Hitchcockin löysä kuristus

Sarjamme Yliarvostettuja(?) klassikkoja aloittaa Alfred Hitchcockin toiseksi viimeinen ohjaustyö Frenzy – solmiokuristaja (1972). Kuten muistamme, ohjaaja oli englantilaislähtöinen, ja Sir Alfredin ominaisuudessa mestari palasi filmaamaan Frenzyn synnyinkaupunkiinsa Lontooseen.

Salapsykopaatti (Barry Foster) ja viaton tarjoilijatar (Anna Massey).

Elokuvan perusjuoni on varsin yksinkertainen. Lontoota vainoaa sarjaraiskaaja, jonka tavaramerkiksi muodostuu kuristaa uhri aktin päätteeksi solmiolla. Alkukielinen nimi Frenzy voi tarkoittaa muun muassa ’mieletöntä raivoa, kiihkoa, vimmaa’.

Frenzy kuuluu samaan Hitchcock-tematiikan jatkumoon kuin Minä tunnustan (1953) ja Väärä mies (1956), joissa poliisi jahtaa epäiltynä väärää henkilöä. Tässä elokuvassa tuohon kiipeliin joutuu Jon Finchin (s. 1941) esittämä ex-majuri Richard Blaney, jonka kohtalo on sysännyt baarimikoksi episen synkkään kapakkiin.

Seuraamme myös todellisen sarjamurhaajan, Barry "Van der Valk" Fosterin (1927 - 2002) esittämän hedelmäkauppias Ruskin, sadistisia seikkailuja naismaailmassa. Ex-majuri ja hedelmäkauppias sattuvat olemaan tuttavia keskenään.

Hitchcock-tyyliä vm. 1972.

Mikä elokuvassa mättää? Ensinnäkin minua vaivaa sen ankea rumuus, jopa perverssin suoraviivainen iljettävyys. Ehkä estetiikka pyrkii maanläheiseen arkisuuteen ja inhorealismiin tyylikeinona, mutta ainakin minun tulee Frenzyä katsoessa suunnattomasti ikävä ohjaajamestarin tyylikkäitä 1950-luvun mustavalkojännäreitä. Muistaisin Francois Truffaut´n Hitchcock-haastattelukirjasta, että ikäännyttyään maestro yritti pysyä mukana aikalaiselokuvan hengessä jopa epätoivoisesti.
 
Sensuurisäännöt loivenivat dramaattisesti 1960-luvulla, mutta pitikö arvostetun setäohjaajan ruveta shokeeraamaan silkan shokeeraamisen riemusta? Silti ja sentään.

Miten uskottava elokuva sitten on? Kuvaputki suoltaa liukuhihnallisen tahatonta huumoria vyöryttäessään katsojan eteen kaikki pahan onnen oikut, jotka ex-majuri Bleney joutuu kohtaamaan. Todellinen kovan onnen kaveri. Juoni vaatii muutenkin poikkeuksellisten yhteensattumien hitsaamista väkisin toisiinsa, alkaen sarjaraiskaajan päätymisestä Bleneyn ex-vaimon sydäntenvälitystoimiston kanta-asiakkaaksi. Mihin hän ylipäätään moisen toimiston palveluja oikeasti tarvitsee?

Katsojan uppoamista Frenzyn maailmaan estää myös sarjaraiskaajan psykologinen motivoimattomuus. Hedelmäkauppias on aluksi vain niljakas kaveri, ja pari kohtausta myöhemmin hän sitten ilmestyy samana niljakkaana kaverina ex-majurin ex-vaimon toimistoon valmiina hoitelemaan tämän päiviltä. Kun hahmoa ei tämän enempää pohjusteta, ei synny kummoista jännitettä, johon katsoja alkaisi kovastikaan kaivata ratkaisua.

Kaikesta edistyksellisestä ajanhenkisyydestään huolimatta monet kerronnan keinot tuntuvat viimeistään tänä Herran vuonna 2011 kovin vanhentuneilta. Esimerkiksi alun pubikohtaus, jossa kaksi herrasmiestä haastelee solmiomurhasarjan ja psykopatian taustoja, on päälleliimatussa selittelevyydessään suoraan 1940-luvulta.

Elokuvan leikkauskin on kovin löysä, mikä sekin vaikeuttaa jännitteen syntymistä. Esimerkiksi huumori rikostutkija Oxfordin vaimon gourmet-harrastuksen ympärillä tuntuu ainakin minusta melkoisen väljähtäneeltä.

Sarjaraiskaaja ja äitikulta (komedienne Rita Webb,

1904 - 1981).

Toki elokuvalla on puolensakin. Perin riemukas on esimerkiksi sarjaraiskaajan äidin kurkistus ikkunasta, kuin muistumana kaikista aiempien Hitchcock-hirviöitten poikkeusäideistä. Samoin hedelmäkauppiaan kamppailu kuolonkankean uhrinsa kanssa perunarekan lavalla on klassikkosarjaan kuuluvaa.

Katsoin Frenzyn monen vuoden jälkeen uudelleen (MTV3 to 17.3.) todentaakseni aiemman vaikutelmani elokuvasta, ikävä kyllä, pysyneen entisenään. Minua vetivät elokuvan ääreen myös jotkut näyttelijänimet, joita en viime näkemällä ollut noteerannut.

Kahden kerroksen väkeä -hahmo Jean Marsh (s. 1934) puki Frenzyä varten erikoisjykeväsankaiset silmälasit ja istuutui ex-vaimon sydäntenvälitystoimiston etuhuoneen pulpettiin. Blaneyn naisystävää, hentorakenteista tarjoilijatarta, esittävä Anna Massey (s. 1937) puolestaan oli todellisessa elämässä nuorna neitona naimisissa ainoan oikean Sherlock Holmesin eli Jeremy Brettin kanssa. Odottamattomana extra-bonuksena jahdatun ex-majurin vanhaksi ystäväksi vielä ryhtyi Pokka pitää-sarjan Richard Buchet eli Clive Swift (s. 1936).

