 |
| Andy Williams (1927 - 2012). |
Eilen kirjoitin laajasti kirjailija Ian McEwanista, häntä laajasti ylistellen (ja tarkoittamatta mahdollisesti myös vähäsen alistellen). Hän on laatukirjailija, Britannian nykykirjallisuuden eturiviä, aivan varmasti ja taatusti paikkansa Otavan kirjaston prestiisisarjassa ansainneena.
McEwanista puhutaan usein mielellään samassa lauseessa amerikkalaiskirjailija Paul Austerin kanssa, joka puolestaan on vakiinnuttanut asemansa Tammen Keltaisessa kirjastossa. Päättyneen kesän aikana satuin lukemaan pari lausuntoa, joissa ennusteltiin Nobelin kirjallisuuspalkintoa kummallekin heistä, toisessa lausunnossa herra McEwanille ja toisessa herra Austerille.
Mutta eiväthän he kumpikaan nobelia ansaitse.
Vaikka sekä McEwan että Auster ovat vakiinnuttaneet asemansa kirjahyllyn arvokkaimmilla orsilla, heidän panoksensa kirjallisuuden historiaan on kuitenkin melkoisen vähäinen. Mitä uutta ja omaa he ovat todellisesti tuoneet maailmankirjallisuuteen? He kumpikin ovat nykyään melkoisen laajasti suosittuja, ja väittäisin syyn piilevän siinä, että heitä on niin tavattoman helppo lukea. En yhtään ihmettelisi, vaikka kirjallisuushistoriat vuonna 2100 lokeroisivat heidät kummankin karsinaan nimeltä easy reading. Itsellänikin on nimittäin ollut tapana, silloin kun kaunokirjallisuuden lukemiseeni on sattunut pitempi, jopa monien kuukausien mittainen tauko, aloittaa romaanien uudelleenlukeminen esimerkiksi juuri näistä kahdesta kirjailijasta, koska heidän romaaninsa ovat niin hirveän vaivattomia, eivätkä ne silti jätä viihdekirjamaisen onttoa oloa (paitsi Auster, joskus, varsinkin siinä vaiheessa kun on tutustunut häneen laajemmin).
 |
| Myöntäisitkö sinä nobelin näin kärtsylle kaverille? |
Vuotta ennen Pinteriä kirjallisuuden Nobel-palkinto meni Itävaltaan ja Elfriede Jelinekille (s. 1946). Tämä Ruotsin akatemian valinta herätti ehkä ihmetystä, sillä lieneehän Jelinek niin suunnattoman kapea-alainen kirjailija, lähinnä kai patologisen naispoikkeusyksilön kuvaaja, mutta omalla, pienellä reviirillään hän porautuu johonkin niin syvälle, että vastaavaan eivät McEwan ja Auster liene milloinkaan yltäneet.
Toki akatemiakin palkittavaa seuloessaan aina joskus hatkahtelee. Moni nobeliadiin kohotettu on ajan kuluessa pudonnut kirjallisuushistorian vankkureista, kun taas esimerkiksi Joyce jäi kokonaan ilman palkintoaan. Melkoisen uskomattomalta kuulostaa eräs tarina, jonka olen joskus antanut itselleni kertoa:
Margaret Mitchell (1900 - 49) julkaisi vuonna 1936 laajan romaaninsa Tuulen viemää, joka jäi ainoaksi hänen elämänsä aikana julkaistuksi kirjamuotoiseksi teokseksi. Se nousi nopeasti suureen suosioon ja voitti Pulitzerin palkinnonkin seuraavana vuonna. Myös Ruotsin akatemia kuulemma tykästyi kirjaan heti ihan simona. Väitetään, että akateemikot olisivat olleet jo aivan lähellä laakeroida Mitchellin nobelilla.
Varmasti Tuulen viemää on ihan kiva kirja, ja pari vuotta myöhemmin tuotetussa elokuvaversiossa on lisäksi vaikuttava tunnusmusiikkikin, mutta selvää lienee, että tulevaisuus olisi langettanut Mitchellin kruunaamiselle melko ankaran tuomion. Käsittääkseni tämä akatemian hetkellinen järjiltäänsuistuminen sai sen muuntamaan toimintansa sääntöjä vastaisten uhkatilanteiden eliminoimiseksi. Päätettiin, että jos kirjallisuuden taivaalle ilmestyy äkkinäinen komeetta, akatemia jättää sen suosista jäähtymään ainakin vuodeksi Tukholman pörssitalon porstuaan, ennen kuin veljeskunta edes suostuu pohtimaan sen mahdollista palkitsemista.
