanna näyttämölle tyyliteltyinä karikatyyreina Jussi Jurkan johdolla, mutta silti Kassilan luomus on sentään lyömätön.

Kun todellinen syyllinen Intiaanisaaren nirrinpoistotalkoisiin lopulta näyttäytyy katsojalle silmästä silmään, hän silittelee kissaa sylissään. Mietin, mahtaako kyseessä olla sama kissa, joka myöhemmin inspiroi Ian Flemingiä ja United Artists -tuotantoyhtiötä antamaan 007:n arkkivihollisen hellitellä valkoiseksi pestyä kisulia sylissään.

Ikävä Kingsmarkhamiin

Uusintatoiveet 1:
Ylikomisario Wexford -sarja
(23 tarinaa, GBR 1987 - 2000)
Sarjan englanninkieliset kotisivut
Sarjan täydellinen alkukielinen jaksoluettelo
Brian Bennettin säveltämä sarjan tunnusmusiikki YouTubessa

Brittidekkaristi Ruth Rendell (1930 - 2015) oli suosionsa huipulla Suomessakin pari vuosikymmentä sitten. Merkittävä syy suosioon oli vuonna 1987 käyntiin lähtenyt Ylikomisario Wexford -tarinoiden televisiointi.

Ylikomisario Reg Wexfordia esitti läpi vuosien George Baker (s. 1931), kunnes sarja päättyi vuonna 2000 silloin tuoreen Harm Done -romaanin filmatisointiin. Hänen apulaistaan, komisario Burdenia, näytteli Christopher Ravenscroft (s. 1946).

Wexford ja Burden ratkovat murhia kuvitteellisessa Kingsmarkhamin kaupungissa "jossain Sussexin keskiosissa". Agathachristieläisellä tavalla ovelien murhien ohella keskitytään kummankin poliisin kotielämän seuraamiseen. Ylikomisarion mieltä rassaavat aikuistuneiden tyttärien, Sheilan ja Sylvian, ongelmat. Burden puolestaan menettää sarjan kuluessa vaimonsa, mutta saa lopulta onnekseen uuden, entistä ehomman vaimoyksilön tilalle.

Wexford ynnä hänen pikku apulaisensa, komisario Burden.

Wexford-tarinoita ei filmattu romaanien alkuperäisessä syntyjärjestyksessä, ja siksi esimerkiksi Burdenin perhetragedia ja uuden onnen löytyminen sijoittuvat eri kohtaan kuin romaanisarjassa.

Rendellin Wexford-dekkarit edustavat kultakauden arvoitusperinnettä sovellettuna vuosisadan jälkipuoliskon ajatusmaailmaan. Tosin vuosisadan vaihdetta lähestyttäessä Rendell kävi yhteiskunnallisesti tiedostavammaksi, mikä ei välttämättä ollut mieleen lukijoille ja sarjan seuraajille, jotka olivat ottaneet omakseen Kingsmarkhamin omalla tavallaan huolettoman ja todellisuuspakoisen idyllin kaikkine rakastettuine henkilöineen.

George Baker keksittiin ylikomisarion rooliin, kun hän oli kuvaamassa Neiti Marple -tarinaa Bertramin hotellissa (1987). Hänestä tuli sarjan myötä niin mainio Wexford, että Ruth Rendell kertoo myöhempiä romaanejaan kirjoittaessaan muuntaneensa päähenkilöään Bakerin johdattamaan suuntaan. Aikamoinen ero onkin varhaisten Wexford-romaanien äreän ja epäsympaattisen käskyttäjän ja televisiosarjan turvallisen isähahmon välillä.