Minä olen hajamielisesti aina yhdistänyt sairasmielisen hedelmäkauppias Ruskin näyttelijä Michael Caineen. Siksi ei yllätyksenä tullut tieto, että Hitchcock alun alkaen tarjosi tätä roolia hänelle.

Elokuvan loppukuva on tyylillisesti sukua Psykon loppukuvalle, jossa Norman Bates ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Frenzyssä hedelmäkauppiaan jäädessä lopulta kiinni rikostutkija Oxford kiinnittää huomionsa tämän epäkorrektiin pukeutumiseen: ”Herra Rusk, teillä ei ole solmiota…”

Kaikki korjaavat puheenvuorot, jotka puhdistavat mustaamani elokuvan mainetta, otetaan mielellään vastaan kommenttialueella.
 
Katso myös V. S. Luoma-ahon hieno blogiteksti elokuvasta. Se sisältää mm. valaisevan vertailun Anna Masseyn 12 vuotta aiempaan rooliin Peeping Tomissa.

Ihmisellä on valkoisen miehen sukupuoli

Edistyksen hinta
(Century, GBR 1993; käsikirjoitus ja ohjaus Stephen Poliakoff)
Esittely Ylen kotisivuilla
Toinen lähetys su 20.3.2011 klo 22.25 / Yle Teema

Stephen Poliakoffin varhainen elokuvateatterielokuva Edistyksen hinta on täyteläinen tarina yksilön vaikeudesta elää monimutkaisessa maailmassa.

Päähenkilö on Clive Owenin (s. 1964) esittämä nuori lääketieteen tohtori Paul Reisner, joka saa tutkijan paikan edistyksellisen professori Mandryn laboratoriossa. Tätä lahjakasta ja ristiriitaista hahmoa näyttelee Charles Dance (s. 1946).

Tohtori Reisnerille asettavat risteäviä paineita yhteiskunta, sosiaaliset suhteet, suku, rotu, sukupuoli ja sisäiset pyrkimykset ynnä ideaalit. Koska hän ei hallitse täydellisesti sen maailman sääntöjä, jossa joutuu operoimaan, häntä uhkaa lopuksi täydellinen henkilökohtainen tuho - uran ja sosiaalisen aseman menetys.

Täydellinen tuho kuitenkin väistyy, kiitos käsikirjoituksen suhteellisuudentajuisen viisauden: mikään ei elokuvassa ole täysin mustaa tai täysin valkoista. Elokuvan suurimmassa konnassakin, professori Mandryssä, on myönteiset puolensa, kuten mustaihoisen tutkimusapulaisen esimerkki osoittaa.

Eletään viktoriaanisen epookin viimeisiä aikoja, vuosisadanvaihdetta. Lontoon tiedeyhteisöön liittyvä Reisner näkee hyytävästi, miten vain mies voi olla täysiarvoinen tekijä, ja naiselle on varattu korkeintaan tutkimusapulaisen asema. Naisesta on hupia leikkikaluna makuusalin verhon eristämässä alkovissa. Samalla lailla alempia yhteiskuntaluokkia, köyhiä, voidaan käyttää vastuuttomasti koekaniineina.

Reisner on aito idealisti, ja se saa hänet kohtaamaan naisen, Miranda Richarsonin (s. 1958) esittämän Claran, täytenä ihmisenä, vaikka sekin tietää yhteiskunnan sääntöjen uhmaamista. Reisnerin yli sadan vuoden takaisia luonnontieteellisiä utopioita voimme romanttisen ironian kautta arvioida jälkiviisauden valossa.

Neiti Marple vaihteeksi leskirouvana.

Robert Stephens (1931 - 1994) esittää Reisnerin isää ja edustaa puoliksi komediaa hahmona, jonka toiminta perustuu vain puoliksi tajuttuun käsitykseen maailman toimintatavasta. Rikasta leskirouvaa pienessä mutta merkittävässä roolissa näyttelee Joan Hickson (1906 - 1998), kaikkien aikojen paras neiti Marple, jota minun katsojana on vaikea kuvitella muuta kuin ehdottomana ikäneitona.

Temaattiset värkit ovat hyvät, ja käsikirjoitus yhdistää ne rikkaasti, vaikka toteutus ei välttämättä täyteen kukkaan puhkeakaan vaan jää hiukan persoonattomaksi. Lopun uudenvuodenjuhlakohtauksessa näemme sentään jo melko valmiina Poliakoffin omatyylisyyden elokuvantekijänä.

Yle Teeman Poliakoff-sarjasta on näkemättä enää Vuoden 39 salaliitto (2009). Harmillisesti kavalkadista jäävät puuttumaan Rakasta minua (Close My Eyes, 1991), runsaasti keskustelua aikanaan herättänyt elokuva sisarusten insestisestä suhteesta, ja Valokuvien vangit (Shooting the Past, 1999), Sukupuun sukulaistuotanto, joka tietääkseni on esitetty Ylellä aikanaan.

Ylimysten huvituksista

Viime torstaina Nelonen esitti Beck-sarjaan kuuluvan tv-elokuvan Japanilainen maalaus. Kun katsoin sen kovalevyltä eilen, huomasin sen erityisen vaikuttavaksi kokemukseksi, minkä kunniaksi elokuva saa oman arviointinsa Villa Derrickeriaan.

Kritiikit lehdissä ja keskustelupalstoilla ovat voimakkaan ristiriitaisia, mitä ihmettelen. Eräs jaksoa ylistänyt keskustelija esimerkiksi toteaa elokuvan erinomaiseksi, vaikka normaalisti ei pidäkään taideaihetta sivuavista rikostarinoista.


