Mies jolla oli suunnaton humpuuki

Roope-setä vm. 1947.

Roope Ankka lennähti maailmaan Carl Barksin kynästä joulukuussa 1947. Silloin ilmestyi Aku Ankka -tarina ”Joulu Karhuvuorella”, jossa tutustumme Akun onnettoman rikkaaseen ja itaraan setään. Roope Ankan alkukielinen nimi on Scrooge McDuck, mikä on tietoinen johtolanka hahmon juuriin: 104 vuotta aikaisempaan aikaan ja Charles Dickensin (1812 – 1870) pikkuiseen romaaniin, jonka alkusivuilta luin eilisiltana tarkan sanallisen kuvauksen siitä Roope Ankasta, jota itse vähän pienempänä vähän pelkäsin pelottavassa Karhuvuori-seikkailussa.

Charles Dickens: Joululaulu 
(A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas, 1843, suom. Tero Valkonen) 
Basam Books 2006, toinen painos, 111 s

Richard Williamsin animaatioversio (1971) YouTubessa

Walt Disneyn animaatioversio (1983) YouTubessa ranskankielisenä versiona

Myös Carl Barks on maalannut 19-osaisen akvarellisarjan (1958) tarinasta

Ebenezer Scrooge on saituri, jolla on suunnattoman suuri humpuuki. Humpuuki kasvaa jatkuvasti, sillä Scrooge nakkaa siihen kaiken, mitä ei ymmärrä. Ja sellaista, mitä hän ei ymmärrä, on paljon – itse asiassa kaikki ihmisyyteen liittyvä, sillä herra Scrooge on tyystin menettänyt oman ihmisyytensä.

Tukkukauppiaana menestyneellä Scroogella on turvanaan runsain mitoin mammonaa. Mammona ei ole humpuukia, vastoin kuin joulu, jota koko muu Lontoo valmistautuu viettämään. Eletään näet jouluaattoa 1843. Kun Scrooge palaa iltasella synkkään kartanoonsa, hänelle ilmestyy yllättäin haamu. Se on hänen edesmennyt liikekumppaninsa Marley, joka on tuomittu ikuisesti vaeltamaan maailmassa rahasäkkeihinsä kahlittuna tarkkailemassa osattomana muiden elämää. ”Olen täällä tänä yönä varoittamassa sinua: sinulla on mahdollisuus ja toivo välttyä samalta kohtalolta.” (S. 29.)

Haamu kertoo Scroogelle, että tulevina öinä tämän vuoteen ääreen on ilmestyvä vuorollaan kolme henkeä. Ensimmäinen näistä on menneisyyden joulujen henki, joka johdattaa saiturin tämän menneisiin jouluihin, aikaan ennen kuin hän menetti ihmisyytensä. Näitä lapsuutensa ja nuoren aikuisuutensa jouluja tarkkaillessaan Scrooge todistaa muun muassa kohtausta, jossa hänen entinen kihlattunsa kertoo syyn hänen ihmisyyden menetykselleen – koska hän pelkäsi maailmaa liikaa ja turvasi siksi rahaan (s. 48). Ja ”valjun tulen ääressä istui poika lukemassa, ja Scrooge istahti penkille itkemään entistä itseään” (s. 39).

Ensimmäinen henki auttaa saituria löytämään uudelleen ilonsa, toinen velvollisuuden tehdä toisille hyvää ja kolmas tietoisuuden kuolevaisuudesta. Kaikki nämä kuuluvat aitoon ihmisyyteen, ja ne uudelleen löytäneenä Scrooge voi astua hyvin, hyvin onnelliseen loppuun. Saituri tekee täydellisen elämänmuutoksen.

Elämänsä hukannut löytää sen uudelleen. Pienemmässä mitassa jotkut saavat kokea vastaavaa, mutta useasti kuolema korjaa liian pian heräämisen jälkeen – hyvänä esimerkkinä Sillanpään Elokuun kanavanvartija Viktor Sundvall. Dickens asettaa haasteen, johon on hyvin vaikea löytää aitoa vastausta.

Joululaulun tyyli on leikkisän satumainen. Realistis-fantastis-allegorisen pienoisromaanin kertoja on kaikkitietävä, ja tällä kertojalla on oma persoona, varsin viehättävä sellainen. Muistan esimerkiksi Dickensin aikalaisen George Eliotin kaikkitietävän kertojan, jota pidin lähinnä rasittavana. Dickensin kertoja saa minut miettimään oikeasti persoonallisen kaikkitietävän kertojan mahdollisuuksia. Kokemukseni mukaan nykykirjallisuuden kaikkitietävä kertoja on turhan usein urautunut johonkin totunnaiseen malliin: hän saattaa olla ironinen, tai kovaksikeitetty, joskus leikkisä (Calvino), ellei sitten ole täysin luopunut persoonallisuudestaan näytelläkseen objektiivista.

Dickensin Joululaulu on suomennettu monesti, ensimmäisen kerran jo 1878 nimellä Joulun-aatto. Tunnetuin suomennosnimi lienee Saiturin joulu. Kertomuksesta on muokattu kymmeniä näyttämö- ja elokuvaversioita. Sen aito ja syvän inhimillinen ynnä joulullinen sanoma soveltuu nimenomaan vuoden näihin päiviin. Siksi toivoisin, että Yle nostaisi Joululaulun jokajouluiseksi perinteekseen, mieluummin kuin tuon aseman kaapanneen Capran Ihmeellinen on elämä -rainan (1946), jonka amerikkalaisen onnellinen loppu on myös materialistisesti niin kovin, kovin onnellinen.

Toivotan teille kaikille hyvää joulua sekä amerikkalaisjoulupukin että suomenjoulupukin äänellä.