Sipulinkuorija Ian McEwan

George Blake.

George Blake (s. 1922) on yksi monista kylmän sodan ajan brittivakoojista, jotka aika paljasti kaksoisagenteiksi. 1950-luvun puolivälissä hänen asemapaikkansa oli Berliini, mistä käsin hän vuosi lukuisia tiedustelusalaisuuksia neuvostoliittolaisten KGB:lle. Hyväksi esimerkiksi käy Operaatio Kulta (Operation Gold), joka oli brittiläisten ja amerikkalaisten yhteishanke rakentaa tiedustelutunneli venäläisten Berliinin-miehitysvyöhykkeelle. Hanke osoittautui lopulta täysin turhaksi, sillä Blake oli paljastanut sen jo aivan alkuvaiheessa vastapuolelle.

Operaatio Kulta on keskiössä myös päivän romaanissa. Romaanin päähenkilö, nuori Britannian postilaitoksen tekninen virkamies Leonard Marnham, saa siirron kotimaastaan salaiseen tehtävään Berliinissä. Kuinka ollakaan, hänelle luovutetaan asunto osoitteessa Platanenallee 26 sijaitsevasta kerrostalosta, jossa hänen alapuolellaan olevaa lukaalia asuttaa vaimoineen eräs George Blake -niminen sivuhenkilö.

Ian McEwan: Viaton

(The Innocent, 1989; suom. Leevi Lehto, Otava 1990, 249 s)

Ian McEwanin (s. 1948) Viaton on loistava mikrorihistoriallinen johdanto kylmän sodan alkuvaiheisiin ja jaetun Berliinin arkeen muutamaa vuotta ennen muurin pystyttämistä vuonna 1961. Se tarjoaa viiltäviä välähdyksiä niin molemminpuolisen epäluulon syntyyn amerikkalaisten ja venäläisten liittolaisten välillä natsi-Saksan kukistamisen jälkeen kuin brittien ja jenkkien kipeisiin keskinäisiin suhteisiin uudessa Euroopassa.

Amerikkalaisethan ne maailmansodassa loppujen lopuksi ratkaisivat jutun liittoutuneiden hyväksi, ja Berliiniin rekrytoidut amerikkalaiset tiedusteluvirkailijat eivät suotta peittele tästä kumpuavaa ylemmyyttään suhteessa brittiläisiin kollegoihinsa. Lisäksi jenkit ovat vanhakantaisia brittejä ylivoimaisesti edellä sekä teknisesti että asennoitumiseltaan. Kylmä totuus kahden kansan välisestä vakoiluyhteistyöstä paljastuu päähenkilö Leonardille amerikkalaisyhdysmies Grassin repliikin myötä:

Se on politiikkaa kaikki. Luuletko sinä että me emme voisi tehdä niitä kytkentöjä itsekin? Luuletko sinä että meillä ei ole omia vahvistimiamme? Poliittisista syistä me teidät tähän mukaan päästämme. Meillähän kuuluu olla ikäänkuin erityissuhde teikäläisiin. (S. 31 - 32.)

Myös kansojen välinen mentaliteettiero käy McEwanin kerronnassa kirkkaasti esiin. Leonardille tuottaa vaikeutta päättää, miten suhtautua amerikkalaisten välittömyyteen, rentouteen, innoittuneisuuteen - suoranaiseen naiiviuteen, jopa viattomuuteen. (Päähenkilön ambivalentti suhde uuteen, energiseen jenkkimusaan on aivan oma lukunsa. Lopulta hän sentään uskaltaa päättää, että esimerkiksi "Rock Around the Clock" ja "Heartbreak Hotel" ovat sentään hirveän ihquja kipaleita.) Yhdysmies Grass vie jo ensimmäisenä iltana Leonardin tutustumaan vertailun vuoksi myös kolmannen kansallisryhmän venäläisten hallinnoimaan Berliiniin. Siellä vallitsee iloton ankeus.

Romaanin kahdesta alkusitaatista toinen on Kafkaa, eikä suotta. 25-vuotias Leonard nimittäin on persoonallisuudeltaan äärimmäisen kafkalainen hahmo. Hän toimii ja reagoi suunnilleen samoin kuin Oikeusjutun täysin itsetunnoton päähenkilö Josef K toimisi, jos tämän sijoittaisi kafkalandian sijaan suht normaaliin todellisuuteen.