Beck 21: Japanilainen maalaus
(Den japanska shungamålningen; 3:5, 2007; ohjaus Kjell Sundvall) - Es. to 10.3.2011 / Nelonen
Elokuvan esittely Nelosen kotisivulla
Tero Niemenpään arvostelu elokuvasta

Martin Beck, murharyhmän päällikkö - Peter Haber (s. 1952)
Gunvald Larsson - Mikael Persbrandt (s. 1963)
Lena Klingström - Stina Rautelin (s.1963)
Margareta Oberg, Beckin ryhmän esimies - Marie Göranzon (s. 1942)

Komisario Hans Sperling, saksalaispoliisi - Dieter Pfaff (s. 1947)
Beckin punatukkainen naapuri Valdemar - Ingvar Hirdwall (s. 1934)
Ernst Levendahl, rikas taiteenkerääjä - Jan Malmsjö (s. 1932), joka on oikeassa elämässä Marie Göranzonin aviomies.

190 kiloa karismaa

Rikoskomisario Sperling Saksasta.

Japanilainen maalaus alkaa oikein ryskyvällä karismalla, tosin tuontisellaisella, kun sitä rantautuu Tukholman päärautatieasemalle peräti kilokaupalla. Maineikas saksalaispoliisi Hans Sperling nimittäin saapuu Tukholmaan taidehuutokauppaan, ja hän on ottanut koko massansa matkalle mukaan.

Huutokauppasaliin Sperling rymistää palttoo ja tunnusmerkkimäinen hattu mukanaan, ja sitähän hänen viereensä parkkeeraava tyylikäs nainen moittii, naulakkokin kun aulasta löytyy. Harmillisesti vielä se japanilainen shungapiirros, jota varten saksalaiskomisario Tuhkolmaan vaivautui, päätyy tuolle naiselle.

Myöhemmin Sperling ja nainen tutustuvat paremmin toisiinsa, kun he huomaavat majoittuneensa samaan hotelliin. Komisario esittäytyy eroottisen taiteen keräilijäksi, mikä kieltämättä antaa katsojalle hivenen epämääräisen kuvan: likainen äijä...

Nainen puolestaan on taideagentti, eräänlainen taidekauppias, ja tuoreitten ystävysten kesken herää keskustelu mm. ostoringeistä, jotka rohmuavat taidetta huutokaupoista petollisesti alihintaan. Rinkiläiset näyttävät vaivaavan Tuhkolmankin taidepiirejä.

Hotellihuone 119 odottaa.

Sperlingin pahat epäilyt heräävät, kun nainen ei saavu sovittuun illallistapaamiseen. Niinpä hän ottaa luurin käteen ja soittaa Martin Beckille, vanhalle hyvälle ystävälleen. Jälleennäkeminen on lämmin ja riemuisa. Viimeksihän he kohtasivat tarinassa 18. Tyttö maakellarissa (2007), joka sekin kuuluu Beck-sarjan aatelistoon.

Yhdessä kollegat uskaltautuvat taideagentin huoneeseen, ja siellähän nainen jo odottaa heitä valmiiksi alastomana vuoteellaan, kuolleena tosin.

Marc Chagall, "Nainen ja ruusut" (1929).

Vuode on koristettu punaisin ruusuin, mikä sytyttää lampun taiteenkerääjä Sperlingin päässä. Asetelmahan on suora jäljennös Marc Chagallin maalauksesta "Nainen ja ruusut" (1929)! "Siinä nainen makaa ruusukimpun päällä kuten tuokin nainen", Sperling selittää ruotsalaiskollegalleen.

Elokuvan puolivälissä tulee ilmi toinenkin murha, joka vaatii peräti kolme uhria, ja ruumiit on jälleen aseteltu taidehistoriallisen esikuvan mukaisesti. Tällä kertaa mallina on toiminut se eroottinen shungapiirros, jota Sperling huutokaupasta hamusi. (Keskustelusivuilla kuiskitaan, että flirtillään taidemaailman kanssa Beck on ottanut mallia Da Vinci -koodin jättimenestyksellisestä konseptista.)

Komisario Sperling on kaukaa katsottuna ruma kuin synti mutta lähempää kaunis kuin paholainen, oopperalaulajan tyyliin. Jakson mittaan katsoja välttämättä lumoutuu hänen läsnäolostaan ja persoonansa hioituneisuudesta, ja ainakin minä jopa epäilin yhdessä vaiheessa, että hän nuhteettomasta taustastaan huolimatta sittenkin on tarinan konna.

Vasta jakson jälkeen löysin selityksen saksalaiskomisarion hahmon monipolviselle, viimeistellylle täyteläisyydelle. Nimittäin Japanilaisessa maalauksessa on kyse kahden suuren televisiotuotannon kohtaamisesta, vähän tyyliin Caesarin vierailu Kleopatran Egyptissä: Saksassa on tuotettu 18-osainen poliisisarja Sperling (1996 - 2007), jonka nimihenkilö nyt esiintyy omana itsenään ruotsalaisessa sukulaistuotannossa.

Sperlingin cameo-esiintyminen Beckissä on varmasti tehnyt hyvää ruotsalaissarjan katsojaluvuille Saksassa, joka on beckien tärkeä rahoittaja. Yhtä lailla cameo tekee hyvää jaksolle sellaisenaankin, vaikka katsoja ei tietäisi mitään Sperlingin elämästä saksalaisolohuoneissa.

Tutkimukset alkavat

Tutkimukset ponnahtavat käyntiin. Selviää, että murhatun taideagentin huoneesta on kadonnut ainakin kaksi Chagall-litografiaa ja huutokaupattavana ollut japanilaispiirros.