Yle TV1 esitti sarjan tuoreeltaan kokonaisuudessaan. Ensilähetyksen jälkeen sitä ei kuitenkaan ole kertaakaan uusittu; tuntuu, kuin se olisi kokonaan unohdettu Yleisradiossa ja suomalaiskatsojien mielissä. Esimerkiksi paljon vähemmän sympatiaa herättävä ja juonellisesti paljon vaikeammin seurattava Ylikomisario Morse on uusittu vuosien kulussa yhä uudelleen. Morse-sarjan karhean Oxford-kuvauksen rinnalla Wexford on viehättävä ja kotoisa kuin kupponen lämmintä maitokaakaota beigessä kammarissa, jossa elävä takkatuli luo tunnelmaa.

Rouva Wexford, myöhemmin myös tosielämän rouva Baker.

George Baker jäi leskeksi 1990-luvun alussa. Sarjan kuvausten ilmapiiristä kertoo, että hän astui 1993 vihille rouva Wexfordia esittäneen Louie Ramsayn kanssa.

Tuoreehko suru-uutinen kertoo, että Louie Ramsay kuoli 81-vuotiaana kuluvan vuoden maaliskuussa. George Bakerin on tiedotettu elävän suhteellisen heikossa kunnossa hoitokodissa.

Baronetiksi lyödyn Ruth Rendellin vuonna 1964 alkanut Wexford-sarja puolestaan täydentyi tänä vuonna 23. romaanillaan The Vault. Sarjan 16 ensimmäistä osaa ehdittiin suomentaa ennen suosion laimenemista; suomalaisantikvariaatit pursuavat romaania Ylikomisario Wexford ja Simisola, jonka itsekin jätin kesken.

Lisäys lokakuussa. George Baker kuoli perjantaina 7. lokakuuta 2011.

=> Paluu Uusintatoiveet-sarjan pääsivulle.

Uusintatoiveet-sarja avautuu

Tänään Villa Derrickeriassa avautuu kokonaan uusi sarja, jota aion tulevina kuukausina tai vuosina täydentää useallakin blogitekstillä.

Kerään tähän sarjaan televisio-ohjelmia, jotka toivoisin näkeväni uusintana Suomen tv-kanavilla. Sarjan aloittavat

• Ylikomisario Wexford (UK 1987 - 2000)
• Pimeän pelko (USA 1987)
• Kaikuja (UK 1988)
• Enkeli lensi ohi (Suomi 1984) ja
• Harjunpää ja ahdistelija (Suomi 1985)

Tervetuloa jännäämään seurassani, miten Yleisradio ja muut televisioyhtiöt reagoivat toivesarjaani!

Apartheid 1920

Lady Chatterleyn rakastaja
(Lady Chatterley, ohjaus Pascale Ferran, Ranska 2006)
Elokuvan esittely TV1:n kotisivulla
Elokuvan englanninkielinen traileri YouTubessa
Yle TV1 pe 2.9.2011

Kaivosmiesten massat nousevat maan uumenista raskaan työpäivän jälkeen kasvot mustina hiilipölystä. Lady Constance Chatterley (Marina Hands, s. 1975) istuu hienona puolisonsa omistaman loistoauton takapenkillä, mutta vastoin etikettiä hän ei käännä päätään pois vaan suostuu näkemään nuo rahvaat työläiset, jotka yläluokan silmissä ovat normaalisti tuskin edes elukoita.

1920-luvun Brittilandiassa vallitsee käytännössä samanlainen apartheid kuin Etelä-Afrikassa vuosisadan loppupuolella. Tuossa yhteiskunnassa valitsee toisenkinlainen apartheid, jossa jakolinjana toimii sukupuoli. Lady Constance on baronetti Clifford Chatterleyn (Hippolyte Girardot, s. 1955) heikompi puolisko vailla oikeutta omaan tahtoon. 

Lady Chatterley olisi yhtä heikoilla suhteessaan puolisoonsa kuin kuka tahansa ajan herrasnainen, ellei Sir Cliffordilla olisi pientä heikkoutta: hän on halvaantunut maailmansodassa ja istuu pyörätuolissa sukupuolisen kykynsä menettäneenä. Puolison invalidius antaa lady Constancelle mahdollisuuden paeta etsimään vapauttaan.