Samalla kun McEwan kuorii yhä uusia peitetarinoita vakoilumanööverien yltä, hän kuorii kompleksista ihmissipuliaan Leonardia. Nuorukainen on brittiläisen estyneisyyden ruumiillistuma. Hän on täysin vieras itselleen; hänellä ei ole minkäänlaista kosketusta omaan tunnemaailmaansa. Sivulla 47 hän törmää elämänsä ensimmäiseen naissuhteeseen, saksalaiseen Mariaan, josta tulee hänen suuri ensirakkautensa. Romanssi lähtee arveluttaville poluille, kun itseään tuntematon, elämää kokematon nörtti-Leonard ei osaa yhdistää esiin putkahtavia impulssejaan siihen tiiviiseen ihmissuhteeseen, joka hänellä on Mariaan. Näennäisesti tyhjyydestä kumpuavat oudot, vieraat mielihalut ovat siksi vähällä tuhota rakkaustarinan, kun taivainen paratiisi on vasta ihan nuori (ja viaton...).

Romaanin ensimmäinen kolmannes keskittyy 1950-luvun Berliinin ja nuoren postivirkamiehen psyyken syvään kuvaukseen. Sen jälkeen kerronta käy juonivetoiseksi ja menettää mielestäni jotain tiheydestään, vaikka romaanin jännite vain kasvaa. Lopulta sivulla 150 sukelletaan narnialaisittain vaatekaappiin ja joudutaan jonkin peruuttamattoman ääreen. Ei siinä auta kuin tarttua puhtaaseen makaaberiin; tuota kohtausta varten McEwan luultavasti on saanut konsultaatioapua Merton Collegen patologian dosentilta M. Dunnillilta, jota hän muistaa kiittää jälkisanoissaan.

Viattomuuden probleema - kysymys vastuusta ja syyllisyydestä - on romaanin keskeinen teema, kuten jo teoksen nimi paljastaa. Millä tavalla Leonard on viaton, ja millä tavalla hän on vastuussa tästä "viattomuudestaan" (lainausmerkeissä tai ilman)?

Viaton lie McEwanin trillerimäisin romaani. Tästä populaarista vetovoimatekijästään huolimatta se on täysipainoisen vakavaa kaunokirjallisuutta. Pidättyväistä Leonardia kuvatessaan kirjailija on oikeastaan aika lähellä toista brittiläisyyden kuvaustaan, 18 vuotta myöhempää Rannalla-romaania. Teosten melankolisessa loppuratkaisussakin on paljon samaa.

Kaunokirjallisesti vahvinta romaanissa mielestäni on alusta loppuun miltei tyylipuhtaasti uomansa hakeva psykologia, jota etevä trilleri ja historiankuvaus monine yllätyskäänteineen ajavat kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Tätä kirjaa en harvinaisesti halunnut laskea käsistäni ennen viimeistä sivua. Silti kysessä ei suinkaan ole McEwanin vahvin romaani - jokin alkuvoima tai persoonallinen eetos, vahva sormenjälki, puuttuu.

Kaksoisagenttimme George Blake muuten näyttää kaikissa valokuvissa täsmälleen samalta kuin McEwan kuvaa hänet romaanissaan. Kun Viaton julkaistiin 1989, suurin osa aikalaislukijoista tunsi petollisen vakooja Blaken ja hänen tarinansa. Hän  jäi kiinni ja sai linnatuomion kohta romaanin kuvaaman periodin jälkeen. Blake kuitenkin pakeni vuonna 1966 englantilaisvankilasta, johon hänet oli sullottu. Nykyään hän asunee Moskovassa, ja marraskuussa on aika tanssia hänen 90-vuotispäiviään. Viisi vuotta sitten Vladimir Putin ojensi hänelle 85-vuotissynttärilahjaksi arvokkaan tunnustuspalkinnon.

***

Menestyksekäs brittiohjaaja John Schlesinger (1926 - 2003) ohjasi nelisen vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen siitä englantilais-saksalaisena yhteistyönä elokuvan Muurin takana (The Innocent, 1993). Anthony Hopkins oli tuoreen Uhrilampaat-menestyksen myötä tuohon aikaan kuumaa kamaa, ja kai siksi hänet nostettiin mainoksissa ihan etualalle, vaikka hän esittää filmatisoinnissa ainoastaan yhdysmies Grassia, kolmesta pääroolista vähäisintä. Estyneen ja itsetiedottoman Leonardin roolin näyttelee Campbell Scott (s. 1961), ja hänen rakastettuaan Mariaa esittää Isabella Rossellini (s. 1952). Elokuva on nähty Yle TV1:llä marraskuussa 1999, mutta en ollut tuolloin paikalla.