Paikalle ilmaantunut popliinitakkinen Gunvald Larsson nostattaa luonteensa mukaisesti heti diplomaattisen epätilan kehtaamalla epäillä saksalaisvierasta, tosin sinänsä hyvin perustein. Siinä ei auta vaikka Beck kuinka perustelee lihavan ystävänsä luotettavuutta. "Meilläkin on tuollaisia", Sperling toteaa kollegalleen Larssonin poistuttua.

Rakas naapuri.

Saksalaiskomisario majoittuu Beckin kotiin, jossa hän hetikohta järjestää Beckille ja katsojalle kunnon yllätyksen: Kun Beck saapuu raskaan työpäivän jälkeen kotiin voipuneena kuin suomalaisvastineensa B. Virtanen, kuulee hän epämääräisiä ääniä. Sperling nimittäin on ehtinyt löytää ystävänsä viinakätköt ja tutustua punatukkaiseen naapuriin, ja yhdessä nämä nyt harjoittavat stemmalaulantaa olohuoneessa.

"Saat ensiksi kunnon ryypyn, jotta pääset vauhtiin", niskatukikauluksinen naapuri toteaa typertyneelle Beckille, ja Sperlingin sosiaalisten taitojen avustuksella naapurukset löytävät toisensa todellisina ystävinä, ainakin väliaikaisesti. "Meidän täytyy perustaa laulukuoro. Sinun, minun ja sakun. -- Minä olen tenori, ja sinä Martin olet altto. Ja saku on basso", kuoronjohtajuuden suvereenisti haltuunsa ottanut naapuri visioi.

Kuriositeetteja sivurooleissa

Mediailmiö kuulusteltavana.

Beck ja Larsson käyvät loppupuolella puhuttamassa kahta taiteenkeräilijää, äitiä ja poikaa. Poika on kunniallisen sovinnaisesti pukeutunut, mutta äiti sen sijaan on sinisine pystytukkineen, voimakkaine väreineen ja leopardikuviohousuineen hevi ja punk. Tätä epätavallista mummoa esittää ruotsalainen teatteri-ikoni Ingrid Luterkort (1910 - 2011), kuvausten aikana arviolta 96-vee.

Kuulusteluihin joutuu myös Nettan Nyrén, hotellityttö, joka katosi naapurihuoneesta salamyhkäisesti ensimmäisen murhan tapahtuma-aikoihin. Tätä puolirikollista naista esittää Yohanna Idha, jonkinlainen ruotsalainen mediailmiö, jonka iästä ei julkisuudessa ole varmaa tietoa.

Murharyhmässä tapahtuu

Tiimin yhteenkuuluvuutta rakennetaan.

Jakson alussa pääsemme murharyhmän mukana tiiminrakennuskurssille kylpylään.

Mukana kuuden hengen ryhmässä on myös Margareta Oberg, Beckin ryhmän esimies, joka kunnon elitistinä tavallisesti pitää riittävää hajurakoa ryhmään mutta osallistuu nyt vailla estoja yhteiseen varpaittenliotushetkeen paljussa ja itämaistyyliseen voimisteluharjoitukseen kimonontapainen yllään.

Oberg rikkoo ylhäisen yksinäisyyden periaatettaan myös suostumalla illastamaan Beckin kanssa, mutta onhan mukana kolmantena pyöränä sentään Sperling, jota Beck on mainostanut esimiehelleen "Saksan arvostetuimpana rikoskomisariona".

Larssonin epäsovinnaisia ja jopa laittomia tutkimusmetodeja Oberg on aina tiukasti pyrkinyt kontrolloimaan. Tässä jaksossa Larsson jää kiinni olemattomasta ikkunasta, jonka läpi hän ei ole suinkaan kyennyt väittämällään tavalla "kurkistamaan". Seuraavassa puhuttelussa hän toteaakin käyttäneensä "sisäistä ikkunaansa", ja esimies katsoo asiaa tyylikkäästi sormien läpi toteamalla lakonisesti: "Vain harvoille on suotu kuudes aisti ja sisäinen ikkuna. Onneksi olkoon."

Beckin rakkaustarina vaalean naispoliisin Lena Klingströmin kanssa jäi ensimmäiselle tuotantokaudelle, mutta kolmannella kaudella on herätelty arkaa suhdetta Larssonin ja Beckin tyttären Ingerin välille. Tässä jaksossa Inger ei näyttäydy lainkaan mutta on sentään yhteydessä Larssoniin tekstiviestien välityksellä.

Jamesbondilainen hirviö

Millainen ihminen asettelee murhaamansa ihmiset taidehistoriallisiin asetelmiin? Hullu, psykopaatti vai...?

Elokuvan viimeisellä kolmanneksella Sperling toivoo päästä tapaamaan rikasta taidekauppiasta Ernst Levendahlia, jolla on "hieno eroottinen taidekokoelma ja pari shungaa", tietenkin.

Siispä Sperling naamioidaan upporikkaaksi saksalaiseksi taiteenkerääjäksi, ja Larsson lavastetaan hänen autonkuljettajakseen. Matkalla komisario kertoo vaiteliaalle kuskilleen, millaista on olla poliisi hänen ruumiinrakenteellaan: "Surkeaa. Polvet reistaavat, henkeä ahdistaa. Sydän huhkii tuplasti enemmän kuin saa palkkaa." Mutta kyse ei olekaan nopeudesta tai lihavuudesta vaan aivan erityisestä älystä, Sperling leuhkii.

Vierailulla todellisen ylimyksen luona.