Mutta ensin häkissään elävän lady Constancen täytyy tulla tietoiseksi vapauden mahdollisuudesta. Kanssapyhiinvaeltajaksi osuu Sir Cliffordin tiluksia vaaliva riistanvartija Oliver Mellors (Jean-Louis Coulloc'h), jonka lady Constance kohtaa käveleskellessään metsässä eräänä kauniina päivänä. Hiljalleen kummankin osapuolen silmät avautuvat, ja tuloksena on voimakkaan intohimoinen ja lihallinen rakkaussuhde aatelisen rouvan ja vähäpätöisen palkollisen välillä.

Epäsäätyisesti: lady ja riistanvartija.

Joillain keskustelusivuilla Pascale Ferranin (s. 1960) ohjaamaa, viiden vuoden takaista Lady Chatterleyn rakastajaa (2006) on vahvasti kritisoitu puolueellisuudesta naisen hyväksi. Näin varmaan olisikin, jos elokuva sijoittuisi nykyajan Englantiin tai Suomeen, mutta täytyy muistaa, että 1920-luvulla ahtaassa tilassaan toisarvoisena elänyt nainen tuskin olisi voinut kuvitellakaan moista vapauden unelmaa.

Elokuva on pitkä, miltei kolmituntinen, siis liian pitkä elokuvaksi, mutta lady Chatterleyn kehitystarinan ja tietoisuuden kehkeytymisen kuvaaminen vaatii kaiken tuon viipyilevyyden. Sanoisinkin päinvastoin, että elokuvassa ei ole mitään ylimääräistä. Viisaasti elokuva on televisiota varten erikseen leikattu kaksiosaiseksi sarjaksi, joka on noin puoli tuntia elokuvaa pitempi, mutta TV1 esitti alkuperäisen elokuvateatteriversion.

Brittikirjailija D. H. Lawrencen (1885 - 1930) romaani Lady Chatterleyn rakastaja (1928) on ehdoton klassikko, josta on muokattu useita versioita elokuvateattereita ja televisiota varten.

Lady Chatterleytä ovat esittäneet mm. Sylvia Kristel (1981) ja Joely Richardson (1993). Aivan ensimmäinen filmatisointi lienee sekin ollut illan elokuvan tapaan ranskalainen: Marc Allégret'n vuodelta 1955 oleva Lady Chatterleyn rakastaja (L'Amant de lady Chatterley), jossa pääroolin esitti Danielle Darrieux (s. 1917) - ranskalaisen elokuvan matriarkka, jonka ura valkokankaalla alkoi jo vuonna 1931 ja jatkuu edelleen. Muistamme hänet esimerkiksi 8 naisen (2001) isoäitylinä Mamyna.

Ferranin Lady Chatterley on romaanin filmatisointihistoriassa siinä mielessä uraa luova, että se on ensimmäinen naisohjaajan versio romaanista. Pahimillaan sovitukset on muokattu suoraksi pornoksi, joka varmasti täydellisesti latistaa feministienkin kehuman Lawrencen kyvyn ymmärtää sekä naista että miestä.

Ferranin sovitus muuten perustuu Lawrencen vaihtoehtoiseen, vähemmän tunnettuun versioon Lady Chatterleystä. Tuo versio julkaistiin vasta vuonna 1972 nimellä John Thomas and Lady Jane. 

Kuvausryhmän budjetti elokuvaa varten oli melkoisen niukka, mikä näkyy mm. hiukan kömpelösti tyylitellyssä automatkan kuvauksessa läpi Ranskan sekä sateessa, joka päälleliimatun näköisenä on kastelevinaan metsässä kirmaavat rakastavaiset. Muutoin mittava epookki on kuvattu loisteliaasti pukuineen, kartanoineen, ympäristöineen kaikkineen.