***

Viattoman myötä saatan nyt mitä juhlavimmin ilmoittaa, että olen täten lukenut kaikki 11 McEwanin ensimmäistä romaania. Tutustumatta on siis ainoastaan uusin, elokuussa brittijulkisuuteen päässyt Makeannälkä. Muistini ei liene niin hatara, ettei minulla olisi varaa lausua kustakin teoksesta edes paria kaunista sanaa. Lisäksi annan kullekin teokselle poikkeuksellisesti tähtiä tätä tarkoitusta varten juuri kehittämälläni McEwan-asteikolla:

    1. Sementtipuutarha (The Cement Garden, 1978/1981)

Arvosteluni tästä jalopuristetusta esikoisromaanista löytyy täältä. ****

    2. Vieraan turva (The Comfort of Strangers, 1981/1983)

Minulla on melko tarkat muistikuvat teoksen tapahtumista muttei enää kokonaisnäkemystä, joten jätän McEwan-tähdet langettamatta. Seksuaalisuuteen liittyvä vallankäyttö kuuluu keskeiseen tematiikkaan, kuten monissa McEwanin 1970-luvun novelleissakin.

    3. Ajan lapsi (The Child in Time, 1987/1989)

Kirjailija lähestyy lapsuuden käsitettä romaanissa monesta kulmasta. Ajan lapsi on myös aikalaissatiiri Thatcherin Britanniasta, mutta ei onneksi yritä pakottaa lukijaansa nauramaan. ***½

    4. Viaton (The Innocent, 1989/1990) ****

    5. Mustat koirat (Black Dogs, 1992/1994)

Tässäkin lyhyessä romaanissa piipahdetaan Berliinissä, siinä vaiheessa kun muuri murtui. Mustat koirat käy dialogia rationalistisen ja hengellistyneen maailmanselityksen välillä. Toinen suurimmista suosikeistani McEwanin tuotannossa. *****

    6. Ikuinen rakkaus (Enduring Love, 1997/1998)

Kaipa McEwan häsläsi tässä taas kokoon yhden laadukkaan nykyromaanin, mutta minun oli vaikea sulattaa tätä pakettiautokyytiä kuoppaisella tiellä. Menevä pohjustus juonirakenteelle löytyy kiusallisesta tunne-elämän pinttymästä nimeltä de Clérambaultin syndrooma. **

    7. Amsterdam (1998/2000)

Minun pitäisi kenties lukea Booker-palkittu Amsterdam uudelleen tarkistaakseni, voiko romaani todella olla niin surkea. Tämän lukukokemuksen myötä panin McEwanin paitsiokoppiin häpeämään moneksi vuodeksi. *

    8. Sovitus (Atonement, 2001/2002)

Tässä laajassa lukuromaanissa päähenkilö Briony vapauttaa itsensä syyllisyydestään jokseenkin häpeämättömän luihulla manööverillä. ***

    9. Lauantai (Saturday, 2005/2005)

Tämä yhdenpäivänromaani on toinen suurista McEwan-suosikeistani. Heti ensisivujen jälkeen Lauantai veti mukaansa kuin tsunami. *****

  10. Rannalla (On Chesil Beach, 2007/2007)

Kahden laajan romaanin jälkeen paluu keskitetympään ilmaisuun. Teoksessa on mainitusti selvää sukulaisuutta Viattomaan. ****

  11. Polte (Solar, 2010/2010)

Aikalaissatiiri, joka valitettavasti yrittää pakottaa lukijaansa nauramaan. Siksikin kuuluu mcewanieni kakkosketjuun (muttei sentään onneksi pahamaineiseen kolmosketjuun). **

  12. Makeannälkä (Sweet Tooth, 2012/2013)

Kokosin romaanista lyhyen ennakkoluonnehdinnan tämän tekstini yhteyteen. Sittemmin ilmestyneitä arvosteluita en ole vielä lukenut.