Ehtoisa isäntä Levendahl ottaa Sperlingin avarasydämisesti ja lämpimästi vastaan. Hiljalleen komisario saavuttaa keräilijän luottamuksen, ja tämä alkaa avautua yhä enemmän. Taidekauppias osoittautuu oikeaksi elämännautiskelijaksi, joka tarvitsee varsin kalliit värkit nautinnoilleen.

Levendahl esittelee kuolleita viinejään, "yli-ikäisiä viinejä, jotka ovat kuolleet" - siis ehdottoman pahoja. "Hyvin eksklusiivisia ja hyvin kalliita viinejä. Jaan heikkouteni kuolleisiin viineihin vain harvojen kanssa." Sperling uskaltautuu vastaamaan: "Minä olen yksi heistä."

Levendahl on tainnut löytää oikean sielunsisaruksen! Ihan häkellyttää moinen harvinaislaatuinen epätavallisuus. Saksalainen vain lisää pökköä pesään toteamalla lakonisesti: "Minä olen epätavallinen."

Tämäkin kohtaus on Sperlingin karisman juhlaa.

Vierailu ylimyksellisen Levendahlin luona on katsojalle antoisa myös yleissivistyksen kannalta. Olisi kiintoisaa tietää, pitääkö paikkansa taidekauppiaan väite Rembrandtin salaa maalaamista eroottisista tauluista.

Elokuvan loppuratkaisu on ehkä ennalta arvattava, mutta ei se katsomista haittaa. Yhtä vähän katsojaa haittaa jälkikäteinen pohdinta siitä, kuinka epäuskottava syyllinen onkaan murhien reaalisen toteutuksen kannalta. Myös joihinkin juoniratkaisuihin liittyvät lipsahdukset ovat kirvoittaneet katsojia muistaakseni IMDb:n keskustelusivulla.

Keventäväksi lopukkeeksi tuore mieskuoro kokoontuu jälleen Beckin olohuoneessa. Drei Trocaderos kohoaa yhteislauluun: "Oh Danny boy, the pipes, the pipes are calling..."

• Tuore Beck-tekstini: Kadotuksen porteilla Beckin seurassa (6.9.2013; elokuvan 25. Myrskyn silmässä esittely - sisältää myös sisällysluettelon kaikista Beck-teksteistäni). 

Tulevat jaksot

Elävältä haudattu, sarjan nähtävästi vihoviimeinen elokuva, sai ensi-iltansa Ruotsissa joulukuussa 2009. Vielä riittää siis urakkaa viideksi torstain myöhäisillaksi maalis - huhtikuussa, sikäli kuin kaksi tuoreinta jaksoa jo on lupa esittää Suomessa.

22. Heikoin lenkki (Den svaga länken; 3:6, 2007) - 17.3.2011
23. Hiljainen huuto (Det tysta skriket; 3:7, 2007) - 24.3.2011
24. Herran nimeen (I Guds namn; 3:8, 2007) - 31.3.2011
25. Myrskyn silmässä (I stormens öga; 4:1, 2009) - 3.9.2013

26. Elävältä haudattu (Levande begravd; 4:2, 2009) -10.9.2013

Noidan oppitytön tarina

Lumottu Mary
(Capturing Mary, käsikirjoitus ja ohjaus Stephen Poliakoff, GBR 2007)
Elokuvan esittely Ylen kotisivuilla
Elokuvan esittely BBC:n kotisivuilla
Uusinta su 6.3.2011 klo 23.35 / Yle Teema
Katsottavissa Yle Areenassa 16.3.2011 asti

Joe (vas.) sekä vanha ja nuori Mary,
mystinen herra White välissään. (Kuva: BBC.)

Viime viikon Arvoitusten talosta tutun Joen (Danny Lee Wynter) seikkailut jatkuvat televisioelokuvassa Lumottu Mary (2007). Joe työskentelee edelleen ovivahtina rikkaan miljardöörin Elliot Grahamin lontoolaispalatsissa.

Eräänä iltapäivänä oveen kolkuttaa ikääntynyt nainen, Maggie Smithin (s. 1934) esittämä Mary Gilbert. Nainen haluaisi päästä katsomaan taloa uudelleen, koska hän aikanaan, nuorena kirjailijana, tutustui siellä vieraana ollessaan henkilöön, joka osoittautui merkitykselliseksi hänen elämänsä kannalta. Joe päästää naisen sisään, ja alkaa kertomus, joka sitoo yhteen 1950- ja 1960-luvun sekä nykyhetken.

Saamme pohdittavaksemme tarinan, jonka Mary kertoo Joelle, jonka Joe puolestaan kertoo katsojalle.

Miljardööri-Grahamin isä, jonka kyseenalaisista natsiliiketoimista saimme vihiä viime viikolla, järjestää palatsissaan suureellisia juhlia 1950-luvun Englannin silmäätekeville. Nuori Marykin, Ruth "Kotiopettajattaren romaani" Wilson (s. 1982), kuuluu usein vieraslistalle määrätietoisena, nousevana lehtikirjoittajattarena.

Koittaa kohtalokas juhla, kun Maryn seuraan lyöttäytyy Greville White, jota esittää nähtävästi koomikkona parhaiten tunnettu David Walliams (s. 1971). Herra White on julkisuudessa tuntematon mutta ehkä osaksi juuri siksi niin mystinen, vaikutusvaltainen ja pelättykin. Jopa kutsuvieraisiin kuuluva Alfred Hitchcock vaikuttaa pelkäävän tuota sujuvapuheista keski-ikäistä herraa!

White kietoo olemuksellaan ja puheillaan nuoren Maryn pikkusormensa ympärille, mutta valitettavasti vain puoliksi: nuori kirjailijatar ei suostu miehen salaperäiseen yhteistyötarjoukseen ja saa maksaa siitä, sillä vaikutusvaltainen harmaa eminenssi romuttaa hänen tulevaisuutensa nousevana kirjailijana.

Siirrymme uudelle vuosikymmenelle, edistykselliselle 1960-luvulle. Uusi aika on kuvattu elokuvassa kärjistetyn rumaksi ja räikeäksi, niin edellisen vuosikymmenen eteerinen Marykin, pulloon tarttunut. Vain herra White on säilyttänyt klassisen tyylinsä, kun Mary havaitsee hänet eräillä kutsuilla. Mikä tärkeintä, Mary havaitsee, että herra Whiten lumovoima vaikuttaa häneen edelleen. Hän on velhon oppityttö, joka pyristeli irti mestaristaan tuhoisin seurauksin.

Ja nykyaika, 2000-luku, ikääntynyt Mary puistossa, jossa häntä lähestyy klassisesti pukeutunut herrashenkilö: samainen herra White, päivääkään vanhentumattomana, kuin Dorian Gray Oscar Wilden romaanissa.

Onko herra White vain ikääntyneen Maryn mielikuvituksen tuotetta, jolla tämä haluaa selittää vaatimattomaksi jääneen uransa itselleen parhain päin? Mieleen tulee myös Luigi Pirandellon näytelmä Kuusi roolia etsii tekijää (1921). Jospa herra White onkin Poliakoffin alter ego, jolle tuottaa päänvaivaa tottelematon henkilöhahmo Mary Gilbert? Elokuva jättää selitykset tyystin avoimiksi.

Lumottu Mary kestää katsomisen, mutta ei vedä vertoja Poliakoffin parhaille mysteereille. Alussa huomiota kiinnittävät myös jotkin epäjohdonmukaisuudet, kuten nuoren Maryn olemuksen kaino epävarmuus, jos vertaa sitä siihen kirjalliseen komeettaan, joka hänen pitäisi olla. Kutsuilla esiintyvä Alfred Hitchcockkaan ei oikeasti vielä 1950-luvulla ollut sellainen vanhus kuin elokuva esittää.

Maryn kesä debytanttina: A Real Summer (2007).

Elokuva mainitaan Arvoitusten talon sisarteoksena, vaikka yhteys niitten välillä on varsin pinnallinen. Tapahtumat nimittäin voisivat sijoittua mihin tahansa yläluokkaiseen kartanoon. Toisaalta Joen talossa kokema pahaenteisyys ei saa oikeastaan lainkaan lisäselvyyttä Maryn tarinasta.

Ehkä olisi hyväksi nähdä elokuvatrilogian keskimmäinen sisar, lyhytelokuva A Real Summer (2007), joka ei kuitenkaan sisälly Yle Teeman Poliakoff-sarjaan.

Lumotun Maryn näyttelijät ovat jälleen upeita, erityisesti Dame Maggie sydämeenkäyvän lohduttomana elämänsä arvioijana.

Maneerina arvoitus

Saksalaiset saivat perinnöksi toisesta maailmansodasta trauman natsimenneisyydestään. Myös liittoutuneisiin kuuluneella Britannialla on natsitraumansa, joka versoaa niitten brittien töistä, jotka lankesivat suhteisiin vihollispuolen natsien kanssa.

Onko meidän suomalaisten natsitrauma vähäisempi, kun  emme joudu tarkastelemaan natsiaikaa mustavalkoisesti, kuten saksalaiset tai englantilaiset nähtävästi joutuvat, vaan voimme nähdä yhteytemme Hitlerin valtakuntaan pitkälti kohtalon määräämänä välttämättömyytenä, harmaana alueena?

Brittien natsitrauma on keskeisessä roolissa illan (ke 23.2.2011) elokuvassa Arvoitusten talo:
 
Arvoitusten talo
(Joe's Palace, ohjaus ja käsikirjoitus Stephen Poliakoff, GBR 2007)
Elokuvan esittely Ylen kotisivuilla
Elokuvan esittely BBC:n kotisivuilla
Uusinta su 27.2.2011 klo 23.05 / Yle Teema.
 

Yle Teeman Poliakoff-sarja jatkuu kolmen vuoden takaisella televisioelokuvalla Arvoitusten talo. Siinä Joe-niminen nuorukainen (Danny Lee Wynter, s. 1982) palkataan ovivahdiksi Michael Gambonin esittämän originellin miljonäärin, Elliot Grahamin, tyhjillään pitämään lontoolaispalatsiin.

Mitä arvoituksia ylellinen talo pitää sisällään? Siinäpä koukku elokuvalle. Herra Graham on pestannut monia ammattihistorioitsijoita selvittämään totuuden isästään ja talon synkistä salaisuuksista. Kukaan ei kuitenkaan onnistu tehtävässä, kunnes hän päättää panna asialle lähikaupan puotipuksun... Tätä myyjätärtä esittää Rebecca Hall (s. 1982), jonka saatamme muistaa kymmenvuotiaana Sophiena Kamomillapiha-sarjassa (1992).

Viime tekstissäni arvostelin Poliakoffin lankeamista myöhemmässä tuotannossaan maneerisuuteen. Nyt arvostelen häntä siitä vähän ankarammin. Vaikka elokuva vallan mukiin meneekin, ei se tuo oikein mitään uutta Poliakoffin tekijänkuvaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja pyörittelee vanhoja aiheitaan ja keinojaan.

Teemana on jälleen identiteetti. Kuka minä olen? kysyy ikääntynyt miljonääri palavasti. Arvoitus näyttäytyy alussa kipeän mystisenä, kunnes makkarapuodin myyjätär paketoi sen siistiksi paketiksi.

Hoksaavainen puotipuksu (vas.), neljän miljardin punnan mies ja nuori ovivahti.

Juonenkuljetus herättää minussa joukon kysymyksiä:

• Onko Joen käynnillä täkäläisessä Antiikkia, antiikkia -ohjelmassa muuta tehtävää kuin härnätä katsojan uteliaisuutta? Eikö miljonääri oikeassa elämässä olisi vienyt kipponsa vähän diskreetimmin arvioitavaksi antiikkikauppiaalle eikä televisioon?
• Peittoaisiko harrastelijamainen neitietsivä todella ammattihistorioitsijat systemaattisuudessa elokuvan esittämällä tavalla?
• Miten neitietsivän sangen triviaali löytö kykenee vapauttamaan miljonäärin totaalisesti pahoista pauloista, jotka ovat sitoneet häntä pitkän elämän ajan?
• Miksi miljonääri silti yrittää itsemurhaa? Miksi hän yrittää sitä niin kömpelösti puolilymyssä Joelta?

Eikö elokuva ole osaksi yhtä naiivi kuin nuortenkirja? Lapsilta kielletty enidblyton sidottuna ja nahkakansissa?

Kaikista puutteistaan huolimatta Arvoitusten talo on huolellisesti toteutettu englantilais-amerikkalainen yhteistuotanto. Näyttelijätyö on kauttaaltaan tasokasta. Miljonääri Graham on ristiriitainen ja kiehtovakin henkilö, vaikka hän elokuvan kokonaisuudessa jääkin syvyyttä vaille. Tarinassa on jännitteensä, vaikka ratkaisu ei odotuksia lunastakaan.

Ensi keskiviikkona näemme Arvoitusten talon sisarelokuvan Lumotun Maryn (2007). Näkökulmahenkilönä on sama ovivahti Joe kuin tässä tuotannossa. Lumotussa Maryssa hän työskentelee edelleen herra Grahamin palveluksessa. Maggie Smithin esittämä ikääntynyt Mary Gilbert pyrkii sisään palatsiin ja alkaa kertoa Joelle menneisyydestään talossa. Nuorta Marya takaumajaksoissa näyttelee Ruth "Kotiopettajattaren romaani" Wilson.

(Poliakoff loihti eetteriin vuonna 2007 kolmannenkin elokuvan, A Real Summer. Tämä 45-minuuttinen, pienimuotoinen tuotanto liittyy Arvoitusten talon ja Lumotun Maryn sisarusparveen kuvaamalla nuoren Maryn seurapiiridebytanssia, mutta se ei sisälly Yle Teeman Poliakoff-sarjaan.)

Gideonista ja tyttärestä

Belgialaisen rikoskirjailijan Georges Simenonin tytär Marie-Jo teki itsemurhan 25-vuotiaana Pariisissa vuonna 1978. Tyttären itsemurhan taustalla oli poikkeuksellinen kiinnittyminen kuuluisaan isään, ja menetys vaikutti kirjailijaan syvästi.
 

Stephen Poliakoffin televisioelokuva Gideonin naiset (Gideon's Daughter, 2005) käsittelee tavalla tai toisella vastaavaa suhdetta isän ja tyttären välillä. Elokuva tuo yhteyden myös avoimesti esille, kun Gideonin tytärtä esittävä Emily Blunt (s. 1983) laulaa Marie-Jon inspiroiman laulelman "Papa" päättäjäisjuhlassaan. Isä  Gideon, aina jäyhän vaikuttava Bill Nighy (s. 1949), on yleisön joukossa kuin ainoa, jolle laulu on osoitettu.
 
Gideonin naiset ensiesitettiin Suomessa 2006, ja tuolta katsomalta mieleeni jäi voimakkaimmin tuo pariminuuttinen lauluesitys. (Samoin kävi monelle muullekin, kuten keskustelupalstat ja YouTube-lataukset osoittavat.) Keskeinen teema elokuvassa on isän ja tyttären välinen suhde. Kaikki muu - avovaimo, seurapiirikutsut, työ, kokoukset, millennium - on Gideonille vain toissijaista, joutavaakin, taustaa tytärsuhteen rinnalla. Jopa uusi naissuhde pienen poikansa menettäneeseen naiseen (Miranda Richardson) on miltei vain taustaa. Elokuvan kaksi muutakin vanhempi - lapsi-suhdetta peilaavat Gideonin vaikeita tuntoja.
 
Kritisoisin elokuvan nimen Gideonin tytär suomenkielisen nimen kääntymistä muotoon Gideonin naiset. Se suotta siirtää huomiota pois siitä, minkä Poliakoff on halunnut jo elokuvan nimessä osoittaa olennaiseksi.
 
Yhdessä neljä viikkoa aiemmin nähdyn Ystävien ja krokotiilien (2005) kanssa Gideonin naiset muodostaa aikalaiskuvausparin. Ystävissä ja krokotiileissä kuvauksen jatkumo tosin oli pitempi, useita vuosikymmeniä. Gideonin naisten yhteiskunnallisena taustana ovat prinsessa Dianan kuolema 1997 ja lähestyvä vuosituhannenvaihde hössötyksineen. Elokuvilla on kuitenkin kovin vähän varsinaisia kytköksiä toisiinsa. Ainoa konkreettinen yhteys on virkamies Sneath, jota esittää Robert Lindsay (s. 1949). Gideonissa hän toimii kertojana, ja Ystävissä ja krokotiileissä hänen näkökulmansa on myös tärkeä yhtenä henkilöistä.

Tusinasta Poliakoffin seurassa vietettävästä keskiviikkoillasta on takana jo seitsemän (ks. aikataulut tästä blogitekstistäni), joten taivun pieneen välitilinselvitykseen. Poliakoff on persoonallinen, omaääninen tekijä, mutta jotkin häneen tavaramerkin lailla liittyvät ominaispiirteet alkavat maneereina hiukan häiritä. Esimerkiksi Kadonneeseen prinssiin (2003) hän leikkaa raikkaasti naiiveja kuvia, joissa Venäjän ylihienostuneen tsaariperheen tyttäret näyttäytyvät Englannin prinssien kuvittelun siivilöiminä. Pitääkö samaa keinoa käyttää sellaisenaan uudelleen kahden vuoden kuluttua täysikäisten Gideonin ja uuden naisystävän välisessä keskustelussa?

Hiukan samalla lailla vähän vaivaannuttavaa on katsoa Francois Truffaut'n myöhempiä elokuvia, joihin hän jäljentää tyylioivalluksiaan maneerimuodossa.

Sukupuun (2001) olen nähnyt kahdesti - 2003 ja tänä vuonna. Uudella katsomalla se ei enää kyennyt säväyttämään samalla lailla. Viimeinen osa tavallaan sitoo langat yhteen liian siististi ja konkreettisesti. Mystisen kipeä arvoitus saa liian yksiselitteisen ratkaisun. (On kuin jumalat olisivat jättäneet vuorensa.)

Tulevista viidestä elokuvasta en ole aiemmin nähnyt ainoatakaan. Huomenna esitettävässä Arvoitusten talossa (2007) päähenkilöä, eksentristä miljonääriä Elliotia, esittää britti-ikoni Michael Gambon (s. 1940), ennestään Poliakoff-tuttu hienosta roolistaan Sukupuun isänä. TV-maailman arvostelija Kaisu Tervonen ei anna huomisesta elokuvasta kovin mairittelevaa kuvaa: "Tv-elokuva jää hahmojensa tapaan melko yhdentekeväksi."

Mitä kuuluu, Hollywood?

Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä on niin monipuolinen artikkeli monikansallisesta nykyelokuvasta, että päätin kokeilla referaattia bloggausmuotona esittelläkseni kaikkea artikkelin esille tuomaa. Keskiössä Kalle Kinnusen artikkelissa on varsinaisesti Peter Weirin elokuvan The Way Back (2010) tuotanto.

Kalle Kinnunen: "Tämä on lavaste".
Suomen Kuvalehti 7/2011, 18.2.2011, s. 48 - 52.

Hollywoodin historiaa. Amerikkalainen elokuvateollisuus keskittyi pioneeriaikanaan 1900-luvun alussa Kaliforniaan ja Hollywoodiin, koska siellä ei ollut puutetta filmitekniikan tarvitsemasta auringonvalosta. Kuvaukset tehtiin ulkona, ja sisätilalavasteet koottiin talojen katoille.

Valaisutekniikan kehittyessä siirryttiin vähitellen kokonaan studioitten sisätiloihin, myös ulkokuvien osalta. 1970-luvulta lähtien pyrittiin suurempaan autenttisuuteen ja irrottauduttiin osin studiolavasteista.

1990-luvulle saakka elokuvat tehtiin Hollywoodin studioissa, mutta enää Kaliforniassa ei kuvata juuri mitään. Esimerkiksi kanadalaiskaupungeissa Vancouver ja Toronto tehdään nykyään paljon enemmän amerikkalaiselokuvia kuin Los Angelesissa.

Tätä nykyä kuvauspaikkojen valinnassa keskeinen kriteeri on raha, ei enää amerikkalainen isänmaallisuus. Siksi suuri osa kuvauksista tapahtuu Itä-Euroopassa, kuten Tshekissä ja Unkarissa. Studiotilat ja palkat ovat Itä-Euroopassa huomattavan edullisia, ja lisäksi valtiot tarjoavat tuotantoyhtiöille verohuojennuksia.

Yhä useampi suurtuotanto on monikansallinen. Esimerkiksi Abu Dhabin emiraatti on viime vuosina sijoittanut runsaasti elokuva-alaan. Nykykuvioon kuuluu myös yhä suurempi määrä tuottajia.

Mitä on independent-elokuva? Nykyään independent-elokuvalla ('riippumaton') ymmärretään pienimuotoista draamaelokuvaa.

Alkujaan termi on tarkoittanut kaikkea amerikkalaista elokuvaa, joka on tuotettu kuuden suuren studion ulkopuolella. Nuo kuusi studiota ovat Fox, Paramount, Universal, Warner Bros, Sony-Columbia ja Disney.

Vakavan elokuvan asema. Kuten hyvin tiedetään, vakava elokuva on tuotantoyhtiöille riski, sillä kevyt viihde-elokuva poikii varmemmin panoksensa takaisin. Näyttelijät ovat kuitenkin valmiita esiintymään Weirin kaltaisten huippuohjaajien elokuvissa niukemmilla palkkioilla, koska laatutuotantojen voi odottaa menestyvän Oscar-kamppailussa.

Myös vakavasti otettavaa elokuvaa vaivaavat kireät aikataulut. Tärkeää olisi saada ne ensi-iltaan merkittävillä festivaaleilla, esimerkiksi Cannesissa tai Venetsiassa.

Lavasteet. Artikkeli antaa monta havainnollista esimerkkiä nykyisestä lavastamistaidosta. Amerikkalaiselokuvien lumi esimerkiksi on aina tekolunta. Vaikka se studiossa ei näytä lainkaan aidolta, vaikutelma valkokankaalla on täysin toinen. Lumesta vastaa kaikissa amerikkalaistuotannoissa chicagolainen Snowbusiness-yritys.

Viime vuosina alaa on yhä enemmän vallannut tietokonegrafiikka, joka käy jatkuvasti edullisemmaksi. Esimerkiksi joukkokohtauksiin ei tarvita enää suuria avustajamassoja, kun vaikutelma on mahdollista luoda tietokonetehostein. Tietokonegrafiikka ei kuitenkaan pysty aidon tasoiseen autenttisuusvaikutelmaan.